Part 9

He pyysivät klubin isäntää tekemään voitavansa, karkoittaakseen muurahaiset. Syyskesällä, kun illat kävivät viileiksi, he näet tahtoivat päästä takaisin tuohon huoneeseen. Isäntä oli alussa hyvin aulis, sätti muurahaisia paholaisiksi ja antoi pestä sekä voidella huonetta jauheella, jonka piti olla vahingollista muurahaisille. Mutta se ei kuitenkaan paljoa auttanut. Mutta kun herrat taas valittivat, isäntä löi asian leikiksi ja sanoi:

— No, mitä? Eiväthän ne totta puhuen ole muuta kuin viattomia hyönteisiä.

Eikä hän tehnyt asiasta sen enempää. Herrojen täytyi jäädä katolle, ja kun syyspuolella satoi, he siirtyivät pieneen sisähuoneeseen.

Ja sille kannalle jäivät asiat sitten. Sentähden istui nyt Otava joka kesäilta ylhäällä huvimajan katolla. Useimmiten he olivat siellä kaikki viisi; jos jonkun oli lähdettävä toisaalle, hän tavallisesti lähetti ystäville sanan, ettei voinut tulla.

Se, joka jotenkin aina oli saapuvilla, ryhmän vanhin ja johtaja, oli lakitieteen kandidaatti Frederik Rick. Hänestä mainittakoon ensin muutama sana, ja sitten kustakin erikseen.

Herra lakit. kand. Frederik Rick ei ollut voinut ajatella mahdolliseksikaan istua virastossa ja antaa monena vuotena perätysten jonkun virastopäällikön häntä komentaa. Eikä hänellä ollut sen huomattavampaa halua asianajotoimeen. Hänellä oli kaikeksi onneksi joltinenkin omaisuus, jonka oli perinyt muutama vuosi sitten kuolleilta vanhemmiltaan, laivanvarustaja Simon Rickiltä ja tämän vaimolta, omaa sukuaan Tönder, ja nyt hän antoi maapallon pyöriä ja päivien kulua, saattoipa silloin tällöin kehaista, että nyt siitä kai pian sai tulla jotain. Seuraus tästä kaikesta oli se, että Frederik Rick vielä kolmannellakuudennella ikävuodellaan yhä vaan oli lakit, kandid. Frederik Rick, ja että hän yhä vaan asui tässä kaupungissa ja vanhempiensa talossa, missä vanha uskollinen palvelijatar huolehti hänestä ja hemmoitteli häntä joka tavalla ja oli hyvin lempeä niihin hullutuksiin nähden, joiden hän käsitti käyvän laatuun, kun herra Rickillä oli talossa seuranaan naisia ja herroja.

Lakit, kand. Frederik Rick oli ollut laiska poika kouluaikanaan. Hän oli ollut suuri vallattomien temppujen keksijä ja oli usein jäänyt luokalle. Hän vaan halusi päättää koulunkäyntinsä ja tulla ylioppilaaksi, ja valmistuttuaan, hän heti paikalla kehittyi täydelliseksi keikariksi. Jonkun aikaa häntä huvitti käydä pääkaupungissa tupsulakki päässä, ja hän pimitti loisteliaisuudellaan, huonosta luonteestaan huolimatta, useimmat rillejä kantavat ja kalpeat laudaturi-ylioppilaat, jotka kulkivat niska kumarassa ja käyttäen hansikkaita, jotka istuivat kömpelösti, kädessä sauva, jota eivät osanneet liikutella, ja tupsu heiluen sinne tänne jotenkin merkityksettömästi. Mutta Frederik Rick tähtäsi vielä korkeammalle; hän viskasi pian nurkkaan tuskallisen tupsulakin ja rupesi muotiherraksi, päässä silkkihattu ja yllään uudenaikainen puku, joka oli ommeltu parhaan räätälin liikkeessä. Jos muuten oli tilaisuus näyttäytyä, niin hän kyllä sitä käytti: naamiohuveissa, yksityistanssiaisissa — aina hän keksi jotain, mikä pani ihmiset hänestä puhumaan, ja nämä milloin suuttuneina, milloin vakavina pudistivat päätään, silloin tällöin vaivoin peittäen hymyä; olihan hän sentään koko hauska nuori mies.

Todella oli merkillistä, että Frederik Rick keskellä kaikkea tätä mellakkaa ja toveruutta sai aikaa suorittaa lainopillisen tutkintonsa, mutta saipa hän sen suoritettua ja palasi heti senjälkeen kotikaupunkiinsa tosin muka aikoen levätä muutaman kuukauden, ennenkuin oli ryhtyvä etsimään pysyvää tointa. Mutta nyt hän huomaamatta liukui toimettomaan virattomuuteen, ja hänestä tuli vähitellen hiljainen ja vaatimaton johtaja sille ryhmäkunnalle, jolla oli nimenä Otava. Hänellä oli omat etuoikeutensa klubissa, omat aikansa tulla ja mennä, omat sikaarinsa ja omat viininsä, jopa joskus oma ruokalistansakin. Eikä ollut onnetonta klubille, että hän oli sen ensimäinen mies. Frederik Rick osasi näet järjestää asiat siinä pikkukaupungissa, missä oli syntynyt, niin ettei kukaan sen enempää puuttunut hänen ja hänen ystäviensä elämään, jota kaikki kuitenkin pitivät moitittavana. Olihan hän lopulta kuitenkin ihminen, jonka elämää täytyi sietää. Hän ei tuntenut vilpillisyyttä. Ja hänellä oli älyä ja luontevuutta. Hän oli lisäksi muodostanut itselleen jonkunlaisen elämänfilosofian kaikessa tyhjäntoimittajaelämässään, ja se oli hänen ystäviensä arvostelun mukaan merkillinen kyllä ja oli saattanut hänet vähitellen luopumaan kaikesta teeskenteleväisyydestä ja tehnyt hänet siksi, mikä hän nyt oli, tyylikäs ja sisimmässään itsetietoinen herra täynnä hyväntahtoisuutta ja rakastettavaisuutta. Hänen ystävänsä pitivät paljon hänestä. — Kas tuossa on Frederik, he huusivat, kun näkivät hänen tulevan, ja kun hän astui heidän keskelleen, heillä oli se tuntemus, että nyt tuli rakastettavaisuus omassa persoonassaan.

Toinen järjestyksessä tässä seurassa oli luutnantti Tambs, orhiksi mainittu. Hän oli vaaleanverinen, ja hänellä oli suuret vaaleankeltaiset viikset, jotka suorastaan pärskyivät. Hän ei ollut saanut liikanimeään sen nojalla, että olisi ollut paljon tekemisissä hevosten kanssa, vaan sentähden, että hän kerran, kun teki matkustavaan teatteriseurueeseen kuuluvalle pikku naiselle hellän ehdoituksen, sai vastaukseksi: — Teidän kanssanne en totisesti rohkene olla tekemisissä, te näytätte jotenkin himokkaalta, tehän olette vallan orhin näköinen.

Luutnantti Tambs oli kaiketi suurin yöeläjä joukossa. Ensi iltahetkinä hän saattoi olio koko kiivas ja urhea. Usein hän puhui siitä, että tunsi itsensä suljetuksi tässä kaupungissa ja torui Frederik Rickiä, kun tämä sitä puolusti. Hän näytti yleensä siltä, että vieraan piti luulla: — Nyt luutnantti ikävystyy, pian hän kyllä ottaa lakkinsa ja menee. Mutta niin eivät Otavan herrat ajatelleet. He tiesivät, ettei luutnantti Tambs ollenkaan mennyt pois, vaan että hän päinvastoin jäi istumaan, niin kauan kuin suinkin sai jonkun heistä istumaan mukanaan. Ja mainiota oli, että hän selvisi humalastaan illan kuluessa. Hän puheli paljon, hyräili pikkulauluja, innokkaasti punoessaan viiksiään, jopa hän sieti, että nuori Christian Dahm siveli hänen partaansa, jos hän vaan ei jatkanut liian kauan, niin että parta joutui epäjärjestykseen, sillä jos Christian Dahm tämän aiheutti, silloin tirkisteli orhi tyytymättömänä vasemmalla silmällä ja lopsutteli nuoren herran perään suurine valkoisine hampaineen.

Christian Dahm oli tämän piirin nuorin jäsen, ainoastaan kaksikymmenvuotias. Hän oli sen nopsajalkainen Hermes, siivet kantapäissä. Hän juoksenteli ympäri kaupunkia, kuuli uutta ja kertoi uutta, ja nauroi paljon. Jos jotain oli tekeillä, jos liikkui mielenkiintoinen, jännittävä mutta sekava huhu, ja jos Otavan herrat kernaasti tahtoivat saada selville oliko se tosi, vai oliko se keksitty, he sanoivat Christian Dahmille:

— Kuule, Christian, sinä olet tietysti kuullut, mitä kerrotaan siitä seikasta. Nyt sinun vihdoinkin tulee saada tietää, miten sen laita oikeastaan on. Tapaat meidät sitten tornissa kello 8 tänä iltana.

— Sen teen kyllä, sanoi Christian ja nauroi.

Sitten hän lähti ja kysyi joka vastaantulijalta, nauroi usein, kuin olisi tuntenut koko jutun, yllätti ne, jotka eivät tahtoneet mitään sanoa ja asetti niin, että ennenkaikkea tapasi kaikkein suurimpia juorukontteja. Ja hän kuunteli ja jutteli, ja kun kello löi kahdeksan, kiipesi Christian Dahm ylös tornin portaita ja sanoi:

— Iltaa... nyt pamahtaa. Nyt se asia on selvillä... niin ja niin on sen laita.

On ihmisiä, joilla on suuri taito urkkia esiin kaikki, mikä on yhteydessä skandaalien kanssa. Ja jos skandaali koskee luvatonta rakkautta, ovat vallan nuoret henkilöt kaikkein taitavimpia. He ovat kai nauttineet jotain, mutta useimmiten ainoastaan vähän tämän maailman ihanuuksista; heidän kärsimättömyytensä ja uteliaisuutensa panevat heitä tarkkaamaan silmillään ja korvillaan, niin, kaikilla aistimillaan. He saavat aavistuksia, he saavat kuin vainun, koiran tavoin, joka ajaa takaa jänistä.

Ei voi kieltää, että, jos kiertelevät huhut lähtivät salatusta rakkauden Edenistä, ei kenenkään tarvinnut kehoittaa Christiania lähtemään tutkisteluilleen, ei, silloin hän kehoittamatta meni niitä urkkimaan;, hän kiersi kaupunkia, jutteli ja nauroi. Mutta kun hän oli päässyt asian perille, silloin takaisin ystävien luo torniin sitä kertomaan! Se hänen pakostakin täytyi tehdä. Hänelle tuotti sydämellistä iloa ilmoittaa ystävilleen tuo asia. Hän ei voinut elää ilman sitä.

Sellainen oli Christian Dahm. Joku vakava mies pitänee häntä ehkä sietämättömänä; hän oli poikamainen, siinä kaikki. Ja sentähden on hänen lavertelemisensa annettava anteeksi. Hänen kielensä ei koskaan ollut häijy. Hänen halunsa tutustua toisten seikkailuihin johtui hänen haluunsa saada itse kokea samoja seikkailuja. Ja kun siis Christian Dahm jonkun ajan kuluttua itse muuttui erinomaiseksi seikkailijaksi, ei hän enää kulkenut kertomassa toisten seikkailuja.

Neljäs piirissä oli nuori asianajaja Karl Beck. Hän oli hyvin innokas luonne, ja tapahtui varsin usein, että hän koko illan piti seuran hereillä puheillaan ja laulullaan. Hän lauloi etenkin ruotsalaisia juomalauluja, noita omituisia, puoleksi hurjia ja hilpeitä, puoleksi syvästi synkkämielisiä lauluja. Ne olivat sangen hyvin paikallaan myöhäisenä iltahetkenä, kun kuu kumoitti ja tähdet loistivat. — Teatteriasioitakin hän harrasti; kun kaupungin nuoret naiset ja herrat esittivät jonkun näytelmän vanhassa teatteritalossa, hän oli aina mainetta niittävä ensimäinen näyttelijä. Eräänä päivänä, kun muuan teatteriseurue matkusti pois kaupungista, hän lähti mukaan ja tahtoi kaikinmokomin naida primadonnan, keski-ikäisen jotenkin lihavan naishenkilön... Niukuin naukuin hänen perheensä sai tämän estetyksi.

Seuraa sitten viides ja viimeinen (emme tiedä mitään noista kahdesta, joista toinen on pohjoisessa, toinen Chikagossa), »poika» arvossapidetyssä toiminimessä Fr. Reffson ja Poika. Hän oli mies, jota ei oppinut tuntemaan parissa kolmessa päivässä. Mitä piti oikeastaan hänestä uskoa?... Niin arvollinen, niin jäykän tarkka kaikissa toimissaan: kun hän istui pulpettinsa ääressä ja ojensi jonkun paperin konttoristille ja matalalla, melkein kuulemattomalla äänellä antoi hänelle määräyksen, niin täytyi se ymmärtää. Sillä jos sitä ei ymmärretty, tuli pieni ryppy nuoren liikkeenjohtajan otsaan, joka ei suinkaan jäänyt konttoristilta huomaamatta. Ja kadulla hän kulki aina hienosti puettuna — useimmiten mustissa. Eipä hän näyttänyt mieheltä, joka luki nuo levottomat ihmiset, Rick ja Tambs, läheisiksi ystävikseen. Ei, hän näytti siltä, kuin olisi kuulunut vallan toiseen jäykkään seurapiiriin. Mutta kun joku näistä kohtasi hänet, ja kun molemmat ystävykset kulkivat tuttavallisesti yhdessä, näki kyllä, että he pohjaltaan ymmärsivät toisiaan erinomaisesti. Kun he siinä niin kulkivat ja juttelivat, huomasi, jos ohikulkiessa sai kuulluksi jonkun sanan heidän keskustelustaan, että herra Reffson oli se, joka oli käyttäytynyt vallattomimmin heidän viime kekkereissään.

* * * * *

Näin olen kertonut kaupungin merkillisyyksistä, kaikista torneista, kaikista pikku vesoista. Tasaiset talot ovat jo sulkeneet ovensa: kaikki ne kunnon työteliäät ihmiset, jotka kukko herättää työhön ja joille pimeä laskeutuu uneksi. Kaikki ne hyvät aviomiehet ja isät, jotka kävelivät vaimoineen ja lapsineen tietä pitkin sunnuntai-iltapäivinä, aina maaseudulle asti, missä laskeutuivat lepäämään vanhan puun juurelle, ottivat esille leipää ja maitoa eväspussista ja iloitsivat apilan tuoksusta ja poutapilvien kiillosta. Kaikki vanhat isoisät, jotka istuivat sohvan kulmassa ja häpesivät, että elivät lastensa armoilla, kaikki vanhat naiset, jotka lukivat postilloja, ollakseen valmiit täältä-lähtöön... Niin, sellainen oli tämä kaupunki.

Ja aurinko paistoi taas päivän työn yli, ja pimeä laskeusi, ja kaikki vaipui lepoon — lukuunottamatta muutamaa ulos jätettyä koiraa, joka haukkui kuuta, tai jotain »Otavan» herraa, joka hieman horjuen kulki kotia...

II.

Carsten tunsi luutnantti Tambsin, Otavan orhin, sotilaskoulun ajoilta. He olivat jälkeenpäinkin tavanneet toisensa ja olivat aina sopineet hyvin keskenään. Nyt seurasi kokonainen tuttavuuden uudistuskohtaus, kun he tapasivat toisensa linnoituksessa. He kävelivät tunnin ajan edestakaisin ja puhelivat vanhoista ja uusista seikoista. Kun päivällisaika lähestyi, pyysi Carsten luutnantti Tambsia luokseen päivälliselle ja lähetti sotamiehen kotia viemään Aadalle sanan. Vielä hetken he kulkivat yhdessä, ja luutnantti Tambs punoi vaaleita viiksiään ja perehdytti Carstenin kaupungin asioihin, kertoi hänelle sen huomattavista henkilöistä, varsinkin ylhäisistä upseereista. He nostivat molemmat hartioitaan puhuessaan everstistä, joka käytti joutohetkiään Moseksen kirjain tutkimiseen ja joka piti silmällä nuorten upseerien naisseikkailuja. He arvostelivat erästä kapteenia, joka aina piti sotamiesten puolia aliupseereja ja upseereja vastaan, ja Carsten sanoi suoraan, että sillä oli syynsä. Tuo kapteeni oli rahvaan lapsi; hän ei pitänyt ylellisistä nuorista miehistä; hän oli kai itse syrjäytetty, hän vaistomaisesti, he, he, he, piti käskynalaisten puolia. He olivat yhtä mieltä melkein kaikessa: Kenraali, no hän oli eriskummainen mies kaikkine ulkoharrastuksineen. Mutta hän oli pohjaltaan etevä mies. Täytyi olla anteeksiantavainen häneen nähden.

He kulkivat seuraavassa tuokiossa kotia Carstenin luo, missä hyvä päivällispöytä heitä odotti. Luutnantti Tambs oli vallan haltioissaan eri ruokalajeista ja vakuutti Aadalle, että kun joka vuoden päivä söi kurjaa klubi-ruokaa, pani kahta enemmän arvoa sellaiseen pöytään.

Kun iltapäivällä pari kaupungin rouvaa tuli käynnille (kaupungin rouvat olivat yleensä hyvin uteliaat), herrat vetivät verukkeeksi toimensa ja menivät suoraapäätä klubi-puistoon, missä Carsten tornissa esitettiin »Otavan» herroille. Carsten oli pian kotiutunut heidän parissaan ja sai lopulta heiltä kutsun illaksi klubiin. Hän lähetti sanan kotia ja käski pyytää anteeksi jos palasi myöhään.

Siitä tuli hauska ilta. He istuivat kauan illallispöydässä, missä tarjottiin voileipäpöytää ja yhtä lämmintä ruokaa, lampaan kyljyksiä. Sitten he kokoontuivat torniin oivallisen punssi-maljan ääreen, ja viimein he läksivät kävelemään kaduille, missä kaikki oli hiljaista. Levottomina, kuten ne ihmiset ainakin, jotka eivät tahdo palata kotia, he lopulta menivät alas laivasillalle, missä heitä odotti oikein pieni seikkailu. He tapasivat siellä neljä juopunutta merimiestä, joiden teki mieli tapella, ja jotka sylkivät kouriinsa. Yksi heistä jo riisui takkinsa. Rick rauhoitti heitä kysymällä, olivatko norjalaisia. Totta kai he sitä olivat jokikinen, ja eihän siis sopinut olla vihamiehiä. Tämä miellytti noita neljää merimiestä. He muuttivat silloin menettelyään, kävivät ystävällisiksi ja kertoivat, että heidän oli määrä seuraavana päivänä matkustaa Grönlantiin, ja että nyt odottivat mielitiettyjään, heittääkseen heille jäähyväiset. Sentähden he olivat suuttuneet, kun olivat luulleet, että Otavan herrat tahtoivat riistää heiltä heidän lemmittynsä. Rick, joka täälläkin oli hiljainen rauhanhieroja, vakuutti, ettei tahdottu riistää heidän lemmittyjään, mutta että heidän annettiin valita kummanko ottaisivat, lemmittynsä, vaiko jotain väkevää juotavaa. Tuumittuaan he valitsivat väkevän juotavan. Heidät vietiin silloin klubi-puistoon, viimein ylös torniin, missä he synnyttivät pahaa kohuaa portaissa ja kiroilivat karkeasti, luullen puoleksi, että tahdottiin tehdä heille pahaa. Samoin, kun punssia kaadettiin laseihin: ensin he sitä haistelivat, ennenkuin joivat, he kun pelkäsivät, että rotan myrkkyä oli pohjalla. Mutta saatuaan varmuuden siitä, että aine oli puhdasta, he joivat halukkaasti ja vilkuttivat silmiään mielissään sen voimasta ja makeudesta. Vähitellen he sulivat ja kertoivat matkoistaan meren poikki Grönlantiin, missä viettivät talven kalastaen turskaa. He mainitsivat niiden kaupunkien nimet, joihin olivat tulleet. He panivat ajattelemaan merta ja kuolemaa. Erään paikan nimi oli »Sininen Syvyys», erään valotornin nimi oli »Haudan Lyhty».

Heidän puhuessaan loi Rickin sytyttämä kynttilä valoaan heidän kasvoilleen. Kaksi heistä oli tyhmiä, vaaleansilmäisiä, tukka keltainen ja vanukkeinen; mutta kaksi oli tummaihoisia ja -tukkaisia, ja heillä oli mustat silmät ja parrat. Nämä näyttivät kummallisilta punaisilla kaulahuiveilla.

Otavan herrat istuivat kauan heidän parissaan. Jokunen heistä tahtoi kyllä aika ajoin poistua, mutta hänet esti siitä Rick, joka, kuten monet elähtäneet ja sisällään alakuloiset miehet, löysi suoranaista virkistystä näiden miesten seurasta, joiden mielessä ei ollut olemassa mitään epämääräistä surua, jotka elämöivät, kunnes pökertyivät, jotka antoivat kaiken mennä, niin kauan kuin se kävi päinsä, uhraamatta millekään seikalle ainoatakaan ajatusta.

— Odotappas, Rick aina huusi, kun toiset tahtoivat mennä, onhan virkistävää tavata tälläistä väkeä. Nyt he lähtevät tuolle merimatkalle... ja jos sieltä pääsevät hengissä tänä vuonna, se on hyvä, mutta tuskinpa pääsevät tulevana vuonna tai sitä seuraavana. Meillä on totisesti jotain opittavaa heiltä.

Ja hän kävi vielä tarkkaavaisemmaksi, kun toinen tummapartaisista kertoi, että oli kotoisin saaresta, missä ei ollut haudattuna ainoatakaan miestä, sillä kaikki miehet oli meri vienyt. Tämä ei ollut tyhjää puhetta, se oli totta.

Lopulta Otavan herrat menivät katsomaan kalastajien alusta, leveäkokkaista, kokokannen peittämää venettä, joka oli uloinna sillan laidassa. Pienessä kopissa oli seinällä kuva, öljyllä maalattu, esittäen myrskyä, ja sen alla oli kirjoitettuna: Näin on, kun silmäni sulkeutuvat, ja meri ympärillä on täynnänsä vaaroja.

Nämä miehet olivat nyt heidän mielestään enempää kuin edellä. He eivät enää olleet puolijuopunutta irvinaamaista meriväkeä, joka juoksentelee viinan ja naisten jälessä. Sellaisina kuin he istuivat siinä myrskyn, meren ja raakojen irstailujen merkitseminä, he muuttuivat näiden herrain mielessä joksikin synkäksi, voimakkaaksi, joksikin, mikä toi sanoman pitkistä sumuisella merellä vietetyistä öistä ja vieraissa satamissa koetuista hurjista seikkailuista.

— No niin, sanoi Carsten luutnantti Tambsille, kun he viimein astuivat kotiapäin ja kulkivat kappaleen matkaa yhdessä. — Olipa tämäkin ilta! Onhan se joka tapauksessa parempaa kuin loikominen Börgessä; onhan se jotain uutta — vaikka ei juuri sitä, jota minä oikeastaan haluan... onpa se ikävää, etten voi rauhassa viihtyä täällä. Toiset elävät kuitenkin sangen tyytyväisinä täällä, Rick esimerkiksi, joka kyllä voisi matkustella; mutta hän ei siitä välitä, hän istuu täällä paikoillaan koko vuoden. Ulkomaanmatka kummittelee nyt veressäni, enkä koskaan pääse siitä rauhaan.

Luutnantti Tambs oli vallan samaa mieltä ja sanoi nyt kuten muulloin tätä kaupunkia nurkkalaksi.

— No, no, kaupunki on kyllä hyväkin monessa suhteessa, lopetti Carsten, ja onhan meidät asetettu tähän maailmaan, he, he, he, puutetta kärsimään.

III.

Carsten ja Aada tekivät käyntejään kaupungin lähistössä asuvilla maatilanomistajilla ja kaupungin virkamiehillä ja upseereilla. Ja ennen pitkää he saivat kutsut sinne ja tänne. Vanhan herra Randolfin luona he viettivät illan; mutta hänen seuransa ikävystytti, hän kun alituisesti ja yksinomaan puhui omista seikkailuistaan: miten kerran oli piessyt nimismiestä, ilman että tämä oli asiasta hiiskunutkaan, miten kerran oli ajanut kaupunkiin kaksi mullia vaunujen edessä ja miten kerran oli päästänyt kaikki vasikkansa metsään ja miten hän itse ja Otto Ullgaard olivat niitä metsästäneet. Hän näytti nyt ylen havainnollisesti Carstenille ja Aadalle, uhaten kaataa kumoon huonekalut, miten vasikat olivat juosseet pahanpäiväisesti ja miten ne olivat hyppineet sääret jäykkinä, kun luoti niihin osui. Ja lopuksi hän antoi melkein sopimattoman kuvauksen siitä, mitä ne säikähdyksissään olivat itsestään päästäneet.

Muutama päivä myöhemmin he kävivät Herra Reinoldin lesken luona; mutta ainoa, mihin tuo vanha nainen osoitti mielenkiintoa oli pitää silmällä, että hänen neljää koiraansa kunnollisesti pestiin. Hän juoksenteli edestakaisin talon ja pihan välillä ja torui pesijöitä.

Carsten pettyi toiveissaan saada näissä taloissa viettää miellyttäviä hetkiä. Todellisuudessa näiltä ihmisiltä puuttui nuoruutta. Nuo sisällä-eläjät olivat ryppyiset ja piiloon pannut kuin vanhat omenat.

Sitten he kävivät niinikään eräiden siviili- ja sotilas-virkamiesten luona, missä heillä ei ollut hauska eikä ikävä, missä eivät suorastaan istuneet toivoen, että pian pääsisivät pois — minkä itse teossa olivat tehneet herra Randolfilla ja leskirouva Reinoldilla — mutta minne eivät liioin ikävöineet takaisin.

Seuraus oli, että Carsten vietti useimmat hetkensä, jotka olivat vapaina, ulkopuolella kotiansa, Otavan herrojen parissa.

Mutta eräänä päivänä Aada kohtasi kadulla ystävättären kouluajoilta, Margrethe Bjelken, jonka kanssa usein välitunnilla oli kulkenut käsi kädessä, ja jota aina oli ihaillut hänen kullankeltaisen tukkansa ja suurten sinisilmiensä vuoksi. Heidän välillään ei oikeastaan ollut koskaan vallinnut lämmintä ystävyyttä, ja he olivat sillä ajalla, kun eivät olleet toisiaan nähneet, tuskin uhranneet toisilleen ajatustakaan, mutta kohdatessaan toisensa tässä kaupungissa, missä he molemmat oikeastaan olivat vieraita, he melkein syleilivät toisiaan. Ei kumpikaan ollut aavistanut, että toinen asui täällä. Niin, Margrethe olikin juuri muuttanut kaupunkiin ylempänä olevasta laaksosta, missä oli asunut sen kesän.

— Oi, rakas Aada, hän sanoi, minä niin suuresti kaihoan metsäilmaa... minun on usein niin vaikea hengittää.

Ja hän painoi hymyillen valkoista tavattoman kaunista kättänsä povelleen.

— Mieheni on tuolla alhaalla sillalla, hän jatkoi, tule mukaani, Aada.

— Mutta, Margrethe, oletko naimisissa?

— Vai etkö sitä tiedä, totta kai... hän kumarsi... saanko esittää sinulle konsulinrouva Lydersin, omaa sukuaan Bjelke... olen hyvin, hyvin tyytyväinen. Mutta hyvä Jumala, Aada, kuinka sinä olet ollut kauan poissa... Börgen linnoituksessa... niin tulehan nyt... toivon, että voimme seurustella. Onhan tämä kaupunki muuten sangen mukiinmenevä. Saatpa nähdä, että meidän tulee hauska täällä yhdessä... meillä on niin sievä asunto.

Aada meni ystävättärensä kanssa ja hänet esitettiin hänen miehelleen, konsuli Lydersille, vanhanpuoleiselle, varsin komealle herralle, joka oli tavattoman kohtelias. Tuttavuus oli pian solmittu, ja jo seuraavana iltana Aada ja Carsten olivat heillä pienessä piirissä talon parhaita ystäviä. Konsulin keittiö ja viinit tekivät Carsteniin suuremmoisen vaikutuksen.

Kun tulee vieraaseen kaupunkiin, kulkee kuurusilla, etsiessään tuttavuuksia. Pysähtyy milloin toisen, milloin toisen kohdalle tunnustellen. Muutamat hylkää, oltuaan heidän parissaan hetken, toisten seurassa viipyy ja ottaa heidät ystävikseen. Konsuli Lydersin perheeseen olivat Stahlit ensi kerran pysähtyneet. Seuraava talo, johon pysyvästi kotiutuivat, oli laivanvarustaja Ornen; mutta on tarpeellista heistä ensin mainita pari sanaa.

Laivanvarustaja Orne ja hänen nuori vaimonsa asuivat kappaleen matkan päässä ulkopuolella kaupunkia. Heillä oli koko talo omissa hoteissaan. Se oli yksikerroksinen talo, jossa oli kuusi huonetta, missä heillä oli enempi kuin riittämiin, he kun olivat paljon itsekseen. Kerran he olivat hakeneet hieman seurustelijoita, mutta olivat siitä herjenneet. Sillä kun kaupungin väki oli ollut vieraina laivanvarustaja Ornen talossa, ei oltu päästy oikeaan äänilajiin. Kun isäntä ja emäntä olivat ottaneet johdon, eivät vieraat oikein olleet seuranneet mukana; kun vieraat olivat ottaneet johdon, eivät isäntä ja emäntä olleet ymmärtäneet mitään. Laivanvarustaja Ornen kemuissa saatiin hyvää ruokaa ja hyviä viinejä. Isäntäväki oli rakastettavaa, ja kuitenkin puuttui tuo hyvä sopusointu — mistä se johtuikaan?

Kun vieraat menivät kotia sellaisista pidoista, he sanoivat toisilleen: