Part 11

Vorre-kartanossa, 20:s päivä elokuuta.

Ainoa rakkahin tyttäreni!

Ehkä arvelet, etten viime aikoina ole kirjoittanut sinulle niin usein, kuin minun hellänä isänä olisi pitänyt; mutta tiedätkö, Aadaseni, että rupean käymään vanhaksi, ja silloin päätökset ja ajatukset tulevat hitaasti. Niin, todella, olihan minulla ennenkin ikää, mutta, ei enempää kuin pari vuotta sitten sanoin Bögille: tunnen itseni usein vallan nuoreksi. Mutta nyt en enää voi sitä sanoa, eikä toimita mitään valehdella itselleen ja muille. Me istumme, Bög ja minä, paljon yhdessä ja juttelemme sinisessä huoneessa. Siellä on hyvin lämmin talvella ja hyvin vilponen kesällä. Kapteeni Krusehan on jättänyt meidät. Hänet syrjäytettiin aivan vääryydellisesti viime viranylennys-aikana. Hän oli ollut itsenäisempi mies kuin mitä monet sietävät. Bög ja minä koetimme lohduttaa häntä lausumalla tämän toden sanan; mutta eipä ole niin helppoa lohduttaa sellaisissa tilaisuuksissa. Sillä on kyllä totta, että hyvä omatunto on mainio asia; mutta vääryys on hyvin katkera, ja hyvin katkeralta tuntunee nähdä itsensä syrjäytetyksi elämänsä ehtoona, kun koko elämänsä on tehnyt ei ainoastaan sitä, minkä velvollisuus, vaan myös minkä ankara omatunto vaatii. Vaikkapa ei omantunnon vaatimus ole sopusoinnussa eräiden pienten salaisten puustavien ja merkkien kanssa, jotka määräävät, mitä menettelytapaa pitää noudattaa. No, sanalla sanoen, Kruse ei jaksanut sulattaa tätä syrjäytystä. Hän kävi katkeraksi ja käytti ivallisia sanoja, ja hän otti heti eron ja on nyt matkustanut synnyinkaupunkiinsa, missä nyt elää hiljaa ja syrjässä, muistellen lapsuutensa ja nuoruutensa päiviä. Bög on viime aikoina muuttunut heikkonäköiseksi, ja hänen jalkansa kantavat huonosti. Hän kulkee sauva kädessä, ja minä tuen häntä usein toisesta käsivarresta. Täten kävelemme lehtokujassa ja puistossa, ja nyt kun kesän viimeiset kukat kukkivat ja syksy pian tulee, me nautimme myöhäisten kukkien kauneudesta, ja iloitsemme vielä usein siitä, minkä Herra on luonut. Rakas Aadani, kuinka puhumme sinusta, kuinka paljon me molemmat sinua rakastamme, ainokainen lapseni. Bög käy vallan surumieliseksi ja itkee, kun hän palauttaa mieleeni yhtä ja toista, eikä ole helppoa pysyä kyyneltymättä niin vanhan isän sellaisina hetkinä.

Muuten ei ole mitään erikoista kerrottavaa Vorre-kartanosta kuin että ajat ovat maamiehelle huonoja. Tämän seudun talonpojat saavat kovaa kokea niukan toimeentulonsa tähden. Eikä Vorre-kartanokaan tuota suuria rikkauksia. Usein on pelkkää sattuman kauppaa olla maanviljelijä. Niin paljon seikkoja voi ilmaantua, jotka kumoavat kyvykkään ja kokeneenkin maanviljelijän laskelmat.

Miten elätte sitten sinä itse ja Carsten ja pikku Alf — niin nyt hän kai jo on iso poika. Toivon, että ainakin ensi kesänä tulet tänne, niin että saan jälleen nähdä sinut ja Alfin ja Carstenin, tervehdi häntä minulta moneen kertaan.

21:nen päivä elokuuta.

Pysähdyin tähän eilen, rakas tyttäreni, enkä silloin tahtonut saattaa sinua levottomaksi. Mutta minusta tuntuu nyt, etten liioin tahdo sinulta salata, mikä minulle tapahtui noin vähän toista viikkoa sitten. Sillä kun silloin astuin tietä pitkin, olin ollut tavallisella kävelylläni, niin maa äkkiä katosi jalkojeni alta, ja sydämeni pysähtyi sykkimästä, lyhyesti, minä pyörryin, niin, suoraan sanoen, minut kouristi lievänlainen sydänhalvaus. Ja minä tulin taas tajuihini vasta kun makasin vuoteessani, tosin ilman hengenvaaraa, mutta vielä hyvin heikkona ja pää hyvin raukeana ja väsyneenä. Olin vuoteen omana muutaman päivän, ennenkuin toinnuin. Nyt olen, Jumalan kiitos, jälleen voimissani, mutta en kiellä, että tämä äkillinen ja raivokas pahoinvointi — niin tuo täydellinen tajuttomuuden tila, tuotti minulle tuskallista levottomuutta, että levottomuuden jyvä vielä piilee ruumiissani ja tekee, etten ole vallan entiselläni. Oi, kuinka usein ihmisen henki riippuukaan heikosta rihmasta!

Mutta, rakas tyttäreni, älä ollenkaan ole huolissasi! Ajattelin, että kun nyt todella olen terve, en ollenkaan olisi sitä sinulle maininnut; mutta miksi en sitä mainitsisi? Tiedänhän, että niin varmasti kuin minä, ollessani vahva ja voimakas mies ja sinä heikko lapsi, ajattelin sinua, yhtä varmasti et sinä tahdo, joka nyt olet vuorostasi rohkea ja vahva, olla ajattelematta minua, vanhaa ja heikkoa isääsi. Sentähden kirjoitan kaikesta, niin kuin se on, samalla pyytäen sinua muistamaan, että sinä ennen kaikkea olet vaimo ja äiti. Meidän vanhojenhan joka tapauksessa pian on lähteminen täältä. Mutta jos sinä, ilman että se haittaa taloasi, voisit tulla luokseni lyhyeksi aikaa, niin tuottaisit minulle suuren ilon. Niin, ehkä silloin tulisin vahvaksi, että vielä kerran voisin olla vahvempi, ja voisin, vaikka en olekkaan nainen, tuudittaa sinut uneen ja rukoilla hyviä enkeleitä seuraamaan jälkiäsi. Monet terveiset lähettää sinulle uskollinen isäsi.

_Sakarias Wilde_.

Samana päivänä päätettiin, että Aada oli matkustava Vorre-kartanoon. Carsten ei voinut lähteä mukaan. Juuri niinä päivinä oli kaksi kanuunaa asetettava paikoilleen ja koeteltava. Carsten käveli edestakaisin lattialla (niinkuin aina teki, kun oli innoissaan) ja sanoi valittavansa, ettei voinut lähteä tervehtimään appiukkoansa, »rakastettavinta ja hienointa miestä, minkä koskaan oli kohdannut».

— Mutta toinen seikka, hän jatkoi hetken kuluttua, joka onneksi ei ole mahdoton, on, että otat Alfin mukaasi sinne. Hän ei mielestäni näytä oikein terveeltä, ja luulen, että hän ottaa tämän koulunkäyntinsä liian vakavalta kannalta. Hän istui eilen ja luki ääneensä koko tunnin. Menenpä johtajan luo ja selitän hänelle koko asian... sitten matkustatte molemmat appiukon luo ja viivytte siellä viikon tai pari. Tervehdi häntä sydämellisesti minulta ja sano, että hyvin kernaasti matkustan sinne. Mutta se on mahdotonta... Toivota hänelle hyvää terveyttä.

VIII.

Aada ja Alf matkustivat Vorre-kartanoon seuraavana päivänä. Kyytipoika seisoi takana kaksivaljakko-kääseissä ja puheli kaikesta, mitä näki. Lopulta hän rupesi laulamaan, ja monet kohdat hänen laulussaan kuuluivat niin sukkelilta, että Aada nauroi, vaikka hän sisimmässään oli alakuloinen siitä, että nyt oli jälleen näkevä isänsä sairaana ja heikkona.

Hevonen oli tavattoman vahva ja kestävä, minkä vuoksi he saapuivat Vorre-kartanoon jo seuraavana päivänä päivällisaikaan. Sakarias Wildessä herätti heidän tulonsa vilpitöntä iloa; olihan hän aavistanutkin, että he oikein pian tulisivat.

Oikeastaan ei häntä nyt mikään vaivannut.. Hän näytti jotenkin terveeltä. Tosin oli hänen tukkansa tullut ohuemmaksi, ja vaalean värin oli harmaa melkoisesti syrjäyttänyt; mutta hän liikkui vielä vahvasti jaloillaan, ja hänen naurunsa oli olennaisesti sama kuin ennen. Aada käsitti, että hänen isäänsä oli lohduttanut, mitä lääkäri samana päivänä oli sanonut: ettei hänen ollenkaan tarvinnut huolestua tuosta pyörtymyksestä; hän saattoi elää vielä monta vuotta vahvana ja terveenä.

Aada kirjoitti Carstenille ja kertoi hänelle millä kannalla asiat olivat ja lisäsi jäävänsä vielä joksikin aikaa Vorre-kartanoon. Kaksi päivää myöhemmin hän sai Carstenilta kirjeen, jonka sisällys eräässä suhteessa oli hänen vaikea ymmärtää.

— Rakas Aadani! Kiitos kirjeestäsi, niin, tuhannen kiitosta. Vaikka sydämeni pohjasta ikävöin sinua, rakas vaimoni, toiselta puolen ihailen uhrautuvaa tyttärenrakkauttasi, ja vaikka sydämeni on pakahtua kaihosta levätä lähellä sinua, niin täytyy minun kuitenkin suostua siihen, että viivyt poissa luotani ja isäsi tykönä vielä jonkun aikaa. Rakas Aadani! Rakastathan minua nyt yhtä voimakkaasti kuin ennen? Minusta tuntui kuin viime kirjeesi olisi ollut kylmä, ja se tuotti minulle surua!

Tervehdi isääsi ja Alfia minulta. Mutta lämpimimmin sinua tervehtii sinua iäti rakastava

_Carsten Stahl_.

Kuinka kummallisesti tämä kirje vaikutti häneen. Tulihan siitä esille lämpimiä sanoja, mutta mikähän kaikissa näissä sanoissa vaikutti, että Aada tunsi olevansa niin kaukana hänestä.

Mutta eräänä yönä hänellä oli uni. Carsten oli hänen luonaan, ja he olivat onnelliset yhdessä. Suudelmat ja hyväilyt, joita vaihtoivat, olivat, kuten joskus unissa, polttavat, valtaavat. Kun Aada aamulla mieli vielä täynnä tuota unta, jälleen luki kirjeen, se tuntui hänestä kauniilta ja todelta. Ja kun hänen isänsä edelleen oli levollinen ja terve, meni Aada saman päivän puolisen aikaan hänen luokseen ja sanoi, että hänen kai nyt oli matkustaminen, hän kun luuli, että Carsten häntä kaihosi, ja hän itsekin ikävöi häntä...

Mutta jouluksi, isä, siis kolmen kuukauden kuluttua, tulemme luoksesi kaikki kolme.

Hänen puheensa matkustamisesta herätti suurta mielipahaa — ei ainoastaan Sakarias Wildessä, vaan myöskin pikku Alfissa, jota ei ollenkaan haluttanut niin pian palata kouluun. Kaikessa salaisuudessa isoisä ja pojanpoika tekivät liiton, ja ennen illan tuloa täytyi Aadan suostua siihen, että Alf sai jäädä vielä joksikin aikaa... Hän aikoi kysyä Alfin opettajalta, kauanko hän vielä sai viipyä.

Seuraavan päivän iltapäivänä Aada läksi Vorre-kartanosta, isänsä ja poikansa seisoessa korkeilla portailla ja viitatessa jäähyväisiä...

Aada ikävöi nyt Carstenin luo, ja hän ikävöi mieli rauhoittuneena... olihan hänen isällään hyvä olla, ja eihän talvi ollut kaukana, jolloin hän oli uudelleen käyvä häntä tervehtimässä Carstenin kanssa ja näkevä jälleen Alfin terveenä ja punaposkisena.

Paluumatkalla hän moneen kertaan luki Carstenin kirjeen — oliko hänen Carstenille kirjoittamansa kirje todella ollut kylmä?... sitä hän ei nyt muistanut. Hän oli kirjoittanut, että isänsä hänen mielestään tosin oli vanhentunut, mutta sangen terve, että hän oli levollisempi ja rohkeampi, sittenkuin lääkäri oli häntä rohkaissut, ja että aikoi viipyä siellä maalla vielä jonkun aikaa. Sen hän oli kirjoittanut...

No niin, jos hän oli ollut harvasanainen kirjeessään, niin voi ja tahtoi hän sen taas hyvittää, jälleen nähdessään Carstenin. Hän ikävöi suuresti hänen luoksensa!

Hän saapui kaupunkiin seuraavan päivän iltana, tai oikeammin, kun alkoi hämärtää. Hän astui ylös talon kiviportaita ja tarttui ripaan. Ovi oli lukossa. Hänen avaimensa olivat pienessä käsilaukussa, oli vaikeata saada se avattua... Hän veti kellonuoraa ja hämmästyi: kello ei soinut. Nuora oli irroitettu, kuten oli tapana heidän ollessa poissa kotoa... Hänen ensi ajatuksensa oli, ettei Carsten ollut kotona, että äkillinen tärkeä matka oli pakoittanut hänet lähtemään pois... odottamaton virkamatka...

Mutta sitten hän huomasi, lopulta löydettyään avaimensa ja aikoessaan avata, että avain oli lukossa sisäpuolella. Kaikki kävi hänestä nyt yhä selittämättömämmäksi.

Vastenmielistä hänelle oli herättää huomiota kolkuttamalla ovelle. Hitaasti hän meni paria taloa kauemmaksi, missä tiesi sepän asuvan. Hän tapasikin sepän — pienen puolisokean miehen, jolla oli naurettavan isot luusankaiset lasit nenällä — ja sanoi hänelle, että portti oli tiirikalla avattava. Mies kokosi työkalunsa, otti pari rengasta täynnä tiirikkoja mukaansa ja seurasi Aadaa.

Sitä porttia, josta Aada tahtoi mennä sisälle, ei melkein koskaan avattu, niin että sen lukkoa, johon kuului suunnattoman suuri avain, oli vaikeata tiirikalla avata. Seppä puhisi ja ähki, kumartui ja mutisi joukon kirouksia. Sitten lukko viimeinkin antoi perään. Aada löysi muutaman kolikan, jotka antoi sepälle. Ja tämän hitaasti palatessa kotiansa, missä taas ripusti tiirikat seinälle, Aada riensi pitkän, jotenkin ahtaan porttikäytävän läpi, ihmetellen koko ajan. Eteisestä hän tuli kyökkiin, missä ei ollut ketään; sieltä palvelijattarien huoneeseen; nämä epäilemättä olivat kaupungilla. Heidän päällysvaatteensa ja hattunsa, jotka aina riippuivat isossa oven pielessä olevassa vaatenaulassa, olivat poissa. Hän meni sisälle ensin toiseen, sitten toiseen huoneeseen.

Sisemmässä näistä hän näki hämärässä, että pöydällä oli viiniä. Ja nyt hän tunsi omituista lemua... missä hän ennen olikaan tuntenut tuon saman hajuveden tuoksua?... sitä ei ennen ollut ollut täällä, se oli tuotu tänne, se liiteli ilmassa, se oli noita voimakkaita raskaita hajuaineita, mutta sitä tunsi täällä vaan ilmassa.

Silloin äkkiä jotain pisti hänen silmäänsä. Naisen, hattu, jota koristi iso kamelikurjen sulka... Rouva Ornen, hän tunsi sen!... Hän jäi siihen seisomaan ja tuijoitti näihin esineisiin. Nyt hän äkkiä näki harsonkin...

Hän meni hitaasti ruokasaliin, missä ei ollut ketään. Ja hän aukaisi makuuhuoneen oven.

Huuto kajahti häntä vastaan. Samassa silmänräpäyksessä kaksi ihmishahmoa kavahti ylös. Hän näki miehensä ja tunsi rouva Ornen. Hän näki, että molemmat olivat alasti. Hän näki heidät, ja nähtyään heidät, hän meni hitaasti ulos huoneesta. Hän meni ruokasalista molempien huoneiden läpi käytävään. Hän kulki vallan vaistomaisesti, sitä huomaamattaan. Hän seisattui, sitä huomaamattaan.

Äkkiä hänen ajatuskykynsä tuli merkillisen selväksi, hän ajatteli asiaa uudelleen, ja nyt hän näki sen selväpiirteisempänä, nyt vasta hän sen käsitti. Viimein hän näki, hatun, harson, pitkät hansikkaat, huoneessa liitelevän kevyen lemun, hän tunsi makuuhuoneen raskaan tuoksun, nuo molemmat alastomat, hajalla olevat vaatekappaleet, sikin sokin kaikkialla, jopa lattiallakin. Hän oli kompastunut mustaan silkkihameeseen, jonka kiillon nyt vasta oikein näki.

Hän jäi seisomaan. Äkkiä alkoi hänen povensa nousta ja laskea, hänen silmänsä sulkeutuivat puoleksi, hän puri hampaansa yhteen, hänen hienot sieramensa värisivät, vastustamaton viha ponnistelihe hitaasti esiin hänestä. Hän puristi nyrkkejänsä ja oli valmis karkaamaan esiin. Jokin valtasi hänet — oliko se voima, jonka oli saanut haltuunsa Vorre-metsän huminasta, laajojen kenttien tuulahduksesta ja Lo-tunturin väkevyydestä? — Hän tahtoi kouristaa nuo kaksi siellä sisällä. Hän tahtoi lyödä rikki jotain heissä, joiden vihollinen oli. Tuossa riippui punottu ratsupiiska, olihan se vallan hänen kätensä kohdalla; hän tarttui sen varteen ja tunnusteli letkua, hän kiljahti äkkiä — kirkui kuin hurja kotka raivoissaan, kun sitä haavoittaa lymyävän miehen luoti. Hän hyökkäsi sisään rientäen läpi huoneiden, piiska sojossa ja huiskien ympärilleen, niin että suhisi; hän kirkaisi ajan, päästi lyhyitä vihanhuutoja, jotka vihloivat kuin tuskanhuudot ainakin. Hän saapui makuuhuoneeseen, hänen miehensä tuli häntä vastaan, kirvelevä piiskanlyönti raapasi tämän kasvoja, voimakkaan käden suuntaama. Hän huusi kovemmin, lyödä läimäsi pari kertaa ilmassa, niin että piiska vinkui ja hän tavoitteli miestään kokonaista kolme kertaa, niin että tämä kääntyi pois. Hän meni edelleen melkein alastoman naisen luo, joka vielä istui hänen vuoteessaan, siinä vuoteessa, missä Carsten oli käynyt häntä tervehtimässä morsiusyönä, missä hän senjälkeen oli ollut hänen omansa, missä hän oli lapsensa synnyttänyt. Täällä hän taas kirkaisi, ei mitään vaikeroimista, ei mitään surua, taaskin nuoren kotkan terävä tuskanhuuto, mutta vihan purkamana, vaikka tuska onkin kuollettava. Hän raastoi tuon vieraan naisen vuoteesta lattialle, ja hän löi häntä kerran toisensa jälkeen, tarttui hänen tukkaansa ja löi sitten taas, toisen sillä aikaa väännellessä itseään hänen käsissään ja lopulta puolustautuessa.

Silloin nauroi Aada lyhyesti ja kiljasi äänekkäästi kuin ivaten molempia. Hän kääntyi ja meni ulos taas, näki pienen käsi-matkalaukkunsa siinä, otti sen ja poistui, tietämättä minne.

Hän kulki tietä pitkin hetken, kääntyi sitten ja palasi samaa tietä. Hän aikoi mennä Margrethe Lydersin luo.

Mutta astuttuaan hetken, hän pysähtyi. Mitä hän toimittaisikaan Margrethen luona nyt?... Kertoisiko tämän?... Sitä hän ei voinut.

Hän meni saman ajurin luo, joka viime kerralla oli antanut hänelle kyyditsijän Vorre-kartanoon. Hän ymmärsi, että tämä myöhäinen hetki herätti ihmettelyä. Kotvan kuluttua hän lähti matkaan kääseissä. Puoliyön aikaan hän tuli taloon, jonka oven edessä riippui lyhty. Hän kuuli kyytipojan sanovan, että sieltä kyllä sai huoneen yöksi. Ja äkkiä hän tunsi tarvetta päästä sisälle huoneeseen ja saada olla, missä ei ketään ollut, päästä vuoteeseen, sammuttaa tulen ja loikoa pimeässä.

Hän käski kyytipojan tiedustella, saiko hän sieltä huoneen yöksi. Poika meni auliisti naputtamaan ikkunalle, jonka sisäpuolelta hohti valoa. Hetken kuluttua tuli ulos mies ja sitten vaimo. Kyytipoika puhui muutaman sanan heidän kanssaan. He ottivat Aadan hyvin vastaan ja pyysivät häntä pitämään hyvänään, mitä oli tarjottavana. Tultuaan huoneeseensa hän kuuli avoimesta ikkunasta, että mies ja kyytipoika kiistelivät siitä, missä hevosen piti olla yötä. Heidän äänensä kaikuivat niin vierailta hänen korviinsa.

Hän sai, mitä ei ollut uskonut, unta tuona ensimäisenä yönä, ja herätessään aamulla hän ensi hetkellä luuli olevansa Carstenin luona. Mutta sitten vyöryi koko totuus hänen ylitsensä. Tuska kouristi hänet, syvä ja kauhea — kuin kuolontuska.

Tuntia myöhemmin hän matkusti eteenpäin. Silloin tällöin hän katseli ympärilleen; mutta enimmän ajan hän istui hiljaa. Poika oli sama, joka viime kerralla oli kyydinnyt hänet Vorre-kartanoon ja sanoi monta kertaa: — Rouva oli paremmalla tuulella viime kerralla. Hän ei siihen vastannut. Lopulta poika alkoi laulaa samoja lauluja kuin silloin, ja jotka silloin olivat herättäneet hänessä hilpeyttä; mutta hän huomasi, etteivät ne nyt olleet paikallaan, ja vaikeni kerta kaikkiaan.

Kun Aada saapui Vorre-kartanoon, täytyi hänen paneutua vuoteeseen. Hän oli muutaman päivän hyvin heikko. Lääkäri tuli ja antoi hänelle vahvistavia lääkkeitä. Kuudentena päivänä hän nousi vuoteelta ja saattoi taas kävellä talossa, puistossa ja Vorre-kartanon lehtokujassa.

IX.

On päivä, jolloin taivas ei ole yhtä korkea kuin ennen, jolloin se lepää synkkämielisenä, mutta silti sinisenä. Päivä, jolloin kukat eivät säteile kuten ennen, jolloin ei kevät tule tuoden mukanaan elämäniloa, ja jolloin kesän loisto tuntuu rasittavalta. Päivä, jolloin jotain on poistunut, mikä ei koskaan palaa.

Ihana, kalpea syksy! Olet kaunis, sillä kuolosi on lempeä. Jo kauan on syyskesä ennustanut tuloasi lyhyemmin päivin ja pimeämmin öin. Viimeiset kukat ovat kukkineet, puiden lehdet ovat kellastuneet, tutut tähtikihermät ovat nousseet merestä — silloin tulee kuura hiljaisena yönä ja punoo metsät ja puistot hienoihin hopearihma-verkkoihinsa, ja lehdet varisevat.

Ihana, äänetön rauha vanhalla miehellä ja vaimolla, jotka katsovat eteensä ja odottavat viisasta Kuolemaa, joka oikeimmiten tahtoo heidän parastansa.

Mutta usein syksy saapuu liian aikaisin, usein tulee myrsky ja kuolema keskellä kukoistavaa kesää. Usein kohoaa taivasta kohti liian kovan tuskan nostama huuto...

Aada käveli Vorre-kartanossa. Yksi ainoa polttava suru. Hän ei huomannut hetkien kulumista, ei aamua eikä iltaa. Hän kulki tietä pitkin päivä päivältä. Hän ei ymmärtänyt, että tämä oli tapahtunut.

Niin täydesti hän oli antautunut hänelle, jota rakasti. Päivin hän oli antanut hänelle hymynsä, naurunsa ja ajatuksensa. Öisin hän oli antanut hänelle kaiken rakkautensa, kaiken hellyytensä. Ei hän edes ollut peittänyt ruumistaan häneltä. Olihan hän ollut kokonaan hänen omansa.

Nyt hän kumarsi päänsä maata kohti, ja hänet kouristi tuska, jota ei voinut kantaa...

Kun tavallinen karkea kivi saa kolhauksen, se pysyy koossa melkein samanlaisena kuin ennen. Kun kristalli saa iskun, se murtuu palasiin. Iloiset varpuset ja ohdakekasvit ovat sitkeähenkisiä; mutta syvältä metsässä lentelee lintuja, jotka levittävät höyheniään auringonnousun aikana; nämä kaatuvat niin helposti pyssyn laukauksesta ja vuodattavat verensä kuiviin.

Niin, nyt kuoli Aadassa se, mikä oli kirkasta, mikä oli pehmeää. Lapsen sävy, joka aina oli ollut vahva hänessä, haihtui. Ja samassa kuoli hänessä se elämä, joka nostaa katseensa taivasta kohti ja riemuitsee. Hitaasti kuolonväristys tuli hänen ylitsensä. Lopulta hän käveli ajatellen, että kerran kaikki oli oleva ohi, että häneltä kerran olivat raukeavat kaikki tunteet.

Sakarias Wilde ei sanonut paljoa; mutta tämä seikka koski häneen sanomattoman kipeästi. Hän alkoi tylsyä tämän jälkeen. Silloin tällöin hän nousi ja pusersi nyrkkiään ja mutisi, että tahtoi lähteä lyömään Carsten Stahlia.

Kerran Wilden ollessa kävelemässä, tuli päällikkö Bög hiljaa ja kertoi avuttomana ja kyynelsilmin Wilden käyneen hänen luonaan ja soimanneen häntä siitä, että hän muka oli kehunut Stahlia. Wilde oli sanonut: — Sinä kehuit häntä, vaikka tiesit, että valehtelit! Mutta mitä olikaan tämä? Saihan se mennä, kun Wilde sanoi, että hän valehteli... aikaisemmin se ei olisi käynyt päinsä... mutta eihän hän, Bög, ollut Carstenia kehunut... eihän hän ollut häntä kehunut, hän oli sanonut: — Aadan pitää saada toinen.

Tiedän sen, setä, sanoi Aada tyynesti, antakaa anteeksi isälle, onhan hän vanha ja suruissaan.

Nyt päällikkö itki vielä enemmän:

— Rakas lapsi, eivätkö välit voi tulla hyviksi taas? Muistahan, kuinka aina olen pitänyt paljon sinusta, eivätkö välit vielä voi tulla hyviksi? Jos hän vastaisuudessa on uskollinen. Muista, että me kaikki olemme heikkoja olentoja, ja tuo nainen... usko minua, Carsten rakastaa yksistään sinua... Aada, ole lempeä.

— Rakas setä, en voi sinulle vastata. Mahdollisesti voi sanoa paljon siitä, minkä Carsten on tehnyt... voiko sen antaa anteeksi, vai eikö sitä voi antaa anteeksi. Sinä saat arvostella sitä, niin kuin sinusta näyttää, ja toiset saavat arvostella sitä taas oman käsityksensä mukaan. Minä tiedän vaan itsestäni, etten ole kuin ennen.... Kyllä minä koetan tuntea toisin, setä Bög, mutta olen niin heikko. En tiedä, miten laitani on.

Hän nojasi päänsä käsiinsä; kotvan kuluttua hän jatkoi:

— Olen viime päivinä ajatellut, että laitani on niin, kuin sanoin. Niin, vaikka nyt saisin tietää, että kaikki... kaikki, minkä näin sinä päivänä, oli unta... Jos saisin tietää, ettei se ollutkaan totta... jos saisin tietää, että Carsten koko tuon ajan oli ollut minun... että hän koko sen ajan oli ollut minun, niinkuin minä hänen, niin iloitsisin kyllä... mutta en kuitenkaan voisi iloita niin kuin ennen. En olisi kyllin vahva siihen... Ei, ei, en saata koskaan tulla samanlaiseksi kuin ennen... Ei, setä Bög, luulen, että tämä on kuristanut kuoliaaksi jotain sisälläni.

Ja äkkiä tuntui, kuin näiden sanojen totuus olisi ollut ilmielävänä hänen edessään, ja ensi kerran koko tällä ajalla hän itki... niin, hän nyyhkytti niin, että koko ruumiinsa värisi.

* * * * *

Kun hän illalla meni huoneeseensa, hän istui kauan, ennenkuin riisui vaatteensa, ja yöllä hän loikoi vuoteessaan saamatta unta, ja vaipui vähitellen horrostilaan, joka ei ollut unta, vaan kuolonväsymystä, jonka alaisena hän kuitenkin eroitti erityisiä ääniä: hän kuuli hiiren nakertelevan seinässä, kukon kiekuvan — kummallista kaikua yössä.

Usein hän avasi silmänsä ja heräsi kokonaan, kavahti istumaan vuoteeseen ja katsoi kelloa. Tai katsoi hän ikkunaan päin, nähdäkseen alkoiko päivä jo valjeta.

Kun kuutamoyöt tulivat, hän loikoi katsellen valkeita kuvioita, jotka muodostuivat lattialle kuun säteistä. Ne siirtyivät hitaasti lattialla. Joskus hän loikoi tuijottaen niihin, kunnes hänen silmiinsä koski.

Silloin tällöin hän ajatteli kuluneita öitä, jotka oli viettänyt aistihuumauksessa. Hän ajatteli niitä jonakin etäisenä, jonakin käsittämättömänä, toisen maailman menneenä ilmestyksenä. Hän ei enää niitä himoinnut; sillä hirveä tuska oli kukistanut hänen valoisan hehkunsa. Suru oli painanut hänen elinhalunsa maahan ja tukahuttanut sen.