Part 7

Aada nyökkäsi; istuutui ja otti esille käsityön ja kuuli nyt pitkällistä puhelua jostakin kalkista ja sementistä, mikä ei vielä ollut tullut perille, ja aseista, jotka oli hankittava. Tämä keskustelu vaikutti melkein nukuttaen häneen. Viimein oli sillä kertaa valmista. Luutnantti Stahl pyysi heitä tulemaan seuraavana päivänä konttoriin täsmälleen kello 10.

Mutta kun Carsten ja Aada olivat jääneet yksikseen, hän meni nuoren vaimonsa luo ja kumartui hänen puoleensa.

— Rakas Aada, hän sanoi, etkö lopulta ole ikävystynyt, että olen kuljettanut sinut tänne.

Aada kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi poskensa hänen poskelleen:

— En, en mitenkään, hän kuiskasi innoissaan, luulen että meidän tulee täällä hyvä olla, etkö luule, kunhan saat nähdä.

Päivät menivätkin hyvin. Syksy ja talvi kului, ilman että he sitä huomasivat. Oli niin rauhallista ja turvallista päällikön asunnossa. Aada kulki huolehtien kaikesta. Hänen talonsa oli lopulta mitä parhaimmassa kunnossa. Hän tiesi hyvin, missä kaikkea säilytettiin, niin hyvin varsin mitättömät esineet, jotka olivat ullakossa kirstuissa, kuin vaatteet ja hopea-astiat, jotka olivat vaatekaapeissa ja hopeansäilytys-lippaissa.

Kun kevät tuli, Aada alkoi järjestää taloa ulkopuolelta. Rappeutunut veranta korjattiin ja sai purjekangasta katteeksi. Myöhemmin — kesäkuulla — tuli lisää kesäinen kalusto: bambu-tuoleja, bambupöytä, millä aina oli pullo kesäjuomaa, jonka Aada ketterästi valmisti: hieman hapanta sitruuna-mehua, johon oli sekoitettu vähän vaniljia.

Mutta etupäässä hän piti huolta puutarhasta. Siinä kulki aina puutarhuri kastellen, leikaten ja istutellen. Usein iltapäivisin, kun aurinko kallistui länteen, kuuli hänen keritsimiensä äänen, jotka leikkasivat puita; lyhyitä teräviä kalskahduksia. Jo kesän ensi kuukausina oli puutarhaa kaunis nähdä. Monet kauniit kukat viihtyivät yltympäri lavoissa. Ja verannan juurelle oli istutettu muutamia juuria, harvinaisia lehtikasveja, joiden lehdet liehuivat, joko solakoita, vihreitä, tai sellaisia, jotka kasvoivat vahvasti ja imivät aurinkoa ja kosteutta, jos ne olivat matalavartisia, tumman kirjavan värisiä.

Aada harrasti suuresti kaikkea tätä; häntä ei ollenkaan rasittanut kaiken tämän hoitaminen ja järjestäminen. Hän seurasi ainoastaan sisällään olevaa vaistoansa, kuten lintu, joka levittää siipensä.

Ja kuten tässä suhteessa, hän oli kaikissa muissakin askareissaan ja yrityksissään.

Jopa osanotossaan siihen, jota monet kummalliset ihmiset pitävät jonakin alhaisempana toiminta-alana, nimittäin keittiö-toimiin, hän oli erittäin innokas. Varsinkin ruuanvalmistukseen hän aika ajoin osoitti suorastaan rajatonta harrastusta. Hän oli muun muassa kodistaan Vorre-kartanosta löytänyt vanhan keittokirjan, jota mielellään luki; Tämä keittokirja oli kuin mikäkin seikkailukirja: siinä vilisi metsälintuja ja vesilintuja, häränlihaa, jäniksiä ja hirviä. Sitten pienempiä lintuja, rastaita, lehtokurppia, sorsia ja kananpoikia ja lopuksi nuo vanhanaikuiset ylpeät ruokalajit: karhun kylkiluita, paistettuja pippurin ja suolan sekaisina ja metsäsika, joka tuotiin pöytään, kokonaisena paistettuna ja koristettuna hopealla ja silkillä.

Aada oli kyllin rohkea ryhtyäkseen tekemään vaikeita ruokalajeja, joita tässä selitettiin, ja joista ennen ei ollut kuullut puhuttavan. Stahl seurasi tätä touhua, iloitsi usein ja piti ruokia oivallisina ja sanoi, että ne johtivat mieleen sen ja sen ruokalajin ulkomaalaisissa ravintoloissa. Kunnes molemmat, hän ja Aada, eräänä päivänä saivat vatsakipua erityisestä ruokalajista, jolla niinikään oli sijansa tuossa runsasaineisessa keittokirjassa. Silloin nauroi Stahl ja meni keittiöön ja pyysi halonhakkaajaa ja keittäjätärtä pitämään silmällä kelpo emäntää, joka pian ei enää ollut hillittävissä. Ja keittäjätär ja halonhakkaaja, jotka sinä päivänä olivat ihmetelleet Aadan keittotaitoa, nauroivat hekin, ja Aadakin luonnollisesti nauroi katuvaisena ja päätään pudistaen.

Mutta siitäperin hän hylkäsi nuo vaikeat ruokalajit ja tyytyi paistiin, pihviin ja kotletteihin, joita opetti palvelijatarta paistamaan, niin että ne loistivat mehukkaina ja houkuttelevina.

Tuo roomalainen piirakka oli ainoa hullutus, johon Aada oli eksynyt. Muuten hän ei ollut kovin levoton. Hänen vaatimuksensa elämään nähden eivät olleet suuria, ja hänen ylellisyytensä oli varsin vaatimaton. Silloin tällöin pullo Maria Farinaa, jota hän käytti tehdäkseen pesuveden raittiimmaksi. Hänen pukunsa tosin oli hyvin tyylikäs, mutta silti hyvin yksinkertainen. Kesällä hän kernaasti käytti valkoisista tai helmenharmaasta kankaasta tehtyjä pukuja, joita koristivat Wildein vanhat hopeasoljet ja Öjvind Galten hopeavyö. Talvella hän enimmäkseen piti mustasta ja jostakin kultakoristeesta, minkä vuosien kuluessa oli saanut isältään.

XXVI.

Aada tiesi, että hänen syntymänsä oli ollut syynä hänen äitinsä kuolemaan. Ja hän muisti hyvin, mitä eräs vanha eukko Vorre-kartanossa oli sanonut monta vuotta sitten, kun hän vielä oli lapsi:

— Niin, kun hänestä kerta tulee äiti, niin ei hänen käy hyvin.

Häntä kammotti, kun ensi kerran tunsi jotain elävää liikkuvan sydämensä alla. Muutaman päivän hän tunsi mielessään pelkoa, jota ei ennen ollut kokenut. Mutta sitten tämä tunne katosi vähitellen, ja rauhoittava levollisuus, joka ei enää poistunut, valtasi hänet.

Se päivä tuli, jolloin hän ilman suuria tuskia synnytti lapsen. Se oli poika.

Lähimpänä aikana häntä hoidettiin huolellisesti, vaikka hän ei olisi sitä erityisesti tarvinnut. Kasvot hymyilevinä ja terveinä hän katseli vastasyntynyttä ja painoi sitä rinnalleen. Pian hänen voimansa taas palasivat. Jo viikkoa myöhemmin hän taas oli jalkeilla ja liikkui kuin ennen.

Carsten oli hyvin mielissään siitä, että oli saanut pojan. Mutta muuten hän oli useimpien isien kaltainen. Hän ei kokonaan voinut tottua tuohon pieneen avuttomaan olentoon, jolla oli märkä suu ja pikkaraiset sormet. Tuo pieni parkuja, joka ei ottanut huomioon mitään paikkaa, joka ei rahtuakaan välittänyt Carstenin yölevosta, vaan porasi milloin ikinä suvaitsi, tuskastutti häntä.

Lopulta lapsen parkuminen kävi hänestä niin sietämättömäksi, että hän muutti ylös vierashuoneeseen, ja siellä hän asui lopun talvea.

Kun kevät tuli, ja Carstenin piti toimittaa sotilasvirkaansa kentällä, kolmen peninkulman päässä, päätettiin, että Aada ja pikku Alf (poika oli saanut nimensä Carstenin isän mukaan) lähtisivät Vorre-kartanoon ja asuisivat siellä pari kesäkuukautta. Tämä ilahutti Aadaa monestakin syystä. Ensiksikin hän kaihosi jälleen nähdä Vorre-kartanoa, lisäksi hän luuli, että metsästä ja niityiltä puhaltava ilma oli tekevä pikku Alfille hyvää ja päällepäätteeksi siten noudatti isänsä toivomusta, tämä kun kirjeessään heti hyvin lämpimästi oli kehoittanut heitä tulemaan. Vielä sananen näistä Sakarias Wilden kirjeistä: ne värähtelivät ilosta, vanha isoisä oli hyvin utelias tutustumaan nuoreen herra Alfiin, ja hän antoi Aadalle joukon hyviä neuvoja poikasen viihtymisen varalle. Näistä neuvoista muutamat olivat vallan taikauskoisia, ja ne päättyivät jotenkin näihin sanoihin:

— Niin, naura sinä vaan, kun vanha isäsi kirjoittaa sellaista; mutta sano mitä tahdot, sellaisia vanhojen akkojen neuvoja ei totisesti pidä halveksia.

Aada kirjoitti eräänä päivänä Vorre-kartanoon näin:

— Rakas isä... nyt tulemme sekä Alf että minä luoksesi... näet meidät ennenkuin aavistatkaan.

Ja seuraavana päivänä hän matkusti. Hän tahtoi yllättää heidät kaikki.

Usein saattaa huomata tällaisia päähänpistoja muuten tasaisissa ihmisissä.

Aada saapui Vorre-kartanoon ja hänen tulonsa aiheutti suurta mielenliikutusta: Sakarias Wilde oli melkein haltioissaan, kun Aada riensi häntä syleilemään:

— Rakkaani, joko sinä olet täällä, Aada?

Ja koko palvelusväen täytyi tulla sisälle tervehtimään häntä.

Seuraavana päivänä tulivat Bög ja Kruse ja viipyivät niin kauan illalla, että jäivät yöksi Vorre-kartanoon.

Joka aamu Aada herätessään kuuli kukon kiekuvan ja koiran haukkuvan. Ja hän näki auringon paistavan sisälle huoneeseensa kuten ennen. Hän muisti niin paljon kuluneilta vuosilta, mutta hän ei sitä enää kaihonnut. Sillä hänen vieressään makasi hänen pikku poikansa, joka oli kasvava isoksi ja vahvaksi, ja Börgen tienoilla kulki Carsten ja ajatteli häntä, Carsten, jota hän rakasti... juuri tässä hän ennen oli loikonut ja ajatellut häntä... kaikki oli käynyt niin kummallisesti.

Mutta Aadan ollessa siellä ylhäällä, rakkauden, onnen ja elämän ympäröimänä, hän näki jotain autuaattomien kuilusta, varjojen laaksosta, sillä Martha tädin viimeiset päivät tulivat. Ja siinä ei ollut mitään inhimillistä surua eikä mitään inhimillistä iloa, ei mitään rakkautta, eikä mitään suloista alakuloisuutta. — Kysy haaksirikkoiselta, joka uppoaa meren selällä, iloitseeko hän auringon paisteesta, vai itkeekö hän taivaan surullisen harmauden vuoksi. Mutta tässä oli jotain muuta. Sillä synkät vuoret olivat kasaantuneet sielun ympärille, joka kuului valoon, pelko oli painanut leimansa tähän sieluun, kun se vielä oli lapsensielu, pehmeä kuin kevään multa ja hieno kuin ensi ruusu. Helvetti oli avautunut maan päällä ihmiselle, joka rakasti taivasta, tuska oli kouristanut hengen, joka rakasti iloa. Räyhinä oli vallannut sen, joka rakasti laulua. Ja hän taisteli pimeässä ja se kitui mykkänä arvoituksena. Kunnes kaikki liukui ijäiseen autiuteen.

Se päivä tuli, jolloin Martha täti kuoli. Se päivä, jolloin hänen hymynsä oli kummallinen, kaikkea uhmaileva, jolloin hänen soperteleva äänensä puhui sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, mutta joita kaikki kuuntelivat.

Pappi tuli, mutta hänen sanansa tuntuivat niin ohuilta täällä. Kaikki olivat ääneti, ja hänkin vaikeni. Kun hän taas alkoi, hän ehkä tunsi, että oli julkea, kun puhui tälle vainajalle. Ja hän vaikeni, ja kaikki olivat vaiti.

Yöllä kuoli Martha täti. Tuli hiljaista siinä ruskeassa huoneessa vanhoine huonekaluineen. Nyt vasta huomasi, mikä taistelu oli taisteltu tässä äänettömässä ilmassa, missä huokaukset olivat olleet syvät, ja missä tuo huulien humina oli ollut mahtava. Nyt vasta huomasi, miten siinä oli taisteltu, ja mitä oli murtunut.

XXVII.

Aada viipyi Vorre-kartanossa kaikkiaan kaksi kuukautta. Pikku Alf viihtyi hyvin: hän tuli isommaksi ja sai kirkkaammat silmät. Hän osasi hymyillä ja eroitti äitinsä ja isoisänsä vieraista. Hän sen hyvin selvästi osoitti: kun jompikumpi näistä kahdesta otti hänet syliinsä ja puhui hänelle, hän hymyili tyytyväisenä ja tavoitteli heitä pikku käsillään; mutta jos joku vieras tuli häntä liian lähelle, päästi hän melkein aina muutaman voimakkaan ja hillittömän huudon.

Noiden kahden kuukauden kuluttua Aada matkusti Alfin kanssa takaisin Börgeen. He saapuivat sinne elokuun loppupäivänä, juuri kun syksyn ensimäiset merkit alkoivat näyttäytyä. Muutaman päivän kuluttua Carsten tuli kotia harjoituskentältä voimakkaana ja päivettyneenä. Carstenin ja Aadan jälleennäkeminen oli hyvin sydämellinen.

Sinä vuonna, kuten ennenkin, kesä kului hiljaa. Sen soihtu vaipui, ja pimeä laskeusi. Saareen painui autio leima. Niin kauan kuin auringonpaisteiset päivät säteilivät, saari ei ollut yksinäinen: sillä aurinko antaa kovalle kivellekin lämpimän, elävän hohteen.

Mutta nyt jäykistyi kaikki ohuessa, kylmässä tuulessa. Puutarhassa kuihtuivat lehdet, ja kukat jo loikoivat kasoina maassa. Ja kosteasta mullasta nousi omituinen, kuolemalle lemuava haju.

Aada rakasti näitä kukkia ja näitä lehtiä. Nyt, kun ne kaikki lakastuivat, hän oli murheissaan. Hän käveli hitaasti puutarhan poluilla, ja hän kuunteli viuhuvaa tuulta ja näki viimeisten muuttolintujen lentävän etelää kohti.

— Kuinka olet murheissasi sentähden, että syksy tulee. Jospa aina olisit sellainen, etkä niitä onnettomia, jotka kaihoavat syksyä. —

Hän muisti nämä Martha tädin sanat ja huomasi, että se suru, jota hän nyt tunsi, oli helppo, ja että se oli havaittavissa ainoastaan sentähden, että hänen onnensa oli niin valoisa.

XXVIII.

Niin merkilliseltä kuin tuntuukin, Aada huomasi vähänväliä, ettei Carstenin mieliala ollut kuin ennen; hän ilmeisesti ikävystyi. Hän ei puhunut vilkkaasti ruokapöydässä, ja melkein joka ilta hän toi mukaansa kotia pari luutnanttia, joiden seurassa istui myöhäiseen yöhön. Joskus tapahtui, että hän tuli melkoisen päihtyneenä makuuhuoneeseen keskellä yötä ja melusi ja raastoi alas, kun ei löytänyt tulitikkuja. Tätä välttääkseen Aada sytytti pienen yölampun, joka alussa häiritsi häntä, mutta johon vähitellen tottui. Mutta jotenkin usein se paloi aamuun asti, kun Carsten humalapäissään ei ollut huomannut sitä sammuttaa.

Eräänä päivänä, kun Carsten istui eikä sanonut sanaakaan, Aada meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi tyynesti ja vilpittömästi:

— Carsten, mitä sinä ajattelet... et ole tähänasti sanonut minulle mitään... enkä minä ole sinulta kysellyt... Sinä olet muuttunut, Carsten, mikä sinun onkaan?

Hän nousi ja tallusti yli lattian. Hetken kuluttua hän alkoi puhua, kylläkin rehellisesti tuoden esiin syynsä:

— Suoraan puhuakseni, Aada, en pian enää voi kestää täällä-oloa. Olen menetellyt tyhmästi, ottaessani tämän paikan, sinunkin tähtesi. Tahdon koettaa päästä pois, niin pian kuin voin. Eikö totta. Oletko samaa mieltä?... Miksikö sitä hain? Sentähden, että luulin täällä olevan toisin, kuin mitä on. Minua on vedetty nenästä. On puhuttu jotain suuresta toisella puolen salmea olevasta metsästä, puolen tunnin soutumatkasta, missä muka on runsaasti riistaa, jäniksiä, metsoja ja riekkoja... pari vanhanpuoleista upseeria, isäni ystäviä, sanoi sen minulle... varsinkin toinen oli suuri valhettelija. Hän sanoi:

— Sinä voit elää kuten se nuori mies, mikä pohjalta olet, voit ratsastaa, metsästää, kalastaa, käydä seuroissa, milloin tahdot, ja olla yksin, milloin tahdot... No katsokaammehan tätä jänis-, metso- ja riekko-metsästystä... loruja, riista on sukupuuttoon hävitettyä... onhan tosin muutamia harvoja jäniksiä jälellä; mutta ne ovat vanhoja peloitettuja eläimiä, jotka kuuntelevat korvin, silmin, päin... Jumala varjelkoon minua, kun eläimet kuuntelevat... muutamia oikeita viimeisiä mohikaaneja, jotka lisäksi ovat välttäneet niin monen koiran ja metsästäjän, että ovat hyvin kokeneita ja että niitä on vaikea ampua. Niin, täten on metsästysmaiden laita... samoin on seuraelämän — eikö totta? Nuo salmen tuolla puolen asuvat perheet ovat aivan liian ikäviä, nuo virkamiesten rouvat, jotka juttelevat lastensa merkillisistä ominaisuuksista ja piikojensa irstailuista... sehän on suorastaan rahvasta. Minä vakuutan sinulle, etteivät he voi meistä ollenkaan pitää. Sinä ja sinun tyylikkäisyytesi suututtaa noita paksuja ja tyhmiä rouvia... Niin, minä vakuutan, en ole tahtonut sitä sanoa; mutta olen useammin kuin kerran nähnyt heidän rypistävän nenäänsä, kun sinä tulit sisään, ja sangen mykkinä he ovat katselleet sinun hamettasi, jota luonnollisesti pitävät käsittämättömän hienona. No, ja mitä tulee useimpiin upseereihin... niin on merkillistä, kuinka upseerikunnan mitätön osa on kokoontunut tänne... jokunen heistä kelpaa juomatoveriksi, siinä kaikki. Heissä ei ole jälkeäkään upseerimaisuudesta. Niin, niin on laita, tiedän, mitä sanon... ja lopuksi on edessä taas tuo: — Voithan olla itseksesi... myönnetään, myönnetään täydellisesti... mutta en luule nuorelle pariskunnalle olevan hyvä olla niin aivan yksin, täytyy olla säästeliäs rakkauteen nähden... täytyyhän sitä riittää koko elämäksi.

Aada ei vastannut mitään, hän sai ikäänkuin pienen iskun suulleen hänen viime sanoistaan. Hän ei kokonaan ymmärtänyt, mitä Carsten tarkoitti.

— Niin, jotain vaihtelua täytyy olla, hän lopetti.

Sanottuaan kerran, miksi ikävystyi, hän kävi entistään puheliaammaksi; mutta kaikki hänen puheensa pyörivät sen kysymyksen ympärillä, miten hän oli jaksava kestää tätä elämää täällä. Hänellä ei ollut toivoa ensi tilassa päästä muuttamaan, ja miten oli hän siis saava ajan kulumaan?

Kerran Aada ei malttanut olla halaamatta häntä ja katsomatta häntä silmiin sanoen:

— Kerran ei sinun ollut ikävä, kun me olimme yhdessä... minulla ei ole ikävä, mutta sinulla on.

— Rakas Aada, toistan vaan, mitä sanoin: Vaihtelu miellyttää.

XXIX

Mutta eräänä päivänä Carsten tuli kotia tuoden uutisen: konttorissa oli sinä aamuna ollut kirje hänelle vanhalta ystävältä, Nils Maagilta, joka kirjoitti, että hän kuukauden kuluttua aikoi tulla heillä käymään.

Carsten oli hyvin puhelias päivällispöydässä, ja päivällisen jälkeen hän käveli huoneessa ja puhui edelleen, kertoen paljon ystävästään:

— Nils Maag elää melkein kokonaan yksin. Hän on kyllä upseeri, mutta ei ole tehnyt paljoa tullakseen huomatuksi sotilasuralla. Hänellä on rahoja ja hän on melkein koko ikänsä ollut matkoilla... merkillinen ihminen... niin vaihteleva, milloin säännöllinen kaupunginherra, keikari, milloin sotilasinsinööri, joka kuljeksi yksinäisillä syrjäisillä seuduilla; hänessä on aina hieman runoilijaa:

Mun tieni erämaahan ilta johti, ja mieli pyrki unta kohti...

Näin alkoi kaunis runo »Rautanaamari-miehestä». Tämä runo oli kuuluisa meidän piirissämme. Nils Maag lähetti sen meille Ranskasta...

Hän on samalla ritarillinen, oli ainakin ennen. Nyt, meidän demokraattisena aikanamme monet sellaiselle nauravat. Kerran hän saattoi naistuttavaansa tanssijaisista... hän ei mennyt hänen luokseen vaunuihin, huolimatta sadeilmasta, vaan seisoi ulkopuolella astuimella kunniavahtina. No niin, moni piti sitä käsittämättömänä... totisesti... miten voikaan vaatia, että rahvas ja hölmöt sellaista ymmärtäisivät; minusta se oli kaunista, minä ymmärsin, mitä hänen sisällään silloin liikkui.

No niin, nyt hänkin käsittäisi, jos joku sellaista tekisi, mutta itse hän ei enää tahtoisi sitä tehdä. Hän on kokenut, ehkä vähän väsynyt jo. Viime kerran kun olimme yhdessä, hän sanoi: — Oh, rakas ystävä, ritarien kuningatar on kuvittelua. Ainoa paikka, missä hän koskaan on ollut olemassa, on uskollisten mieshenkilöiden mielikuvitus. Hän on elänyt siellä hyvin ja kauan miesten yksinkertaisuudesta ja heidän hieman paisuneesta tunteellisuudestaan. Niin, nyt hän on kyllä hervaantunut... ja herkuttelija... se on hullunkurista hänessä. Ei mikään voi saattaa häntä niin huonolle tuulelle kuin se, että häränliha on huonosti paistettu... tai että hänelle tarjotaan huonoa punaviiniä... No, mutta hän on hieno sielu... ja tunteellinen sisimmässään. Muistan hänet hyvin, kun vanha raihnainen pappismies kuoli. Silloin kolme kalpeata tytärtä itki isänsä ruumiin ääressä. Nils Maag oli saapuvilla, ja melkein tietämättään nuo hylätyt tytär-parat nojasivat hänen, Nilsin, rintaan, ja silloin... silloin hän oli kaunis ja vakava, hän seisoi paikallaan ja taputti heitä, myötätuntoisena, mutta melkein kunnioittavasti — niin, hän on hieno sielu.

Aada istui kuunnellen. Hän ei ollenkaan ollut tyytymätön siihen, että vieraita tuli taloon. Nämä kevätkuukaudet kuluivat niin hitaasti, eikä Carstenin ystävän vastaanottaminen tuottanut minkäänlaista vaikeutta. Olihan vierashuone täydessä kunnossa.

Muuten hän ei sen enempää ajatellut vieraan tuloa, kuin että hämmästyi, kun Carsten eräänä päivänä sanoi:

— Ylihuomenna Nils tulee.

Nils Maag saapui tuntia aikaisemmin, kuin mitä häntä hänen viime kirjeensä johdosta odotettiin. Seuraus oli se että Aada hänen tullessaan oli ulkona kävelemässä pikku Alfin kanssa. Kun hän palasi kävelyltä ja oli valmis vastaanottamaan talon vierasta, hän näki vieraan istuvan seurusteluhuoneessa keskustellen Carstenin kanssa. Se oli epäilemättä hän. Hän huomasi, miten innoissaan Carsten jutteli, toisen istuessa nyökäyttäen päätään ja hymyillen, kun Carsten kertoi jotain, mille itse nauroi.

Aada tuli sisään, ja Carsten esitti. Aada pyysi anteeksi, ettei ollut saapuvilla vastaanottamassa vierasta, ja hän vastasi puolestaan pyytäen anteeksi, että oli tullut näin umpimähkään, edes tarkoin mainitsematta tuloaikaansa. Näiden joutavien kohteliaisuuksien jälkeen keskustelu heti pääsi vauhtiin. Aada huomasi todella Nils Maagissa sitä ritarillisuutta, josta Carsten oli puhunut, ja hänen puoleensa vetävä olemuksensa ei ollut opittua, vaan hänelle luontaisen ominaista. Siitä johtui, että vaikka hän teki jotain, mitä ei ollut hienon käytöstavan sanakirjassa, se kuitenkin oli maukasta, siksi, että hän siihen painoi leimansa.

Iltapäivähetket kuluivat miellyttävästi. Käveltiin saarella ja katseltiin vanhan linnoituksen merkillisyyksiä. Palattiin mukana hyvä ruokahalu illallispöytään, joka odotti katettuna. Aada oli hieman utelias kuulemaan Nils Maagin arvostelevan ruokalajeja, mutta se ei tullut esiin muulla tavalla kuin että hän söi hämmästyttävän paljon noita jotenkin tavallisia ruokia. Pöydän ääressä muuten oltiin iloisia, molemmat ystävät ottivat esiin menneiden päivien tapaukset ja ihanuudet, ja hetken hyvä tuuli loi niihin väriä ja juhlallisuutta. Jonkun ajan kuluttua Nils Maag oli se, joka puhui kaikkein enimmin. Oli ilo kuunnella häntä. Hän puhui toisin kuin useimmat muut. Hän leikitteli helpommin sanoillaan ja osui paremmin oikeaan. Ja hän saattoi puhua koko joukon kevyttä ja vakavaa, koskaan laimenematta. Ja kaikki ne pienet kokemukset, joita kertoi kaukaisista maista, vaikuttivat täällä pienessä huoneessa saarella. Niillä oli eri viehätyksensä noiden kahden henkilön mielestä, jotka asuivat täällä syrjässä. Ja oivallista oli, että Nils oli tehnyt laajoja ja useita matkoja. Hän ei ollut kuin ne, jotka ovat tehneet matkan johonkin kaupunkiin, jonka kuvaamisessa eivät koskaan pääse loppuun. Hänellä oli niin paljon valittavissa. Ainoastaan se, mikä oli oivallista, pääsi esille. Sentähden saattoi istua niin turvallisena häntä kuuntelemassa. Kun hän toi esiin jotain, tiesi jo edeltäpäin, että se oli sellaista, mitä ansaitsi kuunnella.

Tiikeri-metsästys Intian metsissä korkeiden puiden juurella. Käynti Pekingissä yönä, jolloin kaupunki oli valaistu juhlaa varten. Vuosi Japanissa japanilaisen kansan keskuudessa, jolla oli alituinen hymy huulillaan.

Sitten Ameriikasta: kaukaisia kalliovuoria, joilla oli europpalaiselle outo väri, putkimetsiä, jotka kalisivat tuulessa kuin parvi säliseviä sorsia. Aarniometsä ja siinä äänetön intiaani, joka kulkee kevyesti mokkasiini-jalkineissaan, intiaani-naisten yksitoikkoiset, surulliset laulut, joiden sävelet loihtivat esiin kuluneita onnellisia päiviä ja joita etupäässä kuuli, kun hämärä laskeutui ja ajatukset saivat lepoa uneksiakseen. Ja aarniometsän selittämättömät äänet puoliyön aikaan, huiluäänet, kirkuna, kellonäänet ... ehkä tuuli, joka lauloi puun latvoissa.

Taruja oli noissa Ameriikan saloseuduissa, villejä ja surunomaisia taruja. Nuoria tyttöjä, jotka iloitsivat päivin, mutta jotka valtasi selittämätön suru, kun yö tuli. Toisia, jotka öisin kukoistivat kuin ruusut ilosta, mutta jotka synkkämielisinä pakenivat aamukoiton ensi välkkeessä ja piiloittautuivat aaveiden tavoin metsän pimeimpään seutuun. Kummallinen metsästäjä, joka ei koskaan löytänyt sitä naista, jota olisi voinut rakastaa ja joka luuli, että tällainen nainen kerran oli elänyt ja kärsinyt kaihosta, kun ei ollut voinut häntä löytää. Ja suuret kaupungit tulivat esiin hänen kuvauksistaan, nuo suunnattoman suuret elävät kaupungit, missä kaikki ilot ja surut kukoistavat, kaikki hyveet ja paheet. Suuret hotellit, minne vieraat parit poikkesivat, ja mistä taas matkustivat pois... kuuli suihkulähteen pulppuilevan eteisessä, näki peilejä ja marmorisekoa. Sitten seurasivat bulevardit humuineen, julkiset puutarhat, kävelijät toisella, ja komeat ratsastajat ja ajoneuvot toisella puolella. Minkätähden ihmiset suurkaupungeissa elivät niin kauan, kuin elivät, huolimatta tavallista rasittavammasta elämästään? Sentähden, etteivät he siellä viettäneet suljettua elämää, heidän oma itsensä tungettiin taaksepäin ja he antautuivat etupäässä solumaan ulos voimakkaaseen hyörinään.

Hetkenä, jolloin Aada poistui huoneesta, hän kuiskasi Carstenille: