Part 2

Ja metsä... Metsää _täytyi vartioida_, siitä varastettiin enemmän kuin sietää saattoi. —

Vielä kotia tultuaan ja maata pantuaan Sakarias Wilde ajatteli noita muutoksia.

Mutta seuraavana päivänä tuli odottamatta joku vieras, joka viipyi päivälliseen.

Ja iltapäivällä viimeinen Wilde kulki pihallaan, nopsana ja kaikessa epäkäytännöllisyydessään miellyttävänä, ystävällisesti tervehtien ohikulkijoita, olipa se sitten pehtori villatukkoineen korvissa tai joku niistä, joita hän oli vahvasti epäillyt luvattomasta metsänkaatamisesta.

IV.

Usein toivon, että ihmiset voisivat asua laajoilla alueilla, missä saattaisivat nähdä tuntureita, vuonoja ja merta. Missä voisivat tuntea sitä rikasta ilmaa, kun tuuli pyyhkäisee aavikolta aavikolle. Missä voisivat päivisin nähdä auringon loistavan läpi kuultavan ilman, ja missä yön tultua, kuu ja tähdet ilmaantuisivat heidän katseilleen, ja missä näiden ollessa poissa, suuri rauhaisa pimeys tuudittelisi ja tekisi heidän unensa vahvaksi ja virkistäväksi.

Toivon sitä, minä kun olen tavannut niin useita hyviä ja kauniita ihmisiä sen väen keskuudessa, jonka suku on asunut ja joka itse asuu korkeissa huoneissa lähellä metsää ja merta. Sillä ei suinkaan ole mikään vähäinen asia astua omalla lattiallaan, saada ravintonsa omasta maaperästään ja nähdä yrttien, puiden ja kukkien versovan omien käsiensä aikaansaannoksina ja tietää, että täällä kulkivat isät siitä alkaen, kuin olivat nuoria, siihen asti, kuin tulivat vanhoiksi, ajoista alkaen, jotka näyttävät ikäänsä harmaantuneilta, tähän päivään asti.

Olen nyt puhunut Wilden suvusta, mutta ainoastaan sen naisen tähden, josta nyt aion kertoa. Sillä on parempi nähdä hänen seisovan heidän taustaansa vasten, eikä yksin isänsä rinnalla; sillä oli enempi jäntevyyttä Aada Wildessä kuin Sakarias Wildessä. Sillä samoin kuin omenapuun valkoinen kukka on koko puun kaltainen, jonka oksalla se puhkeaa, samoin Aada Wilde pohjaltaan oli vanhojen Wildein kaltainen, ja hän kasvoi solakaksi ja vapaaksi Bö-tunturin ja Vorre-metsän suojassa.

V.

Sanoin aikaisemmin, että Sakarias Wilde nosti päänsä pystyyn ja alkoi elää uudestaan maailmassa, ja että hänen tukensa silloin oli pikku tyttärensä. Mutta niin kauan kuin tämä oli aivan pieni, hän kuitenkin tuotti isälleen ainoastaan hetken hauskutusta, eikä voinut kauempaa kiinnittää hänen mieltänsä. Hän ei voinut ymmärtää pienokaisen jokeltamista (sitä eivät miehet koskaan opi ymmärtämään; naiset ymmärtävät sitä heti ja ikäänkuin vaistomaisesti). Hän sai lapsesta oikeata iloa vasta silloin, kun se oli varttunut niin, että se osasi lausua oikeita sanoja, jotka hän ymmärsi ja joista hänen ei tarvinnut suuttua kuin hepreasta.

Ennen hän oli pitänyt lapsesta sen valoisan hymyn ja kirkkaiden silmien vuoksi ja niiden muistojen tähden, jotka siihen liittyivät. Nyt tyttönen vähitellen kävi hänelle vallan korvaamattomaksi. Hän oli pohjaltaan aina isän ajatuksissa — nämä pitivät hänestä kiinni kuin kaksi varovaista kättä. Joka aamu hän meni lapsen luo, suuteli häntä ja sanoi:

— Huomenta, Aada, miten olet nukkunut yöllä?

Ja päivällä tuotti hänelle tyyntä iloa puhella hänen kanssaan ja kuulla, miten tytölle selvisi yhä enemmän asioita.

— Nyt hän ilmeisesti varttuu, Herra Jumala, totisesti hän varttumistaan varttuu, näin hän itsekseen mutisi, joka kerta kun tyttö oli kysynyt häneltä jotakin, mikä oli hämmästyttänyt häntä järkevyydellään. Jo tytön ollessa nelivuotias hän osti hänelle kuvakirjoja ja näytti ja selitti hänelle kuvia, ja nyt hän ei koskaan kulkenut iltakävelyllään yksin: Aada oli aina hänen kanssaan, ja molemmilla oli paljo yhteistä juteltavaa. Wilde puhui hänelle ruohosta ja kukista, lehmistä ja hevosista, kuusta ja tähdistä — kaikesta, minkä pienokainen saattoi nähdä ja kuulla. Jopa hän antoi hänelle oman lehmän ja kanan, ja suuri keltainen espanjalainen kukkokin lopulta joutui hänelle.

Kuusivuotiaana sai Aada alkaa koulunkäyntinsä. Tätä koulua piti eräs vanhanpuoleinen, herkkänauruinen neiti, joka aina käytti mustaa silkkihametta. Joka aamu oli Aadan lähdettävä ajaen kouluun tuon neiden kotiin, joka oli melkein neljänneksen matkan päässä Vorre-talosta. Wilden ajatus oli alussa, että joku talon rengeistä kyyditsisi hänet sinne, mutta vähitellen hän itse rupesikin kyyditsijäksi. Itsekin hän ihmetteli, että säännöllisesti ja täsmällisesti kävi häntä noutamassa kaksivaljakkoisilla kääseillään; muuten hänen usein oli vaikea saada aikaansa sopimaan. Kun oli erittäin kaunis ilma ja Wilde oli erityisen hyvällä tuulella, meni hän jalan noutamaan Aadaa. He kulkivat silloin kotia vihreiden puiden alla, jotka ojensivat toisilleen oksiaan yli lehtokujan. Aada kertoi isälleen kaiken, mikä oli tapahtunut koulussa, ja isä kuunteli tarkkaavasti.

Ensimäinen tapahtuma Aadan koulunkäynnissä oli hänen kukkoaapisensa. Tämä aapisen kukko oli nipasta napaan espanjalaisen kukon näköinen, olipa sillä silmässä tuo sama hymyilevä välkekin, kuin espanjalaisella. Mutta erityisesti oli merkille pantavaa, että tämä aapiskukko muni kosolta hänen patjansa alle, kun aapinen oli valmiiksi luettu. Koko juttu tapahtui seuraavasti: Isänsä neuvosta Aada pani aapisen pieluksensa alle, ja seuraavana aamuna hän siitä löysi hunajakakkua, suklaata, rintasokeria, rusinoita, manteleita ja leivoksia. Hän kertoi siitä aamiaispöydässä ja katsoi kysyvänä isäänsä. Tämä istui vallan levollisena ja virkkoi:

— Siinä nyt näet, teitpä hyvin kun panit sen siihen, kuten sinulle sanoin.

Ja kun Aada juoksi noutamaan mitä oli löytänyt, isä sanoi:

— Niin, sillä kukolla on kyllä ollut vaivaa viime yönä!

Mutta aamiaispöydässä seuraavana päivänä sanoi Aada:

— Kysyin eilisiltana Kathrinelta (Vorre-talon palveluksessa oleva eukko, joka lakaisi pihaa ja ruokki kanoja), ja hän sanoi: — Kukot eivät voi munia.

Mutta tähän vastasi Wilde, että aapisen kannessa oleva kukko ei ollut toisten kukkojen kaltainen.

Aada ei vielä ollut vallan varma siitä, oliko aapiskukko pannut namut pieluksen alle. Ja vähän väliä hänen mielessään sukelsi esiin epäluulo siitä, että kenties hänen isällään ja opettajattarella oli ollut jotain asian kanssa tekemistä. Niin juuri opettajattarellakin. Sillä eräänä päivänä, kun Aadan piti lähteä, otti tuo vanha nainen hänen päänsä käsiensä väliin, katsoi hymyillen hänen silmiinsä ja sanoi:

— No, Aada, kuulin, että kukko on muninut pieluksesi alle viime yönä?

— Mutta kukot eivät osaa munia, huomautti Aada.

Tämän kertoi vanha neiti Wildelle, kun hän ja Aada läksivät ajamaan kotiapäin, ja Wilde nauroi sille. Silloin alkoi Aada ajatella, että he varmaankin pitävät häntä pilanaan, ja oikeastaan hän ei ollut mielissään koko tapahtumasta.

Aada ei tuottanut opettajattarelle paljoa vaivaa. Hän istui hiljaa tunneilla, silloin tällöin hän tarkkaavasti katseli ympärilleen; jos joku käyttäytyi sopimattomasti, näytti Aada sitä ihmettelevän; tuntui siltä, kuin hän ei olisi sitä ymmärtänyt. Pihalla, väliajoilla, hän kernaasti kulki käsi kädessä pikku tytön kanssa, joka oli hänen paras ystävänsä. Leikkiessään ja juostessaan Aada osoitti omituista varmaa reippautta, ja hänen liikkeensä olivat pehmeät ja samalla levolliset; niitä leimasi ominainen urhakka sulous.

VI.

Kun Aada Wilde myöhemmin elämässä palautti mieleensä sitä aikaa, jonka oli asunut Vorre-kartanossa, muisti hän talon ja pihan ja ulkorakennukset isoine asumattomine huoneineen, senlisäksi hän muisti talon renkipojan, Perin, kanapiian, vanhan Kathrinen, ja kuskin, Iisakin, sekä vieraat, joita yhtenään tuli ja meni. Papinkin hän muisti, miehen, jolla oli ystävälliset kasvot suunnattoman suuren hatun alla, lääkärin, ryppyisen miehen, jota hän hieman pelkäsi, hän kun kiroili niin kauheasti. Kummallista kyllä, hän kaikkein viimeksi muisti talon alituisia vieraita. Päällikön, jolla oli leveät, punaiset kasvot, kapteeni Krusen, joka aina tuli niin tyynenä, sivellen ruskeata kokopartaansa, ja kaikkein viimeksi hän muisteli isänsä ystävällisiä kasvoja. Hänen Aada näki istuvan, epätietoista mistä syystä oikeastaan, korkealla selkänojalla varustetussa, ruskeassa, nahalla päällystetyssä tuolissa kulmahuoneessa, joka oli merelle päin.

Muuten hänen mieleensä parhaiten muistuivat kesät Vorre-kartanossa. Talvisin hänen täytyi paljo pysytellä sisällä, ja silloin päivät kuluivat hänen huomaamattaan. Mutta kesällä, kun kaiken ylitse liiteli lämmin ilma, kun kaikki oli hiljaista, kun ilma humisi kuumuudesta, ja hyönteiset lauloivat ja lehmä ravisti kelloansa, silloin häntä miellytti kulkea ulkona ja katsella ympärilleen. Kaikki kukat kasvoivat puutarhassa, niin että hän luuli sitä huomaavansa, ja vanhojen puiden siimeksessä versoi muutamia matalia yrttejä paksuine varsineen ja sienimäisine lehtineen.

Aada juoksenteli puutarhassa, niityllä ja metsän rinteessä. Hän katseli kukkia, istuutui niiden ääreen ja nyökkäsi niille, kumartui alas niitä kohti, niin että hänen pitkät hiuksensa valuivat alas kasvoilleen. Valkoisilla, keltaisilla ja sinisillä kukilla oli kasvot ja silmät, ja lehdillä oli sormet, ja kukat istuivat maassa ja osoittivat sormillaan ja kurkistivat ympärilleen. Ja hänestä tuntui, kuin olisi hän joskus ennen tuntenut kaikki nämä kukkaset. Ne olivat nuoria tyttöjä kukkien parissa. Ja ne paksut kukat, jotka kasvoivat metsässä, ja jotka haisivat pahalle ja hikoilivat, ne olivat kukkasten vanhoja eukkoja, sellaisia, joilla oli ristiraitaiset huivit päässä, ja jotka kernaimmiten istuivat paikallaan ja puhkivat.

Kaikista näistä Vorre-kartanon kukista muisti Aada kauimmin erästä vaaleanvihreätä lajia, jolla oli sametinkaltaiset pehmeät lehdet ja pienet punaiset kukat. Hän löysi sen eräänä päivänä paikasta, mihin aurinko paistoi vahvasti. Hänen sormissaan oli, hänen kosketeltuaan sitä, omituinen haju, joka ensi kerralla ei tuntunut hyvältä, mutta josta hän, vedettyään sitä useammin sieramiinsa, piti yhä enemmän ja enemmän, jota lopulta suorastaan rakasti. Hän kävi sitä joka päivä katsomassa ja painoi joka kerta sormeaan yhtä sen lehteä vastaan. Ainakin kuukauden ajan tuo kukka kasvoi siinä; mutta eräänä päivänä hänen tullessaan, roikkuivat sen lehdet, ja sen pieni kukkakimppu oli poissa, kukkaset olivat yhdessä tukussa kuihtuneina ja värittöminä. Aada oli pahoillaan sen kuolosta ja kävi sitten usein sen luona — hän oli kuullut useiden kukkien kuihtuvan, mutta taas puhkeavan esiin — mutta hän ei enää löytänyt sitä.

Sitten Aada usein ajatteli tätä merkillistä kukkaa. Kukkaa, jota ei koskaan enää löytänyt. Ja lopulta se muuttui hänen mielessään kuin hänen lapsuudekseen, ja kun hän sitten ajatteli näitä menneitä päiviä, palasi kukka aina mieleen, ja hänestä oli, kuin olisi tuntenut sitä omituista tuoksua, joka piili sen vaaleanvihreissä lehdissä.

VII.

Kun olemme hyvin nuoria ja vastikään olemme alkaneet kiinnittää huomiotamme aurinkoon, valoon, pimeään, kukkiin ja eläimiin, tuntuu meistä vielä, kuin kaikessa olisi elämää. Sentähden mitä uhkuvimmat sadut luonnon elävistä olennoista syntyvät lapsen asteella olevissa kansakunnissa, ja sentähden lapset niitä tajuavat ja niihin uskovat.

Kun Aada kuuli vanhan kanapiian, Kathrinen, kertovan tarinoita ihmisistä, jotka kulkivat metsässä ja kohtasivat eläimiä, mitkä puhuivat, ja tuntureita, jotka aukenivat, ja linnuista, jotka lauloivat tajuttavia sanoja, niin hän uskoi näihin taruihin. Hän luuli, että se varmasti oli elävä olento, minkä näki ja mistä kuuli kerrottavan. Tämä tunne ei ollut niin selvä päivällä. Enemmän yöllä ja hiljaisessa aamuhämärässä ja illalla, kun aurinko oli laskenut ja pimeä levisi. Mitä vuodenaikoihin tulee, tämä tunne viihtyi paraiten kesällä. Tuntuipa Aada tosin syksyllä ja talvellakin uskovan tällaiseen elämään, mutta silloin hän vaan kuunteli toisten kertomuksia siitä, sillä näiden vuodenaikojen äänet olivat hänestä liian äreät. Mutta, kuten mainitsin, kesäisin hän itse kuunteli luonnon elämää. Silloin oli yö niin valoisa ja taivas niin kirkas, kun se uinaili tuolla ylhäällä jonkun valkoisen tähden vilkkuessa. Aika katosi, niin että hän sen kuuli, ja yötuulesta joku hänen korvaansa kuiskasi. Ja jos hän joskus oli herännyt puoliyön aikaan, tuntia ennen kukon laulua, jos oli noussut ja katsonut ulos, hän useimmiten huomasi jotain, mikä näytti elävän, nyt kun tämä oli luvallista. Niityllä kiersi usvia piirissä, kerran, kahdesti tai moneen kertaan, kunnes yksi niistä erosi muista, kohosi ja katosi. Kaukana vilkkui tuli, joka sammui, ja sen sammuessa kuuli Aada huokauksen. Silloin Aadaa peloitti, sillä hänestä tuntui ympärillään olevan jotain, jota ei nähnyt, mutta jonka läsnäolon tunsi. Ja hän kömpi vuoteeseen, piiloittautui peitteen alle, kääriytyi vallan kokoon ja sulki silmät.

Lapsi pelkää merkillisesti kyllä jotain tuntematonta, mikä näyttää elävän ja vaikuttavan sen sieluun, jolla vielä on niin hento iho, kuin valkoisella kukalla, mikä äsken on versonut esiin maasta. Se ei vielä ole karaistunut elämään tämän maailman elämää, sentähden se hieman arkailee sellaista, mikä tässä maailmassa on vaarallista. Se ei vetäydy takaisin ammoittavan kuilun partaalta, se ei pelkää, jos sille näytetään teräväksi hiottua veistä, se hymyilee loikoessaan raskaan pyörän vieressä, joka seuraavassa tuokiossa voi sen murskata. Mutta se pelkää pimeää, ikäänkuin siinä olisi jotain, minkä se ennestään tuntee, jotain, mistä se ei vielä ole päässyt kyllin kauaksi. Mutta se loittonee siitä loittonemistaan ja kohoaa uuteen maailmaan, elämään. Ja maamme kukat muuttuvat sen omiksi kukkasiksi, joilla se itseään koristaa. Elämän kuningas, aurinko vihkii sen omakseen, kultaa sen posken ja paahtaa sisälle sen vereen tämän maailman vaistot, niin että se kumeasti haluten pyrkii luomaan maailmassa jotain elävää.

Ulkoapäin katsottuna se varttuu, hymyilee, nauraa, rupeaa haluamaan leipää ja lihaa, se saa raskaan unen, ja rakkaus tulee juhlineen: tämän maapallomme olento, ihminen, on elävässä toiminnassa.

VIII.

Eräs päivä tältä puoleksi itsetiedottomalta, puoleksi kirkkaalta ajalta oli erityisesti painunut Aadan muistiin: Se päivä, jona Martha täti tuli Vorre-kartanoon.

Aada oli kuullut puhuttavan siitä, että Martha tädin piti tulla; mutta hän ei ollut sitä sen enempää ajatellut. Eihän hän koskaan ollut nähnyt Martha tätiä, eikä tietänyt hänestä enempää, kuin että hän oli hänen äitinsä sisar.

Sinä aamuna, jolloin Martha täti tuli Vorre-kartanoon, Aada heräsi hyvin varhain. Se oli heinäkuulla, keskellä lomaa. Loiottuaan hetken ja ollessaan jälleen vaipumaisillaan uneen, hän huomasi, että oli levottomuutta pihalla. Hevoset potkivat, ja muudan mies torui. Aada meni ikkunan ääreen ja näki tallirengin, Iisakin, harjaavan harmaata ja ruskeata hevosta.

Aada oli nyt vallan hereillä. Hän jäi seisomaan ikkunan luo ja tarkasti Iisakkia, hänen harjatessaan hevosia. Renki teki sitä hitaasti ja veltosti, mutta Aada käsitti, että hän teki sen oikein. Hänen harjatessa toista, harmaata ja sävyisää, kaikki kävi hyvin, mutta kun alkoi harjata toista, ruskeata ja nuorta, jonka Aada muisti siitä asti kun se oli pieni varsa, se kävi huonommin. Sillä tuo ruskea hevonen oli levoton eikä pitänyt Iisakin harjasta. Se polki maata, niin että jymisi ja painoi miestä tallin seinää vastaan. Iisak, tuo paksu vanha mies, otti asian tyyneesti ja veltosti kuin edelläkin; hän tuuppasi hevosta kerran kylkeen, niin että se säikähti ja päästi hänet vapaaksi... Iisakin taas alkaessa, jälleen likistäen häntä seinää vastaan.

Aada kuuli nyt, että ulkona tiellä käveltiin, ja askelista hän päätti, että se oli hänen isänsä. Hän meni ovelle, raoitti sitä ja huusi ulos:

— Isä, isä, lähdetkö matkaan?

— Sinäkö se olet, Aada? En, minä vaan lähden kaupunkiin noutamaan Martha tätiä.

— Tuleeko Martha täti tänään?

— Tulee, hän on kaupungissa.

— Enkö minä saa tulla mukaan, isä?

— Jos sinulla on siihen halua, niin voit kyllä, mutta sitten pitää sinun olla tuossa tuokiossa valmis.

— Tietysti heti.

Aada pukeutui ja hyppi ilosta päästä mukaan.

Kun hän tuli alas pihalle, ei Wilde vielä ollut saapunut; hän istui sisällä ruokasalissa ja joi kupin kahvia, syöden palan leipää, teroittaen emännöitsijän mieleen, että tämä pitäisi aamiaisen valmiina kun hän palasi tunnin kuluttua.

Hetkeä myöhemmin vaunut pyörivät tiehensä. Aada oli iloinen ja kysyi isältään paljon asioita ja malttoi tuskin odottaa vastausta. Tien hän hyvin tunsi, omituiset punaisiksi maalatut talot, jotka yksitellen tulivat näkyviin, ja suojaten metsätien seudun, mihin Aada katsoi tarujen kuuluvan, kuten tuontuostakin kuuli kerrottavan. Olihan siinä niin merkillisiä seikkoja, kuten suuri puu kummun luona, sen kummun, jonka alla oli kuullut monta sataa vuotta sitten haudatun sankarin. Ja sitten lampi, kirkas lampi, jonka pinnalla sudenkorennot lentelivät hopeanvälkkeisine siipineen, ja missä lumpeet uiskentelivat ja tulikonnat loikoivat hiljaa maassa.

Niukan puolen tunnin kuluttua he olivat kaupungissa. Wilde seisotti hevosen matalan yksikerroksisen talon eteen, hypähti alas ja meni sisälle. Vähää myöhemmin hän tuli ulos vanhanpuoleisen naisen seurassa, joka oli pyntätty moneen saaliin. Tämä nyökkäsi vakavasti Aadalle, ja kaikki kolme ajoivat takaisin.

Se oli Martha täti. Aada katsoi häneen ja tahtoi mielellään puhua hänen kanssaan, mutta sai vaivoin mitään sanotuksi. Tämä johtui kaiketi osaksi siitä, että hänestä tuntui, kuin ei hänen isänsä olisi puhunut tädin kanssa, kuin muiden ihmisten kanssa, ja että Martha täti puolestaan ei vastannut paljoa.

Lapset huomaavat kaikkea helposti. Aada oivalsi heti, että Martha tädissä oli jotain, mitä ei ymmärtänyt.

Aadan mielestä kovin pitkän ajomatkan jälkeen he saapuivat Vorre-kartanoon. Kotvaa myöhemmin he kaikki kolme istuivat aamiaispöydässä, ja kohta Martha täti meni ylös huoneeseensa eikä enää sinä päivänä tullut alas. Aada kysyi myöhemmin päivällä:

— Miksi, täti ei tule?

Hänen isänsä vastasi tähän tapaan:

— No, hän on kai tänään väsynyt.

Mutta seuraavana päivänä ei täti myöskään tullut alas, eikä sitä seuraavanakaan. Aada ei enää kysynyt. Sen verran hän oli saanut tietää, että tädin piti olla täällä sentähden, että ilma oli hänelle terveellinen.

Mutta eräänä iltana, kun puhe isän ja tyttären keskustellessa kohdistui Martha tätiin, Wilde sanoi:

— Niin, sinun tulee aina olla kiltti tädille, sillä onhan hän äitisi sisar; mutta muuten sinun ei pidä liiaksi käydä ylhäällä hänen luonaan, hän kun on kernaammin yksin.

IX.

Aadan ylimpiä ystäviä olivat Vorre-kartanon pysyvät vieraat, kapteeni Kruse ja päällikkö Bög, Tätä ystävyyttä oli kestänyt Aadan lapsuuden vuosista, ja hänen varttuessaan nuo molemmat huolellisesti seurasivat hänen kehitystään ja rupesivat tuntemaan todellista hellyyttä häntä kohtaan, kaiketi paljon sentähden, että itse olivat vanhojapoikia, jotka pohjaltaan tunsivat itsensä yksinäisiksi. Heidän kummankin käytös oli hieman erilainen. Heillä oli kummallakin ikäänkuin oma puolensa hänestä. Kapteeni Kruse piti siitä, mikä hänessä oli hyvää ja vakavaa, päällikkö Bög siitä, mikä oli nuorta ja somaa. Kapteeni Krusen mielestä Aada muistutti erästä hänen sisartaan, joka nuorena oli kuollut, ja jonka muisto oli hänelle kallis, päällikkö Bögin mielestä hän muistutti pientä hurmaavaa muotokuvaa, jonka hän kerran oli omistanut ja joka esitti erään Tanskan kuninkaan ystävätärtä, harvinaista pientä norsunluulle maalattua muotokuvaa.

Kapteeni Kruse kohteli häntä aivan samoin hänen ollessa kuusivuotinen, kuin hänen täyttäessä kuusitoista, jotavastoin päällikkö Bög tällöin muutti kohtelunsa.

— Kun hän varttuu täyskasvuiseksi, on hänet totutettava vaatimaan kunnioitusta ja ritarillisuutta miehiltä, hän sanoi, ja sen mukaan hän toimi. Aivan pienenä tyttönä Aada aina oli tullut häntä vastaanottamaan, huutaen ilosta, ja Bög oli ottanut hänet polvelleen ja oli kutittanut hänen kasvojaan suurella viiksellään, johon Aada puolestaan oli tarttunut ja josta oli nykäissyt molempien suureksi iloksi. Tultuaan suuremmaksi hän ei enää istunut hänen polvellaan, juoksi kuitenkin vielä häntä vastaan ja takertui kiinni häneen hellästi kuin lapsi ainakin.

Mutta sinä päivänä, kun Bög tuli Vorre-kartanoon sen pitkänpuoleisen ulkomaanmatkansa jälkeen, minkä Wilde oli tehnyt tyttärensä kanssa ja mistä myöhemmin tulee puhe, silloin hän katsoi Aadaan, näytti hämmästyneeltä ja sanoi häntä äkkiä neideksi.

— Aada, neiti Aada... vieläkö te minua tunnette?

Ensi päivinä oli Aadan hieman työlästä olla täyskasvuinen nainen vanhan ystävänsä edessä. Mutta jonkun ajan kuluttua se ei ollenkaan ottanut menetelläkseen. Saattoipa tapahtua, että Aada silloin tällöin piti pilanaan vanhaa Bögiä, nauroi häntä vasten kasvoja, kuten nuoret naiset joskus jotenkin voitonylpeinä tekevät talon vanhoille ystäville, jotka muutama vuosi sitten ovat taputtaneet heitä leuan alle. Lopulta hän eräänä iltana oltuaan hyvin vallattomalla päällä, joi veljenmaljat hänen kanssaan ja antoi hänelle luvan suudella häntä poskelle, osoitettuaan sormella mihin kohtaan, ja nimitti hänet sedäkseen.

X.

Sakarias Wilde päätti eräänä keväänä lähteä ulkomaille ja antaa Aadan tulla mukaan. Mutta ensin hän tahtoi odottaa, kunnes kesä oli vakaantunut päivänpaisteineen ja kirkkaine ilmoineen. Heidän oli aikomus tehdä alkumatka meritse, ja Wilde tahtoi kernaimmin välttää myrskyisää merta. Hän ei kärsinyt kovaa aaltoilemista, silloin hän aina tuli sairaaksi, oikein kurjan sairaaksi.

Kesäkuu tuli tuoden mukanaan lämpöä ja painostavaa tyventä. Isä ja tytär laittoivat itsensä matkavalmiiksi ja astuivat laivaan, joka purjehti Tanskaan.

Soluttiin vedenpintaa pitkin edelleen täysin purjein, hitaasti kaksi päivää ja kaksi yötä, ja silloin he saapuivat Tanskaan. He asuivat jonkun aikaa aivan pienessä kaupungissa, ja heidät tunsivat pian kaikki. Kaikki kaupungin herrat, vanhatkin, tervehtivät Aadaa kadulla ja tahtoivat kernaasti puhua hänen kanssaan, ja kaikki kysyivät, millaista oli Norjassa, mistä tiesivät hänen olevan kotoisin. He luulivat, että siellä oli kylmä pitkin vuotta ja ihmettelivät suuresti, kun Aada kertoi heille, että kesä siellä oli yhtä lämmin kuin Tanskassa.

Asuttuaan siellä muutaman viikon, he matkustivat edemmäksi etelään päin tanskalaisessa purjeveneessä, ja matkaa kesti kokonainen vuorokausi. Tuskin he olivat päässeet maihin, kun nousi myrsky, ja he olivat iloiset siitä, että pääsivät katon suojaan. He olivat maatuneet pitkälle kapealle niemelle, ja pienestä ravintolasta, missä istuivat, he näkivät, miten aallot roiskuivat molemmin puolin ylös. Meren pauhina huolestutti Aadaa — hän ei melkein koskaan ennen ollut sitä kuullut — ja se häiritsi hänen yörauhaansa. Mutta seuraavana aamuna myrsky oli asettunut, ja päivänpaisteella he isoissa vaunuissa ajaa karauttivat aavan tasangon yli, millä kasvoi kanervikkoa, jossa tuuli vinkui. Siellä täällä loppui kanervikko, ja silloin seurasi pitkät alueet, joita peitti valkoinen hieta, hieno valkoinen hieta, joka lenteli ilmaan pienimmästäkin tuulen henkäyksestä. Ajaja, tanakka punaposkinen mies, hymyili alati ja pisti silloin tällöin käyrän torven huulilleen ja puhalsi muutamia säveliä, jotka kaikuivat somasti tasangolla. Muuten ei kuulunut mitään elävää ääntä, ennenkuin illalla, auringon laskiessa; silloin kirkui joku lintu. Kri, kri, ne rääkkyivät jossakin kaukana. Aada ei niitä kertaakaan nähnyt.

Eräänä päivänä, kun vaunujen hevoset olivat pysähtyneet lepäämään, tuli heitä vastaan joukko ruskeaihoisia ihmisiä, joilla oli suuret silmät ja säkenöivät kulta- ja hopeasoljet kaulassa ja hiuksissa. Ne olivat mustalaisia, josta Aada oli kuullut niin paljon puhuttavan. He tulivat lähemmäksi ja tahtoivat pouvata Aadalle, mutta lihava kuski tavoitteli heitä piiskallaan ja torui, huolimatta lempeydestään. Silloin he jotenkin hiljaisina poistuivat.

Mutta aivan itsekseen istui vanha eukko, kokoonkyyristynyt ja ruskea kuin kuivanut leipäkannikka, ja hän hyräili jotain itsekseen. Hänestä Wilde puhui ajajan kanssa, ja vähän myöhemmin hän kertoi Aadalle, että vanha vaimo lauloi kuolinvirttään, nyt hänellä ei enää ollut pitkältä elinaikaa.

— Onko hän sairas? kysyi Aada.