Part 8
— Suoraan puhuakseni, saattaapa olla, että tunnemme itsemme neuvottomiksi vieraiden parissa; mutta yhtä kaikki... suurissa kaupungeissa vasta oikein elää. Silloin tällöin kyllä ajattelen vetäytyä syrjään maailman humusta; mutta yksinäisyys ei ole hyvä; ainoastaan henkilöt, jotka ovat hyvin tyytyväiset itseensä voivat viihtyä yksinäisyydessä, ja minä en oikeimmiten ole tyytyväinen itseeni.
Kun Aada palasi, siirtyi keskustelu toisiin seikkoihin. Muun muassa he pohtivat sotilastointa. Nils Maag kertoi vaikutelmiaan käynneiltään ulkomaalaisissa rykmenteissä.
Hetken kuluttua Aada nousi ja pyysi anteeksi; hän oli väsynyt ja tahtoi sanoa hyvää yötä. Sitten hän sanoi hymyillen.
— Niin, nyt minua kyllä haluttaisi kuulla, mitä merkillistä Carsten voi kertoa ulkomaanmatkaltaan... kun olen mennyt. Siitä matkasta kai olette kuullut puhuttavan, herra luutnantti?
— Totta kai, mutta mitä se nyt toimittaa, huudahti Nils hymyillen, hän on nyt vangittu, hyvä rouva, ja iloitsee siitä! Carsten ei koskaan ole näyttänyt niin tyytyväiseltä kuin nyt.
Aada kumarsi hymyillen päätään ja meni...
— Kuulehan, sanoi Nils Maag lyhyen vaitiolon jälkeen, enpä saata kyllin kiittää viehättävää vaimoasi. Sen sinä hyvin itse tiedät, miten soma hän on. Sinä olet ylpeä hänestä, sen näen, ja sinulla on oikeus siihen.
— No hyvä, vastasi Carsten, olen siis täällä. Rauhallinen aviomies... annappa minun nyt kuulla jotain sinun kokemuksistasi... pienistä voitoistasi. Muista, että minä elän syrjässä, anna minun saada jotain, mikä palauttaa mieleen riemuvuoteni. Kerro, mitä tahdot, tiedän, että tässä suhteessa olet etevä.
Nils Maag ei vastannut heti, viimein hän virkkoi nauraen:
— Hyvä mies, todella asut syrjässä, kun vaadit, että minun, vanhanpojan, pitää kertoa sinulle sellaisia seikkailuja... mutta olenpa totisesti liian hyvin kasvatettu nostaakseni alkooviani ihmisten nenän alle. Niin, mitä niihin niin sanottuihin voittoihin tulee, niin onpa se hieman jokapäiväinen tuo ihanne, jota useimmat miehet salaa ihailevat, nimittäin se miehen ihanne, jonka saavutuksena on mitä useimman naisruumiin kosketteleminen. Eikö miehessä siis ole muuta kuin himoa? Onko herkullisuus, jotta en sanoisi häveliäisyys hänelle jotain vallan vierasta? Jos tuo Don Juan, joka on rakastanut laihoja, lihavia, tummia, vaaleita, sieviä, häijyjä eroituksetta... niin jos tuo mies istuisi vieressäni, ja jos ajattelisin samalla häntä ja hänen urotöitään, niin pitäisin häntä puoleksi naurettavana, puoleksi vastenmielisenä, ja pyytäisin häntä menemään tiehensä, tai menisin itse tieheni.
— No, sinä olet hyvin ankara. Et ehkä ollenkaan ole ansainnut mainettasi.
— Onhan minulla, kuten voit aavistaa, ollut eräitä kokemisia siihen suuntaan; mutta ne eivät ole olleet päämääränäni, ne eivät edes ole vaikuttaneet elämäni suuntaan. Olen käyttänyt noita suloisia olentoja jotenkin samoin, kuin juomme viiniä tässä matoisessa maailmassa. Naiset ovat viiniä. Voit löytää samppanjaa heidän joukostaan, voit löytää makeaa ja lämpimän väristä lajia, voit löytää »kuivaa», hieman hermostunutta. Voit löytää Bordeaux-viiniä. Se sopii pöytäviiniksi, sinä ymmärrät, arkiviiniksi, avioksi, jos niin saan sanoa. No, eteenpäin. Voit löytää tokaijeria, makeaa, tummaa... No niin, sitten tulevat liköörit, liian sokeroidut, kuumeenhehkuvat, kokoonpannut monista kummallisista nesteistä ja väkimehuista... oh, mitä pitääkään minun sanoa? Lopulta he ovat sieviä esineitä. Ha, ha, haa, pitäisikö meidän silti suostua antamaan Don Juanin jäädä istumaan, jos hän nyt istuisi täällä, ja emmekö katsoisi häneen liian paheksuvasti? Olemmehan lopulta siinä suhteessa kaikki samanlaisia, me miehet. Mutta älkäämme nyt enää puhuko siitä. Eihän minulla vielä ole ollut tilaisuutta kysyä, miten sinun on olla, ja miten olet tyytyväinen... Olethan onnellinen, eikö totta?... Niin älä nyt vaan sano tuota vanhaa kulunutta lausetta, ettemme koskaan ole onnellisia elämässä. Tarkoitan, tulet kai ylimalkaan toimeen?
— Niin, eipä ole niinkään helppoa vastata siihen, mitä kysyt. Tavallaan minun on syytä olla tyytyväinen, mutta en silti viihdy, minun on täällä ikävä. Minulla on se tuntemus, että nämä vuodet voisivat kulua paljon sisällysrikkaampina, kuin mitä kuluvat.
— Sisällysrikkaampina? kysyi Nils Maag ja katseli ylös, riippuu siitä, mitä sillä sanalla tarkoitat. Tarkoitatko vaihtelevina, muuttelevina?.... Tuossa on sinulla nuo kaksi nuottivihkoa (hän meni ja otti kaksi nuottivihkoa hyllyltä), minä en ole nuottitaitoinen, mutta olen musikaalinen, ja sinä tulet kyllä minua ymmärtämään. Toinen niistä, siis tämä, sisältää, sanokaamme, koko joukon pieniä hauskoja ja huokailevia sävelmiä sekaisin, tässä myllertää esiin pieniä seikkailuja, pieniä iloja ja pieniä suruja, ja sinusta tuntuu kuin jokainen niistä itsekseen olisi hyvä; mutta kun olet kuullut ne loppuun, istut ja ajattelet: Mitä tuo kokonaisuudessaan oikeastaan oli? Minne se joutuikaan?... Lyhyesti: et oikein tiedä, mitä olet kuullut. Mutta tuo toinen vihko, tämä siis, sisältää yhden kappaleen, koko kappaleen, joka edistyy levollisesti... kullakin yksityisellä pienellä osalla on niin vähän sanottavaa, sinun tekee usein mieli sanoa tuota kappaletta yksitoikkoiseksi ja ikäväksi. Mutta silloin tällöin esiintyy harvinainen soinnos, joka luo valoa edelliseen, muutamat kipinät singahtavat esiin, ja sinä alat ymmärtää, että tässä on jotain kuitenkin, jotain, mikä pyrkii esille. Ja kun viimeiset soinnokset kuolevat, niin silloin entiset yksitoikkoiset kielet rupeavat soimaan, valo lankeaa kokonaisuuteen, ja sinä istut ääneti ja nyökkäät... Käsität, että tässä oli sisällystä, rikkaampaa sisällystä kuin vaihtelevissa varietee-lauluissa.
Malta asettua lepoon, ystäväni, tai oikeammin, luo ylös katseesi ja näe, että sinulla on hyvät edellytykset tulla onnelliseksi. Onhan sinulla viehättävä vaimo ja kaunis poika. Ole nyt varovainen, älä ole tuhma; pohjoismaalaisen tulee mennä naimisiin ja asua vahvoissa taloissa. — —
Carsten vastasi:
— No niin — älkäämme nyt tulko liian abstraktisiksi. Sinä arvostelet minua itsesi mukaan, mutta muistahan, etten minä ole sinä. Sinä et oikeastaan kuitenkaan ole itseesi tyytyväinen; minä olisin itseeni hyvin tyytyväinen, jos voisin matkustaa toisesta suuresta kaupungista toiseen. Sinä olet muuten merkillisellä tavalla puhunut ristiin... tuntia sitten viritit ylistyslaulun suurille kaupungeille ja hotellien peileille.
— Usko minua, vastasi Nils Maag, minä en koskaan kerro itsestäni; mutta sen verran voit saada tietää, että sellaiset huvitukset, joista tänä iltana olen puhunut, eivät pohjaltaan minua liikuta. Kuuntelen pieniä hilpeitä sävelmiä... jotta, jotta en joutuisi kiusaukseen kuuntelemaan liiaksi suurta sävelmää, harvinaista taikalaulua (hän hymyili ivallisesti), jota Onnettareni laulaa... Mutta nyt panemme pilkun i:lle tänä iltana, muuten muutumme pian kahdeksi viisaaksi yöpöllöksi... ja sitähän emme tahdo. Maailma kulkee vanhaa kulkuansa, jospa me sitä pohdimme, tai emme. Hyvää yötä, Carsten, onko sinulla antaa minulle vuode, olen todella väsynyt.
Carsten seurasi vierasta hänen huoneeseensa.
Nils Maag viipyi Börgessä kokonaista kaksi viikkoa. Mutta niin avomielinen kuin tuona ensimäisenä iltana, hän ei koskaan senjälkeen enää ollut. Jopa hän muutaman kerran oli vallan vaiti. Mutta aina hänessä oli jotain, mistä huomasi, että hän oli läsnä. Ja aina hän oli ystävällinen, vaikka hän tällä, ystävällisyydellään — sitä saattoi aavistaa — ainoastaan tahtoi peittää itseään, niin ettei kukaan voisi arvata, mitä hän itse teossa tunsi sisällään.
Hän matkusti pois eräänä iltapäivänä toukokuun alussa. Minne hän aikoi lähteä, sitä ei virkkanut.
— Hän on hieman muuttunut siitä, kun viimeksi hänet tapasin, sanoi Carsten, kun hän ja Aada palasivat kotia, saatettuaan hänet veneeseen, joka oli soutava hänet salmen poikki.
XXX.
Nils Maagin matkustettua Carsten kulki entistään vaiteliaampana ja sulkeutuneempana itseensä. Hänen oli päivä päivältä yhä ikävämpi, ja tämä hänen ikävänsä ilmaisi itsensä mitä kummallisimmilla tavoin. Hän esimerkiksi hankki itselleen useita uusia pukuja pääkaupungista ja joukon hienoja pukuesineitä. Ja joka aamu hän suki hiuksiaan ja voiteli niitä mitä huolellisimmin ja meni konttoriinsa ja palasi päivällisaikaan, heiluttaen sauvaansa, joka oli niin hieno ja kiiltävä, kuin olisi hän kävellyt jollakin europpalaisella bulevardilla. Aada ei tähän kaikkeen sanonut mitään, mutta kerran kun Carsten tuli sisään keikaripuvussaan, ja hänen suippokärkinen kenkänsä oli ryvettynyt kosteasta savesta (oli toukokuu, ja tiet olivat vielä märät), ei Aada voinut pidättää nauruaan. Sen näki Carsten ja ymmärsi, että hän nauroi hänelle. Hän kiivastui ja sanoi, että täytyi olla piimäpytty, jos ei täällä ikävystynyt. Aada ei vastannut mitään, mutta kävi äkkiä vakavaksi. Mutta kun Carsten lausui useamman epämiellyttävän sanan, katsoi Aada häneen ja kohotti hieman kulmakarvojaan, näyttäen ihmettelevän hänen käyttäymistään. Sitten hän sanoi tyynesti:
— Rakas Carsten, ponnista voimasi päästäksesi pois täältä, toimita niin, että pääset kaupunkiin, niissä on julkisia kävely-paikkoja. Silloinhan voit olla niin hieno kuin tahdot... silloin se on paikallaan. Mutta älä kulje näin, niin kauan kuin olet Börgessä...
Nämä olivat ensimäiset epäystävälliset sanat, joita Carsten ja Aada olivat vaihtaneet. Ja Carsten oli lennättänyt ensi sanan. Ja se sana, jonka hän oli lausunut, oli ollut täynnä kylmyyttä.
Kun rakkaus vallitsee, saattaa kyllä esiintyä pahoja sanoja, mutta ne ovat levottomia sanoja; ne lausutaan vihapäissä, ja ne värähtävät sisäisestä intohimosta; ne vivahtavat keskikesän myrskyyn ja ukkoseen, jotka seuraavassa tuokiossa vaihtuvat paahtavaan aurinkoon. Mutta kun rakkaus vallitsee, eivät koskaan levollisesti harkitut epäystävälliset sanat tule esiin, yhtä vähän kuin juhannuksena tyyni kylmyys.
Sentähden Aadan mieli kävi raskaaksi, kun hän kuuli nuo sanat; ja hän tunsi tyhjyyttä ympärillään.
Ennen hän ei ollut tietänyt, mitä tottumus-elämä oli. Hänen päivänsä Vorre-kartanossa olivat kuluneet yksitoikkoisina, mutta valoisina, ja sitten oli Carstenin rakkaus luonut tuntematonta väriä elämään. Nyt kun hän tunsi, ettei tämä rakkaus ollut kuin ennen, nyt tapahtui, että hän aamuin heräsi vastaanottamaan päivää, joka ei enää häntä viehättänyt, mutta joka oli harmaana hänen edessään, eikä häntä liikuttanut.
Kesä, syksy ja talvi tuli ja katosi. Mutta eräänä päivänä kevätaikaan heräsi Carstenin hyvä tuuli jälleen. Hänellä oli suuret toiveet päästä piirtymään Sandbyn kaupungin prikaatiin.
Kuukauden kuluttua tuli nimitys. Jo elokuulla oli heidän määrä muuttaa Sandbyhyn. Se oli miellyttävä olopaikka, kertoi Carsten, kunhan siellä vaan ensin tuli tunnetuksi.
Hän puhui edelleen sen perheistä: siellä asui upseereja ja koko joukko siviili-virkamiehiä, ja siellä oli useita rikkaita kauppahuoneita. Eikä pitänyt unhoittaa kolmea tai neljää herraskartanoa, jotka sijaitsivat kaupungin likeisimmässä lähistössä. Siellä he kyllä voivat viettää monta hauskaa hetkeä. Kaikki näytti lupaavalta... Ja sitten lyhyt matka Vorre-kartanoon... tuskin päivänmatka...
— Nyt joudumme parempiin oloihin, Aada, näin hän lopetti... ja sitten pitää meidän unhoittaa, ettemme viime aikoina ole olleet toisillemme niin rakastettavia, kuin olisi pitänyt olla. Eikö totta, Aada, sen tulemme unhoittamaan?...
Elokuu tuli, ja sen mukana se kiireisen touhuillen viikko, jolloin he muuttivat Börgestä Sandbyhyn.
II.
I
Sandbyssä oli tuskin enempää kuin kaksitoista tuhatta asukasta. Mutta tätä maaseutukaupunkia verhosi ilma, joka oli ollut kotoisin niistä maaseutukaupungeista, jotka pyrkivät etusijalle ja jotka sentähden pitivät ääretöntä melua, eikä se liioin ollut tuota norjalaista pääkaupungin ilmaa, jossa on paljo täyshoitolan tuoksua. Tämä kylä oli syrjäinen ja hiljainen; ainoastaan asioihin perehtyneet tiesivät, missä elettiin, ja missä elettiin hyvin, niin, missä silloin tällöin elettiin jotenkin hurjasti, ja missä kuitenkin elettiin hämmästyttävän kauan.
Rahoja oli tässä kaupungissa entisajoilta, sota-ajoilta ja muutamilta vuosilta, jolloin ankarat myrskyt ajoivat kokonaisia laivalasteja maihin tuohon oivalliseen satamaan. Tämä kaupunki oli mammonan kehystämä: kauppatalot olivat meren rannalla lännessä, ja vanhat maatilat olivat lähistössä itään päin.
Kun tuli kaupunkiin meren puolelta (minkä useimmat tekivät), näki ensin kauppatalot puoleksi poiskuluneine kyltteineen, jotka kaupunkilaiset osasivat ulkoa, sitten näki leveät, matalat laivasillat, joiden luona oli tukevia lastialuksia ja köykäsiä huvipursia. Ja kumartuneina, kuin käyräselkäiset mustanlikaiset työläiset, törröttivät puodit esiin; mutta päärakennusten alapuolella oli puutarhoja täynnä paksuja puita ja kauniita kukkia.
Näillä silloilla, myymälöillä ja puutarhoilla oli kullakin runoutensa, tarinansa, laulunsa.
Sillat lauloivat vanhojen purjealusten vieressä, jotka eivät enää kyenneet kellumaan vedessä, ja jotka loikoivat puoleksi rannalla, tummenneiden messinkitähtiensä ja melkein kuluneiden nimiensä koristamina; nämä purjealukset huokailivat ja vaikeroivat, kun nopeakulkuinen höyrylaiva kiiti ohi ja pani veden liikkeelle. Liian nopeakulkuisiakin laivoja oli, jotka joka vuosi näkivät ylpeitä kaupunkeja: Rion, Valparaison, Aleksandrian, Tunisin, Formosan.
Ja myymälät niinikään lauloivat, myymälät köysineen, tervatynnyrineen, vanhoine lyijyvarastoineen, myymälät, joissa oli paksut naulat seinissä, vuosiluvut punaisiksi maalatuissa puupylväissä, muistoksi siitä vuodesta, kun kauppahuone ansaitsi nuo kolmekymmentä tuhatta riksiä kuljetuspalkkana ja siitä suuresta vuodesta, jolloin voitettiin neljäkymmentä tuhatta riksiä.
Ja puutarhat lauloivat: polkujen vaaleanharmaa kulunut hiekka, zhasmiini- tai metsäviiniköynnös-majat pöytineen ja penkkeineen, joiden sisällä lesiäinen sahata raksutteli, ja vanhat puut kaarnaan leikattuine nimineen, jotka nyt enää olivat melkein näkymättömiä arpia, vaikka aikoinaan hyvinkin selvät: kun isoisä vainaja eräänä tähellisenä aamuna oli leikannut ne syvälle, niin että pihka ja mahla, puiden vesi ja veri, ensi aikoina oli pulppuillut ulos leikkauksesta.
Näin oli meren rannalla; mutta idän puolella olivat vanhat maatilat, asuinrakennus tavallisesti tummanvihreän lehtokujan päässä. Jotenkin usein kohtasi näissä lehtokujissa tai valtatiellä hienon ratsastajan, tavallisesti vanhanpuoleisen herran, jolla oli monokkeli ja hopeanuppinen ratsuruoska. Se oli jonkun tuollaisen maatilan herra. Nämä herrat elivät enimmäkseen itsekseen, solmivat ainoastaan harvoin tuttavuuksia, olivat nuorina paljon matkustelleet ja innostuivat joskus vielä vanhoilla päivillään menneiden Parisin aikojen muistoista, tuon ensimäisen ja viimeisen kaupungin, joka veti heitä puoleensa. Eikä tarvittu paljoa, ennenkuin he vielä kävisivät siellä, jos jonakin ikävänä hetkenä ne himmeät muistot tuulahtivat esiin, joita säilyttivät nuoruutensa päiviltä.
Senpä teki eräs Reinoldeista. Ja aihe oli ainoastaan se, etteivät hänen vaimonsa ja tyttärensä ajoissa palanneet iltakävelyltä.
Herra Peter Reinold istui siis illallispöydässä ja söi yksin. Hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat antaneet hänen odottaa puolen tuntia, jopa kauemminkin. Tuo muuten hilpeä herra oli nyrpeä. Hän söi kylmää lintua ja huuhteli sitä alas punaviinillä. Palvelija seisoi siinä täyttäen tarjoilijan tehtäviään, ja pakinoitsi ja selitteli kaikenlaista, miksi luuli rouvan ja neiden viipyvän niin kauan. Hän puheli, ilman että hänen mielipidettään kertaakaan oli kysytty. Hän hymyili kuitenkin, mulkoili isäntäänsä päin, ja äkkiä hän sanoi, vaihtaessaan lautasta juustoa ja voita varten:
— Pitäähän herran sitäpaitsi muistaa, että herra monta kertaa on antanut rouvan ja neiden odottaa... kuten silloin, kun täällä oli sirkus... niin että tämä vaan sopii herralle... herralle se vaan tekee hyvää.
Herra Peter Reinold, joka siihenasti oli antanut hänen loruilla, jopa välistä oli jotain hänelle vastannutkin, käänsi nyt päänsä ja katsoi häneen terävästi:
— Mikä sinua vaivaa? hän mutisi.
Mutta nähdessään veitikkamaisuutta silmissä ja suupielissä, hän ei voinut pidättäytyä nauramasta:
— No... olet hyvällä tuulella tänään, Hans.
— Niin olen. Veljeni on lähettänyt minulle rahoja Parisista. Hän on palvelijana isossa tanssihuvihuoneustossa. En koskaan luullut, että saisin nuo rahat, sillä Mathis on aina ollut epäluotettava raha-asioissa. Mutta tulivatpa ne kuitenkin. Siinä on viisikymmentä riksiä isäni peruja.
— Vai niin, mikä on tuon huvihuoneuston nimi?
— Sen nimeä on sangen vaikea sanoa. Tässä on kirjekuori. Siinä sen lukee.
Herra Peter Reinold tarkasti kirjekuorta... Boccaccio! hän mutisi... Sali Boccaccio... sepä oli kummallista... niin se on vallan sama.
Nyt vanha herra vaipui ajatuksiinsa. Hetken kuluttua hän virkkoi hiljaa:
— Onko Monsieur Ernesto Stollo, tai oikeammin Signor Ernesto Stollo vielä sen isäntänä?
— Siitä hän ei kirjoita mitään. Mutta hänellä on paljon kerrottavaa... paljon uskomatonta.
— Tekisikö sinun mielesi matkustaa Parisiin tänä iltana, Hans? Saada lähteä tervehtimään veljeäsi?
— Ei toki, kiitoksia. Minulla on muita koloja rahoilleni.
— Sinun rahasi? Hui, hai! Pane ne pöytälaatikkoosi. Mutta lyhyestä tärkeimpään (Herra Peter Reinold viskasi lautasliinan pois, niin että punaviinipullo ja muutamat lasit kaatuivat kumoon), onhan se taivaan antama viittaus, että Örnin »Stella» lähtee satamasta tunnin kuluttua. No niin, ymmärrätkö? Me matkustamme heti. Ei sanaakaan, on kiire... Niin, sinä tulet mukaan, mitenkäs muuten! Mene heti Joelin luo ja käske hänen valjastaa hevonen. Käske sitten Barbaran tulla auttamaan minua panemaan tavaroita matkalaukkuun.
Herra Peter Reinold matkusti todella Parisiin, ja vasta kun hänen vaimonsa kirjeissään uhkasi tulla jälestä, hän palasi kotia yllään ylen uudenmuotinen puku, ommeltu kuin nuorelle keikarille ikään. Mutta alkuaikoina kotiapaluunsa jälkeen hän hyvin halukkaasti vihelteli iloisia lauluja ja jutteli salaa Hansin kanssa, jota rouva tuon Parisin-matkan jälkeen ei voinut kärsiä, ja jota sanoi »rengiksi».
Paljon olisi sanottavaa, jos tahtoisi kertoa kaikki näiden herrojen pienet urotyöt.
Mainittava on herra Randolf, joka mielellään koetti saada ihmisiä uskomaan mahdottomuuksia. Eräänä päivänä hän osti niin monta verimakkaraa, kuin suinkin oli saatavissa ja ripusti ne talonsa edustalla kasvavaan veripyökkiin. Hän käveli nyt talon edessä ja sanoi niille, jotka kohtasi — etenkin naisille, jotka ovat herkkäuskoisimmat — että nämä verimakkarat olivat kasvaneet esiin pyökistä samoin kuin omenat kasvavat omenapuussa. Ja tätä uskottiin, ja pari naishenkilöä pyysi istukkaita tuosta puusta, ja ne heille annettiin.
Herra Randolf oli rehti mies, iloinen ja avomielinen. Mutta herra Otto Ullgaard, jonka talo oli jotenkin lähellä suurta Blaa-jokea, oli pöyhkeä ja tavattoman suuremmoinen. Viime kemuissaan hän antoi kestitä vieraitaan puutarhassaan. Se oli juhannuksen tienoissa, ja ilma oli kaunis, niin että kaikki kävi hyvin, ja kaikki vieraat olivat tyytyväisiä, vaikkakin useimmat, ihmettelivät, ettei isäntä ollut saapuvilla. Mutta kun vähitellen ruvettiin huhuilemaan, että herra Ullgaard oli kieltänyt vierailtaan pääsyn itse taloon, väheni ilo melkoisesti. Eikä se parantanut, kun viimein nähtiin herra Ullgaardin istuvan isolla alttaanilla tirkistämässä vieraitaan, kuin olisivat he olleet merkillisiä eläimiä.
Yhdellä näistä maatilan herroista (en muista, kuka se oli) oli tapana viimeisinä ikävuosinaan lähteä ratsastamaan varhain aamuisin ja silloin puhaltaa merkillisiä toitotuksia metsästystorvestaan. Mutta tämä, samoin kuin edellä kerrottu pöyhkeyden esimerkki ja vielä moni muu omituinen seikka johtui siitä, että nuo herrat huomasivat, että vanhenivat ja että kuolema kuroitti pitkiä sormiaan heitä kouristaakseen.
Paitsi hyviä huonekaluja ja kauniita kukkia oli useilla näillä tilanomistajilla viinikellareja, joiden edessä täytyi nostaa hattua. Polvesta polveen he olivat jokaisen juhlallisen tilaisuuden johdosta piiloittaneet viiniä kellariin. Häissä neljäsataa pulloa, pojan syntyessä neljäsataa pulloa, tyttären syntyessä kaksisataa, hopea- ja kultahäitä vietettäessä he olivat siihen panneet viiniä, jota ei käytetty jokapäiväisessä elämässä, ja nämä viinipullot olivat kasaantuneet sinne hämähäkkien ja isojen päivänvaloa karttavien koirien parissa, nuo viinipullot, jotka oli ostettu juhlapäivän kunniaksi, juhlallisena yltäkylläisyytenä ja kullasta hohtavalla kukkarolla. Ja ne loikoivat siellä ja vanhenivat vanhenemistaan, tullen yhä jalommiksi, vaalenneita kummallisia viinilajeja, jotka puhuivat himmeää kaunista oraakeli-kieltä, jotka kuiskivat entisaikojen auringontäysinäisyyttä — pitkien päiväsarjojen muistoja — jotka loristen kertoilivat Reinistä, jotka mutisivat Loiresta ja Garonnesta. Ne loikoivat siellä, käyden yhä vaaleammiksi. Usein niillä ei ollut mitään määrättyä väriä. Kuten esimerkiksi eräs portviini-laji, joka oli yli sadan vuoden vanhaa. Kun vanha isoisänisä syntyi, jonka pitkäperuukkinen kuva riippui sirkkilöidyssä kehyksessä, silloin istutettiin tätä viiniä, silloin se punaisena hohti maassa, silloin se puserrettiin, silloin se kävi ja valui viimein pulloihin. Ja nyt ... noilla viinipulloilla oli himmeä-piirteiset nimilaput, joihin oli kuvattu kolme Bakkuksen papitarta ja näiden alla koreili kömpelökirjaiminen nimi: Punaista Portviiniä. Kenties se kerran oli ollut punaista mutta kun nyt kaasi sitä lasiin, huomasi, ettei se enää ollut punainen, se oli harmaantunut, se oli samanväristä kuin vanha peltilevy — onko se ruskea vai keltainen? — Mutta se oli ihmeellisen kirkasta, ja se mutisi ja hyräili.
Rypäleistä tehty viini tuo mukaansa kesää. Se on moninaista ja vaihtelevaa: Iloinen samppanja tuikkii, burgundinviini uneksii, synkkänä ja alakuloisena, sherry on viileä ja selkeä syysaamu puistossa, ja jalo portviini on terveyden huumaus. Ja kaikki ne ovat auringonpalvelijoita.
Mutta näiden talojen ovi ei auennut vieraille. Useimmista nuorista henkilöistä kaupunki sentähden tuntui ikävältä ja omituiselta, elleivät tunteneet ketään kaupungin »Otava»-seuran jäsenistä. Se kuului kaupunkiin yhtä hyvin kuin kauppahuoneet ja tilanomistajat, sillä se edusti sitä huvitusta, sitä naurua ja hyvää tuulta, mitä täällä kosolta oli tavattavissa.
Tuota ryhmäkuntaa sanottiin yleisesti Otavaksi, sillä kun alussa oli ollut seitsemän jäsentä piirissään, ja kun nämä seitsemän usein näki yhdessä. Myöhemmin oli ystävysten luku vähentynyt. Yksi oli matkustanut pohjoiseen, ja yksi Chikagoon.
Ryhmäkunnan herrat oleskelivat paljon klubissa: talvella pienessä huoneessa, jonka erityisesti olivat vuokranneet, ja kesällä kauniissa klubipuistossa, missä löivät keiliä. Tai he istuivat huvimajan katolla, jota sanottiin torniksi.
Ennen he olivat asustaneet sisällä itse huvimajassa: suuressa valoisassa huoneessa, jonka seinillä riippui muutamia naurettavia vanhoja öljypainoksia entisen pörssin ajoilta, ja jossa oli mukavia keinutuoleja ja sohvia. Mutta heidän täytyi muuttaa sieltä pois, sillä selittämättömästä syystä tulivat seinät kesällä täyteen muurahaisia, tavattoman mustia ja ruskeita muurahaisia, jotka riippuivat suuret keltaiset munat kidoissaan kulkien aina kattoon asti, niistä ne silloin tällöin tipahtivat herrojen päähän. Mutta näitä muurahaisia nuo häiritsemättömyyttä rakastavat herrat eivät lainkaan voineet kärsiä, ja kun tuollainen hyönteinen putosi jonkun päähän ja syhytti häntä ja ruiskutti väkevää nestettään hänen niskaansa, hän keikahti pystyyn, raastoi tukkaansa ja käyttäytyi kuin hurjistunut ihminen ainakin. Alussa toiset nauroivat ystäviensä hyppäyksille, mutta kun lopulta jokainen oli saanut osansa (se, joka tätä kesti kauimmin, sai palkinnoksi kalloonsa kokonaista kaksi muurahaista, jotka ilmeisesti olivat aviopari), niin he muuttivat yksin voimin punssimaljansa ylös katolle, minne mukavat portaat johtivat, ja mistä heille aukeni näköala yli puiston..