Aada Wilde

Part 1

Chapter 13,172 wordsPublic domain

AADA WILDE

Norjalaisen naisen kohtalo

Kirj.

THOMAS P. KRAG

Suomentanut

Jalmari Hahl

Helsingissä,, Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö, 1912.

I.

Vähän yli kaksisataa vuotta sitten tuli loppukesäpäivänä mies soutaen Vorre-rannalle — ranta oli saanut nimensä vallan lähellä olevasta metsästä; hän istui isossa leveäkokkaisessa veneessä, jonka huolellisesti sitoi kiinni. Ja nyt hän jäi loikomaan veneeseen, näin eläen päivä päivältä huoneessa, jossa tuskin oli tilaa kääntymiseen. Ja vaikka kuuluukin kovin uskomattomalta, hän eli tässä veneessä kokonaista viisi vuotta, talvet ja kesät. Tällä ajalla ei häntä koskaan nähty päivisin. Mutta iltaisin hänet joskus nähtiin kylässä, joka oli neljänneksen matkan päässä Vorre-rannasta. Siellä hän osti eräästä pikkupuodista ruokaa ja juomaa, mitä tarvitsi ja palasi aina joutuin takaisin veneeseensä. Usein hän saattoi pelästyttää vastaantulijan, jonka kohtasi, kun puoliyön aikaan pohjatuulella ja pimeässä, selkä kumarassa kulki tietä pitkin, kantaen myttyään kainalossa.

Mutta kevätpäivänä, kuudetta vuotta käydessä, hän aamulla meni rannalle ja katseli kauan ympärillensä, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku hänet huomaisi. Ja siitä lähtien hän ei enää mennyt veneeseen. Jopa hän sen myi, ja kaiken, mitä siinä sisällä oli. Jonkun ajan kuluttua hän osti itselleen kartanonpaikan ja sen lisäksi pienen maatilkun, rakensi itselleen talon ja ryhtyi raivaamaan maaperää vapaaksi kivistä ja juurista. Eikä kestänyt monta vuotta, ennenkuin hänen maillaan ja pelloillaan iti ja kasvoi, ja kun hän kuoli sittenkuin rehellisesti talonpoikana oli raatanut parikymmentä vuotta, hänen vaimonsa — ylempää laaksosta kotoisin olevan loisen tytär, jonka seitsemän vuotta ennen kuolemaansa oli nainut, ja josta hänellä oli kaksi lasta — jäi hänen jälkeensä perimään enemmän rahoja, kuin mitä oli luullut hänellä olleen.

Ensi aikoina, rakennettuaan talon ja raivattuaan maan, Peter Wilde — tämän hän sanoi nimensä olevan — oli huonomaineisten kirjoissa miehenä, joka varmaankin kauan oli pysynyt piilossa jos jonkin pahanteon tähden. Mutta uurastava elämänsä ja auliutensa auttamaan toisia tuotti hänelle vähitellen ihmisten luottamuksen, ja paljon oli niitä, jotka keräytyivät hänen paariensa ympärille.

Mikäli tiedän, ja vanhojen ihmisten kertomuksista päättäen, jotka olivat puolestaan kuulleet sen isovanhemmiltaan, olivat hänen poikansa ja pojanpoikansa ja vielä eteenpäinkin hyvin vireitä ihmisiä, jotka naimakauppojen ja oman ponnistuksen avulla laajensivat talon viljelystä. Kävisi liian pitkäksi ja vaivalloiseksi läpikäydä koko sukutaulua ja talon varttumisen kehitystä, pantakoon ainoastaan merkille, että kaikki nämä miehet edistyivät askel askeleelta, niin että saivat vakaan mielen ja palavan valistuksen kaihon. Ja lisäksi, että Anders Wilde (kuoli 1790) saattoi varallisuuttaan vahingoittamatta rakennuttaa ison talon, josta näki laajalti vihanneita maita, kanervikkoja ja sammalsoita, jopa ylimmistä kattoakkunoista vilahdukselta mertakin.

Mutta ainoastaan kahdella taholla oli talolla tasaiset ja lempeän hymyilevät ympäristöt. Pohjoisen ja lännen puolella oli Vorre-metsä ja Bö-tunturi. Vorre-metsä oli tiheä, niin että oli vaikea päästä läpi. Bö-tunturi oli äkkijyrkkä, niin että ainoastaan villit eläimet ja isot metsälinnut siellä asustivat. Kolme kertaa viimeksi kuluneena kymmenenä vuotena oli talon väki löytänyt kuolleita susia, jotka olivat suistuneet alas ja loikoivat niskat taittuneina jyrkimmän rinteen juurella. Lumipyry oli kaiketi yllättänyt ne ylhäällä tunturin harjalla.

Bö-tunturilla oli tarinansa susista, ja samoin oli Vorre-metsällä tarunsa Huima härästä.

Se kerrottakoon.

Kun Anders Wilde pani enemmän arvoa kauniiseen taloon ja suureen karjaan kuin runsaisiin rahasäästöihin, ja kun hän ei rahojaan itkenyt, sai kartano hänen aikanaan paitsi komeata asuintaloa isoine ulkorakennuksineen lisäksi joukon hevosia, kauniita ja voimakkaita, ja isosarvisia ja raskasutareisia lehmiä. Mutta erityisen kuuluisa oli Huima härkä, jota ihmiset tulivat kaukaa katsomaan, ja josta talollinen Joel Grättung turhaan tarjosi viisisataa riksiä (hän kiljui vihoissaan, kun ei sitä saanut). Mutta se oli liian väkevä taipumaan kurin alaiseksi, ja eräänä päivänä, kun se kävi laitumella syöden puna-apilaa, se katkaisi paksun liekaköyden, johon oli kytketty, ja hyökkäsi mylvien Vorre-metsään. Anders Wilde lähetti useita sitä etsimään, mutta metsä oli syvä, ja härän mylvinä, joka silloin tällöin kuului, oli epävarma opas, kaiku kun vastasi Bö-tunturilta ja vielä kauempaakin. Kerran tosin etsijät löysivät puron rannalta jälkiä, jotka eivät saattaneet olla vanhoja; mutta Huimaa he eivät löytäneet. Ja kuitenkin pitkin kesää tuli sana muutamilta henkilöiltä, jotka olivat sen nähneet. Se oli isompi ja rajumpi kuin kaikki muut härät niillä seuduin. Sen silmät olivat pikemmin hurjat kuin ilkeät. Muiden härkien voima kytkettiin pilttuuseen tai liekaköyteen, mutta se temmelsi vapaana avarassa metsässä. Se oli melkein kesyttömän metsäeläimen näköinen.

Sen sarvet olivat mustanruskeat, ja sen nahka oli pörröinen.

Anders Wilde luuli jonkun aikaa, että talonpoika Joel Grättung oli puolestaan edistänyt härän irtipääsemistä; mutta ne, jotka paremmin tunsivat asian, arvelivat, että talon paimenella Njell’illä oli jotain asian kanssa tekemistä. Eräänä päivänä kun tämä paimen oli päihdyttänyt itsensä, hän virkkoi Huimasta puhuttaessa:

— Minä en sitä päästänyt, vaan se tempautui itse irti ja meni metsään. Silloin pälkähti päähäni, ettei se tehnyt sitä aiheettomasti, vaan jonkun seikan vuoksi, jolle me emme mahda mitään. Ja minä menin sen jälkeen ja huomasin vielä paremmin, että jokin seikka veti sitä metsää kohti, se nyökäytti päätään, ja minä ymmärsin, että se sanoi hyvästi, ja minäkin nyökäytin sille hyvästiäni, ja silloin se vielä kerran käänsi päätään ja mylvi, ja silloin käsitin, että se pyysi, etten noutaisi ketään sen luo, ja minä vastasin luonnollisesti myöntävästi...

Monet väittivät, että tämä oli miehen puhetta, jonka pään viina oli pimittänyt ja pannut sekaisin. Mutta todennäköistä oli ettei paimen tahtonut sitä löytää, siksi taitava hän oli, ja hän tunsi metsän liian hyvin, jotta ei olisi voinut. Hän saikin kuulla pahaa isännältään, joka sanoi:

— Sinä et ole se, joksi sinua luulin, Njell.

Taru Huimasta ei tähän pääty, mutta nyt seuraa kertomus sen taistelusta Bö-tunturin karhun kanssa.

Bö-tunturin itäinen rinne oli loivan kalteva eikä siis likimainkaan yhtä jyrkkä kuin etelärinne. Vuoren juuri oli katajien peittämä, ylempänä kasvoi vuorikanervaa ja vaivaiskoivuja. Tällä kohdalla oli monta vuotta asustanut karhu. Kesäisin sitä ei paljoa nähty, mutta alkusyksystä se liikkui paljon, söi marjoja ja mehukkaita juuria ja joi vuoripuron vettä.

Tapahtuipa eräänä iltapäivänä syyskuun alussa, että neljä miestä, jotka olivat metsänhakkuulla vuoren rinteellä, kuuli kaukaista mylvinää: härkä ja karhu vastasivat toisilleen. Tätä jatkui iltaan asti. Suuressa metsäsalissa kohosivat puut liikkumattomina äärimäisten oksien lehtiä myöten, länsitaivaan puna hohti tummana ja alinomaa kaikuivat molempien eläinten äänet kautta metsän. Ja tätä jatkui yhä vaan; ei kumpikaan suostunut vaikenemaan ensiksi; mutta ei kumpikaan myöskään tahtonut ensiksi hyökätä kimppuun.

Mutta kun keskiyö laskeutui harmaine hämyineen, taisteltiin syvällä Vorre-metsässä. Sieltä kuului murinaa ja läähättävää mylvinää, aika ajoin voimakkaita ääniä, jotka kuulostivat taikakalulta. Moninkertainen kaiku vastasi. Miehet, jotka juuri olivat paneutuneet levolle, heräsivät, ja kun mylvinää jatkui, he kohosivat kuuntelemaan. Ja kun taistelumelua jatkui vielä hyvin kauan, kiristivät miehet hampaansa yhteen, heidän silmänsä verestivät, ja he sanoivat:

— Ottakaamme kirveet mukaan ja menkäämme katsomaan, miten ne siellä elämöivät.

Ja he kulkivat melun suuntaan. Kaksi tuntia läpeensä kesti murinaa ja mylvinää, ja yhtä kauan miehet kulkivat edelleen, itse huutaa hoilottaen ja raivaten kirveellä tietä, missä oksat olivat esteenä. Vasta kun aamu alkoi sarastaa, he osuivat Huiman kohdalle melkein huomaamattaan. Se makasi siinä kuolleena; sen ympärillä oli heinää, ja juuria oli nyhdetty ylös.

— Saipa Huima sentään lopulta haistella tannerta, huomautti eräs.

Mutta toinen osoitti leveätä verijuovaa, joka johti siitä pois.

— Se on karhun verta, hän sanoi.

Miehet seurasivat sitä hetken. Silloin he löysivät karhun. Se loikoi kyljellään, pahoin härän sarvien haavoittamana ja kuolleena.

Anders Wilde sai kuulla, että hänen härkänsä oli löydetty, ja hän kuljetutti sen taloon. Mutta kun hän kuuli miten hurjasti se oli taistellut kuolinkamppauksensa karhun kanssa, jonka itsensä oli täytynyt heittää henkensä, löi hän rystät pöytään ja puhui härästä kuin kuolleesta sankarista ainakin, jonka ruumiin ääressä ei itketä, vaan lauletaan ylistyslauluja. Hän hautautti sen ja vieritytti ison kiven sen haudalle ja hakkasi itse sen nimen hautaan. Hän puhui siitä, kun tuli vieraita, kuoloonsa asti.

Anders Wilde oli kaiketi se suvun jäsen, jolla oli suurin toiminnan tarve. Hän repi alas, minkä isänsä ennen häntä oli rakentanut, kun se alkoi homehtua ja rappeutua, ja vaikka kunnioittikin isänsä muistoa, hän etupäässä piti silmällä, mikä kunakin päivänä tai lähimmässä tulevaisuudessa oli tarpeellista.

Hänen poikansa ja pojanpoikansa eivät olleet hänen kaltaisiaan. Heillä ei ollut hänen suuria, voimakkaita otteitaan; mutta heitä miellytti enemmän istua pihalla ja kertoa vieraille, mitä hyvää esi-isänsä olivat tehneet. Jos asiaa ennakkoluulottomasti arvostelee, niin alkoivat heidän isiensä aikaansaannokset olla heille vastuksena. He kunnioittivat niitä erinomaisesti, sellaisina kuin ne olivat, eivätkä edes hajoittanéet niitä rakennuksia alas, mitkä olisi hajoitettu, jos joku vanhoista Wildeistä olisi elänyt.

Sakarias Wilde, suvun viimeinen miehinen vesa, menetti aikaisin vanhempansa; varttuessaan hän ei osoittanut vähintäkään harrastusta maatalouteen, vaan antoi pehtorin hoitaa kaikkea. Jopa hän jonkun aikaa ajatteli myydä talon ja kartanon; mutta tämä oli ainoastaan nuoren veren nostama tuuma. Sillä kun hän oli saavuttanut varttuneen iän, liikkui hänessäkin rakkaus niihin huoneisiin, joissa esi-isänsä monessa polvessa olivat eläneet. Mutta pellon ja niityn työläs viljeleminen, se työ, joka vaatii tasaista ajatusta ja sitkeää kestäväisyyttä, ei häntä huvittanut. Sen sijaan, että olisi istunut kotona ja huolehtinut talostaan, hän teki monta ulkomaanmatkaa, kävi Tanskassa, Saksassa jopa Italiassakin, josta toi mukanaan kotia vanhoja kuvia ja kauniisti koristettuja kiviruukkuja.

Neljänkymmenen kolmen vuoden ikäisenä Sakarias Wilde nai lähikylästä upseerin tyttären, ja senjälkeen hän ei enää matkustellut. Hän eli onnellista ja iloista elämää vaimonsa kanssa, ja kun tämä kuoli heidän avionsa toisena vuotena, synnytettyään tyttären, hän suri syvästi ja samoili paljon autioilla paikoilla, tai istui tuntikaudet tyhjissä huoneissa, missä niin monet seikat muistuttivat vainajaa. Se ei auttanut, kuten monet luulivat, että hänellä nyt oli lapsi. Hän ei kernaasti nähnyt tätä tyttölasta. Aika kului, eikä hänen alakuloisuutensa haihtunut. Silloin tuli hänen luokseen eräs ystävä, jota hän ei ollut nähnyt senjälkeen kuin he molemmat olivat lapsia. Se oli kapteeni Carl Kruse, joka oli muuttanut neljänneksen matkan päässä olevaan kylän linnoitukseen. Tällä oli sotilastoimensa ohella ainoastaan yksi huvi, nimittäin metsästys. Ja nyt sai hän Sakarias Wilden taivutetuksi tulemaan mukaan hänen retkilleen. Wilde oli niinikään ennen harjoittanut metsästystä, mutta etupäässä silloin, kun hänellä ei ollut parempaa tehtävää. Nyt hänestä jotenkin pian tuli oikein innokas metsämies. Veneessä hän ajoi takaa telkkiä, ruokkia ja sorsia, jotka uiskentelivat uloinna saaristossa. Tai kulki hän metsässä teirien ollessa soitimella päivännousun aikana. Kävivätpä he paljon metsällä, viipyivät usein poissa päiväkaudet. Wildestä tuntui ylen virkistävältä kulkea avaran ahon yli ja humisevien puiden juurella ja kuunnella kaikkia eri ääniä vapaassa luonnossa: sirkan laulusta ruisrääkän huutoihin, ja lisäksi kuulla Carl Krusen pikkupakinaa linnuista ja eläimistä.

Wilde sai seurustellessaan ystävänsä kanssa vähitellen takaisin mielensä tyytyväisyyden. Ja kun se aika läheni, jolloin hänen ja kapteeni Krusen oli määrä lähteä matkaan, kun he olivat vähäisellä aterialla, hevosen jo ollessa valjastettuna kääseihin, he olivat molemmat usein meluavan iloiset. Ja kun he viimein lähtivät liikkeelle ja hevonen alkoi juosta, niin että takana olevat matkatavarat järkkyivät, silloin saattoi usein tapahtua, että molemmat metsästäjät, etenkin Wilde, huusivat ja riemuitsivat ihastuksesta. Heidän oli niin hyvä ja mukava istua, yllään metsästyspukunsa, jotka olivat paksua kangasta, mutta kuluneet, melkein rikki hankautuneet paljosta käyttämisestä. Sillä se oli heidän omituisia metsästäjä-periaatteitaan, ettei vaatteita saanut korjata, vaan että niiden piti roikkua heidän yllänsä niin kauan kuin suinkin. Toinen heidän periaatteitaan oli se, etteivät koskaan kiroilleet ja olleet tyytymättömiä, jos tuli huono ilma heidän retkelleen. Sentähden he mukautuivat sekä sateeseen että ukkosilmaan ja vaikenivat. Ehkä nämä periaatteet juurtuivat heihin sen erikoisen elämän vallitessa, jota viettivät metsästysretkillään metsän ja laakson etäisimmillä rajoilla: heidän hiipiessä ääneti koiran jälessä, joka alinomaa ilmoitti (he eivät koskaan sallineet koiransa noutaa saalista), heidän viheltäessä kuin linnut, huutaessa kuin jänikset ja toiste, kun ei mitään riistaa ollut tavattavissa, samoillessa ja ottaessa auringonkylpyä, loikoessa kernaammin kanervikossa kuin vaipaksessa. He eivät pelänneet käärmeitä eivätkä myrkyllisiä hyönteisiä, he kun puoleksi olivat niiden tuttavia.

Olipa, mikäli itse kertoivat, siellä ylämailla muutamia oikein saastaisia elukoita; mutta kun he sieltä palasivat, he kylpivät ja muuttivat ylleen puhtaat vaatteet, ja söivät ampumaansa riistaa, ja tämä ateria metsästysretken jälkeen oli verraton.

II.

Vähitellen Sakarias Wilde sai takaisin mielensä tasapainon, ja hänen mennyt onnellinen yhdyselämänsä vaimonsa kanssa muuttui vähitellen värikkääksi muistoksi. Hän ikäänkuin uudelleen sukelsi esiin todellisuuteen. Silloin hän rupesi rakastamaan pientä tytärtäänkin, veti häntä luokseen uudistuneen mielensä kiintymyksestä ja pakinoi ja naureskeli hänen kanssaan. Jopa tästä pienokaisesta tuli hänelle tuki: tytön syntymä oli tapahtunut siihen aikaan, joka oli tuottanut hänelle suuren surun; mutta pienokaisen valoisa pää tuijotti sitä maailmaa kohti, joka oli tulossa. Tästä tyttösestä tuli hänen menneisyytensä ja tulevaisuutensa; jopa hänen suruttomat valkoiset lapsenkasvonsa usein aiheuttivat sen, että hän itse tunsi itsensä suruttomaksi ja että uusi nuoruus versoi hänessä. Ja niin hän päällepäätteeksi saattoi hakea hilpeyttä ja naurua monen ystävänsä seurassa.

Sentähden sattui silloin tällöin kun Sakarias Wildellä ja kapteeni Krusella oli ollut oikein hyvä onni metsällä, että edellinen sanoi, noudattaen hiljaista sisäistä kapinan ääntä:

— Kruse, tänään pyydämme Bögin meille pitoihin.

Ja molemmat nyökäyttivät päätänsä ja panivat kokoon oivallisen ruokalistan. Ja he lähettivät sanan päällikkö Bögille. Sillä päällikkö Bög oli kyllä hyvin laiska, niin ettei itse käynyt metsällä; mutta herkullisesta pöydästä hän piti kaikkein enimmin täällä maailmassa, ja sentähden hän oli hyvä olemassa mukana, ja tullessaan hän aina tiesi, mitä oli odotettavissa, ja sentähden hän aina tuli leveä hymy huulillaan ja polttaen väkevää sinitäpläistä havannasikaariansa. Hänellä oli aina tapana ensin mennä kyökkiin kuulemaan ruokalistan ja nostelemaan padankansia ja antamaan ohjeita, sillä monen muun kykynsä ohella oli päällikkö taitava kokkikin. Sitten meni hän sisälle ja syleili herttaisesti molempia metsästäjiä.

— No hitto vieköön, hän aina sanoi, siitä tulee suuremmoista, hä! Sinullahan on kalaa, Wilde! Saatpa siis tarjota meille Johannisbergeriä vuodelta 10. Ja sitten paistin kera Bordeaux-viiniä, jonka pullossa on vihreä nimilippu. Onko sinulla häränselkääkin? Vähän samppanjaa sen lisäksi Wilde, vähän samppanjaa... häränverta ja samppanjaa, eikö niin.... hiisi vieköön!

Kotvan myöhemmin istuivat sitten Sakarias Wilde ja molemmat upseerit yhdessä syöden ja juoden. Wilde omasta puolestaan joi ateriaksi kernaammin yhtä ainoata viiniä kolmen asemesta. Ateria ei suinkaan ollut hienon hienoa, ainoastaan kalaa ja lihaa, paistettua ja keitettyä ilman erityistä taidokkaisuutta. Siihen kuului keitettyä turskaa tai kampelaa, kastikkeena sulatettua voita — Johannisberger viiniä, paistia — Bordeaux-viiniä, paistettua häränselkää — samppanjaa. Luonnollisesti viinit tekivät vaikutuksensa varsinkin päällikköön. Tämä oli jotenkin paksu ja veltto; hän oli aina antanut elämän hiljalleen viedä häntä eteenpäin. Mutta näiden aterioiden aikana hän sai melkein tavattoman levottomuuden ruumiiseensa. Hän jutteli ääneensä, ja kaikki, minkä hän sanoi, oli lausuttu pöytäpuheen muotoon. Hän virkkoi aina:

— Hyvät herrat!

Hieman myöhemmin saattoi huomata oireita siitä, että hän valmistautui tuomaan esiin yhtä ja toista ajalta, josta ei koskaan muulloin puhunut, paitsi kun oli juonut, ja jota silloin mainitsi »espanjalaisiksi päivikseen». Yhtäkkiä hän hieman kohosi tuoliltaan ja huudahti:

— Hyvät herrat, tunnen itseni nuoreksi!

Tämä tiesi sitä, että hänen nuoruutensa seikkailut lähestyivät hänen mieltänsä. Mutta lopulta hän nopeasti lykkäsi tuolin taakseen ja seisoi siinä jäykkänä ja suorana, ja silloin molemmat toiset tiesivät: »Nyt ovat seikkailut saapuneet». Ne olivat saapuneet ja innostivat hänet usein laulamaan. Niin päällikkö Bög lauloi. Ensi kerran, kun hän sen teki, Wilde totta puhuen hieman hämmästyi; mutta vähitellen hän siihen tottui, jopa siitä pitikin; sillä päällikkö Bög ei laulanut huonosti: hänen äänessään oli jotain, joka kajahti vaskitorven kirkkaille äänille.

Näin laulettuaan, hän tuli levollisemmaksi rykäisi, joi maljan ja kävi vakavaksi. Mutta kotvan kuluttua tuli esille, mitä hän oikeastaan tahtoi saada sanotuksi. Se oli kertomus kokemastaan tapahtumasta niiltä ajoilta, jolloin hän aamulla auringon loistaessa yli kaupungin nousi ja ajatteli: »Minkähän seikkailun tämäkin päivä on tuova mukanaan?» Sillä missä luutnantti Bög kulki, siinä kertyi seikkailuja. Niissä piili suurta elämäniloa noissa päivänpaisteisissa aamuhetkissä, kun hän puki ylleen univormunsa, läksi ulos, katseli ympärilleen ja antoi miekan riippua, niin että sen kärki ympäriltä hiipaisi katukäytävän kivilaattoja... ja päivä kului ja hämärä laskeutui. Ja hämärä kului ja yö tuli. Ja noina päivän ja yön välisinä hetkinä oli hänelle tapahtunut jotain niin selittämätöntä, että hän itsekseen ajatteli: »Mitähän tämä lieneekään? Mitä ihmeellistä, valkoista espanjatarta minä syleilen, joka minua syleilee?... todellako häntä, tuota ylhäistä ja kaunista? Kuinka tämä oikeastaan on tapahtunut?...» Ja aamulla, kun tuo nainen vavahdellen oli avannut hänelle takaoven, kuiskaten, hän kun pelkäsi miestään tai ankaraa veljeään, hän katsoi espanjattareen vielä kerran, niin että tämä hengitti syvään ja kuiskasi tulevasta kerrasta hänen korvaansa.

Silloin hän meni ulos kadulle, joka oli autio, sillä kaupunki nukkui. Aamu sarasti idässä, ja hän kulki kotiapäin. Mutta hänen oli tarve puhua parhaan ystävänsä kanssa onnestaan. Ja kulkiessaan ystävänsä asunnon ohi, hän naputti ikkunaruudulle. Mutta ystävä oli valveilla; hänelläkin oli ollut seikkailunsa, mutta ankarampaa lajia: taistelu kolmen kanssa miekoilla. Hän oli omituinen synkkä merimies, joka ei koskaan ollut jättänyt kieroa hymyä eikä pienintäkään ivallista sanaa rankaisematta. Hän haki taistelua, hän rakasti taistelua, silloin vasta hänen vahvat hermonsa huumautuivat, silloin vasta hän sai syvään hengitettyä... Naiset merkitsivät hänelle vähemmän.

— Mutta me istuimme ja juttelumme yhdessä, minä omasta seikkailustani ja hän omastaan. Hän sitoi käsivarteen saamansa haavan ja ojensi käsivarttaan osoittaakseen, ettei se mitään merkinnyt ja hän huusi: »Odottakoot vaan, kyllä he minut taas tulevat kohtaamaan».... Ja minä tuijoitin eteeni, ja mieleeni muistui espanjattaren katse: »olen taas kohtaava hänet!» — Nämä olivat päiviä, hyvät herrat, täynnä uljuutta ja humua ja ruusujen tuoksua, hyvät herrat!

He saattoivat jäädä istumaan pöydän ääreen niin kauan, että pöydällä olevat kynttilät savusivat ja itkivät runsaita kyyneleitä alas kynttilärannikalle. Vähitellen tuli hiljaista suuressa huoneessa. Sakarias Wilde ja kapteeni Kruse eivät enää puhuneet. Päällikkö kallisti päänsä pöydän laidalle ja nukahti. Tämä oli ikäänkuin lähtömerkki. Wilde kutsui palvelijoita, antoi määräyksensä, ja päällikkö kannettiin varovasti ylös vierashuoneeseen, häneltä riisuttiin vaatteet ja hän pantiin telkkäpatja-peitteen alle. Heti jälestä menivät Wilde ja kapteeni niinikään levolle.

Mutta aamulla päällikkö loikoi ja kolkutti seinään kapteeni Kruselle:

— Kuulehan, Kruse, miten kävikään eilen... mitä minä teinkään... enkö lasketellut kelpo lailla loruja... samppanja varmaan minut pimitti... vai mitä?

— No etpä sinä loruillut tavallista enempää, rauhoitti häntä kapteeni Kruse; mutta olemme nukkuneet kauan, on parasta, että pukeudumme aamiaiseksi.

III.

Molemmat metsästäjät eivät kuitenkaan usein pyytäneet päällikköä pitoihin ja levottomuutta aiheuttamaan. Yleensä he istuivat kahden, syöden metsänriistaansa, jutellen tasaisesti ja järkevästi. Jos oli kesä, he aterian jälkeen istuutuivat ulos altaanille ja polttelivat sikaareja pari tuntia ja panivat aikaisin maata. Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen oli Krusen tapana ratsastaa kaupunkiin.

Mutta tämän jälkeisinä tunteina saattoi tapahtua, että Sakarias Wilde vaipui ajatuksiin. Että hän kulki ympäri, ja ikäänkuin tahtoi käydä käsiksi johonkin paikkaan ja rakentaa siihen, mihin ennen häntä oli rakennettu.

Mutta useimmiten siitä ei tullut sen enempää, kuin että hän kulki katsomassa, missä kunnossa pelto oli, kasvoiko paljo puna-apilaa. Kauniina ja nopsana hän astui, useimmiten yllään musta vaippansa, jota hän kädellään niin kannatti, että se näytti jonkunlaiselta verholta. Säännöllisissä kasvoissa, rauhallisine harmaine silmineen, oli ystävällinen ilme. Jos joku kulki hänen ohitsensa tiellä hän aina tervehti Sakarias Wildeä ja sai vastatervehdyksen, jota säestävä ilme tuntui osoittavan, että tuo kohtaaminen tuotti Wildelle erittäin iloisen yllätyksen.

Saattoipa niinkin käydä, ettei Wilde tahtonut näyttää niin kovin harrastavan puna-apilan kasvua, ja että läksi ratsastamaan. Useimmiten tietä pitkin, jota hän ja nuori vaimonsa vuosia sitten usein yhdessä olivat astuneet. Silloin hän antoi hevosen kulkea käymäjalkaa. Silloiset hetket muistuivat hänen mieleensä ja tuottivat hänelle tässä kauniissa lehtokujassa kaukaisen, viehkeän surun. Saattoipa hän yksinään moneen kertaan ratsastaa edestakaisin. Joka kerta palasi hänen mieleensä enempi muistoja. Mutta sitten hän joskus tempautui irti näistä muistoista ja ratsasti täyttä laukkaa avoimelle valtatielle, joka johti kaupunkiin. Täällä hän satulassa istuen puhutteli useita palvelijoita, hänelle nyökäytettiin tervehdyksiä ikkunoista, hänen oli poikkeaminen moneen pihaan ja juominen lasi emännän hedelmäviiniä, jota aina suuresti kehui. Sitten hän painautui alas linnaupseeri-ystäväinsä luo ja puheli kapteeni Krusen kanssa tulevasta metsäretkestä.

Usein hän vasta myöhään illalla ratsasti kotiapäin; mutta tällöin moni hänen taloaan koskeva seikka johtui hänen mieleensä: — Pehtori oli pantava pois, hän tuli jo vanhaksi! olihan hän jo tuiki kelvoton toimeensa. Häntä vaivasi korvan suhina, ja hänellä oli suuret tukot korvissa. Ne olivat villoja, ja hän piti niitä niin kauan, että ne kävivät jotenkin mustiksi. Sehän oli inhoittavaa. Tämän jälkeen oli toinen pehtori saava talon ohjat käsiinsä. Asunnon ja ruokaa oli vanha pehtori saapa; mutta nyt hänen _täytyi_ pois toimestaan, nyt täytyi talon saada uusi pehtori.