Part 3

— Ei, mutta hän on liian vanha ja hidas jaloiltaan astuakseen yhtä nopeasti kuin toiset, sentähden hän nyt jätetään jälelle kuolemaan; joko hän kuolee nälkään, tai lyö joku nuoremmista hänet kuoliaaksi.

Aada, jota ensin nuo tummaihoiset ihmiset olivat miellyttäneet, piti heitä nyt häijyinä, ei pitänyt siitä, että he häntä lähestyivät, eipä edes sietänyt, että nuo suuret, mustat silmät tuijoittivat häneen.

Paljon turvallisemmalta hänestä tuntui ajajan luona, jolla oli nuo lempeät kasvot ja tuo komea torvi.

Seutu, jonka läpi kulkivat, oli kaunis. Valoisia metsikköjä ja vihantoja tasonko ja, joiden taakse aurinko laski vaaleanpunaiseen usvaan, muun taivaan kuultaessa sinisenä. Nuoret tytöt ja pojat kulkivat laulaen kotia maatöistään. Joskus, myöhemmin iltaisin, kuuli juopunutta väkeä, joka niinikään laulaen kulki kotia. Usein nämä lauloivat väärin, mutta väärien sävelten takana piili ikäänkuin nauru ja ilo.

Vielä kerran he saapuivat kaupunkiin, jonka laidalla Wilde vuokrasi koko pienen talon, (heillä oli kaksi palvelijatarta ja renkipoika mukana). Täällä he asuivat syyskuukaudet lokakuun loppuun asti. Sittemmin Aada muisti tästä kylästä vanhan kirkon, joka oli avoinna koko päivän. Sen avarassa sisustassa oli niin hiljaista. Aada meni joskus sinne sisälle ja istuutui katselemaan kuvia, jotka riippuivat seinillä. Vanhoja pyhiä miehiä ja naisia, apostoleita, pyhimyksiä, kaikki käsivarret ojennettuina ja hymy kasvoilla. Varsinkin kahteen näistä kuvista hänen huomionsa kiintyi: toinen kuvasi helvettiä ja toinen taivaan valtakuntaa. Helvetti oli täynnä verenpunaista tulta. Saatana, vanha, käyräselkäinen mies, jolla oli musta karvainen ruumis, seisoi kärsivällisesti odottaen. Useat nuoret kauniit miehet ja naiset tulivat halaten toistensa vyötäisiä tanssien häntä vastaan.

Taivaan valtakunnassa näki: loistavan maiseman, missä käyskenteli ihmisiä kultaisten palmujen ja punaisten kukkien keskellä. Kasvot hymyilivät, ja ruusuja varisi, minkä kestäessä säteilevä aurinko näytti nousevan.

Tässä kirkossa Aada usein rukoili Jumalaa. Ennen, kotona, hän niinikään oli rukoillut, mutta ei siten, kuin täällä. Sillä kotona hän oli rukoillut, hän kun tiesi, että Jumala oli hyvä, ja että yö oli niin pimeä ja tuuli puhalsi niin omituisesti ulkona. Mutta hän ei koskaan ollut rukoillut täydestä sydämestä muulloin kuin pelätessään. Ja päivällä hän ei koskaan ollut rukoillut. Mutta tässä kirkossa hän löysi Jumalan, Jeesuksen, Pyhän Hengen, jotka antoivat hänen rukoilla, ilman että hänen ensin tarvitsi olla peloissaan, jotka antoivat hänen tunteensa niin täysinä uhkua, että huulensa vaistomaisesti aukenivat ja rukouksen sanat kulkivat niiden yli. Hän rukoili silloin itsensä ja isänsä ja Martha tädin puolesta, ja usein kaikkien ihmisten puolesta.

Mutta mainittava on myös että muita maailman ajatuksia pujahti mukaan. Mutta ne vaihtuivat valmiiksi ajateltuina suitsutuksella tuoksuvassa kirkossa. Etupäässä kuvat ja musiikki vaikuttivat; sillä ne rukoukset, jotka hän aamupäivällä oli rukoillut, tuntuivat hänestä usein iltapäivällä sangen vierailta.

Kun kaupunkia ympäröivä metsä alkoi käydä ruskeaksi ja keltaiseksi, kun viimeinen kesälintu ja kovakuoriainen lenteli ilmassa, kun hiljainen, melkein raskas syysilma lepäsi pienen kaupungin ylitse, valmistautuivat Sakarias Wilde ja hänen tyttärensä palaamaan kotia. Pitkä vaivaloinen matka seurasi. Merimatka oli edessä, ja viimeisenä päivänä aaltoili meri korkeana, niin että molemmat tulivat hyvin sairaiksi. Aada oli iloinen, kun he vihdoin tulivat kotia.

Tämä ulkomaanmatka tuntui ensi aikoina jälestäpäin Aadasta hieman epäselvältä. Kun hän käveli puutarhassa tai istui huoneessaan, se tuli hänen luokseen pikemmin selvänä unennäkönä, kuin todellisena tapauksena. Mutta erityiset seikat ilmenivät selväpiirteisinä: vaunumatka tasangolla auringon levittäessä paistettaan pienille taloille ja etäällä olevalle tornille, tai lihavan, hymyilevän ajajan iltaisin viimeisen kerran puhaltaessa torveensa; ja kirkon hän muisti sävelineen ja kuvineen, samoin kuin muistaa sointuvan, sulavan laulun.

XI.

Useita vuosia oli kulunut siitä aamusta, jolloin Martha täti tuli Vorre-kartanoon. Hänen sielläolonsa ensi vuosina Aada ei paljoa ajatellut häntä. Ensimäisen aamun synnyttämän vaikutelman hän oli säilyttänyt; mutta Aada oli onnellinen ja vielä liiaksi lapsi hautoakseen mielessään tällaisia asioita. Elämä oli hänestä helppoa ja selvää, ja ajatellessaan Martha tätiä, hänestä tuntui kuin olisi hän ylhäältä virran kirkkaalta pinnalta nähnyt jonkun puolipimeässä kulkevan pohjalla, jonkun, jota ei oikein selvästi voinut nähdä, ja jota kenties ei oikein tuntenut.

Silloin tällöin hän kuuli palvelusväen puhuvan asiasta toisenkin sanan:

— Niin, niin, Herra tietää, mikä suru häntä painaa. Tai:

Hän on vetänyt kuoren ympärilleen, hän ei kuule mitään ulkoapäin.

Tai:

— Mutta hän kuuntelee jotain sisällänsä.

Tai vielä:

— Hänen silmänsä sanoo, että hän on yksinäinen ja hylätty, mutta ettei hän pyydä muuta.

Kaikki sellaista himmeätä kieltä, jota rahvas mielellään käyttää.

Ja nämä puheet sopivat monessa suhteessa ja olivat hyvin paikallaan tässä, kun niiden käyttäjät eivät tietäneet mitään varmaa.

Martha täti istui melkein aina huoneessaan. Huonekalut siinä olivat hänen omansa: kaksi korkeaselkänojaista tuolia, puuvuode, keltaiseksi maalattu tummine koristeineen, sohva ja seinäkello; siinä oli raskaat painot, jotka hitaasti liukuivat alas ja ylös. Vuoteen yläpuolella riippui kuva, jonka Martha täti oli piirtänyt nuorena tyttönä ja värittänyt vesimaalilla: varis istui kuusen latvassa ja katseli silmät levällään metsästäjää ja koiraa, jotka seisoivat puun juurella ja vuorostaan katselivat varista. Nämä esineet olivat aina samanlaiset: vaalenneet huonekalut, kello, joka alinomaan käydä raksutteli ja surisi joka tunnin kuluttua, ja maalaus, joka riippui tänään samoin kuin vuosia sitten — — hitaasti kuluva aika vallitsi siellä yläkerran huoneessa. Ja siinä asui Martha täti, joka ei enää odottanut mitään.

Aada näytti suuremmaksi tullessaan ymmärtävän, että Martha täti oli onneton jonkun seikan vuoksi, ja kun täti puhui, avasivat hänen sanansa ikäänkuin näköalan Aadalle outoon seutuun. Ennen hänestä aina oli tuntunut kaikkein raskaimmalta surulta, mikä häntä olisi voinut kohdata, jos hänen isänsä olisi kuollut. Nyt hänestä tuntui, kuin olisi muita seikkoja voinut sattua, kuin omituiset ryömivät olennot olisivat voineet hiipiä esiin pimeästä ja purra itsensä kiinni häneen ja aikaansaada vielä pahempaa surua.

Usein saattoivat tädin sanat raskaasti koskettaa häntä. Kuten eräänä päivänä, jolloin Aada istui ylhäällä hänen huoneessaan. Syksy oli tullut, ja Aada näki ikkunasta, miten tuuli lakaisi piirinä puutarhan kellastuneita lehtiä. Äkkiä hän nousi, juoksi alas puutarhaan ja toi mukanaan muutamia syyskukkia ja laski ne pöydälle.

— Täti, tässä on sinulle muutamia kukkasia.

— Minulleko, Aada?

— Niin; siellä ei ole muita; muut ovat kuihtuneet.

— Tahtoisit kai, että olisi kesä, Aada?

— Niin, nyt on niin kylmä, kesällä oli kaunista. Silloin sanoi Martha täti hiljaa:

— Kuinka olet murheissasi syksyn tulosta. Jospa aina olisit niin, etkä niitä onnettomia, jotka kaihoavat syksyä.

Sellaisia sanoja saattoi Martha täti lausua. Vaikka ei Aada kokonaan niitä ymmärtänyt, tunki kuitenkin se äänenpaino, millä ne oli lausuttu, hänen pehmeään mieleensä ja antoi hänelle ikäänkuin, kokonaisvaikutuksena lauseiden merkityksen.

Sentähden tapahtui eräänä kesäkuun päivänä seuraavana vuotena, kun Aada rientäessään talon läpi saapui Martha tädin huoneeseen muutamia vaaleita reheviä ruusuja kädessä — noita auringon viehkeitä lapsia, jotka punoutuvat sisälle alkukesän komeuteen — että hän laulellen hyppiessään edelleen äkkiä tunsi häpeää. Hänen askeleensa harvenivat. Hän kulki varpaisillaan eteenpäin eikä edes hyräillyt. Ja kun hän astui ulos huoneesta, tuntui kuin olisi varjo laskeutunut hänen nuoruuden ilonsa yli.

XII.

Martha täti muodosti lopulta jotain erikoista Aadan alkuelämässä. Jotain sellaista kuin huokaavan sävelen valoisassa kevätsävelmässä. Varsinkin senjälkeen, kun hän eräänä iltana oli kuullut isänsä ja kapteeni Krusen puhuvan Martha tädistä. Sanojen merkitystä hän ei kokonaan ollut ymmärtänyt; mutta juuri sentähden, että ne olivat hänestä puoleksi käsittämättömiä, ne vaikuttivat häneen samoin kuin kumeat vaarat.

Oli pimeä huoneessa, nuo molemmat miehet eivät ollenkaan tietäneet, että Aada istui huoneen nurkassa olevassa nojatuolissa. Ja kun he olivat puhuneet loppuun, Aada ei tahtonut, että he häntä näkisivät ja hiipi salaa, peloissaan siitä, mitä oli kuullut, ylös huoneeseensa. Se oli omituinen tarina, minkä hän sai kuulla isänsä ja kapteeni Krusen keskustelusta. Ensiksi, että Martha täti nuorena oli ollut kaunis... tummatukkainen, kalpea... ne jotka näkivät hänet, tunsivat, että hän pyrki iloitsemaan elämässään.

Siihen aikaan oli vanhanpuoleinen sotilas palveluksessa Marthan isän, everstiluutnantin, talossa. Hän oli omituinen veitikka ja kävi silloin tällöin vallan hassuksi. Everstiluutnantti käytti häntä kaikenlaiseen tarjona olevaan työhön. Mutta eräänä päivänä hän tuli everstiluutnantin luo ja sanoi tahtovansa naida ja kysyi aivan tosissaan, eikö voisi saada neiti Marthaa. Everstiluutnantti hymyili ensin — hän oli hyvänlaatuinen mies — mutta taputti sitten sotilasta olalle ja sanoi:

— Siitä et saa enää puhua. Ymmärräthän! Jos vielä puhut sellaisia hullutuksia kerran, niin saat mennä tiehesi. Silloin en enää kärsi sinua talossani.

Eikä mies sen enempää siitä puhunut; mutta hän katseli aina neiti Marthaa. Nuori kaunis neiti näytti häntä paljon miellyttävän. Eräänä iltapäivänä kulkiessaan neiden ohi sotilas katsoi häntä sillä tavalla, että hän sen kertoi isälleen. Pilalla isä nyt mainitsi tyttärelleen, mitä vanha Tulling oli häneltä pyytänyt. Martha nauroi, mutta sanoi hetken kuluttua:

— En pidä hänestä, isä; toimita hänet pois.

Vähän senjälkeen everstiluutnantti oli muutaman päivän poissa kotoa matkoilla. Oli iltapäivä, jolloin neiti Martha oli yksin kotona. Palvelijatar oli lähtenyt kotoa, renkipoika oli toisen pojan kanssa kalassa, everstiluutnantin talo oli syrjässä, ja harvat kulkivat siitä ohi. Lyhyesti: sinä iltapäivänä tuo puolihullu mies väkisin makasi Martha neiden. Ei kukaan muu kuullut hänen huutojaan kuin eräät, jotka soutelivat joella. He eivät kuitenkaan tietäneet, mistä huudot tulivat. Kun palvelijatar palasi kotia, makasi nuori neiti pyörtyneenä. Mies oli lisäksi lyönyt häntä, hänen otsansa oli turvoksissa ja toista silmäänsä hän ei voinut avata. Saatiinhan hänet henkiin jälleen, mutta ei entiselleen. Häneen oli jäänyt alituinen pelko — parantumaton pelko. Oli, kuin olisi hänen elonsa sisin juuri katkennut; hän ei koskaan enää kohonnut entiseen elämäniloon.

Kapteeni Kruse sanoi lopulta ääni värisevänä:

— Rakas ystävä, miksi on kaitselmus olemassa, kun se ei ryhdy ehkäisemään tällaisia tapauksia? Onko elämässä oikeutta, kenties? Oh, siinä on paljo salaisia väijytyksiä. Ja minä olen kokenut, että elämä usein tekee katalia tekoja, raukkamaisia urotöitä juuri niille, joita sen pitäisi kohdella kaikkein helläkätisimmin.

XIII.

Seitsemäntoistavuotiaana oli Aada varttunut nuoreksi naiseksi, jossa jo esiintyi neitsyen ominaisuuksia, vaikka lapsi ei ollut sen kauempana, kuin että hänen olennossaan lepäsi se raikas leima, mikä hohtaa kesäkuun ensi päivistä. Hän oli vielä hyvin hoikka ja näytti solakkuutensa vuoksi pitemmältä, kuin mitä todella oli; mutta hänen neitsyenrintansa oli kauneinta, mitä saattoi nähdä. Se oli niin korkea, ja tässä nuoressa vartalossa ja noiden kasvojen alla niin viaton. Hänen tukkansa oli paksu, se valui alas molemmin puolin kasvoja, riippui raskaana yli suurten harmaiden silmien. Hänellä oli muuten tuollaiset kasvot, joita on vaikea kuvata, voimakkaat ja samalla hienostuneet piirteet, jotka kuvastivat huolettomia päiviä ja vanhaa sukua.

Mutta vaikka nämä kasvot olivatkin nuoret, niissä kuitenkin lepäsi älykkäisyyden leima. Ei tuollaista surunomaista älykkäisyyttä, minkä välistä saavat nuoret naiset, joille elämä on ollut kova, ei tuota punnitsevaisuutta, joka on vastainen naisen luonteelle. Mutta se oli pikemmin synnynnäistä älykkäisyyttä, mikä aiheutti, että hän tuli levollisen järkähtämättömän näköiseksi, joka saattoi moneen vaikuttaa kiihoittaen. Jos joku tahtoi kertoa hänelle ja saada hänet hyväksymään jotain, joka oli vastoin hänen luontaista käsitystään, se vaikutti ainoastaan, ettei hän vastannut mitään; jos silloin kiihtyi innokkaammin vakuuttamaan, hänen silmänsä pienenivät ja loivat tähysteleviä katseita. Eikä hän yhä vaan vastannut mitään, kunnes äkkiä rupesi puhumaan muista seikoista, tehden sen sellaisella äänenpainolla, kuin olisi vetänyt viivan yli kaiken kiistelyn. Kun hän suuttui, hän kalpeni, ja hänen äänensä värähteli. Kuullessaan häntä sellaisena hetkenä ymmärsi, että hän saattoi tuntea voimakkaasti. Ja kun ilo äkkiä valtasi hänet, näki, miten valo välkähti hänen silmiinsä. Silloin hehkui veri kalpean ihon takana, ja pieni vinkkuraviivainen suoni kohosi näkyviin ohimolla.

Varsinkin äsken mainittu järkähtämättömyys vaikutti sen, että monet, jotka eivät häntä tunteneet, sanoivat:

— Hän on varmaankin kylmä ja itseensätyytyväinen olento.

Se hän ei kuitenkaan ollenkaan ollut, mutta hänen tunteensa olivat hyvin selvät. Hänellä ei muuten ollut yhtään nuoren naisen tavallista liikaa herkkätunteisuutta. Sen saattoi selvästi huomata, kun katseli, millä tavoin hän auttoi köyhiä. Sillä köyhille hän oli hyvä. Hän antoi heille hyvin mielellään, mutta osoittamatta tuota liiallista tunneherkkyyttä, jota niin usein huomaa nuorissa naisissa, kun he ovat anteliaita köyhille, tuota itkuun valmista ilmettä pään ollessa kallellaan ja noita lempeitä huomautuksia, että mierolaisen vastedes tulee pidättäytyä kaikesta paheesta. Aada pikemmin nauroi, kuin näytti alakuloiselta, kun joku vanha jätkä, joka varmasti juopotteli ja teki muutakin nurinkurista, lateli säälittäviä juttujaan. Ja ehkä Aada kylläkin huomasi, että tuollainen mies valhetteli, mutta hän ikäänkuin oli sitä huomaamatta. Ja hän antoi enemmän, kuin mitä moni muu olisi tahtonut antaa. Hän antoi palvelijattarille määräyksensä, ja he tottelivat häntä. Kerran emännöitsijä mainitsi sen Wildelle; mutta tämä sanoi vaan:

— Kaikessa sellaisessa teidän ilman muuta tulee noudattaa tyttäreni tahtoa.

Siinä esimerkki siitä, että Aada oli rehellinen ja hyvänsuopa ja että hän kyllä saattoi puuttua asioita ohjaamaan, kun niiksi tuli.

Eräänä päivänä vanha eukko kulki valtatietä pitkin Vorre-kartanon ohi. Äkkiä näyttäytyi pikku talon koira (pieni viaton rakkikoira, joka ei voinut tehdä muuta täällä maailmassa kuin nalkutella, minkä vuoksi Wilde oli hankkinut sen varoittamaan yövartijaa, siinä tapauksessa, että varkaita tuli). Se tuli, kuten sanottu näkyviin, pieni tuuhea häntä hyvin rohkeasti pystyssä ja kävi täyttä vauhtia kiinni vanhan eukon hameen liepeisiin. Eukko säikähti haukuntaa. Hän varmaankin luuli, että se oli koko verikoira. Vallan avuttomana hän juoksi pakoon, kompastui ja kaatui nenälleen, pikku rakin yhä nalkutellessa, hameenliepeet hampaissaan. Hetkeä myöhemmin Aada oli ulkona, tarttui kiinni koiraan ja paiskasi sen menemään tien poikki niin voimakkaasti, ettei sellaiseen olisi luullut hänen kykenevän; ulisten ja pelokkaana koira riensi takaisin pihaan. Sitten hän koetti nostaa vanhaa eukkoa pystyyn, mutta sitä hän ei jaksanut. Eukko oli liian raskas ja loikoi siinä vallan avuttomana. Aada kutsui silloin kahta miestä, jotka kitkivät puutarhassa. Mutta nämä eivät olleet käsittävinään Aadan intoa tässä asiassa.

— Eihän koira häntä purrut, sanoi toinen.

— Sehän on vaan vanha Kari Leegda sanoi toinen.

Aada nousi, polki jalallaan ja viittasi samalla kertaa, mikä pakoitti nuo molemmat liikkeelle.

— Tulkaa heti tänne! hän huusi.

Sen enempää hän ei sanonut, mutta käski kantaa vanhuksen lehtimajaan. He tekivät niin. Eukko oli satuttanut itsensä; toinen ohimo oli aivan verissä. Nyt toi Aada etikkaa, otti yhden huiveistaan ja sitoi sen eukon otsalle.

— Kyllä koiran täytyy olla hätyyttämättä ihmisiä, hän huusi. Saattaa kyllä olla, ettei se tarkoita pahaa, mutta tässä näemme seuraukset. Sen täytyy saada kuritusta, kunnes se sen oppii; minä ainakin teen parastani.

Vanhus tietysti tointui, sai ruokaa ja juomaa ja poistui saatuaan hyvän korvauksen koiran tuottamasta vahingosta.

Niiden henkilöiden joukossa, jotka retkeilevät laajalti, niiden kummallisten ihmisten joukossa, joilla on onnettomuutta monessa kohdin ja pahaa syntymästään, jotka elävät omaa elämäänsä maantiellä, jotka usein nukkuvat metsässä, joilla on omat tapansa, jotka parantavat tauteja yrteillään ja »enkelinrasvalla», joilla on ystävänään vanha kissa tai kesy rotta, niiden joukossa, jotka puhuvat omaa kieltänsä, oli Aadalla kokonainen valikoima, joiden kanssa oli ystävällisissä väleissä. Oli kummallista, että tuo nuori vaaleaverinen neitonen välitti heistä ja ymmärsi heitä; mutta sen hän teki. Kerran kun Wilde näki hänen antavan jotakin tuollaiselle vanhalle miehelle, joka sitten nopeasti hiipi metsään niityn halki, hän virkkoi:

— Niin katsoppa, hänellä ei näyttänyt olevan hyvä omatunto! Rakas Aada, etpä nyt todellakaan ole valinnut aivan arvokkaita henkilöitä auttaaksesi.

Mutta Aada vastasi:

— Rakas isä, katso noita ihmisiä; heidän elämänsä on täytynyt olla hyvin paha, jotta voivat olla niin kurjia kuin ovat.

— No niin, olethan siinä oikeassa, oletpa viisas tyttö, pikku Aada.

Ja Aada nauroi koko asialle.

— Viisas? Hui, hai, totta kai minä olen viisas.

Monessa seikassa Aada sai tahtonsa perille, ilman että sitä huomattiin. Ehkäpä juuri tämä valoisa vapaus, joka luonnollisesti johtui sydämellisestä suhteesta isään, vaikutti sen, että Aada sai vapaasti hengittää, niin ettei hänellä ollut mitään painostavaa veressä. Hänessä ei näyttäynyt ainoatakaan noista rikkaruohoista, jotka tosin voivat tuoksua erinomaisen makealle, mutta jotka kuitenkin ajan pitkään ovat vastenmieliset. Aada Wilde, joka kasvoi tässä ilmapiirissä, oli hoikan kasvin kaltainen, joka kantaa hillitynvärisiä kukkia ja jonka tuoksu tuntuu kaukaa päivänpaisteisessa tuulenhenkäyksessä.

XIV.

Sillä iällään, joka lankeaa seitsemännentoista ja kahdenkymmenennen vuoden välille, tämä nuori neitonen kulkee isänsä talossa ja maantiellä. Hän puhuu, hymyilee, eikä ajattele, että moni, joka puhuu hänen kanssaan, näkee hänen hymynsä ja hänen silmänsä. Naisen hymyt ovat niin moninaiset, ja naissilmät — niin vilkkaina liikkuvat ne ympärillä! — vaaleansiniset, harmaat, ruskeat, tummat, kevytmieliset, vakavat, aistilliset, levolliset. Ja kaikista niistä välkähtää esiin säteitä kuin kesän kevyistä kasvikudoksista. Niin, missä nuori kaunis nainen kulkee, siinä helisee kuin salaisia kieliä. Miehet muuttuvat kummallisiksi nähdessään hänen kulkevan, milloin he hymyilevät, milloin muuttuvat vakaviksi, kulkien edelleen, monasti käännyttyään häntä katsomaan. Ja nuori nainen jättää miehet taaksensa, eikä peitä vartaloaan, hymyään ja silmiään seuraavalta vastaantulijalta, ja miksi hän sitä tekisikään?

Mutta sentähden hän kulkee ja viskaa ympärilleen kohtalon jyviä, jotka usein ovat vaarallisia, kun ne saavat pehmeätä multaa itääkseen. Ja kun hän tapaa toisia naisia, hän puhuu muista asioista, ja koko ajan hän hymyilee ystävällisesti, eikä tiedä, mitä itse on tehnyt.

Aada kulki muiden nuorten neitosten tavoin. Hän kulki maantiellä kesäisin, hän seisoi pihaan johtavalla veräjällä, kun syyslehvät varisivat puista. Ja kun joku kulki ohi, hän ei luonut katseitaan alas. Toisten nuorten neitosten tavoin hän kävi tanssiaisissa, hän nauroi ja antoi käsivartensa levätä kavaljeerinsa käsivarren alla ja jutteli välinpitämättömistä seikoista. Tuskin hän pani merkille, seurasivatko jonkun nuoren miehen silmät häntä koko tanssiaisiltana. Hän ei koskaan hengittänyt kiivaammin muusta syystä kuin siitä, että oli tanssiessaan hengästynyt.

Hän täytti kokonaista yhdeksäntoista vuotta, eikä vielä mitkään rakkaudentunteet olleet häntä liikuttaneet, eikä hän niille ollut uhrannut ainoatakaan ajatusta.

Mutta mistähän johtuu, että nuori neitonen lähetessään kahdettakymmenettä vuottaan, alkaa kaihota? Sisältääkö tämä luku jonkun taian? Varmaa on, että Aadan täytettyä kaksikymmentä vuotta, rakkaudenkaiho oli hänet vallannut. Hän kaihosi rakkautta sellaisena, jommoiseksi sitä kuvitteli, jommoisena kauneimmat kirjat sitä hänelle kuvasivat, jommoisena ihanimmat kuvat sitä esittivät. Sellaiseksi kuin hän luuli sen olevan, kun kuuli niitä lemmenlauluja, joita kernaasti kuunteli.

Ja Aada käsitti, että osasi herättää rakkautta nuorissa miehissä. Hän huomasi sen siitä tavasta, millä he häntä katselivat. Mutta ei yksikään niistä, jotka hän tunsi, ollut saanut hänen rakkauttaan heräämään.

Sitten tuli rakkaus eräänä päivänä Aadan vieraaksi ja valtasi hänet täydelleen. Eräässä viulukonsertissa hän näki sen miehen, johon heti rakastui.

Kaupungissa oli huhuiltu suuresta belgialaisesta mestarista, minkä eräs kaupungin pohatoista, joka oli ollut hänen matkakumppaninaan, oli taivuttanut antamaan konsertin kaupungissa, ennenkuin matkusti edelleen. Kaupungin lehdissä oli ollut hänestä tietoja, ja Wilde sanoi eräänä päivällisenä tyttärelleen:

— Häntä menemme kuulemaan, Aada.

Aada oli samaa mieltä. Hän ei itse soittanut, mutta oli hyvin musikaalinen. Ja määräaikana he ajoivat kaupungin juhlasalille, missä konsertti oli annettava.

Silloin — hetkenä ennen konsertin alkua, jolloin yleisöä vielä kokoontui — näki Aada äkkiä nuoren miehen. Tämä tuli sisään keskustellen vanhanpuoleisen naisen, pormestarin vaimon, kanssa. Hän oli niitä nuoria miehiä, joista sanotaan:

— Hän näyttää vaaralliselta.

Hän oli pitkä ja hienon komea, piirteet säännölliset, silmät harmaat, ja vaaleat viikset koristamassa suuta, joka hymyillessään käyristää ylähuultaan ikäänkuin voitokkaana. Oh jotain kauniimpaa, juhlallisempaa koko hänen näössään kuin niissä herroissa, joita tavallisesti kohtaa kadulla ja seuroissa. Hänessä oli jotain, jota nuoret naiset, mitkä janoavat rakkautta, elämää ja loistoa, heti rakastavat.

Tuo vanha, rohkea sananparsi:

— Ken ei rakasta ensi katseella, ei myöhemminkään rakasta, sopi tähän.

Sillä Aada näki hänet, ja hänessä heräsi ilo, joka täytti hänet täydellisesti. Ja kun hetkeä myöhemmin muukalainen mestari alkoi soittaa, Aada ei kuullut, mitä hän soitti; mutta soitto vaikutti kuitenkin. Sävelet muuttuivat hänen mielestään kultavirraksi, jotka tuntui häntä kantavan.

Aada rakasti. Hänen verensä itki ja kohisi, elämä kohosi hitaasti hänen silmiensä eteen, eriskummaiseen kauneuteen puettuna. Hänet valtasi huumaus, jota ei koskaan ennen ollut kokenut.

Niin, vielä kerta se mainittakoon: Aada rakasti. Hänen täytyi pitkään hengittää, saadakseen ilmaa korkealle leimuavaan elämään, joka kohosi hänen sisällään. Hänestä tuntui, kuin olisi tullut suuremmaksi. Tämä oli siis rakkautta, jota hän oli kaihonnut. Sitä hän oli aavistanut, nähdessään ihanoita kuvia ja lukiessaan kauniita kirjoja. Ja tässä se niinikään ilmeni viulun sävelmaailmassa; sillä tämä soitto, nämä pehmeät äänet! ne olivat yhtä valoisat kuin aamu, yhtä punaiset kuin iltarusko, milloin ne säkenöivät elämää, milloin taas vajosivat pois kuin suruun, mutta ihanaan suruun, joka itki kuultavia kyyneleitä. Että elämä saattoikin olla niin kaunis!