Part 6

— No niin, ei kannata luulla, että kaikki käy niin, kuin olemme uneksineet. Ja hän läksi pitkälle kävelylle ja ikäänkuin valmistautui sitä aikaa varten, joka oli tuleva, ja hän koetti repiä irti lemmenunelman. Mutta se oli pohjaltaan ainoa, minkä hänen voimakas luontonsa oli uneksinut, ja sentähden hänestä oli tuskallista kuolettaa sitä.

Toiste hän ajatteli:

— Mutta rakastanhan Carstenia, eikä hän ole mitään rikkonut; voihan rakkauteni häneen taas palata samanlaisena kuin ennen. Ja kerran, kun sellaiset ajatukset hänet vakasivat, hän juoksi Carstenia vastaan, kun tämä tuli sisään. Mutta hän pettyi; Carsten tarttui häneen heti tavalla, jota hän ei ollut tahtonut.

Pieni seikka, mitätön itsessään, tuli lisäksi ja teki sen, että hän pudisteli päätään sitä ajatellessaan: hänen nimittäin oli mahdoton saada Carsten hereille aamulla lähteäkseen katsomaan auringonnousua Lo-tunturilla. Aada ei suorastaan ollenkaan huolinut näköaloista, auringonnoususta ja -laskusta; mutta hänen isänsä oli kehoittanut häntä katselemaan päivännousua sieltä, se oli viimeinen seikka, minkä hän oli sanonut, tuo vanha, hieno isä, joka itseään pahoittaen heistä erosi ja jolla oli niin vakavat silmät, kun hän nyökäytti hyvästiään...

Mutta hänen oli mahdoton saada hereille Carstenia niinä kahtena kertana, jolloin oli häntä herättänyt; hän nukkui suu puoleksi auki ja näytti siltä, kuin olisi hän voinut nukkua vaikka kuinka kauan. Kolmantena yönä Aadan sentään onnistui saada hänet valveille; mutta silloin hän kavahti istumaan kovin suutuksissaan ja kysyi, mikä oli hätänä.

— No, eikö muuta, mitä hiivatin päähänpistoja... no lupasinhan kyllä, mutta sellaiset lupaukset...

Hän mutisi vielä muutamia sanoja ja kääntyi muitta mutkitta seinään päin ja jatkoi untansa.

Usein Aada heräsi näinä tyyneinä öinä tunturilla ja ajatteli kaikenlaista.

Hän oli pohjaltaan kummallinen olento. Ei ollut useita kuukausi siitä, kun hän kaihosi tätä aviota. Hän oli kaihoten ja ikävöiden ajatellut sitä aikaa, jolloin ainaisesti oli oleva Carstenin oma. Ja nyt hän taas ajatteli kadonneita päiviään yhtä kaihomielisenä.

_Hän_ teki niin, jota kaikki pitivät niin järkevänä.

Eiköhän Carsten tuntenut itseään pettyneeksi häneen nähden? Eikö hänen pettymyksensä ollut syynä siihen, että hän oli epäystävällinen Aadalle. Eihän Aada ollut hänelle se, mikä hänen olisi pitänyt olla.

Loikoessaan eräänä yönä hereillä, hän sai halun lähteä Lo-tunturille katsomaan auringonnousua. Ensin hän aikoi herättää Carstenin, mutta sitten hän siitä luopui. Itse teossa hän tahtoihin kernaimmin mennä tunturille yksin.

Hän nousi vuoteelta ja katsoi ulos ikkunasta. Oli harmaa yö. Sumu lepäsi Lo-tunturilla, mutta ilma oli selkeä. Korkealla ylhäällä tuikki joku valkea tähti. Hän oli kerran pienenä nähnyt yön kuvattuna suurena vanhuksena, jolla oli kultakruunu päässä. Se kuva sopi tähän. Hän pukeutui ja iloitsi viileästä yöilmasta. Pian hän oli pukeutunut ja läksi ulos.

Yö kohisi. Kaukainen humu, joka saattoi tulla taivaalta tai tuulen viimasta huipuilta. Hän astui yli nurmen, joka kasvoi talon viereisellä karulla niityllä. Ilma oli viileä; hän tunsi virkeyttä, kulkiessaan tuonne Lo-tunturin juurelle.

Lo-tunturilla oli kyllä se korkea harja, jota Sjur Aasen oli Aadalle näyttänyt; mutta sen rinne yleni vähitellen. Sentähden Aada kuljettuaan jonkun aikaa, oli koko ylhäällä, ennenkuin luulikaan, että varsinainen Lo-tunturi oli alkanut. Häntä ihmetytti, että se kävi niin helposti; kaukaahan tunturi näytti niin jyrkältä.

Kuljettuaan hetken ylöspäin, hän kääntyi, ja nyt hän pysähtyä tuijottamaan näkyä, joka oli hänen edessään. Ne olivat pilviä, jotka kävivät tervehtimässä kuolleita vuoria. Etäällä alhaalla nämä pilvet liitelivät, silloin tällöin ne pysähtyivät tunturin kylkeen ja harhailivat ylöspäin tai jakautuivat, rientäen kukin taholleen. Joku pilvi kenties erkani toisista ja liiti kauan itsekseen.

Aada kulki ylemmäksi, häntä veti eteenpäin halu päästä tunturin huipulle ja nähdä, mitä siellä oli nähtävää.

Mutta kun hän seisoi ylhäällä ja tunsi ylätunturin tuulen liehuvan ympärillään, silloin hän näki koko sotalauman kullattuja huippuja, jotka vieretysten kohosivat kaukana. Mutta nyt hän myös näki idän valkenevan lähenevästä auringosta. Hän istuutui; nyt hän pian oli saapa nähdä auringonnousun Lo-tunturilla.

Eikä, kestänyt kauan, ennenkuin valoisa puna tummeni ja sai sekaansa kultaa. Nuo ylpeät värit levisivät siinä ja lauloivat mahtavaa voittolaulua, pimeän huoaten paetessa länttä kohti. Ja monet yön pilvistä kokoontuivat ja antoivat auringon punan niitä kaunistaa; mutta tämä ilo maksoi niille niiden synkän elämän, ne kun haihtuivat pois kuin henkäys ilmaan. Mutta kuitenkin kokoontui yhä useampia pilviä auringonnousun kohdalle, ja ne leimusivat valoa, upoten aamunloistoon ja kadoten. Ja kun aurinko ilmaantui, ne värisivät ja välkähtivät kuin pitkät rihmasäikeet, ja ne kaunistivat itse auringon loiston kuollessansa.

Mutta muutamat vanhat, sokeat pilvet eivät ottaneet poistaakseen. Ne liitelivät ensi ruskon näyttäydyttyä tunturin pimeällä puolella. Ja siihen ne jäivät liitelemään. Ja kaukana tunturirotkoissa piili usea pilvi väijyksissä... ja kaikki nämä, ulkopuolella ja sisällä olevat eivät tahtoneet tulla päivän puolelle ja muuttua ilmaksi kourallisesta purppuraa, ne tahtoivat kuulua yön valtakuntaan. Yhdessä pöllöjen, yölepakkojen ja pimeän eläinten kanssa, joiden silmät syttyvät tähtien mukana, ne tahtoivat solua sisälle vanhoihin kallionhalkeamiin, seuraavana yönä taas livahtaakseen ulos ja kokoontuakseen yön suhistessa.

Aada jäi pitkäksi aikaa istumaan. Hän huomasi, että valoisa päivä oli tulossa; mutta tämä ajatus ei häntä ilahuttanut. Hänen silloiseen mielentilaansa olisi paremmin soveltunut, että harmaa yö olisi viipynyt.

Viimein hän nousi ja alkoi taas astua Lo-tunturin rinnettä alas. Tahtoihan hän kernaimmiten olla palannut, ennenkuin Carsten heräsi; hän ei suinkaan tahtonut huolestuttaa häntä.

Yltympäri kohottivat kaikki huiput harjojaan. Kaikkien niiden yläpuolella aurinko paahtoi. Ilma oli tyyni.

Aada kulki jotenkin nopeasti eteenpäin. Se kävi helpommin nyt, kun valo oli saapuvilla. Nyt vasta hän pani merkille, miten nämä tunturit olivat erilaiset kuin ne, joita oli tottunut näkemään. Hän näki, kuinka nämä olivat autioita. Niitä ei peittänyt metsä. Ainoastaan muutamia pieniä punaisia jäykkävartisia kukkia kasvoi siellä täällä halkeamissa, minne sade ja linnut olivat kuljettaneet vähän multaa.

Astuttuaan hetken Aada ajatteli, että pian oli näkevä Olle-virran. Hän kulki edelleen, mutta ei saanut sitä nähdä. Silloin hänen mieleensä äkkiä juolahti: Eikö hän ollut kulkenut oikeata tietä? Tämä ajatus pani hänet ensin pysähtymään, mutta sitten kahta kiireemmin rientämään eteenpäin. Muuten hän lohdutti itseään: Ellei voinut löytää tuota tunturimajaa, niin kaiketi hän löysi toisen, niinhän oli ollut Vorre-kartanon lähistössä. Ei vaara ollut siellä ollut suurempi: aina hän oli saapunut jollekin majalle, mistä asukkaat, kuultuaan kuka hän oli, olivat saattaneet hänet kotia.

Hän kulki ja kulki, ja tällä vaelluksella ilmeni hänelle se tosiseikka, ettei täällä ohut niin kuin Vorre-kartanon tienoilla. Nämä vuoret eivät olleet Vorre-kartanon vuoria. Siellä olivat vuoret vihreät kuusista ja koivuista, nämä olivat paljaat ja karut. Hän käsitti, että vaara oli suurempi kuin mitä ensi hetkellä oli luullut. Hän pysähtyi. Nyt tuntuivat tunturit ja autiot aavikot hänestä vihamielisiltä, ja aurinko paistoi häntä katsomatta; hän oli niin yksin suurella tunturilla.

Taas hän kulki eteenpäin ja kauan. Sitten hän äkkiä pysähtyi: hän luuli kuulevansa sellaista ääntä, kuin olisi mies laulanut. Hän katseli ympärilleen: hän ei huomannut mitään. Ja kuitenkin hän astui hetken ajatellen, että joku mies voisi tulla näkyviin, sukeltaen esiin jonkun kalliokielekkeen takaa; ensin oli näyttäytyvä pää, (merkillistä kyllä hän sen todella näki edessään) joka hymyili hänelle pienine silmineen, saaden sitten vakavamman ilmeen ja silmänsä suuriksi ja tuijottaviksi. Pään jälkeen oli koko tumma ruumis tuleva näkyviin, ja tuo mies oli lähestyvä, ja jos Aada rupesi juoksemaan, hän juoksi niinikään ja saavutti hänet. Kerran hän todella odotti näkevänsä tämän kaiken, niin että pysähtyi ja katsoi tuonne kauas. Hänen sisimmässään kuiskasi ääni hänelle; Se ei ole mitään. Mutta se ei auttanut, hän tuijoitti sinne kauas kuitenkin. Ja siinä seisoessaan ja tuijottaessaan, hänen mieleensä muistui Martha täti, jonka vanha soturi oli väkisin maannut. Jos joku tuli täällä, missä hän oli niin yksin? Sitä vaan ajatellessaan hän hengitti syvään ja jäätävä tunne kulki kiireestä kantapäähän.

Hän rupesi äkkiä hillittömästi juoksemaan alas kallioilta, sammalten ja soiden yli. Kun tasasempia paikkoja tuli, hänestä tuntui, kuin olisi aika pitkälle kulunut, ja hän juoksi vielä nopeammin. Hänellä ei enää ollut yhtään selvää ajatusta; jälki suossa oli hänestä ilkeän ihmisen astuma, lintu, joka kirkui, oli joku, joka tuli häntä lähemmäksi. Vasta silloin kun hän oli niin uupunut, että oli vähällä vaipua maahan, hän astui hitaammin.

Aurinko oli kohonnut korkeammalle, se teki kuumaksi ja pyörrytti. Hän tunsi hien kirkkaina helminä pisartelevan kasvoillaan. Kun hän viimein istuutui lepäämään, hän oli niin väsynyt, että maa tuntui väistyvän hänen edestään. Siinä niin loikoessaan hän kuuli lähellä puron lirinää; se solisi alinomaa. Hänen oli jano ja hän meni purolle juomaan. Vesi selvitti hänen ajatuksiaan, ja äkkiä ilmaantui kirkkaan ajatuksen tapainen, jotain, minkä kauan sitten oli kuullut vanhalta Kathrinelta: — Jos kuljet eksyksissä ja löydät puron, niin seuraa puroa, silloin voit olla varma siitä, että tulet ihmisasunnoille. Varsinkin, jos olet eksynyt tunturilla. Sillä puro on virrannut kauempaa, kuin missä ihmisiä on asunut, ja koko sillä ajalla se on tuonut mukaansa multaa ja hedelmällisyyttä, jota ihmiset tarvitsevat asutuksiinsa.

Ja Aada nousi ja tunsi itsensä voimakkaammaksi ajatellessaan, että hän vielä saattoi tulla paikkoihin, mihin ihmiset olivat asettuneet asumaan. Hän oli liiaksi maan lapsi enempää kaihotakseen tunturiyksinäisyyden harmaita pilviä. Hän tahtoi nähdä vihreitä maita ja kohdata ihmisiä, jotka lauloivat, puhuivat ja hymyilivät. Ja hän tahtoi taas nähdä Carstenin. Niin Carstenia... kuinka hän kaihosi häntä, kaikkea hänessä. Hänen hyväilyjänsäkin?... Niin, hän tahtoi syöksyä hänen luokseen, hän tahtoi olla hänen valloissaan, hänen vahvat käsivartensa olivat tuntuvat suloisilta, kun hän oli pääsevä kaikesta tästä utuisesta, pimeästä.

Äkkiä hän näki tunturiharjanteen huipulla punasen majan joka ei ollut aivan kaukana. Hän meni lähemmäksi ja näki nyt, että ruskea lehmä kulki majan edessä syöden ruohoa... Hän odotti hieman, meni sitten ovelle ja kolkutti. Ei kukaan avannut. Hän aukaisi oven ja meni sisälle. Ei kukaan tullut häntä vastaan. Hän meni sisemmälle, keittiöön, ja nyt joku nousi rahilta. Se oli mustatukkainen talonpoikaistyttö, joka oli siinä maannut. Aada kertoi eksyneensä Lo-tunturilla ja kysyi, oliko pitkältä Sjur Aasenin majalle. Melkein kaksi peninkulmaa. Tiesikö hän tien? Totta kai hän sen tiesi. Tahtoiko tulla saattamaan, jos sai maksua? Sen hän tahtoi, näin sanoi tyttö ja nousi heti.

Aadan täytyi ensin istuutua ja hieman levätä; sillä hän oli hyvin väsynyt. Yhtenään tyttö puhui Aadalle, vaikka tämä vaan puoleksi saattoi kuunnella, isästään, äidistään ja sisaruksistaan; edelliset olivat sen talollisen niityllä, joka omisti nämä maat, ja he löivät heiniä. Hänen veljensä oli merillä, ja vanhempi sisar kaupungissa.

Hetkeä myöhemmin he läksivät liikkeelle. Ellei palaamisen kaiho olisi ollut niin voimakas, ei Aada ikinä olisi jaksanut astua niin nopeasti. Olihan pian päivällisaika, ja hän oli poistunut Sjur Aasenin majasta tuntia puoliyön jälkeen. Mutta hän astui nyt niin joutuisasti, että tyttö yhtenään jäi muutaman askeleen jälelle.

Polku, jota kulkivat, oli tasainen ja hyvä, milloin se polveili puiden lomiin, milloin se johti vanhoista hirsistä tehdylle puron sillalle, milloin se hitaasti ryömi syrjään suohon ja kosteikolle, joiden yläpuolella varikset lentelivät ja rääkyivät. Aada ajatteli koko ajan: milloin tulen kotia, milloin tulen kotia... tulenkohon todella kotia... mitähän Carsten ajattelee?

Viimein hän jälleen näki Sjur Aasenin mökin, ja hetken kuluttua hän oli siellä sisällä. Maalaisvaimo riensi häntä vastaan suu auki: oliko hän siis tullut takaisin? Luutnantti oli lähtenyt häntä etsimään, varmaankin hän pian palasi. Hän oli kulkenut edestakaisin varhaisesta aamusta alkaen ja kysynyt, eikö Aada ollut tullut.

Nyt Aadalle selvisi, miten helposti kaikki olisi voinut käydä mitä pahimmin. Carstenilla saattoi olla syytä olla vihainen hänelle tästä. Mutta oli hän nyt millainen tahansa, niin Aada häntä kaihosi.

Kului lähes tunti, kunnes Aada näki hänen nopeasti astuvan taloa kohti. Mutta kun hän kotvaa myöhemmin astui sisään ja näki Aadan tulevan häntä vastaan, hänen piirteensä kävivät jäykemmiksi. Hän tarttui kovasti hänen käsivarteensa ja huudahti:

— Aada, missä olet ollut? Sinäkö se olet? Miksi olet tämän tehnyt?

Aada soperteli, missä oli ollut.

— Niin, Carsten huusi, mutta mitä tämä merkitsee, etkö ajattele minua? Etkö hetkeäkään ajattele minua? Kuinka moinen voi johtua mieleesi (hän kalpeni ja kiristi hampaitaan), mitä sinulla pohjalta on minua vastaan? Ymmärrätkö... että... että olet luvannut olla minun, ymmärrätkö, että sinun täytyy olla minun... että sinun täytyy olla minulle alamainen. No niin, jos käy välttämättömäksi, minä näytän, kuka olen!...

Mutta hänen voiman- ja vihanpurkauksensa ohella tuntui, kuin olisi Aariassa jotain auennut; hän tarttui itse Carstenin ranteeseen, ja hän kamppaili, niin että hänen vaaleat hiuksensa irtaantuivat ja valuivat aaltoillen hänen kasvoilleen.

— Carsten, hän kuiskasi hänelle, enhän minä tahtonut mennä pois sinulta, Carsten, minä kuljin eksyksiin, Carsten, olen niin iloinen, että olen taas luonasi... minä pyydän sinua, anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi!

Ja hän painautui äkkiä vallan kiinni häneen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Silloin heidän välillään tuli hiljaista. Carsten ei puhunut enempiä kovia sanoja, mutta vastasi äkkiä hänen suudelmiinsa niin hehkuvasti, kuin ei koskaan ennen.

Tällävälin iltaan vaipuva aurinko paistoi huoneeseen ja paahtoi heitä molempia, ja Aadan mielessä ei enää liikkunut ruusunpunainen rakkausseikkailu, se oli haihtunut. Sen sijaan ilmaantui päivänvaloon ja auringonpaisteeseen voimakas tunne. Hän nojasi Carsteniin ja tunsi hänen käsivartensa kietovan häntä, ja hän ikävöi äkkiä hänen voimakasta syleilyään.

Hän iloitsi nyt siitä tuntemuksesta, että oli Carstenin oma. Hänessä oli jotain, mikä vivahti puhkeavaan kukkaan. Hänen suunsa paisui täyteläämmäksi, hänen harmaat silmänsä loistivat lämpimästi, hänen poskensa saivat väriä, ikäänkuin veri olisi ihon alla polttanut. Ja tuo pieni vinkkuraviivainen suoni pisti esiin ohimolla.

Carsten nouti heidän mukaan ottamaansa viiniä, Sjurin vaimo paistoi ison linnun, jonka Sjur oli ampunut, ja keitti padassa teiren, joka oli ollut suolassa juuri niin kauan, että se oli hyvä ja säilytti linnun maun. Ja vähää myöhemmin Aada ja Carsten söivät hauskan illallisen. He istuivat vieretysten ja kilistivät tavan takaa. Syötyään he vielä hetken istuivat yhdessä jutellen, pehmeästi ja kuiskaten.

Vihdoin Carsten nousi, otti Aadan pään käsiensä väliin ja katsoi häneen. Aada hymyili. Sitten he menivät likeisesti toisiinsa kietoutuneina sisälle huoneeseensa.

XXIV.

Kun nyt Aada kerran kokonaan ja iloiten oli antautunut, hänestä äkkiä tuntui, että rakasti Carstenia paljoa enemmän kuin koskaan ennen. Maallisella rakkaudella oli yhä enempi ja enempi hänelle sanottavaa. Hän tarvitsi Carstenia, hän antoi hänelle koko nuoruudenilonsa suudelmissaan ja syleilyissään. Ja kauneutensa hän antoi hänelle, tuntien ainoastaan iloa, että hänellä se oli, Carsten kun sentähden rakasti häntä vielä enemmän.

Kaikki muuttui hänelle iloksi: virkeiden aamujen voima, kun hän nousi ja meni sitä kohti, pitkät päivällishetket, kun hän ja Carsten istuivat yhdessä talon edessä, iltapäivä, kun Sjur tuli, leveästi hymyillen ja koira hyppien takanaan, kysymään, tahtoivatko seurata häntä alempana olevaan metsään jäniksen ajoon. Ja myöhäiset illat, jolloin he hänen kanssaan läksivät tuulastamaan... Mutta heidän elonsa hurmaus liittyi niihin kylpyihin, joita ottivat Olle-joessa.

Silloin tällöin saattaa kesä täällä Pohjolassa auringonpaahteineen ja etelätuulineen käydä niin kuumaksi, ettei sitä voi kestää. Kaikki lymypaikat ja rotkot, jotka muuten ovat kylmiä, kuumenevat. Ei mikään voi vastustaa auringon voimaa.

Sellainen oli heinäkuun loppupuoli; aurinko kulki taivaan yli mahtavana ja hehkuen, ja kuumuutta säteili alas, niin että ihmiset toivoivat lunta ja kylmää.

Aada valitti kuumuutta; mutta kun Sjur sen kuuli, hän sanoi:

— Jäähdyttäkää itseänne Olle-virrassa, molemmat... se antaa viileyttä... minä näytän teille paikan, missä pohja on hieno ja ruskea pitkän matkaa, niin että voitte kulkea sukeltamatta. Syvää on kyllä kauempana, niin että, jos tahdotte uida, niin voitte.

Ja hän näytti heille joen kohdan, missä laakea kallio ja ruskea hieta muodosti pohjan. Silloin molemmat iloitsivat tästä. Aada unhoitti, ettei hänellä ollut uimapukua mukana. Jo seuraavana aamuna varhain hän siellä kylpi ja palasi sitten taloon, raikkaana ja ihmeen somana, paksu keltainen tukka punervana kiiltäen selkää pitkin. Ja sitten tuli Carstenin vuoro, ja hän viipyi niin kauan vedessä ja ui niin kauas, että Aada puoleksi pelästyneenä huusi Sjuria ja hänen vaimoansa, niin että molemmat tulivat ulos katsomaan. He olivat molemmat hyvin innoissaan ja ihastuneet Carstenin uintiin, ja vaivoin Aada sai uskollisen talonpoikaisvaimon mukaansa, kun Carsten vallan alastomana nousi maihin.

Kun he enemmän tottuivat viileään veteen, he kävivät useammin uimassa, ja silloin tällöin, kun yö oli erittäin kuuma, sattui, että toinen heistä kuumuuden kiusaamana, hiipi ylös vuoteelta, puki vähän vaatteita ylleen ja kulki tietä pitkin Olle-virralle, laskeutui kirkkaaseen veteen ja uiskenteli siinä.

Sellaisena yönä, kun Aada oli uimassa, hän näki jonkun tulevan, ja hän kuuli Carstenin äänen:

— Älä pelästy, Aada, se olen minä.

Hän ei vastannut, vaan pysähtyi ja odotti. Hetken kuluttua Carsten kahlasi jälestä ja kumartui hänen puoleensa. Hän otti hänen päänsä käsiensä väliin ja katsoi häneen vakavasti; mutta Aada ei piiloittautunut häneltä eikä pyytänyt häntä menemään. He uivat yhdessä suloisen kesäyön puolihämärässä.

He uivat yhdessä monena yönä. Aada oli ensi kerrat levoton kuin se, joka on lähellä jotain vaarallista. Mutta hän hillitsi pelkonsa, niin nainen ja alaston kuin olikin. Hän oli täälläkin oma itsensä, hän oli nytkin Aada, tuo hieno, tuo ylpeä, ja niin hän oli, vaikka kenties hänen omituinen valoisa hehkunsa ei koskaan leimunnut korkeammalle kuin näinä valvottuina öinä.

Tämä aika tunturilla muodostui hänelle kaunisten ja luonnonraikkaiden hetkien sarjaksi. Ilma oli kuultavan korkea, elämä oli hiljaista. Hänen päänsä yläpuolella kaikui.

— Carsten... rakastan sinua, Carsten! hän mutisi näin monta kertaa, syleillen häntä nuorena ja huimana.

Carsten Stahl nauroi kerran ja kuiskasi:

— Olipa oikeastaan onnellista, Aada, että silloin eksyit Lo-tunturilla.

— Tulinhan kuitenkin takaisin luoksesi, Carsten. Sinun olisi vaan pitänyt hieman odottaa. Kaikki oli minulle niin outoa. Mutta tulinhan kuitenkin, sillä rakastin sinua.

— No niin... mutta muistatko sen ensimäisen illan täällä... niin kylmää... niin kylmää... Tahdoit kernaimmin, että olisimme istuneet yhdessä ja jutelleet. Meidän muka ei olisi pitänyt mennä sisälle huoneeseemme. Täytyihän minun olla kohtelias viimeiseen asti ja sanoin: — Sinä johdat mieleeni kirkkaan lammen. Mutta ajattelin itsekseni: — hyvin viileätä. Ja nyt... ha, ha, haa... kuinka aurinko toki saattaa paahtaa kuumana sellaista lampea, Aada.

He viipyivät tunturilla kauemmin, kuin mitä ensin olivat ajatelleet.

Mutta eräänä auringonpaisteisena päivänä — tämä kesä ei näyttänyt ollenkaan loppuvan — he matkustivat pois Sjur Aasenin majasta. Sjurin vaimo oli suorastaan menehtyä suruun ja vuodatti kirkkaita kyyneliä, kun Aada jäähyväisiksi häntä suuteli. Sjur Aasen kyyditsi heitä toista tietä, kuin mitä olivat tulleet. Pieni tanakka hevonen, joka ei koskaan astunut harhaan, juoksi kääsejä vetäen neljä tuntia. Sitten Sjur niinikään heitti heille jäähyväiset ja palasi kotiansa. Nyt oli heidän kulkeminen tunturin yli; sitä matkaa kesti puoli päivää, ja loppumatkan he kulkivat veneessä jokea pitkin, virta auttoi, niin että se sujui nopeaan.

Aada istui lopulla vallan hiljaa ja katseli taakseen. Hän tunsi, ettei koskaan ollut palaava takaisin sinne, mistä nyt tuli, ja hän tiesi, etteivät ne päivätkään enää palanneet. Sentähden hän nyökäytti päätään niitä harmaita tunturihuippuja kohti, joiden takana Sjur Aasenin vuorimaja, Olle-virta ja Lo-tunturin harja piilivät.

XXV.

He tulivat Vorre-kartanoon jo seuraavan päivän iltana ja viipyivät siellä viikon. Mutta kahdeksantena päivänä he heittivät jäähyväiset Sakarias Wildelle ja Vorre-kartanolle, ja pienellä höyrylaivalla (joka oli ensimäisiä Norjassa rakennettuja) he matkustivat enemmän kuin kaksi vuorokautta, ja saapuivat sitten iltapäivällä Börgeen. Linnoitus oli saaressa. Se oli vanha linnoitus, josta kauas näkyi sen vaaleanharmaa muuri ja sen torni. Se ei salassa lymynnyt, vaan huusi ikäänkuin kaukaa: tässä olen.

Siinä talossa, jossa heidän oli määrä asua, oli ainoastaan muutamia huoneita; mutta siihen kuului iso puutarha ja sitäpaitsi kaksi suurta ulkorakennusta, jotka haisivat homeelle ja kuivatetulle kalalle. Päällikön rakennuksen entinen asukas, äsken kuollut suuriperheinen kapteeni, oli sinne ripustanut kaloja kuivamaan. Hänen leskensä, joka vielä asui saarella, järjestäen muutamia huonekaluja, mitkä aiottiin myydä salmen vastaisella rannalla, kertoi, näyttäessään Aadalle paikkoja, paljon siitä, kuinka hyvä miehensä oli ollut, kuinka hän oli tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa lasten edestä; he molemmat, hän ja vaimonsa, olivat enimmäkseen syöneet kalaa, jota kapteeni itse pyysi; heillä oli ollut lihaa ainoastaan kaksi kertaa viikossa. Koulunkäynti ja ylläpito kaupungissa kolmelle pojalle ja kahdelle tytölle maksoi paljon.

Tämä rouva oli laiha ja pieni, ja hänellä oli suippo nenä ja pienet kirkkaat silmät. Hän oli varmaankin kerran ollut kaunis, mutta hyvin pitkän aikaa sitten. Hänen äänensä, joka nyt oli ohut ja kimakka, saattoi joskus saada helakan kaiun, varsinkin kun hän ajatteli sitä, mikä oli ollut kerran, ja kun siitä puhui — samoin kuin vanha kulunut piano, silloin tällöin saattaa purkaa esille hienoja kaikuvampia ääniä.

Kun Stahl puolisot muutaman päivän kuluttua olivat päässeet levollisiin oloihin, Aada malttoi eräänä iltapäivänä mennä katselemaan saarta, missä asuivat. Siinä oli enimmäkseen tummia tuntureita, joilla niukasti kasvoi katajia, kanervaa ja orjantappuroita. Edessä leviävä meri oli mahtava ja vaihteli melkein aina levottomana. Mutta kun se joskus oli levossa, oli sen hiljaisuus hyvin syvä, ja sen rauha tuntui hurskaalta. Ensimäisenä iltana Aada meni pitkänlaiselle kävelylle ja istuutui penkille, joka arvatenkin oli pantu siihen paikkaan näköalan katselemista varten. Hän näki silloin äärettömän jonon kiviä, ja meren, jonka yli kaareutui ohutpilvinen taivas. Hänestä tämä kokonaisuus tuntui joltisenkin hyvältä. Hetken kuluttua kulki vanha mies ja nainen ohi, molemmat katsoen eteensä häntä huomaamatta. Alhaalla rannalla kulki kaksi sotamiestä polttaen tupakkaa. Toisella heistä oli puupalikkasoitin kainalossa. Silloin tällöin hän kosketteli sitä vasaralla samalla laulaen nenäänsä korkealla äänellä tuollaista surullista laulua, joita sotilasten ja merimiesten on tapana laulaa, kun kaiho kotiin ja lemmittyihinsä heidät valtaa.

Kun Aada tuli kotia, istui hänen miehensä perhehuoneessa ja puhui kahden kersantin kanssa; nämä nousivat ja kumarsivat jäykästi, kun Carsten esitti:

— Vaimoni.