Part 5

Nyt, kun eron pitkät hetket lähestyivät, he eivät niin paljoa tunteneet entistä himoitsevaa rakkautta. Se oli väistynyt syvän hellyyden tieltä. Heitä miellytti noina päivinä istua hiljaa, vallan likellä toisiaan ja puhua siitä ajasta, joka oli heidät eroittava: mitä silloin aikoivat tehdä ja miten tulivat muistelemaan sitä kaunista kuukautta, jonka nyt olivat viettäneet ja miten aikoivat yrittää saada ajan kulumaan niin nopeaan kuin suinkin, jotta sitä pikemmin voisivat yhtyä.

Eronpäivä tuli. Päivällisaikaan Sakarias Wilde kyyditsi tyttärensä ja hänen sulhasensa kaupunkiin vallan lähelle siltaa, jonka luona vene odotti valmiina viemään Carstenia siihen pieneen laivaan, jolla hänen oli määrä matkustaa. Aada oli rohkea, hän osasi niin pidättää itkuaan, että hymyilikin viimeisen hyvästin hetkenä, vaikka tämä hymy olikin jotenkin himmeä.

Sitten Carsten matkusti, ja Aada palasi isänsä kanssa kotia odottamaan häntä syksyn, talven ja kevään, kaikkiaan seitsemän kuukautta.

Vaikka lokakuu jo oli käsissä, viipyi syksy yhä vielä. Usein tuntui siltä, kuin olisi kesä vielä kulkenut yli maan. Mutta eihän enää ollut kesä. Puisto, lehtokuja ja metsä kellastuivat vähitellen. Auringonlaskukohta lähetti suuria valojuovia kauas taivaalle, ja niiden levittämä kullanhohteinen valo houkutteli jonkun linnun laulamaan. Muutamat kylmät viimat harhailivat pohjoisesta ja ilmoittivat, tosin eivät voimakkuudellaan, vaan sen enemmän turvallisella leveydellään, että ne saapuivat onkalosta, missä oli paljon ammennettavaa. Ne eivät kuitenkaan hävittäneet ja riipineet. Metsät, lehtokuja ja puutarha olivat vielä lokakuun väririkkaan komeissa puvuissa ja odottivat kuolemaa.

Mainitsin aikaisemmin, että Aada oli niiden kukkaisten kaltainen, joiden väri on himmeä, ja joiden tuoksu on kaukaisen hienoa. Mutta nyt oli rakkaus ja kaiho valanut hänen vereensä vierasta mehua. Hänellä ei enää ollut tuota himmeätä väriä. Hän käveli puistossa, lehtokujassa ja metsässä kaikilla niillä paikoilla, missä oli kulkenut Carstenin kanssa, ja hänen ajatuksensa olivat painostavia kuin niiden kukkien tuoksu, jotka aukenevat yöllä.

Hän kaihosi sitä miestä, jota rakasti. Hän kaihosi häntä päivä päivältä. Lopulta hän tottui kaihoonsa; sentähden hän usein sanoi aikaisin hyvää yötä isälleen ja meni huoneeseensa, riisui vaatteensa ja meni vuoteeseen ja loikoi ennenkuin nukkui, hiljaa silmät ummessa ja ajatteli häntä ja toivoi loikovansa näin koko yön.

Aika kului muuten häneltä nopeammin kuin mitä oli toivonutkaan. Melkein joka toinen päivä tuli Carstenilta kirje, ja näiden kirjeiden lukeminen ja vastaaminen niihin vei melkein koko ajan pimeänä talvena.

Sitten lähestyi vähitellen toukokuu, viimein se oli tullut ja viimein oli sekin päivä tullut, jolloin Carstenin, kuten oli kirjoittanut, oli määrä palata Vorre-kartanoon. Aada istui ikkunan ääressä, ja kun tiesi Carstenin matkustavan lopputien maitse, hän katseli kaikkia ajoneuvoja, mitkä lähestyivät.

Illan suussa hän tuli. Aada näki hänet taas samanlaisena kuin ennen; hänen vartalonsa, silmänsä, hänen suunsa, hänet itsensä... hän oli todella saanut hänet takaisin.

XIX.

Hääpäivä tuli. Valmistukset vihkiäisiin kirkossa, joukko kukkia, jotka tuoksuivat niin vahvasti, paljon ihmisiä, joita Aada oikein ei ensi näkemältä tuntenut, mutta joita hänen täytyi tervehtiä ja useita, jotka hän tunsi ja joiden kanssa täytyi puhua. Carsten Stahlin äiti ja vaaleaverinen kaunis sisar, joka usein suuteli Aadaa, päällikkö Bög, rakastettava kuin aina, yllään juhla-univormu ritarimerkkineen, Kapteeni Kruse, vakava kuten aina, ja Carsten itse, jonka kanssa Aada ei vielä ollut ehtinyt olla kahdenkesken, niin että hän kaikessa tässä levottomuudessa tuntui hänestä vieraalta.

Aada huomasi tai luuli huomaavansa, kun he astuivat kirkkoon, että se oli täynnä ihmisiä.

Urut soivat, ja kuorossa laulettiin. Sitten vaikenivat urut, ja melkein hänen tietämättään hänet vei lattian yli mies, jonka äkkiä huomasi isäkseen. Ja nyt hän näki vieressään Carstenin, ja heidän molempien edessä papin... papin takana hän näki alttarilla palavat kynttilät ja vilahdukselta alttaritaulun kullanväriset kuvat.

Pappi puhui kauan, ja tämän puheen aikana Aada hieman tointui siitä horroksentapaisesta tilasta, minkä valloissa oli ollut aamusta alkaen. Seisoihan hän nyt Carstenin vieressä, hän piti kätensä hänen käsivarrellaan, hän tajusi papin sanat; nyt hän heidät vihki avioon, ja hänen käyttämänsä sanat olivat vanhoja ja tunnettuja.

Tosin hän vielä oli hieman rasittunut, ja vasta kun tulivat kotia ja istuivat hyvän pöydän ääressä, saivat ruuat ja viinit hänet täydelleen entiselleen. Nyt vasta hän tunsi vieraat kunkin erikseen, nyt vasta hän nyökkäsi ja hymyili heille vuoroonsa. Niin, nyt he sanoivat häntä »rouva Stahliksi», nyt hän oli Carstenin vaimo. Ei mikään enää voinut heitä eroittaa. Ei mikään matka. Jos Carsten matkusti pois, hän seurasi mukana. Heidän piti aina olla yhdessä... Ilo valtasi hänet äkkiä; vaistomaisesti hän tarttui Carstenin käsivarteen ja Carsten painoi hänen kättään ja kuiskasi hänelle:

— Nyt sinä olet rohkea taas, eikö totta?

— Enkö sitten ennen ole ollut rohkea?

— Aada, vähän kalpea, rakas, onhan se niin luonnollista. Aadani... nyt sinä olet kaunis.

Siinä pidettiin useita puheita. Carsten puhui kauniisti apelleen, ja Wilde vastasi puhuen Carstenille ystävänsä, eversti Alf Stahlin, pojalle ja kohdisti lopulta koko maljan everstinrouva Stahliin. Bög, joka oli hyvin liikutettu, puhui nuorelle naiselle, Aada Wildelle, jonka oli oppinut tuntemaan, josta oli pitänyt niin paljon ja jota aina oli muistava.

Kapteeni Kruse puhui metsästäjä Wildelle, jonka seurassa ennen oli tehnyt niin monta retkeä, mutta jonka metsästäjäinto oli laimentunut Aadan varttuessa. Hän toivoi nyt saavansa metsätoverinsa takaisin, vaikka heidän kai nyt, molempien tultua vanhoiksi, täytyi liikkua varovasti. Mutta vaikka hän iloitsi metsätoveristaan, hän samalla oli pahoillaan siitä, että menetti Aadan; Aadan, tuon nuorekkaan, kuten runoilija sanoisi... nyt hän vaan lopuksi tahtoi lausua vanhan metsämiehensä tervetulleeksi, ja hän tahtoi sanoa Aadalle hyvästi ja toivottaa hänelle kaikkea elämänonnea.

Tämän lisäksi pidettiin vielä useita puheita. Mutta lopuksi niitä pitivät eräät, jotka viini oli tehnyt hilpeiksi ja joilla itse teossa ei ollut mitään sanottavaa. Aada milloin kuunteli, milloin taas vaipui omiin ajatuksiinsa. Kerran häneen laskeusi omituinen kylmyys. Hänestä tuntui kuin ei hänellä oikeastaan olisi ollut mitään tekemistä täällä kaikkien näiden häävieraiden keskellä... Kernaimmiten hän olisi halunnut mennä yksin ylös huoneeseensa ja istua hetken ikkunan ääressä ennenkuin meni levolle...

Silloin äkkiä juolahti hänen mieleensä, ettei hänellä tästälähin enää ollut omaa hiljaista huonettaan, omaa vuodetta, mitähän tämä merkitsikään? Hän katsoi Carsteniin, ja kun tämä taas katsoi häneen ja hymyili, hänestä tuntui, että nyt varmuus tuossa hymyssä oli lähinnä voittoriemua; tiesihän hän, että Aada oli hänen vallassaan... jotain levottomuuden tapaista hiipi hänen mieleensä, hänestä tuntui, kuin ei Carsten olisi ollut sama kuin ennen ... mitähän tulikaan tapahtumaan, kun kaikki muut olivat menneet ja hän ja Carsten jäivät yksikseen?

Mutta hetki kului, ja hän katsoi taas Carsteniin, ja lehti kääntyi; nyt hän tunsi rakkauden häneen valtaavan itsensä. Eihän Aada ainoastaan ollut hänen, hän oli myös Aadan. Ja kuinka hän oli hieno ja kaunis... Miksi ei hän aina olisi hänen läheisyydessään? Eihän Carsten tahtonut hänelle tuottaa mielipahaa... niin, hän tahtoi kernaasti olla hänen luonaan... hän tahtoi olla hänen luonaan yön, samassa huoneessa ja hänen vieressään... miksi nyt olla siitä huolissaan? Olihan hän ennen monta kertaa sitä kaihonnut. Olihan heillä jo ollut yhdessä monta sellaista lemmestä uhkuvaa hetkeä kuin se ilta, jolloin Carsten antoi hänelle unikukan. Oliko tämä meluava hääjuhla syynä siihen, että Carsten ikään kuin oli joutunut kauemmaksi hänestä? Hän sitä melkein luuli.

Alinomaa hänen ajatuksensa vaihtuivat, milloin omituisen kylminä, milloin levottomina, milloin turvallisina, milloin rohkeasti katsoen tulevaisuuteen, valmiina antautumaan tuntemattoman elämän valtoihin, milloin kaihoten pois valosta, melusta, sitä rauhallista hiljaisuutta kohti, missä hänen elämänsä siihen asti oli kulunut.

XX.

Martha täti ei ollut häävieraiden joukossa. Sakarias Wilde ja Aada olivat molemmat puhuneet hänelle, että hän tulisi alas hetkeksi; mutta hän oli pudistanut päätään. Jossakin määrin tämä päänpudistus heitä oli hämmästyttänyt; sillä se ilmaisi, että hän oli ymmärtänyt heidän sanansa. Ja totta puhuen oli viime aikoina usein sattunut, ettei Martha täti ollut käsittänyt, mitä hänelle oli sanottu.

Ei saata ihmetyttää, että Aadalla kihlausaikanaan ja silloin, kun uneksi tulevasta onnestaan, oli ollut ikäänkuin kammo käydä tervehtimässä Martha tätiä hänen synkässä huoneessaan. Se loisto, joka kirkastaa elämän sellaisina päivinä, on ihana; mutta se ei ole järkähtämättömän vankka; kun onni näyttää hymyillen lähestyvän, valtaa helposti onnettomuuden pelko. Silloin helposti kiintyy ennemerkkeihin. Sentähden Aada mieluimmin oli mennyt Martha tädin huoneen ohi. Mutta kun kuukauden päivät Carstenin lähdön jälkeen hänen isänsä eräänä päivänä oli sanonut: -— Martha tädin voimat menevät alaspäin, Aada oli mennyt sinne yläkertaan ja oli huomannut tädin kovin muuttuneeksi. Pimeys, joka jo aikoja sitten oli alkanut peittää häntä, verhosi hänet nyt melkein kokonaan, ja samalla hänelle valkeni ikäänkuin kaukainen valo. Mikä kummallinen työ hänellä nyt oli käsillä: hän valmisti neulomusta, joka oli kokoonpantu pienistä rihmoista, mitkä hän kokoili sieltä täältä. Joka kuluneen ja vanhentuneen tilkun hän talletti ja purki sen yksityisiksi rihmoiksi, punoi nämä yhteen ja kutoi ne kaikki huiviksi, jonka hänen oman puheensa mukaan piti tulla kaikkia muita huivia isommaksi.

Sen päivän jälkeen Aada silloin tällöin oli istunut siellä ylhäällä, ja hän luuli muuten Martha tädin merkillistä kyllä tietävän, että hän oli kihloissa.

Mutta nyt hääpäivällään Aada tahtoi mennä sinne ylös.

Ja hetkenä, jolloin ei kukaan huomannut häntä, hän meni ylös pitkiä portaita tädin ovelle, koputti ja astui sisään.

Martha täti istui nyt samoin kuin kaiken aikaa, niin kauan kuin Aada saattoi häntä muistaa. Huone oli entisellään, kaikki huonekalut olivat paikoillaan, maalaus riippui vuoteen yläpuolella, seinäkello naksutteli huoneen nurkassa, heilurin liikkuessa edestakaisin.

Aada kulki, yllään valkoinen morsiuspuku Martha tädin luo. Täti katsoi häneen; haihtuva hymy välkähti hänen kasvoissaan ja oli seuraavassa tuokiossa kadonnut. Mutta siinä seisoessaan, Aada tunsi sisällään liikutusta nähdessään nuo silmät, jotka kätkivät mitä syvintä surua, nähdessään nuo valkoiset hiukset, nähdessään tuon syyttömästi rääkätyn ja kiusatun... ja hitaasti hänet kouristi syvä suru, ja tietämättään hän vaipui polvilleen Martha tädin eteen. Hän tarttui hänen käsiinsä, painoi niitä kasvoilleen, ja hän nyyhkytti, kuin eivät kyyneleensä koskaan olisi pysähtyvät.

Lämpimien kyynelten kosketuksesta tuntui Martha täti värähtelevän.

Kun Aada katsahti ylös, hän ihmetteli; hänen ajatuksensa tuntuivat palanneen, oltuaan kaukana pakosalla, ne tuntuivat kokoutuvan ja jotain punnitsevan. Hän näytti niin ymmärtäväiseltä, kuin se, jonka jalka on maan päällä, ja samalla niin viisaalta, kuin se, joka on nähnyt enempää. Hän kosketteli Aadan päätä, tuijoitti häneen ja sanoi ainoastaan:

— Kuinka hieno ja valkea sinä olet, ole aina samanlainen kuin olet nyt.

Äkkiä hän nousi ja nouti pienen lippaan, jota päällysti vaalentunut punainen nahka. Hän aukaisi sen ja Aada näki jotain kiiltävän. Siinä oli kaulavitjat vanhasta siselöidystä kullasta, joka kehysti säkenöiviä topaaseja.

Martha täti otti kaulavitjat ja nosti ne ylös.

— Sain nämä sinä päivänä, jolloin täytin kuusitoista vuotta, hän sanoi itsekseen, kannoin niitä kauan sitten tummansinisellä samettihameellani. Nämä kaulavitjat ovat nyt sinun.

Hän ojensi Aadalle lippaan ja istuutui jälleen.

Aada sai vaivoin kuiskatuksi:

— Kiitos, kiitos.

Hän tuijoitti Martha tätiin ja huomasi nyt, että maallisia näkevä katse taas näytti väistyvän hänen silmistään, ja että pimeys taas nopealentoisten yölepakonsiipien tavoin sujahti hänen kasvojensa yli.

XXI.

Hääjuhla herättää lemmentunnelman. Nuorten neitosten leimuava hymy, nuorten miesten kuiskaavat keskustelut, kun he katselevat morsianta. Joskus tämä lemmentunnelma kohoaa niin korkealle, että morsian on häpeissään.

Näitä häitä vietettiin heinäkuun keskivaiheilla. Pimeä tuli sentähden myöhään. Mutta tullessaan se saapui varjon tavoin, joka levisi ja painoi.

Jo joutui se aika, jolloin Aadan ja Carstenin oli määrä olla kahdenkesken. Sakarias Wilde oli syleillyt ja suudellut tytärtään ja oli ollut mielenliikutuksen valloissa antaessaan hänet Carstenin valtaan, sanoen:

— Niin, nyt sinä enemmän kuulut hänelle kuin minulle. Muista, että te nyt olette samaa lihaa, ja rakastathan sinä häntä, niin että se on ilo, elämän rikkain ilo. Hyvää yötä, rakas lapseni.

Everstinrouva Stahl tuli nyt siihen, ja hän ja Aada menivät yhdessä morsiushuoneeseen. Tänne oli ennen heitä tullut Aadan vanha lapsenlikka ja riisui Aadan vaatteet, melkein samoin kuin hänen ollessa pieni.

Kun Aada vihdoin oli päässyt vuoteeseen, häntä ikäänkuin paleli, tuo merkillinen levottomuus uudelleen hänet valtasi. Hän tunsi, että rouva Stahl suuteli häntä, ja hän näki hänen menevän pois. Hän kohosi istumaan ja näki, ettei kukaan ollut saapuvilla; nyt hän pelkäsi. Hänen siinä näin istuessaan, koputettiin ovelle; hän piiloittautui peitteen alle. Carsten tuli sisälle. Kauniina ja vakavana hän meni Aadan luo, polvistui vuoteen viereen ja suuteli hänen kättään. Hetkeä myöhemmin hän sammutti molemmat kynttilät.

Aada loikoi aivan hiljaa ja kuuli sydämensä sykkivän. Hän huomasi, että Carsten oli huoneessa. Kotvan kuluttua hän kuuli hänen astuvan yli lattian.

— Carsten, hän kuiskasi, Carsten, missä sinä olet, sytytä kynttilä, Carsten.

Silloin hän tunsi hänen loikovan vieressään, ja kesäyössä hän näki hänen kasvonsa.

— Carsten, sinäkö se olet? Sano, että se olet sinä.

— Rakas Aada, oletko minun? Miksi minua niin pelkäät?

— Enhän minä.

— Pelkäätpä, Aada, miksi et minua suutele? Miksi et halaa minua kaulasta, kuten muutoin?

Aada katsoi häneen, ja rakkaus häneen valtasi hänet. Hän kietoi käsivartensa Carstenin kaulaan ja suuteli häntä väristen ja tunsi että Carsten, heidän suudellessa toisiaan, veti hänet luokseen.

XXII.

Aada ja Carsten olivat ennen häitä päättäneet viettää muutaman viikon kuherruskuukauttaan Olle-virran rannoilla. He eivät katuneet tätä päätöstä; sillä näytti tulevan kaunis kesä.

Eräänä päivänpaisteisena selkeätaivaisena aamuna he heittivät jäähyväiset. Ensin Sakarias Wilde kyyditsi heitä muutaman peninkulman. Heidän oli määrä käydä tervehtimässä perintötalollista Öjvind Galtea, niin sanottua Galten Jarlia. Hänet oli kutsuttu häihin, mutta hän oli kieltäytynyt kiittäen:

— Veljeni kuoli äsken. Mutta jos sinä, Sakarias Wilde, tai nuori pari, tai kernaimmiten te kaikki kolme tulette minun mailleni, niin tiedän varmasti, että ette kulje taloni ohi.

Muutama päivä myöhemmin saattoi Sakarias Wilde vastata:

— Tulemme vieraiksesi kaikki kolme.

Ja Galten Jarli vastasi:

— Olette tervetulleet.

Nyt heitä odotti päivällinen Galtessa, ja siitä oli vannaankin tuleva mainiota.

— Kun Öjvind Galte kutsuu vieraita, sanoi Wilde, niin luottakaa siihen, että hän osaa olla isäntä kuin harvat.

Päivällisaikaan he saapuivat hänen taloonsa, näkivät suuren harmaan rakennuksen, jossa oli monta kuistia ja uloketta ja jonka yli lukemattomat vuodet näyttivät kulkeneen, ja tämän rakennuksen ympärillä viisi, kuusi ulkorakennusta. Asuinrakennuksesta vallan kuin vilkkui ulos rikkautta, ja avarat puna-apilan peittämät maa-alueet ja tiheät metsät liittyivät siihen molemmin puolin.

Ulkona portailla seisoi Öjvind Galte itse ja odotti heitä, yllään sarkapuku hopeanappineen sekä hopeasolkineen kaulan kohdalla ja suuri hopeahelainen veitsi kupeella. Hän oli tummapartainen mies, joka näytti, kuten Wilde sanoi, olevan mies, joka kyllä tervehti, mutta joka ei koskaan kellekään kumartanut. Hän polveutui vanhoista Norjan kuninkaista, noista omituisista sotureista, jotka hävittävät kaikkein suurimmat kaupungit ja kourallisella miehiä pirstoivat sotajoukkoja. Hän oli sentähden mies, jonka kielellä liikkui taruja ja taisteluja, joita hänen isänsä ennen häntä olivat taistelleet, ja joista hän mielellään kertoi. Kun ylhäisiä aatelisia tuli hänen taloonsa, jos kuningas tuli hänen taloonsa, niin oli miten oli, täytyi aatelisten ja kuninkaan suostua kuulemaan, että Öjvind Galten esi-isät olivat olleet herroja niinä aikoina jolloin heidän esi-isänsä olivat olleet alamaisia.

— Sinä kuningas, sanoi Öjvind Galte sillä kertaa kun kuningas kävi hänen luonaan, tulet istumaan minun pöytäni ääressä; mutta miehesi (hän tarkoitti hoviväkeä) saavat istua tuolla toisessa huoneessa.

Mutta sekin on mainittava, että kun köyhä matkamies tuli taloon, häntä pyydettiin istumaan ja hänelle annettiin ruokaa, sillä Öjvind Galte oli hyvä mies, ja hän oli lukenut vanhat laulut ja tiesi, että sen pitää saada ruokaa ja juomaa, joka on kulkenut tunturien yli.

Öjvind Galten talossa he söivät päivällistä. Ensin he saivat maitovelliä, karhunreittä ja paloviinaa, mutta sitten ruokalajeja, joita paremmin tunsivat, lohta, häränlihaa, sianpaistia, teiriä, ja sen lisäksi viiniä ja samppanjaa, joka vaahtosi pulloista alas raskaisiin, tahottuihin laseihin ja kuohui hopeapikareissa. Paitsi Sakarias Wildeä ja vastanaineita, oli läsnä ainoastaan kolme Öjvind Galten läheistä sukulaista, jotka kaikki olivat hänen tapaisiaan etupäässä siinä, että järkähtämättä ylpeilivät tuhatvuotisesta suvustaan. Vanhin heistä oli hyvin iäkäs mies, jolla oli pitkä valkea parta ja käheä laulava ääni, mikä pelkällä soinnullaan tuntui kertovan kunnaista ja metsistä. Mutta ellei tuota sointua olisi ollut, olisivat sanat kuitenkin tuoneet sieltä viestiä. Niin, kaikki kolme he istuivat ja puhuivat alinomaa suurista kartanoistaan, jotka sijaitsivat itäisissä laaksoseuduissa, ja heidän sanoistaan tunsi avaroiden maa-alueiden tuulahduksen, kuuli virran pauhinan, ja kuuli aholla liikkuvien metsäeläinten levottomuutta, jotka illan pimetessä pujahtivat ulos metsästä. Näitä ajettiin takaa; varsinkin lähinnä vanhin Galte oli suuri metsästäjä, joka edellisenä vuonna oli tappanut karhun ja kaksi sutta.

Aadasta tuntui kodikkaalta täällä. Hänestä oli hauskaa kuulla noiden neljän miehen puhelevan, jotka olivat niin erilaiset kuin kaikki muut; mutta Carstenin oli ikävä. Häntä ei ollenkaan huvittanut, että hänen kysymyksiään silloin tällöin ei kuunneltu.

— Aada, hän kuiskasi päivällisen jälkeen, lähtekäämme taas pian matkaan, nämähän ovat kauhean ikäviä. Katso tuota vanhusta, kuinka hän pöyhkeilee, katso kuinka hän kaikkein armollisimmin ojennaikse lausuakseen sanan.

Hän huomautti saman Wildelle, ja tämä virkkoi:

— No, eihän tätä kauan kestä. Kello 6 tulee se mies, jonka on määrä soutaa teitä ylös virtaa. Lepäähän niin kauan, onhan näillä Galteilla, mitä heistä muuten hekään muistuttamista, tyylikkäisyyttä.

Tunnin kuluttua tuli se Wilden alustalaisista, jonka piti olla heidän soutumiehenään. Heitettiin jäähyväiset. Äkkiä Öjvind Galte meni Aadan luo, josta kaikki kolme Galtea näytti pitävän, ja sanoi, kasvojensa kirkastuessa kauniista hymystä:

— Ottakoon siis morsian vastaan lahjansa.

Ja hän levitti leveän hopeavyön, vanhan takomatuotteen, jonka yksinkertaiset koristekuviot olivat riimukirjainten näköiset.

Kolme muuta Galtea seisoi nyökyttäen päätänsä, ja kun Aada oli kiinnittänyt sen vyötäisilleen, sanoi vanhin:

— Näkee, että hopea hänelle hyvin sopii.

Monet hyvästit vaihdettiin, ja Galte saattoi vieraansa valtatielle.

Mökkiläinen, jonka oli määrä soutaa heitä, lähetettiin ennalta joelle, ja Sakarias Wilde kyyditsi vastanaineet sinne. Täällä hän heitä hyvästeli ja sanoi toivovansa, että heillä olisi iloinen huviretki, pyysi, että muistaisivat katsella auringonnousua Lo-tunturilta, ja kuiskasi Aadalle liikutuksissaan, että hän siellä istuessaan ajattelisi, että isänsäkin oli siellä istunut. Hän heitti heille jäähyväiset, syleili ja suuteli Aadaa, joka nyt ensi kerran erosi hänestä. Jotta ei olisi joutunut liiaksi liikutuksen valtoihin, Wilde antoi heille hyviä neuvoja matkalle.

Aadan mieli oli raskas tänä ensimäisenä eronhetkenä, ja kun hän viimein nousi veneeseen, hän katsoi isänsä jälkeen, joka hitaasti käänsi hevosen, viittasi ja ajoi pois.

Soutaja, mökkiläinen, nimeltä Gonnar Flaa, pidättelihe lähellä rantaa ja otti virran avuksi, niin että kuljettiin nopeasti. Kuitenkin venematkaa kesti kolme tuntia, ennenkuin he saapuivat siihen taloon, mihin aikoivat yöpyä. Siellä he saivat illallista, panivat senjälkeen heti maata, vaipuivat oitis sikeään uneen ja nukkuivat kauan. Seuraavan päivän iltapäivänä, ajettuaan muutaman tunnin kääseissä ja kiivettyään muutaman tunnin vaivaloisesti jyrkkää tunturin rinnettä, he saapuivat korkealle siihen taloon, mihin olivat päättäneet asettua asumaan noiksi kahdeksi viikoksi.

Heillä oli siinä silmiensä edessä virkeä, jylhä tunturimaisema. Aivan lähellä taloa oli nurmikko ja puutarha. Tässä puutarhassa oli muutamia ruusuja, jotka oli sidottu kiinni keppeihin, jotta ei tuuli kiihtyessään olisi temmannut niitä pois mukaansa. Muutamia muitakin kukkia oli; mutta sekä ruusut että nuo muut kukat panivat, vaaleat kuin olivat, ajattelemaan vieraita häkissä olevia lintuja tai lämpimämmistä maista kylmempiin maihin tuotuja metsäeläimiä. Ne ikäänkuin eivät viihtyneet, ne näyttivät ikäänkuin kaihoavan pois. Ja kuitenkin ne Aadan mielestä olivat kauniit, kuten surunvoittoinen laulu, nuo vaaleanpunaiset kukat harmaiden kallioiden lomassa. Hän istui usein kauan ja katseli niitä ikkunasta. Siellä oli muutamia muita kukkia, jotka Sjur Aasen oli noutanut vielä ylempää tunturilta. Muutamia sinisiä tähdenmuotoisia kukkia. Mutta nämä näyttivät hyvin menestyvän. Niiden väri oli niin helakka, että ne suorastaan säkenöivät.

Ensimäisenä iltana Sjur näytti Aadalle Lo-tunturia. Se ei ollut varsin korkea harjanne, mutta jyrkkä; sen huippu oli sahalaitaisen kukonharjan näköinen, varsinkin nyt, kun ilta-aurinko värjäsi sen punaiseksi.

XXIII.

Aadasta tuntui tähän aikaan kovin kummalliselta tunturilla. Hän ei itse tietänyt, mikä häntä vaivasi. Mutta pohjalta kai tämä uusi olo oli siihen syynä: ollen poissa vanhasta kodistaan, sen huoneista ja niityiltä, hän oli miehen huostaan annettu, joka vaati häneltä sellaista, mikä itse teossa suuresti oli hänen luontoaan vastaan.

Niin, Aada oli pettynyt sen suhteen, mitä rakkaus hänelle oli antanut. Kuinka olikaan hän uneksinut toisenlaista lemmenunelmaa. Moni seikka oli hänelle ollut jotenkin outo, ja elämän rakkausjuhla oli hänen mielikuvituksessaan esiintynyt toisenlaisena. Hän oli herännyt, ja hänestä näytti kaikki niin muuttuneelta. Maailma ei ollut aivan sama, unelma oli haihtunut. Ja Carsten... Carsten ei ollut sama kuin ennen. Ei se, jota hän oli rakastanut. Hän ei enää joutunut pois suunniltaan hänen uljaista ilmeistään ja lämpimistä sanoistaan.

Aada oli alakuloinen. Hän kaihosi nuoruutensa päiviä, jotka olivat kuluneet selvinä ja kirkkaina. Silloin, kun hän ja isänsä olivat seisoneet käsi kädessä? Kun hänellä oli ollut oma kaunis huoneensa, johon ei kukaan muu ollut saanut tulla, kun hänellä oli ollut tuo valkoinen vuode, kun hän oli pannut maata odottaen elämää, joka häntä odotti, ja kun oli herännyt uuteen päivään, jolloin jotain saattoi tapahtua.

Eräänä iltapäivänä hän ajatteli itsekseen, totellen järkeään, joka hänellä aina oli ollut vahva: