Part 12

Aada olisi voinut löytää paikkoja, missä olisi voinut itkeä onnenaikojen muistoja. Hän tekikin sen muutaman kerran; mutta kun huomasi, miten muistot tekivät hänet pehmeäksi, kun ne palautettiin kyynelin, oli hänellä kylliksi voimaa vastustaa antaumusta niiden tuuditeltavaksi. Hänen sisimmässään oli jotain — oliko jotain sen voiman tapaista, minkä oli saanut avaroilta mailta, Bö-tunturilta ja Vorre-metsästä? — sellaista, mikä käski hänen pysähtyä ja kohtaamaan muistoja ja katselemaan niitä silmät auki ja ilman kyyneliä. Ja hän kohtasi ne, ja ikäänkuin kysyi niiltä, mitä ne hänestä tahtoivat. Alussa hän tosin oli heikko, mutta joka kerta hän tuli vahvemmaksi, kun tällaisessa mielentilassa ollen jälleen kohtasi nuo muistot. Ja ne lauloivat joka kerta heikommin hänen korvaansa. Ja totta puhuen hän tappoi muistot yksitellen.

Niin oli se pian täytetty, ja se päivä tuli, jolloin hän sai työnsä valmiiksi. Jolloin kaikki pehmeät sanat ja kaikki väririkkaat muistot olivat karkoitetut. Siitä Aadasta, joka oli säteillyt, oli nyt jälellä nainen, jonka hartiat olivat kapeat ja jonka silmät olivat väsyneet. Yksi niistä, joilta säteilevä rakkaus on kuollut; mutta jotka sensijaan ovat saaneet hiljaisen hellyyden, mikä uskollisen käden tavoin suojelee niitä, jotka ovat sille rakkaita.

Itseään unhoittava tytär tuki nyt raihnaista isäänsä, ja kalpea, vaaleatukkainen äiti helli poikaansa.

X.

Tähän aikaan Aada sai kirjeitä Carstenilta. Hän luki ne ja niissä olevat selitykset, eikä löytänyt mitään vastattavaa. Nyt vasta hän ymmärsi, kuinka vieras hän oikeastaan oli hänelle.

Hän sai niinikään kirjeitä ainoalta ystävättäreltään, Margrethe Lydersiltä; mutta vieraaksi hän tunsi itsensä häneenkin nähden. Tuo myöntyminen, joka aina oli piillyt hänen sanoissaan, nuo silmät, jotka aina olivat leveästi hymyilleet, suun ollessa tunteellisen pehmeänä...

Aada meni joskus talon ylikertaan ja katsoi ulos ikkunasta, ja silloin hän tunsi, että kernaimmin tahtoi olla täällä Vorre-kartanossa, vaikkapa yksinkin. Ihmiset tuolla ulkona maailmassa olivat hänelle vieraat...

Sellaisina hetkinä hän rupesi rakastamaan tätä taloa, missä olivat asuneet hänen kaltaisensa esi-isät, ja missä hän itse oli elänyt niin monta vuotta. Tämä iso, vanhoista tammi-palkeista kyhätty talo, joka ei antanut hänen olla koditon, nuo palkit jotka vielä tulivat kantamaan häntä monta vuotta — — —

Seuraavana aikana tapahtui oikeastaan niin vähän. Silloinkin, kun päällikkö Bög kuoli, liikkuivat vaan muutamat muistot, tuotiin muutamia kukkia ja seppeleitä hänen paareilleen, laulettiin virsiä ja vuodatettiin kyyneliä — sitten kului aika taas kuin ennen.

Sakarias Wilde sanoi lähinnä seuraavina päivinä:

— Onhan Bögin kuolema viittaus minulle... ja jonkun päivän hän kulki ikäänkuin odottaen lähempää sanaa.

Mutta ei tullut mitään sanaa. Se pyörtymys, joka tuonoin oli häntä pelästyttänyt, ei enää toistunut. Usein hän virkkoi:

— Niin, niin, ihmiset usein turhaan surevat! Jos silloin olisin tietänyt, että olin elävä niin monta vuotta ilman kipuja, olisin kyllä ollut paremmalla tuulella näinä kuluneina vuosina.

Muuten näyttäytyi varmoja merkkejä siitä, että hän oli elänyt aikansa. Hänen muistinsa petti ja silloin tällöin hän oli jotenkin itsepäinen. Mutta toiste hän taas oli mitä rakastettavin, ja silloin hän kyllä tunsi, ettei aina ollut, niin kuin olisi pitänyt olla. Koko hänen menettelynsä oli noina hyvinä päivinä anteeksi pyyntiä.

Aada oli joka päivä hänen kanssaan kävelyllä. Hän vei hänet jollekin lähistössä olevalle penkille, niissä ilman ollessa suotuisa, istuivat keskustellen. Tapahtui tällöin että Wilde kutsui luokseen ohikulkijoita ja puheli heidän kanssaan hetken, vaikka ei heitä tuntenutkaan. Usein ne olivat vanhoja talonpoikia, joilla oli ryppyinen iho, puoliavoin suu, vaaleahkot silmät. Heidän siinä seisoessa puhelemassa, niin tyyneinä, niin valmiina kaiken suhteen, Aada äkkiä huomasi, mitä ei koskaan ennen onnenpäivinään ollut nähnyt, nimittäin ettei tämä rahvas elänyt hyvissä oloissa.

Jos ohikulkija oli Vorre-kartanon alustalaisia, pysäytti Sakarias Wilde hänet aina ja kyseli hänen toimeentuloaan. Varsinkin hän mielellään ajomies Iisakin kanssa puheli säästä.

— Tänään on mainio ilma metsälintujen ampumista varten, saattoi Iisakki sanoa. Auringonnousunaika tulee olemaan kirkas.

(Tämä puhe metsälinnuista oli jälellä niiltä ajoilta, jolloin Sakarias Wilde ja kapteeni Kruse olivat metsästäjiä, ja jolloin he kysyivät Iisakilta neuvoa ilmaan nähden.)

Tai saattoipa Iisak sanoa:

— Tänään ei kannata lähteä metsälle, sillä lähestyvätpä ilmat, jotka tulevat viipymään kauan. Sillä tulen juuri Böhrig-harjulta, ja mustaa on lännessä ja lähemmäksi se tulee. Aloin jo huomata sitä eilen illalla.

— Mutta eilen oli kaunis ilma.

— Niin oli. Mutta tähdet tuikkivat ihanasti, ja monet liekehtivät keltaisina, punaisina ja sinisinä... ja se merkitsee myrskyä yläilmoissa... ja kohta se on täällä, sillä se laskeutuu alemmaksi...

Näin kuluivat päivät ja vuodet.

Mutta eräänä kevätpäivänä — Sakarias Wilde kävi silloin kahdeksattakymmenettä — hän läksi kävelemään päivällisaikaan, ilman että Aada oli mukana, ja kun aurinko paistoi hyvin lämpimästi, hän riisui takkinsa ja istuutui lepäämään kivelle tien laitaan. Mutta talvi piili tuossa isossa kivessä, ja talven jäätävä viima liikkui niinikään tuulessa, joka silloin tällöin puhalsi, kun aurinko meni pilviin.

Vanha mies tunsi äkkiä jäätävää kylmyyttä... häntä paleli, niin että värisi ja että hampaat kalisivat.

Hän luuli itse, että se vaan oli yleistä pahoinvointia. Mutta seuraavana aamuna hän oli hyvin sairas. Lääkäri noudettiin ja hän selitti heti, että Wildellä oli keuhkokuume, ja että oli hyvin epäilyttävää, oliko hän voittava tämän taudin.

Näyttäysikin ennen pitkää, että tauti johti kuolemaan. Vaaleaverinen Sakarias Wilde, joka aina oli kovin pelännyt kuolemaa, sama mies makasi nyt ja odotti sitä sangen levollisena. Näytti siltä, kuin olisi hän iloinnut tästä kuolemasta, tuosta hitaasta solumisesta toiseen maailmaan.... Tuntui siltä, kuin olisi hän iloinnut siitä, ettei halvauskohtaus sentään ollut saanut häntä nujerretuksi.

Kuolinpäivättään hän sanoi Aadalle, joka seisoi hänen vuoteensa ääressä:

— Kuten tiedät, tyttäreni... täytyy meidän kerta lähteä täältä...

— Täällä tulee ilo ja täällä tulee suru.

— Sinä olet tuottanut minulle paljon iloa.

Hetken kuluttua, Aadan polvistuessa vuoteen luo, hän jatkoi:

— Koti on onni... Ilman kotia ei mitään onnea...

— Katso, että annat lapsellesi kodin... anna pojallesi koti...

— Katso, onko Carsten Stahl muuttunut... onnettomuuden jälkeen.

— Onko hänestä tullut toinen... Koeta antaa pojallesi isä...

Aada vastasi:

— Teen kaiken, mikä on vallassani... antaakseni pojalleni kodin. Ja tehdäkseni hänet onnelliseksi. Olen tutkiva itseäni ja ponnisteleva tehdäkseni kaiken... Ja kun sen teen, olen muistava, mitä sinä olet sanonut.

Sakarias Wilde oli hetken ääneti. Sitten hän virkkoi, ääni kaikuen kaukaiselta ja rasittuneelta:

— Älä väärinkäsitä minua... Tee se, jos voit sen tehdä... vahingoittamatta sieluasi...

— Ilman että sinun tarvitsee nöyrtyä, ilman että sinun tarvitsee polkea sitä ylpeyttä, joka sinussa on kaunis ja tosi.

Myöhemmin illalla Sakarias Wilden ääni kävi hyvin heikoksi. Hän puhui usein sellaista, mitä ei voitu ymmärtää, mutta väliin tuli selviä sanoja:

— Nyt pitää kaikkien ihmisten nukkua.

Mutta äkkiä hän sanoi jotenkin ääneensä:

— Onpa merkillistä... katsokaa käsiäni... ne eivät ole puhtaat... Aada, tahdon vettä... pestäkseni itseäni... En voi... ymmärtää tätä.

Aada huomasi, että hänen kasvonsa olivat muuttuneet kuten sen ainakin, jota kuolema lähestyy ja melkein koskettelee. Ainoastaan silmät elivät, ja nämä tuijoittivat järkähtämättä käsiä. Aada katsoi niihin: ensin hän ei nähnyt siinä mitään erityistä; olivathan ne sangen valkeat. Mutta sitten hän huomasi, että kynnet olivat kauttaaltaan sinertävät... Ja nämä siniset kynnet eivät jättäneet häntä rauhaan.

Aada toi vettä ja pesi hänen kätensä. Hän tunsi nyt, että isän sormenpäät olivat jääkylmät ja jäykät, ja hän käsitti, että kuolo teki tuloaan, ja että se kai teki kynnet tummiksi.

Kun hän näki, että tuo tumma väri pysyi, tahtoi hän, että hänen kätensä uudelleen pestäisiin. Mutta sitten hän äkkiä taas vaikeni ja kuiskasi:

— Voihan se jäädä... huomiseen. Mene kotia, Aada, ja pane maata. Nukkukaamme... kaikki tyyni.

Sitten hän ummisti silmänsä ja kuoli helposti ja hiljaa. Kylmä viima kulki samassa huoneen läpi.

Aada tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi isänsä kuoltua. Hän istuutui vuoteen ääreen, missä vainaja makasi vanhana ja harmaana, vaikkakin harmaiden hiusten joukossa oli useita keltaisia. Kahtena viimeisenä päivänä ennen hautajaisia hän istui tunti tunnilta ruumiin ääressä, ja hän joutui omituisten tunteiden valtaan. Vanhus vainajan ummistuneet silmät, äänetön lepo, joka peitti hänen kasvonsa, nosti hänessä voimakkaan levon kaihon, syvän, pitkällisen unen, jopa kuoleman ikävän.

Kerran hän nukahti, ja hän tuntui nyt liikkuvan paikoilla, missä kaikki oli rauhoitettua, missä ei aurinko paahtanut taivaalta. Missä himmeä valo lepäsi kaikkialla — ikäänkuin toisesta valonlähteestä kuin auringosta lähteneenä.

Hautauspäivä tuli. Mustiinpuetut ihmiset, jotka lauloivat, pappi, joka puhui, vahva kukkaistuoksu... kaikki teki, että hän yhä pysyi siinä omituisessa ilmapiirissä, missä oli ollut viime päivinä.

Kirkkomaan kulmassa oli ison kalliolohkareen luona paikka, missä oli malmiaitauksen ympäröimänä Wildein vanhat perhehaudat. Kesäisin sinne ryhmittyi kauniita kukkia, ja syksyisin oli kivi punaisen hohtava auringon laskiessa, ja talvisin kasaantui lunta kiven ympärille kuin hohtava torni ikään. Tämä kiven läheinen hautauspaikka — viisi kyynärää leveä ja kahdeksan kyynärää pitkä, oli Wilden perheen oma, eikä sitä koskaan voitu riistää heiltä eikä heidän vainajiltaan. Sillä kun eräs ensimäisiä Wildejä myi ahon kirkkomaaksi, hän meni ja aitasi tuon paikan lähellä kalliota ja sanoi:

— Kaiken muun saatte, mutta tätä paikkaa en myy. Se on oleva minun ja jälkeläisteni, siihen asti, kuin kivi on vajonnut maahan. Suostutteko siihen?

Ja he suostuivat, he kun olivat saaneet ahon halvalla. Mutta kun kauppa oli pantu paperille ja allekirjoitettu, lisättiin nämä hänen sanansa ja vahvistettiin nimikirjoituksilla.

Tähän haudattiin Sakarias Wilde, vaalein Wilde suvun jäsenistä. Uusi risti hakattiin isoon kiveen, ja siihen liitettiin hänen nimensä, syntymä- ja kuolinvuotensa.

XI.

Alf ei edistynyt koulussa, mistä Aada ei ottanut huolestuakseen. Eihän Alfin tarvinnut oppia monta kirjaa ja luetteloa. Eihän hänestä pitänyt tulla virkamiestä. Ollen vanhan maanomistajasuvun jälkeläinen ei Aada sanottavasti ihaillut virkamiehiä, joita hän katsoi valtion konttoripalvelijoiksi, mitkä kuljeskelivat kaupungista kaupunkiin. Ei, Alfin oli määrä tulla Vorre-kartanon isännäksi isoksi vartuttuaan.

Kun siis Alf oli ulkona toverien kanssa koko iltapäivän ja kun hän tuli kotia, väsyneenä ja hengästyneenä pitkiltä soutoretkiltä aavalta mereltä, tai kun tuli kotia vaatteet repaleina kiivettyään puissa tai nenä verissä tapeltuaan, ei Aada häntä torunut; sillä hän luuli, että tuo alituinen samoileminen, nämä soutoretket ja tappelut tuottivat hänelle hyötyä. Näin hän kaiketi oli varttuva ja tasaantuva.

Koko joukon pieniä ilkivaltaisuuksia hän teki, ja ne äiti sitten sai hyvittää. Vallesmanni, joka asui puolen neljänneksenmatkan päässä, tuli kokonaista kolme kertaa valittamaan, että Aadan poika kolmen toverin kanssa huusi ja riehui maantiellä hänen talonsa edustalla kuin »villipedot». Toisetkin tulivat valituksineen, mutta kaikki, minkä johdosta he valittivat, oli pelkkää vallattomuutta, joka pohjaltaan oli viatonta laatua eikä sisältänyt pahan ituja.

Mutta eräänä päivänä tuli kiukkuinen harmaapartainen mies ylös Vorre-kartanoon ja kertoi, että Alf ja hänen toverinsa olivat polttaneet poroksi pienen kalastajamökin eräällä saarella. Kuullessaan tämän, Aada kauhistui. Hän vei Alfin syrjään, kun hän tuntia myöhemmin tuli kotia, ja tekipä hän sen tavalla, joka näytti poikaa ihmetyttäväni Tuskin hän uskoi, että äitinsä saattoi olla sellainen.

Mutta hänen mielensä keveni, kun Alf oli kertonut koko asian:

Hän ja kolme toveria olivat olleet retkellä merellä. He olivat loikoneet saarella ja sytyttäneet valkean. Lähtiessään saarelta päivän sarastaessa ja tultuaan taas merelle, he näkivät, että vanha maja (jossa muuten ei kukaan asunut) alkoi palaa. He palasivat saareen ja koettivat sammuttaa tulen, mutta eivät saaneet sitä tukahutetuksi. Nyt tuli äreä harmaapartainen mies esiin ja sanoi, että he muka olivat sytyttäneet mökin palamaan, sanoi edelleen tietävänsä, kutka he olivat, ja että he saivat vastata teostaan, sillä maja oli hänen. Kun he vastasivat, etteivät olleet sytyttäneet majaa, hän ärjäsi, että he kyllä tiesivät sen tehneensä. Jos eivät suorastaan olleet sitä omin käsin sytyttäneet, niin olivat kipinät heidän nuotiovalkeastaan sen sytyttäneet... he saattoivat luopua enempää puolustautumasta. Ja sitten he olivat menneet tiehensä; mutta toisilta he olivat saaneet kuulla, ettei se mies ollut suurenarvoinen... hän oli puoleksi maankulkija. Kun kerran venäläisiä oli soutanut saaren suojaan, eräiden, jotka aikoivat siinä kalastaa, ampui heitä siinä joku suolalla vastakkaisella puolella olevalta tunturilta... Ja se oli varmaankin tämä mies.

— No, mutta miksi et ole tätä aikaisemmin kertonut?

— Sentähden... että pelkäsin, etten useammin saisi lähteä sinne retkille.

Aada käski Alfin tuomaan mukaansa toverinsa siltä retkeltä. Sen Alf teki, ja he selittivät jotenkin samaa. He olivat kaikki vihoissaan tuolle harmaapartaiselle miehelle; mutta he eivät liioin rohjenneet väittää, etteivätkö säkenet nuotiosta olleet sytyttäneet majaa.

Välttääkseen enempiä rettelöitä, Aada maksoi miehelle majan hinnan.

Vuosien kuluessa mainitsi Alf usein sanan, joka osoitti, että hän vähimmin kaikista ajatteli ruveta maanviljelijäksi. Retket tuntureille ja metsälle kävivät yhä harvemmiksi. Ainoa, mikä hänelle kelpasi, oli soutu ja purjehtiminen — sisällä lahdissa tai aavalla merellä. Loma-ajoilla hän usein oli niin kauan ulkona, että Aada oli hyvin levoton hänen tähtensä, kun nousi kova myrsky.

Mutta aina hän palasi takaisin ja nauroi niin turvallisena, kun äitinsä kertoi hänelle, miten levoton oli ollut hänen tähtensä. Eräänä iltana Alf sanoi kotia tullessaan:

— Katso minua, äiti! Minulle ei koskaan voi tapahtua mitään merellä.

Äiti katsoi häneen katsomistaan. Tavallaan hän häntä ymmärsi, mutta sanoi kuitenkin:

— Mitä sinä oikeastaan tarkoitat, Alf?

— Niin, onpa ihmisiä, jotka voivat lähteä merille, mutta joista ei kuitenkaan koskaan tule merimiehiä; mutta toiset taas tulevat siksi luonnostaan. Ei mikään onnistu heille huonosti. Pahinkin kapteeni leppyy heille. Eivätkä he koskaan huku merellä... he aina selviytyvät, kävi, miten kävi. Sellainen merimies olen minä, äiti! Kapteeni Fjelde, hän, jota sanovat »Sudeksi», sanoi sen minulle tänään.

— Se- on hyvin kummallista, vastasi Aada, että sinä niin paljon pidät merestä. Minä pidän enemmän tasangosta ja metsästä. Olen harvoin ollut merellä.

Muutaman päivän kuluttua Aada sanoi hänelle:

— Rakas Alf... olet jo niin iso, että sinun pitäisi ajatella tulevaisuuttasi. Koulussa on käynyt huonosti; mutta olethan sinä kuitenkin osoittanut, että sinulla on älyä ja hyvät voimat. Rakas Alf! olen aina ajatellut, että sinä ottaisit Vorre-kartanon johdon... En voi ajatella, että kartano on siirtyvä vieraisiin käsiin.

— Teen, niinkuin sinä tahdot. Jään sinun luoksesi, äiti, vastasi Alf.

Nämä sanat, jotka hänen poikansa tässä lausui, olivat muutamia niistä monista, hänen viime aikoina sanomistaan, joiden äänenpaino pani äidin kuuntelemaan. Tuntui siltä, kuin olisi tämä äänenpaino ilmaissut hänelle, että poika tiesi, mikä oli syy siihen, että hänen äitinsä ja hän nyt asuivat täällä, kun sillävälin hänen isäänsä ei koskaan näkynyt, vaikka tämä eli.

— Teen, mitä tahot... tahdon jäädä sinun luoksesi, äiti.

Ja siinä piili samalla salainen äidin menettelyn hyväksyminen, ja samalla kiitollisuuttakin näiden sanojen sävyssä.

Vähän myöhemmin alkoi Alf harjoittautua maanviljelyksessä. Hän pani aikaisin maata, nousi varhain ja otti usein osaa kaikkein kovimpaan maatyöhön. Hän hankki itselleen myös ne kirjat, jotka käsittelivät maataloutta, ja hän matkusti pääkaupunkiin hankkimaan paraita koneita.

Mutta lyhyesti: hän ei siinä viihtynyt. Silloin tällöin hän huomaamattaan mutisi itsekseen:

— Niin, nyt kuluu aika.

Tämä oli lausuttu yleisenä sananpartena, mutta sen alla piili jotain, mitä eivät sanat ilmaisseet, mutta minkä hän sisällään tunsi.

Aada huomasi koko asianlaidan. Ja eräänä päivänä hän sanoi Alfille:

— Rakas Alf, ihmisellä pitää olla lupa ruveta siksi kuin mitä itse tahtoo. Luulen, että sinulla on ruumiissasi merille-lähdön halu, mistä sinun pitää vapautua, ennenkuin viihdyt elämään rauhassa kotona... Oikein pitkä merimatka, ja sitten näet, miten iloisena asetut tänne lepoon. Joudu siis merille, Alf, ennenkuin tulet liian vanhaksi... Sinun täytyy saada tuo intosi tyydytetyksi. Sillä ellet pääse siitä vapaaksi, on mahdollista, että se jää vereesi koko elinajaksesi, ja silloin sinä ehkä lähdet toisille kaukomatkoille... jotka voivat olla pahempia.

Alf halasi häntä ja sanoi:

Saanko matkustaa kauas pois, äiti?

— Tahdotko todella kauas, Alf?

— Tahdon, olen aina halunnut päästä oikein kauas. Kaupunkeihin... jotka ovat merkittyinä etäällä merikartalla... keskellä isoja meriä... kummallisen nimisiä saaria... jonnekin seutuun, mitä ei kukaan tunne...

Aada näki, miten pojan silmät tuijoittivat eteensä, ikäänkuin olisivat nähneet edessään haamoittavan niiden etäisten seutujen, joista puhui.

— Matkusta siis niin kauas, Alf... mutta älä unhoita äitiäsi... tule takaisin... eikö totta, tulethan takaisin?

Alf vastasi:

— Tulen... en koskaan... voi unhoittaa äitiä.

Aada oli kyllä suruissaan siitä, että Alf matkusti, mutta hän oli kuitenkin tyyni. Se suru, joka hänellä oli ollut elämässä, oli tehnyt hänet hieman kiihkoiseksi. Eihän onni ja onnettomuus riippunut ulkonaisista seikoista.

Sentähden hän levollisempana katseli Alfin matkaa, kuin mitä moni äiti olisi tehnyt. Ja kuitenkin rakkaus tähän hänen ainoaan poikaansa oli suurempi kuin useiden äitien.

Kun Alf oli matkustanut, hänelle selvisi, että hän nyt todella oli yksin. Olihan hänellä paljon tointa Vorre-kartanon hoidossa, ja olihan työ hyvä... mutta kuitenkin.... ihminen kaihoaa muuta, kuin satunnaista tointa. Hän ikävöi jotakin, mihin silmänsä kohdistuisi, hän ikävöi henkilöä, jolle voisi sanoa: — katso nyt se on pian valmista! — katso, nyt se on täytetty!

Miksi hän nyt vaivasi itseään? Jos nyt Alf valitsi merimiesuran... jos hän oli, kuten sanoi, syntynyt merimieheksi?... Sellaisia usein oli mahdoton saada asumaan maalla. Hän oli nähnyt sellaisia aito merimiehiä, jotka kulkivat mailla sangen vaivaloisesti ja kasvoissaan ja silmissään ilme, joka viittasi siihen, etteivät täällä olleet kotonaan. Eiköhän Alfilla ollut jotain sellaista eriskummallista luonnossaan?... Epäilemättä hänellä se oli! Hänen viime päivinään kotona Aada oli nähnyt jotain sellaista askaroituvan esille hänestä, hänessä oli huomannut sisäistä ponnistelua ja se oli ilmaissut itseään vaikenemisen muodossa, samoin kuin linnussa, joka on ääneti sinä hetkenä, jolloin se valmistautuu koettelemaan voimakkaita siipiään.

Toiste Aada luuli varmasti, että hän oli palaava kotia ja jäävä sinne asumaan. Ja iloiten hän ajatteli hänen tulopäiväänsä ja niitä päiviä, kun he yhdessä tulivat kulkemaan vanhoja tuttuja teitä ja jolloin hän oli sanova äidilleen: — nyt olen iloinen siitä, että taas olen kotona.

Kuukauden päivät Alfin lähdön jälkeen Aada odottamatta sai vieraakseen rouva Lydersin. Hän oli matkalla veljensä, rovasti Bjelken luo, joka asui noin kymmenen peninkulmaa kauempana laaksoseudussa... eikä hän voinut kulkea Vorre-kartanon ohi tervehtimättä rakasta ystävätärtään. Mutta miksi ihmeessä he eivät olleet tavanneet toisiaan niin moneen vuoteen? Kuinka kummallista se oli, he kun kuitenkin asuivat niin lähellä toisiaan! Aada epäilemättä oli elänyt hyvin yksinäisenä. No, olihan se hänen tapaistaan. Oli, niinkuin eräs herra pitkän aikaa sitten oli sanonut eräässä seurassa, missä Aada oli läsnä: — hänessä on jotain samantapaista kuin vanhassa perityssä maassa... niin, hän ei todella koskaan ollut voinut sekoittua säälittäviin porvarisieluihin... Mutta joka tapauksessa... olisi ollut niin hyvä, jos he olisivat tavanneet toisensa noina ensimäisinä kymmenenä vuotena... viime aikoina hän, rouva Lyders, oli ollut niin paljon matkoilla.

Rouva Margrethe Lyders oli vielä hyvin kaunis nainen, ja hänellä oli tavattoman sievä esiintyminen. Hymy hänellä vielä oli tarjona, ja se vaikutti sangen miellyttävältä; mutta kaikki nuo pienet lempeät sanat, jotka olivat vaikuttaneet niin kiehtovasti, kun niitä käytti tuo nuori nainen, olivat nyt tuon nelikymmenkuusi-vuotiaan naisen suussa muuttuneet hieman häiritseväksi sanatulvaksi.

Hetken kuluttua Margrethe Lyders siirtyi vakaviin asioihin:

— Rakas Aada! Sinä ja Carsten Stahl olette eräässä suhteessa käyttäytyneet hienosti ja järkevästi siinä, että ette ole tehneet asiaanne julkiseksi avioeron ja sentapaisen huomion herättämisen muodossa. Sillä huomiotahan se herättää, kun moista tekee. Kuinka tuo onneton juttu on valunut hiekkaan! Vielähän moni Sandbyssä kulkee siinä luulossa, että rouva Stahl asuu isänsä luona, hän kun ei siedä meri-ilmaa. Ja että hänen miehensä käy häntä tervehtimässä, kun hänellä on aikaa... sillä Carsten Stahl matkustelee joskus... Mutta (hän hiljensi äänensä) rouva Orne on poissa... Herra tietää minne hän on joutunut. Orne on silloin tällöin kaupungissa. Hän matkustelee paljon.

Kaiken tämän puheen aikana valtasi Aadan jokin seikka, jonka kanssa hän ei halunnut yhteyttä. Vastahakoisesti hän tahtoi kuulla enempää. Hän sanoi sentähden pian:

— Rakas Margrethe... muista, etten minä ole tottunut puhumaan näin paljon täällä maalla. Olemme jutelleet niin kauan. Levätkäämme nyt vähän.

— Tietysti, olet oikeassa, Aada, olet oikeassa, rakkaani. En minäkään pidä liiasta puhelemisesta... ohhoh, minulla usein on niin kova hengenahdistus.

Hän painoi, samoin kuin Aadan viimeksi ollessa hänen seurassaan, valkean kauniin kätensä povelleen. Hän teki sen tavalla, joka osoitti, että hän tiesi tämän liikkeen pukevan häntä.

Molemmat ystävättäret menivät aikaisin levolle. Seuraavana aamuna rouva Margrethe Lyders matkusti eteenpäin.

XII.

Pieni tumma höyrylaiva liikutti rattaitaan varovasti. Se ei ollut turvallinen: sillä sen kulkuväylässä — se oli Sandbyn itäisen satamansuun puolella — oli monta pientä salakaria, ja sumu oli sinä päivänä tullut mereltä päin ja oli tehnyt ilman sakeaksi ja pimeäksi, vaikka kello ei mela ollut muuta kuin viisi iltapäivällä.

Kapteeni, joka oli vakava ja tunnollinen mies, huusi alas putkeen: — Puolivauhti! Ja hän puhkui rasittuneena ja tuijoitti eteensä, kääntäessään peräsinratasta milloin toiselle, milloin taas toiselle puolelle. Vihdoin saapui perämies, joka juuri oli ollut lippuja myymässä, ja tuli hänen sijaansa. Ja nyt molemmat seisoivat vieretysten ja katsoivat, missä Kynsin valotorni, »kaupungin varoittaja» pisti esiin sumusta.

Tämä höyrylaiva oli oikeastaan lastialus. Matkustajia ei ollut monta. Muutamia talonpoikia ja ruotsalaisia kalastajia; viimemainitut paksut iislantilaiset takit yllä, seisoivat etukeulassa, ja kannella kulki edestakaisin kaksi kaupunginpukuista herraa. Muita ei ollut.