Part 10

— No, nämä pidot aina ovat hyvin erilaisia... Eivät Ornen puolisot kuulu meidän joukkoomme, ei, se ei käy laatuun.

He olivat oikeassa; sillä laivanvarustaja Orne ja hänen vaimonsa eivät olleet sen kaupungin oikeita lapsia.

Tuo siihen aikaan varakas laivanvarustaja Orne oli köyhän miehen poika siitä kaupungista. Kansakoulussa, jota hän lapsena oli käynyt, oli opettaja kiinnittänyt huomionsa hänen hyviin lahjoihinsa, varsinkin hänen laskutaitoonsa, ja tämän opettajan välityksestä hän sai paikan puotipalvelijana rikkaan kauppias Peder Gamalin luona. Oltuaan tämän liikkeessä jonkun vuoden ja saatuaan hieman rahoja säästöön, hän matkusti Etelä-Ameriikkaan, ja nyt hän näytti olevan tietämättömiin kadonnut. Kului vuosi toisensa jälkeen. Ei kukaan kuullut hänestä puhuttavan. Opettaja ja Balduinin äiti luulivat, että hän kai aikoja sitten oli kuollut — saattaahan tässä maailmassa tapahtua niin paljon seikkoja — ja molemmat muuttivat siinä uskossa ollen manalle. Lopuksi ei kukaan enää häntä muistanut.

Yli kolmekymmentä vuotta kului. Silloin eräänä päivänä kaupunkiin tuli aviopari, joka poikkesi kaupungin parhaaseen hotelliin. Paljon matkatavaroita heillä oli mukanaan. Käännyttiin katselemaan tätä pariskuntaa, kun se näyttäytyi kaupungilla ja ajateltiin: Ne ovat rikkaita ulkomaalaisia, jotka jälleen matkustavat pois huomenna tai ylihuomenna... Miestä ei kukaan erityisesti katsellut. Hän oli tumma, kuiva ja jäntevä, pikemmin ruma kuin kaunis. Jokainen ajatteli katseillaan verratessaan häntä ja hänen vaimoansa, jonka kanssa kulki käsikädessä.

— Tuo kaunis nainen on varmaankin ottanut hänet rahojen vuoksi.

Liian kaunis hän oli. Orhi tuli eräänä iltapäivänä hengästyneenä ylös torniin ja huusi:

— Jumalainen näky!

Ja sitten hän kertoi tuosta ihmeen kauniista naisesta ja keltaisesta, tummasta miehestä, jota piti röyhkeänä sentähden, että hän yleensä kulki tuon naisen seurassa. Hän oli jännityksessä (tarvittiinpa jotain erinomaista, jotta Orhi olisi tullut näin intoihinsa), ja Christian Dahm lähetettiin tiedustelemaan, keitä nämä aviopuolisot olivat.

Mutta sillä kertaa Christian ei päässyt niin hevillä selville. Ei kukaan tietänyt, keitä nuo puolisot olivat. Vasta vähitellen alettiin kertoa jotain, mitä seurasi enempää: Miehen nimi oli Orne... Balduin Orne... Ja vähitellen kerrottiin, että tuo mies oli syntyisin tästä kaupungista. Aivan harvat sanoivat:

— Balduin Orne... aivan oikein, muistelen sennimistä. Balduin Orne? Niin todella, sennäköinen hän hyvinkin saattaa olla.

Joku, joka oli tuntenut Balduin Ornen pitkä aika sitten, meni hänen luokseen ja kysyi, tunsiko hän jälleen lapsuudentoverin. Ei, ei hän tuntenut. Mutta kun tuo toveri oli puhunut kauan, hymyili Orne, niin että kaikki hampaat näkyivät ja muisti kuitenkin paljon asioita... niin, hän oli kyllä ajatellut tätä kaupunkia kaikkina noina vuosina; koti-ikävä olikin suureksi osaksi saattanut hänet matkustamaan tänne takaisin.

Ja nyt hän jutteli aikaisemmat vaiheensa ja kertoi, miten hänen oli ollut noina kolmenakymmenenä vuotena.

Näiden lapsuudentoverien kertomuksista: ei siis Balduinin omien sanojen mukaisesti, vaan niin, kuin niitä käsitettiin, levisi kaupungille seuraavaa:

Noilla kaukaisilla seuduilla, joita harvat tuntevat, hän oli käynyt kauppaa omin päin, oli ostanut maalattuja savipiippuja ja paloviinaa englantilaisilta kauppiailta ja oli matkustanut arojen halki puolivillien intiaaniheimojen luo ja oli vaihettanut piiput ja viinan eläinnahkoihin. Ja nämä hän jälleen myi turkkureille. Tätä hän oli jatkanut muutaman vuoden. Sitten hän oli ryhtynyt kaivamaan kultaa. Ei seikkailijan tavoin, joka kaivaa kolme päivää, joka löytää kimpaleen ja juo sen pois kapakassa, löytää seuraavalla kerralla, nälkää nähtyään, taas kyllä kimpaleen, jonka taas kuluttaa juomiseen ajatellen, että pian taas tulee uusi kimpale... ei, Balduin Orne kaivoi ahkerana kuin muurahainen, hän kulutti sormensa verille, hän teki kauan työtä eikä löytänyt kultaa kimpaleittain, vaan hietajyvinä, jotka pesi puhtaiksi ja joita ei juonut eikä pelannut pois, vaan jotka pani säästöön.

Hän oli koonnut paljon rahoja uutteralla työllään; mutta hänellä ei ollut aikaa muuhun kuin maan kaivamiseen. Eikä hän koskaan ohut tuhlannut shillingiä turhaan. Hän ei ohut koskaan käynyt tanssiaisissa, ei koskaan ravintoloissa, hän oli edelleen köyhän miehen poika, kotoisin pienestä länsirannan kaupungista Norjassa, hän käänteli shillingiä ja kätki taalerin kirstun pohjalle.

Mutta eräänä päivänä hän kohtasi sen naisen, johon rakastui. Niin, hän, joka ei koskaan ohut antautunut mihinkään lemmenhankkeeseen, rakastui, kuten tuollaiset keski-ikäiset miehet: silmät tuijottaen, kitalaki kuivana ja huulet kalpeina hän tunsi niin voimakasta intohimoa, että veri nousi päähän, paksuna ja raskaana. Ja tuo nainen, jota hän rakasti, sopi merkillisesti hänelle. Hän ei ollut järkevän sukkatavara-kauppiaan eikä minkään muun ahkeran miehen tytär, vaan yhden tuollaisen eriskummallisen »kenraalin», joita kaukaisessa lännessä on useita, jotka kantavat loisteliasta univormua ja joilla on säteilevä sukupuu. Tämä kenraali kertoi kaikille, jotka tahtoivat juoda pullon viiniä hänen kanssaan ja maksaa sen, isoisästään, joka oli Espanjan grandi ja joka oli ollut naimisissa keltapuna-tukkaisen saksalaisen naisen kanssa. Kun näki hänen tyttärensä, saattoi uskoa, että tässä puheessa ehkä oli perää: tuon tyttären vartalo oli rehevä, mutta joustava, hänen tummat silmänsä alussa polttivat, mutta vaipuivat kauan tuijoitettuaan makeaan lemmenkaihon raukeuteen. Ja yhden seikan kaikki miehet huomasivat ollessaan hänen läheisyydessään: että hänen ylitsensä lepäsi yö. Sillä toiset naiset ovat päivän lapsia, aviovaimoja, emäntiä ja perheenäitejä, ja mitkä heidän nimensä lienevätkin. Toiset ovat yön lapsia, luodut rakastamaan ja yksinomaan rakastamaan. Ja tämän naisen yli liiteli yö, lämminhengityksinen yö, yö, joka laskeuu täynnä huokauksia ja hillittyä naurua... niin, kun hänet näki, ajatteli ehdottomasti vartaloa, joka ojentihe velttona, joka notkistui täyteläänä ja valkoisena, jokaisen liikkeen ollessa hekumallista suloa täynnä. Näki pään, jonka silmät olivat puoleksi ummessa tai jonka silmät hymyilivät, kun samalla rivi valkoisia hampaita välähti esiin huulien värisevän lihan takana. Tämän lisäksi tuli hänen etelämaalainen rotunsa: jotain, minkä aurinko oli paahtanut, mikä loisti itsestänsä. Hän oli niitä naisia, jotka joskus äkkiä ilmaantuvat rannikkokaupunkeihimme, missä on suuri laivakulku ja vilkas kauppa. Yksi niitä, jotka ovat tuodut meren takaa kaukaisilta rannikoilta. Yksi niitä, joka panee kaihoamaan sitä maata, mistä hän tuli, yksi niitä, jonka pelkkä läsnäolo kaupungissa ehdottomasti kokoaa kaikki rajut pojat joukkoon ja panee heidät kuuntelemaan vanhempien merimiesten kertomuksia kaikesta siitä pirullisen mielenkiintoisesta, mitä on tuolla kaukaisissa satamissa.

Tämän naisen oli ahkera ja varovainen Balduin Orne nainut, hän, työmuurahainen oli todella mennyt naimisiin. Kävi, kuten saattoi odottaakin. Tuo nainen pani hänen rahojaan menemään. Hameita ja koristeita hän etenkin himoitsi, mutta nämä voivat maksaa paljonkin, ja niihin meni niin runsaasti kahtena vuotena, että Balduin Orne pelkäsi joutuvansa puille paljaille, ennenkuin aavistikaan. Näin ollen hän oli astunut laivaan, joka matkusti siihen kaupunkiin, missä hän oli viettänyt lapsuutensa. Mutta hän oli ollut kauan poissa, ja juuria hänellä ei koskaan ollut Sandbyn maaperässä. Sentähden hän ei löytänyt oikeata kotia siellä, ei hän, eikä vaimonsa; sillä tämä oli, suoraan sanoen, liian kaunis, liian omalaatuinen. Ihmiset eivät oikein rohjenneet ruveta tekemisiin hänen kanssaan.

IV.

Carsten ja Aada olivat ennen kyllä panneet merkille Balduin Ornen ja hänen vaimonsa ja olivat yhdessä puhuneet heistä. Sitten he kohtasivat heidät juhlassa, jonka konsuli Lyders toimeenpani muutamien englantilaisen rekatin upseerien kunniaksi (Lyders oli brittiläinen konsuli); tämä sota-alus oli satamassa muonaa hankkimassa. Juhla pidettiin eräässä konsuli Lydersin laivassa, ja juuri kun ilo oli ylimmillään, kohtasivat Stahlit ja Ornet toisensa ja jäivät toistensa seuraan. Juhla, hauskuus ja viini oli saattanut heidät rakastettaviksi ja herkkäpuheisiksi, ja rouva Orne vei heti Aadan syrjään ja jutteli koko joukon asioita hieman avuttomalla kielitaidollaan, huomautti hänelle, että tämä seura oli miellyttävä, ja että rouva Lyders oli hyväsydäminen nainen. Hetken kuluttua hän sanoi tahtovansa lähteä pois kaupungista, että hän aina Ornen kanssa kävi niillä laivoilla, jotka tulivat hänen kotiseuduiltaan ja että silloin istui syöden laivakorppuja ja tarinoiden merimiesten kanssa, ja ettei tahtonut jäädä tänne kauemmaksi. Mainitessaan nämä viime sanat, hän rypisti otsaansa ja katsoi Orneen, joka ei kuullut mitään, tai joka ei ollut mitään kuulevinaan.

Aada ei ymmärtänyt häntä täydellisesti. Tänä hetkenä hän luuli, että rouva Orne todella oli onneton, hän kun näytti niin synkkämieliseltä, mutta seuraavassa tuokiossa nauroi niin sydämensä pohjasta, että Aada uskoi, ettei tuolla kauniilla rouvalla elämässään ollut ainoatakaan surun hetkeä. Ja istuttuansa pitemmän aikaa hänen seurassaan ja puheltuaan hänen kanssaan, Aadasta tuntui, kuin ei olisi koskaan tavannut ketään suurempaa lörpöttelijää kuin hänet. Ehkä juhlan viini osaksi oli aiheuttanut tämän sanatulvan, mutta... joka tapauksessa se oli hyvin runsas. Lopulta tuo rouva rupesi puhumaan Ornen rakkaudesta, ja kun Aada tahtoi lausua sanan väliin, ettei se oikeastaan miellyttänyt häntä, sanoi rouva Orne:

— Te olette nainen, ja minä olen nainen, ja me saatamme hyvin puhua samoista asioista. Älkääpä luulko, että minä olin hölmö, joka tulin tänne turhan vuoksi... jos silloin olisin tietänyt, minkä nyt tiedän, en olisi antanut vetää itseäni nenästä.

Aadan täytyi melkein nauraa ja mukautui oloihin; eihän siinä ollut muu neuvona.

Rouva, Orne jatkoi juotuaan lasin keltaista makeaa samppanjaa, jonka palvelija toi, ja kilisti Aadan kanssa:

— Niin, Orne oli häntä ahdistanut, hän ei puolestaan koskaan ollut välittänyt tuosta miehestä, mutta tämä oli antanut suuria lupauksia: heillä muka tuli olemaan iso talo, hevonen ja vaunut ja oma huvipursi; mutta sitten oli Orne tuonut hänet tänne, missä hän ei viihtynyt... ei, ei hän häntä tuonut, sitä hän ei koskaan olisi voinut tehdä, vaan hän houkutteli hänet tänne; täällä kun muka oli pantava paljon rahoja liikkeelle ja kun hienot nuoret miehet muka tulivat häntä ihailemaan. Oh, olihan hän nuori, vaikka olikin naimisissa... Mutta olihan heillä kuitenkin huvipursi... eikö rouva Stahl tahtonut tulla heidän kanssaan purjehtimaan?

Aada lupasi paljon; mutta pian hän ei tästä kaikesta muistanut mitään. Hän istui kuunnellen rouva Ornea, ja tietämättään hänen taas täytyi nauraa: hilpeys, jota rouva ei näyttänyt panevan pahakseen, vaan johon itse äkkiä otti osaa. Kuinka viehättävä hän oikeastaan oli. Musta, kiiltävä silkkihame oli niin hänen ruumiinsa mukainen, että tämä vivahti käärmeen kiemurtelevaan notkeuteen, viuhkaan oli kudottu sinisiä linnunkuvia ja pehmeästi alas valuvassa tukassa oli kolme tummanpunaista ruusua, jotka loistivat tumman, lämpimän hipiän rinnalla ja ikäänkuin olivat vuorovaikutuksessa mustiin silmiin, punaiseen suuhun ja valkoisiin hampaisiin.

Tanssi oli siirtämistään siirretty illan kuuman ilman vuoksi. Nyt, kun aurinko jo kaksi tuntia sitten oli mennyt mailleen ja kun mereltä päin tuli viileämpi tuulahdus, käytiin siihen käsiksi. Silmänräpäyksessä pyydettiin Aadaa ja rouva Ornea tanssimaan, eikä heillä siitä hetkestä ollut rauhaa; he olivat lakkaamatta täydessä tanssin touhussa. Rouva Lydersinkin vaaleantukkainen pää ja hyväntahtoinen hymy nähtiin koko aika. Kaikki tämä oli hauskaa, mutta ajan pitkään se kävi rasittavaksi. Rouva Orne näytti kuitenkin hyvin viihtyvän — hän tanssi paljon Carstenin kanssa — mutta kun Aada ja rouva Lyders tuntia myöhemmin kohtasivat toisensa, he melkein vaipuivat toisiansa vastaan väsymyksen ja kuumuuden rasittamina. Rouva Lyders huudahti:

— Tule, istuutukaamme tänne näiden lippujen taakse... onhan tässä oikein pieni huoneentapainen. Olen tosin emäntä, mutta en enää jaksa. Että ihmiset sentään saattavat itseänsä näin kovasti vaivata tässä kuumuudessa. — Tässähän on mukavaa... ja tästä on soma näköala... kas, meri on tyyni... oi nyt olisi herkullista uida.

Se pieni huoneentapainen, jonka rouva Lyders löysi, oli laivan soppi, jota ympäröivät liput ja koristeet. Täällä he hetkeksi saivat rauhaa. Rouva Lyders kutsui ohi kiitävän palvelijan ja käski hänen tuoda virvokkeita, jäätä, soodavettä ja kevyttä hedelmäviiniä, ja molemmat ystävättäret istuivat nyt ja juttelivat rauhallisesti yhdessä, antaen iltailman jäähdyttää heitä.

Rouva Lydersin mielestä koko juhla oli sangen yksitoikkoinen.... eikä hän ollut niin perehtynyt englanninkieleen, että olisi voinut sitä puhua sokertelematta: olihan oikeastaan häpeä Englannin konsulin rouvalle, ettei osannut sitä paremmin, ja tahtoihan hän oppia sitä täydelleen; mutta... oh, uudelleen alkaa ottaa tunteja... se olisi ollut niin kovin ikävää. Mutta, kuten sanottu, olisi todella ollut vaikeata keskustella englantilaisten upseerien kanssa. Kerran — se oli ennen hänen naimisiansa — hän kyllä oli puhunut ymmärtämättä ainoatakaan kielen sanaa; mutta olipa hän puhunut vähän silmillään ja käsillään... kuten kuuromykät... Mutta jos niiksi tuli, täytyi kanssapuhujien silmien olla kauniit... hm, paljoa kauniimmat kuin noiden upseerien... niin olipa merkillistä, miten vähän kaunista oli noissa upseereissa... ne olivat niin jänteviä ja luisevia... ja melkein kaikilla punainen poskiparta... Muutamat kadeteista olivat muuten kauniit... varsinkin yksi, jolla oli hieno suu ja rauhalliset ylpeät silmät, niin kuin miehellä pitää olla — katsohan tuota, Aada!... Olipa ihmeellistä, kuinka kauniita englantilaiset olivat, kun kerran olivat.

— Voi sinua, Margrethe! virkkoi Aada hymyillen ja suuteli häntä. — Sinä olet aivan samanlainen kuin ennen... haaveilet vallan kuin silloin ennen kauniista, kauniista, kauniista.

— Totta kai sen teen, vastasi rouva Lyders ja kietoi käsivartensa Aadan vyötäisten ympäri, sentähden olen aina ollut mieltynyt sinuunkin! Kuinka sinä olet viehättävä, sievä, Aadani!... Olisinhan sanonut sen heti sinä päivänä kun tapasimme toisemme, mutta emmehän vielä silloin olleet niin hyviä ystäviä... Saatpa nähdä, kuinka hyvät ystävät meistä vielä tulee! No, mutta tuo seitsemäntoista tai kahdeksantoista-vuotias kadetti oli sukkela. Hän ei rohjennut jäädä minun luokseni muutamien upseerien vuoksi... Niin, minä aavistan sellaista... minä luulen, että siinä oli arka paikka. Hän näet äkkiä katosi... Ehkä pieni viittaus pitkällä etusormella... Niin, heti kun hän oli kadonnut, eräs noista luisevista pyysi minua tanssimaan.

— Ei, suoraan puhuen, jatkoi rouva Lyders, on luutnantti Carsten Stahl hienoin kavaljeeri täällä... kas tuossa hän on... katso, kuinka hyvin hän sen tietääkin, tuo itsetietoinen mies.

Aada katsoi Carsteniin päin. Niin, hän sen ehkä tiesi. Hän astui levollisena, vaikkakin kohteliaana ja auliina, mutta samalla jotain melkein uhmailevaa ilmeessään, minkä tietämys että on ensimäinen joukossa helposti luo siihen, joka jonakin iltana on varma asiastaan, mutta joka ei jokapäiväisessä elämässä tarpeeksi tunne saavansa osakseen arvonpanoa.

Nyt tapahtui seuraava seikka: Rouva Lyders istui siinä yhä katsoen Carsteniin päin, vielä sittenkin, kun Aadan huomio oli kääntynyt toisaanne... Silloin Carsten taas meni rouva Ornen luo.

Rouva Lyders katseli Carstenia, mutta äkkiä hän jälleen katsoi Aadaan ja huomasi hänen olevan kaatamaisillaan itselleen lasiin hedelmäviiniä ja että hänen katseensa kenties oli kohtaava Carstenin silloin, kun nosti lasin huulilleen juodakseen. Tuon vaaleatukkaisen rouvan silmät kävivät levottomiksi, ja äkkiä hän katsoi merelle ja osoitti samalla sormellaan sinnepäin.

— Katso, Aada, katso, tuolla merellä salamoi!

Aada katsoi sinne, mihin ystävätär osoitti.

— Odota, hän sanoi, odota vähän, se uusiintuu taas.

— Mutta, rakas Margrethe, onhan taivas kirkas.

— Saattaa silti salamoida, ohrasalama kenties, eikö se välkähtänyt taas?...

— Ei suinkaan, sinä olet erehtynyt.

— No, ehkä se oli tähdenlento.

Hetken kuluttua sanoi rouva Lyders:

— Katso, tuolla tanssii Stahl, nyt tahdomme saada hänet tänne, en ole puhunut melkein ainoata sanaa hänen kanssaan koko tänä iltana, odotapas vähän, niin tuon hänet tänne.

Rouva Lyders kohtasi luutnantti Stahlin, juuri kun hän oli saattanut rouva Ornen hänen paikalleen. Hän kuiskasi hänen korvaansa:

— No, pidättekö niin paljon rouva Ornesta? Tietysti hän on kaunis, ja kun hänelle huomauttaa sitä, niin kuin te sitä hänelle huomautitte hetki sitten, niin hän ei suinkaan ole tyhmä... silloin hänelle varmaankin on paljo älyä... jokainen on kykenevä, kun vaan pääsee omalle alalleen. Mutta te olette varomaton, luutnantti Stahl... muistakaa, ettei teidän pidä paljastaa sellaisia pieniä mielettömyyksiä koko maailmalle. Tiedättekö, että minä hädin tuskin sain Aadan estetyksi sitä näkemästä... minun täytyi noutaa salama selkeältä taivaalta saadakseni hänet katsomaan toisaalle.

Hän nauroi:

— Olisittepa vaan nähnyt, kuinka minä näyttelin. Herra tietää, mitä Aada olisi tehnyt, jos olisi nähnyt tuon hakkailun, jota harjoititte... niin tiedättekö, sellaiset silmät, sellainen hymy ja sellaiset kädenpuristukset saattavat merkitä ainoastaan yhtä seikkaa. Nyt ei siitä sen enempää...

— Tässä hän nyt on, Aada, nyt hän on luvannut koko tunnin ajan pitää meille seuraa.

V.

Stahlit seurustelivat edelleen vieraina laivanvarustaja Ornen talossa. Tämä koskee kuitenkin etupäässä Carstenia. Sillä Aada liittyi yhä enemmän rouva Lydersiin. Carsten meni silloin useimmiten yksin Orneille. Joko hän istui heidän kodissaan, tai meni kävelylle heidän kanssaan. Hänet nähtiin kahdenkesken rouva Ornen seurassa, mutta hyvin harvoin. Paljoa useammin nähtiin hänet yksin Balduin Ornen seurassa. Usein he molemmat kävivät yhdessä metsällä ja tulivat kotia metsälaukku täynnä rastaita, joita oli viljalti puissa ulkopuolella kaupunkia. Silloin tällöin he olivat yötä jossakin talonpoikaistalossa maalla.

Näiden molempien miesten ystävyys oli omansa herättämään ihmettelyä; sillä pohjaltaan he soveltuivat varsin vähän yhteen. Eivätpä he edes voineet jutella keskenään, kuten ystävillä on tapana. Useimmiten oli heidän välillään vallan äänetöntä. Sitten toinen vaivaloisesti ryhtyi keskusteluun, ja toinen iski siihen kiinni ja pani parastaan. Mutta ei auttanut, vaikka molemmat kuinkakin olisivat ponnistelleet. Kotvan kuluttua he olivat vaiti taas.

Carsten Stahlilla oli muuten jonkunmoinen vaikutusvalta Balduin Orneen. Kun hän jotain ehdoitti, Orne aina myöntyi, silloinkin, kun ensin itse oli ehdoittanut jotain muuta.

Mutta kun Carstenin ystävät näkivät hänen ja Balduin Ornen tulevan katua pitkin tai maantiellä, toisen vaaleaverisenä, huolellisesti puettuna, toisen laihana ja pakollisena, silmissään, nenässään ja viiksissään jotain, mikä johdatti mieleen tähystelevän kotkan — niin ystävät tervehtivät Carstenia naurunvälke katseessa, ja hän vastasi heille omituisesti hymyillen.

Ei kestänyt varsin kauan, ennenkuin alettiin mutista muutamia sanoja luutnantti Stahlista ja rouva Ornesta. Ilkeät kielet kertoivat, että he olivat olleet yhdessä uimassa, kaukana merellä, missä saattoivat olla kahdenkesken kuin huoneessa, missä voivat nähdä jokaisen, joka lähestyi aina peninkulman päästä. Olipa heidät molemmat niinikään tavattu kahdenkesken kävelemässä metsässä ulkopuolella kaupunkia.

Kun hyvät kielet huomauttivat, että Carsten oli itse Ornen hyvä ystävä... että hän paljoa useammin käveli miehen kuin vaimon kanssa, niin jatkoivat ilkeät kielet: juuri se oli merkille pantavaa, että hän käveli hänen miehensä kanssa. Luutnantti ei olisi ottanut sellaista ikävyyttä niskoilleen, ellei senkautta olisi ollut jotain voitettavissa... ei, juuri tuo ystävyys herätti epäluuloa... mitä ihmeessä oli luutnantti Stahlilla Ornen kanssa tekemistä?... Ei, asianlaita oli se, että hän luuli peittävänsä aikeitaan olemalla muka Ornen ystävä. Mutta hän erehtyi, siten hän vaan paljasti itsensä.

Carstenin ystävyys Ornen ja rouvan kanssa ei kuitenkaan ollut yleisenä puheenaineena. Ainoastaan harvat siitä puhuivat, eivätkä nämäkään rohjenneet sanoa mitään varmaa. Joka tapauksessa olivat molemmat, sekä Carsten Stahl, että rouva Orne, jos heillä oli joku rakkaussuhde, hyvin varovaiset ja viisaat.

Mutta yksi seikka oli aivan varma: sittenkuin Stahlin ystävyys oli alkanut, ei laivanvarustaja Orne enää koskaan tehnyt kauppamatkoja. Ne jätti hän liikeapulaisensa toimeksi. Ehkä hän lisäksi näytti huonommalta ja rasittuneemmalta kuin muulloin.

VI.

Aadan korviin ei saapunut ainoakaan niistä sanoista, joita puhuttiin hänen miehestään ja rouva Ornesta. Aada oli nyt onnellinen. Juuri tähän aikaan Alf alkoi käydä koulua. Aada oli hänen seurassaan ja torui häntä, kun hän ensi aikoina istui alinomaa itkien. Sillä sitä teki tuo uljas Alf, joka suureksi tultuaan tahtoi ruveta kenraaliksi. Niin, hän istui poraten siihen määrin, että se tarttui toisiinkin, ja lopulta istui viisi tai kuusi suu auki parkuen niin että kyyneleet valuivat silmistä. Aada ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä. Oli kuitenkin hyvä, että koulun opettaja oli niin ystävällinen. Hän otti kaiken tämän hyvin suopealta kannalta. Hän toisti toistamistaan:

— No niin... onhan se joka tapauksessa merkki siitä, että pojallanne on hyvä laulun ääni, rouvaseni.

Muuten Alfin rohkeus ainoastaan ensi aikoina oli näin huono. Käytyään koulua viikon, hän jo oli koko rohkea. Aadan oli tapana tulla kouluun tunniksi joka aamupäivä katsomaan, miten pojan laita oli ja kuulemaan, miten häntä kuulusteltiin.

Alfin aapisen kannessa oli kukko samoin kuin Aadan pienenä käyttämässä aapisessa. Ja kuten saattaa ajatella, Alf sai kukolta namuja, kun aapinen oli loppuun luettu. Aada luuli, että hän kysyisi äidiltään tätä asiaa, niin kuin Aada oli isältään kysellyt; mutta eipä Alf sitä tehnyt. Hän söi kaikki makeiset yhdellä kertaa, ja välitti viis siitä, oliko kukko ne muninut, vai ei.

— No sille kannallehan pojan oikeastaan tulee asettua tällaiseen asiaan nähden, Aada ajatteli itsekseen.

Silloin tällöin rouva Lyders meni Aadan mukana kouluun ja molemmat istuivat hetken kuunnellen opetusta. Kerran hän sai Carsteninkin mukaansa; mutta hän ei jaksanut kestää edes sitä puolta tuntia.

Alf, joka varttui suuremmaksi ja ymmärtäväisemmäksi, Margrethe Lyders, josta päivä päivältä tuli yhä parempi ystävätär ja ennen kaikkea Carsten kiinnittivät Aadan koko huomion. Sillä Carsten oli taas muuttunut tarkkaavaiseksi ja hienotunteiseksi. Ainoastaan yksinäisyys oli häntä painanut Börgessä.

Ja kuitenkin... huolimatta hänen vilkkaudestaan ja rakastettavaisuudestaan... kaikesta huolimatta, johtui varsinkin yksinollessa muuan kysymys Aadan mieleen: mitä hän oikeastaan ei Carstenissa ymmärtänyt?... huomasihan hän, nyt, kun Carsten ei ollut saapuvilla, ettei tämä ollut aivan kuin ennen ... Sanoikohan hänen kasvojensa ilme sen hänelle? ... Vai oliko se Carstenin äänenpaino?

Tämä kysymys saattoi vaikuttaa tuskallisesti, ja ahdistuksentapainen tunne joskus hänet valtasi.

Kunnes hän itse tuli, ja Aada näki hänet ja kuuli hänen puhuvan. Sillä silloin hän taas rauhoittui, ja hänestä tuntui, että hän kuitenkin oli sama Carsten kuin niinä aikoina, joita ei voinut unhoittaa... hänestä tuntui, että hän oli se Carsten, jota rakasti, jota oli rakastanut ja tuli rakastamaan.

Ihmiset, jotka lapsuudestaan ovat eläneet puhtaassa ilmapiirissä, jotka hitaasti ovat kasvaneet vankkojen tunturien ja vihreiden puiden turvissa, jotka ovat pyrkineet elämää ja valoa kohti, ja jotka viimein ovat avanneet sisimpänsä olennolle, joka heistä näyttää luodun elämän ja valon kuvaksi — he ovat ylen uskollisia, ja on olemassa jotain, mitä he eivät voi ajatella eivätkä tehdä. Sillä heissä on jotain taivaan sateen tapaista, ja heidän povessaan pulppuilee sentapainen kirkas lähde, joka kumpuaa esiin maan syvyydestä.

VII.