Part 4

"Hyvä Belgioso, mikään ei olisi käynyt luonnollisemmin. Hän halusi saada aition San Carlossa, mutta tarvitseeko minun sanoa, että joka nurkka oli vallattu uutta oopperaa odotettaessa -- ja miten mainio se olikaan! kuka olisi sitä odottanut tuolta perhanan Pisanilta! Ja uusi laulaja sitten! niitä kasvoja ja sitä ääntä -- ah! Minä sain kuulla, että Zanoni halusi kunnioittaa Napolin taidetta, ja niinkuin ainakin osotan kohteliaisuutta eteville vieraille, lähetin tarjoomaan aitioni hänen käytettäväkseen. Hän suostuu tarjoukseen -- minä pidän hänelle seuraa näytösten väliaikoina -- hän on ihastuttava -- hän pyytää minua illalliselle. Mikä palveluskunta hänellä on! Me istumme myöhään -- minä kerron hänelle kaikki Napolin uutiset -- tulemme hyviksi ystäviksi -- hän vaatii minua ottamaan tämän jalokiven ennenkuin eroamme -- se on vain pikkuasia, sanoo hän -- mutta kultasepät arvioivat sen 5000 pistoolin[11] hintaiseksi -- iloisin ilta, mikä minulla on ollut kymmeneen vuoteen."

Kavaljeerit keräytyivät ympärille ihailemaan jalokiveä.

"Signor, kreivi Cetoxa", sanoi muuan arvokkaan ja totisen näköinen mies, joka oli tehnyt ristinmerkin pari kolme kertaa napolilaisen kertoillessa. "Ettekö te tunne niitä omituisia huhuja, joita käy tästä henkilöstä, ja ettekö pelkää ottaa häneltä vastaan lahjaa, joka voi muassaan tuoda arveluttavia seurauksia? Ettekö te tiedä, että häntä sanotaan noidaksi -- että hänellä on 'paha silmä'[12] että --"

"Olkaa hyvä ja säästäkää meiltä vanhanaikaiset taikauskonne", keskeytti Cetoxa halveksivasti. "Ne eivät enää ole muodissa, ei mikään muu nyt lyö leiville kuin skeptillisyys ja filosofia. Ja mitä muuten nämä huhut merkitsevät, jos niitä punnitaan? Ne johtuvat yksinomaan siitä, että joku 86-vuotias vanhus -- aivan höpelö vanhuuttaan -- juhlallisesti vakuuttaa nähneensä tämän saman Zanonin Milanossa 70 vuotta sitten (kun kertoja itse oli pieni poika) -- vaikka Zanoni, niinkuin kaikki näette, on ainakin yhtä nuori kuin te tai minä, Belgioso."

"Mutta", sanoi totinen mies, "_siinäpä_ se mysterio onkin. Vanha Avelli sanoo, ettei Zanoni näytä päivääkään vanhemmalta kuin milloin he tapasivat toisensa Milanossa. Hän sanoo, että silloinkin Milanossa -- huomaa tämä -- Zanoni toisennimisenä esiintyi samalla loistolla ja samalla salaperäisyydellä -- ja että muuan vanha mies _sielläkin_ muisti nähneensä hänet 60 vuotta aikaisemmin Ruotsissa."

"Turhia", vastasi Cetoxa, "samaa on sanottu silmänkääntäjä Cagliostrosta -- pelkkiä satuja. Tahdon uskoa niitä, kun näen tämän timantin muuttuvan heinätukoksi. Ja muuten", lisäsi hän vakavasti, "pidän tätä etevää miestä ystävänä ja kuiskauskin hänen kunniaansa ja arvoansa vastaan tulee vastedes olemaan samaa kuin loukkaus minua kohtaan."

Cetoxa oli pelätty miekkailija ja oli keksinyt oman omituisen tuhoisan iskun. Vaikka totinen herra olisi ollut kuinka huolissaan kreivi Zanonin henkisestä tilasta oli hänellä yhtä suuri huoli omasta ruumiillisesta turvallisuudestaan. Hän kääntyi säälivästi silmäillen ja astui ylös portaita palatsiin.

"Ha, ha", naurahti Cetoxa. "Kunnon Loredano kadehti jalokiveäni. Herrat, te syötte tänään illallista luonani. Vakuutan teille, ettette koskaan tapaa älykkäämpää, seurallisempaa ja huvittavampaa henkilöä kuin on tämä kallis ystäväni, signor Zanoni."

V LUKU.

"Hippogryyfi,[13] suuri ihmelintu kantaa hänet matkaansa."

_Orl. Fur._ VI, 18.

Ja nyt, seuraten tätä salaperäistä Zanonia, olen pakotettu jättämään hyvästit Napolille. Nouse taakseni, lukija, hippogryyfini selkään ja asetu mukavaan asentoon. Minä ostin satulan tuonnoin eräältä runoilijalta, joka rakastaa mukavuutta, ja se on uudestaan täytetty varsin sinua varten. No, sitten me nousemme ilmaan. Katso, kuinka me ratsastamme korkealla -- katsele äläkä pelkää, hippogryyfit eivät koskaan kompastu, ja jokainen hippogryyfi Italiassa on taattu kulkuneuvo vanhanpuoleisille herroille. Katso alas ohikiitäviä maisemia. Tuolla kohoaa Aversa, jossa kerran oli Normannilaisen linna. Terve teille, viljapellot ja maanmainiot viinitarhat, terve teille oranssilehdot, ja terve te kaikki ihanat ketojen ja ahojen moniväriset kukkaiset! Pysähtyisimmekö Anxurin korkealle kalliolle, joka seisoo jättiläismäisenä vartijana eteläisen Lemmenmaan suojana? Ei, pois, pois! Mutta pidätä henkeäsi, kun liitelemme yli pontilaisten soiden. Kolkkous ja autius! Niiden ilkeät höyryt ovat verrattuina ohimentyihin puutarhoihin samaa kuin elämän karkea jokapäiväisyys sille sydämelle, joka on heittänyt luotaan rakkauden. Suruinen Kampanja, sinä aukeat eteemme majesteetillisessä murheessasi. Rooma, seitsenkukkulainen Rooma! Ota meidät vastaan niinkuin muisto matkasta väsyneen, ota meidät vaieten raunioittesi keskelle! Missä on matkustaja, jota etsimme? Hippogryyfi menköön ruohoa syömään: se rakastaa akantuksia, jotka kiertelevät murtuneita pilareita pitkin. Niin, tuossahan on Tiituksen kaariportti, sen kautta kulki jumaloitu Jerusalemin voittaja. Tuossa on Kolosseum, jossa gladiaattorit teurastivat toisiaan. Murhan muistomerkkejä! Kuinka köyhiä ajatuksia, kuinka alhaisia muistoja te herätätte, verraten niihin, jotka puhuvat sydämelle Fyyleen kukkuloilla ja Maratonin harmaalla kentällä! Me seisomme rikkaruohojen ja orjantappurapensaitten keskellä. Täällä, missä olemme, hallitsi Neero -- tässä kaari kaaren päällä ja pilari pilaria kannattaen, kimmelsi maailmalle sen valtiaan palatsi, -- Neeron Kultainen Talo. Kultainen Talo on hävitetty, mutta sen raunioille luonto istuttaa kukkiaan. Kas, miten sisilisko vahtii meitä aralla terävällä silmällään! Me häiritsemme sitä sen valtakunnassa.

Näiden autioiden[14] raunioiden keskellä on vanha keskiaikainen rakennus. Täällä asuu yksinäinen erakko. Malariakaudella paikkakunnan asukkaat pakenevat sairautta tuottavaa rämekasveikkoa, mutta hän, vieras ja muukalainen, hengittää turvallisesti ruttoista ilmaa. Hänellä ei ole ystäviä, ei tovereita, ei kumppaneita, paitsi kirjoja ja tieteellisiä koneitaan. Usein hänet nähdään kulkemassa ruohoisilla kallioilla tai kiertelemässä uuden kaupungin katuja, mutta hänen kasvoillaan ei ole oppineen hajamielistä, välinpitämätöntä ilmettä vaan silmänsä ovat tarkkaavaiset ja terävät ja näyttävät tunkeutuvan vastaantulijoiden sydämen syvyyteen. -- Vanha mies, mutta ei heikko -- suora ja muhkea kuin nuorukainen ainakin. Kukaan ei tiedä, onko hän rikas vai köyhä. Hän ei pyydä almua eikä anna, hän ei tee pahaa eikä näytä tuottavan mitään hyvääkään. Hän on mies, jolla ei näytä olevan mitään maailmaa ulkopuolellaan, mutta näkö usein pettää ja Tiede niinkuin Hyvyys elää suuressa Kaikkeudessa. -- Tähän asuntoon astuu vieras ensimäinen. Se on Zanoni.

Te näette nämä molemmat miehet istumassa kahden hartaasti keskustellen. Monta pitkää vuotta on kulunut siitä, kuin he viimeksi tapasivat toisensa -- ainakin ruumiillisesti, silmästä silmään. Mutta jos he ovat "tietäjiä", voi ajatus tavottaa ajatusta ja henki henkeä, vaikka valtameret erottaisivat muotoja. Itse kuolema ei viisasta poistuta. Sinä tapaat Plaaton, kun silmäsi kostuvat _Faidonia_ lukiessasi.

He keskustelevat -- antavat toisilleen tunnustuksia -- loihtivat esiin menneisyyden ja herättävät sen eloon, mutta kuinka eri tavalla nämä muistot vaikuttavat kumpaankin! Zanonin kasvoilla vaihtuvat tunteiden ilmeet, vaikka niillä onkin tavallinen tyyneys. Hän on toiminut tuossa menneisyydessä, mutta hänen kumppaninsa tunteettomilla kasvoilla ei näy jälkeäkään siitä ihmisyydestä, joka ottaa osaa iloon ja suruun; menneisyys on hänelle niinkuin nykyisyyskin ainoastaan mitä luonto on viisaalle, mitä kirja tutkijalle -- tyyni ja henkinen elämä -- tutkimusala -- mietiskelyn aihe.

Menneestä he kääntyvät vastaiseen. Ah, kahdeksannentoista vuosisadan lopulla näytti tulevaisuus miltei käsin kosketeltavalta -- se kutoutui kaikkien ihmisten nykyisistä peloista ja toiveista.

Uuden vuosisadan kynnyksellä seisoi Ihminen, ajan esikoislapsi vanhan maailman kuolinvuoteen ääressä ja katseli Uutta Kehää, veripunaista, pilvien ja höyryjen peittämää, lieneekö se pyrstötähti vai aurinko. Katso, mikä jäinen syvä ylenkatse on vanhan miehen otsalla -- ja mikä ylevä mutta liikuttava murhe Zanonin ihanilla kasvoilla. Katsooko kenties toinen halveksien taistelua ja sen päätöstä ja toinen kammoen ja säälien? Viisaus, joka ihmiskuntaa silmäilee, viepi ainoastaan kahteen tulokseen -- sääliin tai inhoon. Joka uskoo muihin maailmoihin, voi tottua katselemaan tätä maallista kuin luonnontutkija muurahaiskeon tai puunlehden vallankumousta. Mitä on maa Äärettömyyden suhteen -- mitä sen kestävyys Ikuisuuden suhteen! Oi kuinka paljon tärkeämpi on yhden ihmisen sielu kuin koko maapallon vaiheet! Taivaan lapsi ja kuolemattomuuden perillinen, kuinka sinä vielä kerran joltakin tähdeltä katselet takaisin muurahaiskekoon ja sen tapauksiin, Klodvigista Robespierreen, Noakista viimeiseen tuleen. Se henki, joka voi mietiskellä, joka elää ainoastaan järkimaailmassa, voi nousta omaan tähteensä sen Kalmiston keskeltä, jota Maaksi mainitaan, jo silloinkin, kun vielä Elämäksi kutsuttu Ruumisarkku savinen salpaa Ikielävän.

Mutta sinä Zanoni -- sinä olet kieltäytynyt elämästä _ainoastaan_ järjessäsi -- sinä et ole sydäntäsi kuolettanut -- suonesi vielä sykkivät kuolevaisten intohimojen sulosoiton mukaan -- sinun vertaisesi ovat sinulle vielä jotakin lämpimämpää kuin ajatusaihe -- sinä tahdoit katsella tätä vallankumousta sen kehdossa, jota tuulet järkyttävät -- sinä tahdoit nähdä, kuinka maailman elementit kamppailevat läpi kaaoksen -- sekasoan!

Mene!

VI LUKU.

"Tämän raihnaisen maailman tiedottomia opettajia."

_Voltaire_.

"Me söimme illallista erään akatemian jäsenen luona, joka oli aatelismies ja teräväpäinen henkilö." --

_La Harpe_.

Eräänä iltana, useampia kuukausia viimeisen luvun aikamäärästä lukien oli Parisissa joukko ajan etevimpiä ja älykkäimpiä henkilöitä kokoontunut muutaman korkeasukuisen ja lahjakkaan ylimyksen luo. Miltei kaikilla läsnäolijoilla oli ajanmukaiset mielipiteet. Sillä niinkuin myöhemmin tuli aika, jolloin kansa oli kaikkein "epäkansallisinta", niin oli nyt sellainen aika, jolloin ei mikään ollut niin rahvaanmoista kuin ylimystö. Kaikkein hienoimmatkin herrat pakisivat yhdenvertaisuudesta ja sopottivat valistuksesta.

Huomattavimmista vieraista mainittakoon Condorcet, joka silloin oli maineensa huipulla, Preussin kuninkaan kanssa kirjeenvaihdossa, Voltairen likeinen tuttava, puolen Europan yliopistojen kunniajäsen -- korkeasukuinen, hienotapainen, mielipiteiltään tasavaltalainen. Siellä oli myös kunnianarvoisa Malesherbes, "kansakunnan ilo ja epäjumala" -- siellä oli lahjakas oppinut Bailly -- politikoitsijaksi pyrkivä. Vietettiin "pikku-illallisia", joista kaikkien seurahuvien pääpaikka Parisi on niin kuuluisa. Keskustelu, niinkuin saattoi odottaa, liikkui kirjallisilla ja oppineilla aloilla, hienolla leikinlaskulla höystettynä. Monet vanhimman ja ylpeimmän aateliston naisista -- sillä aatelisto oli vielä olemassa, vaikka sen päivät jo olivat luetut -- olivat seuran viehättäväisyyttä lisäämässä ja heidän puoleltaan kuuluivat usein rohkeimmat päätelmät ja vapaimmat ajatukset.

Turha vaiva minun -- turha vaiva meidän vakavalla kielellämme kunnollisesti tulkita niitä säkenöiviä nerokkaita sukkeluuksia, jotka lentelivät huulilta huulille. Mieliaineena oli nykyihmisten ylevämmyys vanhoihin kansoihin nähden. Condorcet puhui kaunopuheliaasti tästä asiasta ja -- ainakin muutamien mielestä -- vakuuttavasti. Että Voltaire oli suurempi kuin Homerus, sitä harva tahtoi kieltää. Terävää pilaa laskettiin siitä tylsästä lukeneisuudesta, joka pitää kaikkea vanhaa ehdottomasti erinomaisena.

"Mutta", sanoi komeileva markiisi de ---- samppanjan vaahtoillessa, "vielä naurettavampi on se taikausko, joka pitää kaikkea käsittämätöntä pyhänä! Mutta älykkäisyys leviää, Condorcet; niinkuin vesi se etsii tasapintaa. Hiuskähertäjäni sanoi tänä aamuna: 'Vaikken ole tämän kummempi, niin minä en usko enempää kuin hienoin herrasmies'."

"Kieltämättä suuri vallankumous lähenee jättiläisaskelin!"

Ja silloin kaikkien joukossa -- oppineiden ja hovilaisten ja tasavaltalaisten -- syntyi sekava puhehälinä, jossa ei ollut muuta yhtenäisyyttä kuin ennustukset niistä mainioista asioista, joita "suuri vallankumous" olisi aikaansaava. Tästä asiasta puhui Condorcet vielä sulavammin kuin äsken.

"Ehdottomasti tulee tapahtumaan, että taikausko ja fanatismi jättävät paikkansa filosofialle. Kuninkaat sortavat personallisuutta, papit ajattelua. Ilman kuninkaita ihmiset ovat turvassa ja ilman pappeja on järki varmasti vapaa."

"Ah", mutisi markiisi, "niinkuin rakas Diderot niin kauniisti laulaa --

"Viimeisen papin suolilla kurista viimeisen kuninkaan kaula."

"Ja sitten", jatkoi Condorcet, "sitten alkaa Järjen Aikakausi! Yhtäläinen kasvatus -- yhtäläiset valtionlaitokset -- yhtäläinen rikkaus! Tiedon suurimmat esteet ovat ensiksi yhteisen kielen puute ja toiseksi olemassaolon lyhyys. Mutta ensinnäkin kun kaikki ihmiset ovat veljiä, miksei heillä olisi yhteinen kieli? Ja toiseksi on kasvimaailman elimistöjen Täydellisyys ilmeinen; olisiko luonto voimattomampi ajattelevan ihmisen jalompaa olemassaoloa turvaamaan ja täydentämään! Jo se seikka, että molemmat suurimmat syyt fyysilliseen turmeltumiseen häviäisivät, toiselta puolen ylenmääräinen rikkaus -- toiselta puolen mitä kurjin köyhyys, se jo tulee välttämättä pidentämään tavallista elonaikaa. Lääketiede pääsee silloin arvoonsa sodan sijasta, joka on tappamisen taito; teräväpäisten jaloin harrastus tulee tarkottamaan taudin syiden keksimistä ja poistamista. Elämää, sen myönnän, ei voi tehdä ikuiseksi, mutta sitä voidaan miltei rajattomiin asti pitkittää. Ja niinkuin alempi eläin jättää voimansa sikiöilleen, niin ihminenkin on antava pojilleen perinnöksi parannetun elimistön, sekä henkisen että fyysillisen. Oi, sellaista täydellistymistä lähestyy meidän aikamme."

Kunnianarvoisa Malesherbes huokasi. Ehkä hän pelkäsi, että täydellistyminen ei tapahtuisi hänen ajallaan. Sievä markiisi de ---- ja rouvasnaiset vielä kauniimmat loistivat vakaumusta ja iloa.

Mutta kaksi miestä siellä oli, jotka istuivat vierekkäin eivätkä ottaneet osaa yhteiseen keskusteluun. Toinen oli muukalainen, vastikään saapunut Parisiin, missä hänen rikkautensa, hänen lahjakkaisuutensa ja koko persoonansa jo oli tullut huomatuksi. Toinen oli vanha -- lähemmä 70 -- nerokas ja hyveellinen, urhoollinen ja kuitenkin huoleton Cazotte, kirjan _Le Diable Amoureux_ tekijä.

Nämä kaksi haastelivat tuttavallisesti keskenään erillään muista ja ainoastaan silloin tällöin todisti hymyily, että he tarkkasivat yleistäkin keskustelua.

"Niin", sanoi muukalainen, "niin, me olemme ennenkin tavanneet toisemme."

"Minusta teidän kasvojanne ei voisi unohtaa ja kuitenkin turhaan etsin niitä menneistä muistoista."

"Minä autan teitä. Palatkaa ajatuksissanne siihen aikaan, jolloin uteliaisuuden tai ehkä jalomman tiedonhalun johtamana pyritte päästäksenne Martines de Pasqualiksen salaperäiseen seuraan."

"Ah, se on mahdollista. Te kuulutte tuohon teurgiseen veljeskuntaan?"

"Ei, mutta minä seurasin heidän menojansa ainoastaan nähdäkseni, kuinka turhaan he yrittävät elvyttää kabbalan muinaisia ihmeitä."

"Miellyttääkö teitä salaiset tutkimukset? Minä olen heittänyt päältäni sen viehätyksen, minkä ne kerran antoivat mielikuvitukselleni."

"Te ette ole sitä heittänyt", vastasi vieras totisesti, "se on teissä vielä -- on teissä tällä hetkellä -- se sykkii sydämessänne -- se sytyttää järkenne, se puhuu kielellänne!"

Ja sitten vielä matalammalla äänellä vieras jatkoi puhettaan muistuttaen hänelle muutamia salaistoimituksia ja -oppeja -- selittäen niitä ja tukien niitä viittaamalla kuulijansa omaan kokemukseen ja elämäkertaan, jotka Cazotten ihmeeksi näkyivät olevan muukalaiselle tarkoin tunnettuja.

Vähitellen vanhuksen mieltynyt ja hyvänsävyisä katsanto pimeni ja hän loi aika ajottain tutkivia uteliaita pelokkaita silmäyksiä kumppaniinsa.

Ihastuttava herttuatar de G---- kiusottavasti huomautti vilkkaalle seurapiirille kuinka runoilijan näkö oli hajamielinen ja hänen otsansa pilvissä, ja Condorcet, joka ei pitänyt siitä, että kellekään muulle osotettiin huomiota hänen läsnä ollessaan, sanoi Cazottelle: "No, ja mitä _te_ ennustatte vallankumouksesta -- varsinkin mitä meitä koskee?"

Cazotte säikähti kysymyksestä -- hänen poskensa kalpenivat ja otsalla näkyi suuria hikipisaroita -- huulet värisivät -- hänen iloiset kumppaninsa tuijottivat häneen hämmästyneinä.

"Puhu!" kuiskasi vieras laskien hiljaa kätensä nerokkaan vanhuksen käsivarrelle.

Silloin Cazotten kasvojen ilme sulkeutui ja jäykistyi, hänen silmänsä harhailivat tyhjään avaruuteen ja matalalla ontolla äänellä hän vastasi näin:

"Te kysytte, kuinka se tulee kohtaamaan teitä itseänne, -- teitä sen oppineita ja vähimmän itsekkäitä kannattajia. Minä vastaan: te markiisi de Condorcet tulette kuolemaan vankilassa, mutta ei mestaajan kädestä. Tuona rauhan ja onnen aikana filosofi kantaa mukanaan, ei elonnestettä vaan myrkkyä."[15]

"Cazotte parka", sanoi Condorcet, leppeästi hymyillen, "mitä on vankiloilla, mestaajilla, ja myrkyllä tekemistä tuon vapauden ja veljeyden ajan kanssa?"

"Juuri vapauden ja veljeyden nimessä vankilat täyttyvät ja telottaja saa työtä yllinkyllin."

"Te ajattelette pappisvehkeitä eikä filosofiaa, Cazotte", sanoi Champfort.[16] "Entäs kuinka minun käy?"

"Te avaatte itse valtimonne suonet päästäksenne pois Kainin veljeydestä. Mutta olkaa huoleti, veitsi ei vie viimeisiä verenpisaroitanne. Teille, kunnioitettava Malesherbes, teillä Aimar Nicolai, teille, oppinut Bailly, minä näen mestauslavaa valmistettavan. Ja kaiken aikaa, oi suuret filosofit, teidän murhaajillanne ei ole kielellään muuta kuin filosofiaa!"

Seurasi yleinen ja täydellinen äänettömyys, kunnes Voltairen oppilas -- skeptillisten akatemikkojen prinssi, kuumaverinen La Harpe huudahti pilkallisesti nauraen: "Älkää minua imarrelko, oi profetta, jättämällä minut pois kumppaneitteni kohtalon osallisuudesta! Enkö _minä_ saa mitään osaa näytelläkseni teidän haavenäytelmissänne?"

Näin kysyttäessä Cazotten kasvot kadottivat luonnottoman kammon ja synkkyyden ilmeensä. Väkinäinen hymy, joka siinä tavallisesti oli, palasi ja leikki hänen kirkastuvissa silmissään.

"Saatte, La Harpe, kaikkein ihmeellisimmän osan: teistä tulee -- kristitty!"

Tämä oli liikaa kuulijakunnalle, joka hetkistä aikaisemmin oli näyttänyt vakavalta ja miettiväiseltä. He purskahtivat ylenmääräiseen naurunhohotukseen, kun taas Cazotte ikäänkuin ennustavan näkynsä uuvuttamana vaipui tuolilleen ja hengitti äänekkäästi ja raskaasti.

"Ei", sanoi Madame de G----, "te kun olette ennustanut niin vakavia asioita meille, teidän täytyy ennustaa jotakin myös' itsestänne."

Ankara puistatus valtasi vasten tahtoaan profetan. Se poistui ja hänen kasvoilleen jäi ylevä alistumisen ja tyyneyden ilme. "Madame", sanoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, "historia kertoo, että Jerusalemin piirityksessä muuan mies seitsemän päivää peräkkäin kulki pitkin muurinharjaa huutaen: 'Voi sinua, Jerusalem -- ja voi itseäni!'"

"No, Cazotte, mitä sitten?"

"Ja seitsemäntenä päivänä hänen näin huutaessaan tuli roomalaisten heittokoneista kivi, joka hänet murskasi."

Näin sanoen Cazotte nousi, ja vieraat tahtomattaankin kauhistuneina hajosivat vähäistä myöhemmin kukin suunnilleen.

VII LUKU.

"Kuka sinulle on antanut tehtäväksi kansan edessä kieltää jumaluuden olemassa-oloa? Mitä hyötyä luulet olevan ihmiselle kun vakuutat, että sokea voima hallitsee hänen kohtaloltaan ja umpimähkään iskee vuoroin rikosta vuoroin hyvettä?"

_Robespierre_, Discours, Mai 7, 1794.

Vähän ennen puoliyötä palasi muukalainen kotiinsa. Hänen asuntonsa oli tuollaisessa suuressa talossa, jota voidaan kutsua Parisin pienoiskuvaksi. Kellarit olivat vuokrattuina käsityöläisille ja miltei loiseläjille, usein rikollisille ja lainpakolaisille. Usein siellä asui joku uskallikko kirjailija, joka levitettyään kansaan kaikkea järjestystä mullistavia aatteita tai panetteluja pappien, ministerien ja kuninkaan luonteista, oli vetäytynyt rottien pariin välttääkseen "hyveellistä" uhkaavaa vainoa. Alakerta kuului kauppapuodeille -- välikerros taiteilijoille -- pääkerrokset ylimystölle ja vinttihuoneet päivätyöläisille tai ilotytöille.

Vieraan astellessa ylös rappusia syöksyi eräästä välikerroksen ovesta ulos nuori mies, erinomaisen vastenmielinen vartaloltaan ja naamaltaan, ja riensi hänen ohitsensa. Hänen katseensa oli kavala, synkkä, hurja ja samalla arka. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja liikkuivat suonenvedontapaisesti. Vieras pysähtyi ja tarkkasi epäilevästi hänen juoksuaan alas rappuja. Näin seisoessaan kuuli hän huoneesta, mistä nuori mies vastikään oli lähtenyt, valitusta; mies oli nopeasti ja rajusti tuupannut oven kiinni, mutta joku lastu oli estänyt ovea menemästä lukkoon ja se seisoi nyt raollaan. Vieras aukaisi sen ja astui sisään; hän kulki pienen huonosti sisustetun etehisen läpi ja astui makuuhuoneesen, jossa vallitsi likaisuus, epäjärjestys ja köyhyys. Vuoteella viruen ja tuskissaan väännellehtien makasi siinä vanha mies; yksi ainoa kynttilä loi heikkoa valoansa sairaan ryppyjen uurtamille kalmankalpeille kasvoille. Ei ketään palvelijaa ollut läsnä, hän näytti olevan jätetty oman onnensa nojaan heittämään henkensä. "Vettä", hän heikosti ähki -- "vettä, minä kuivun, sisukseni palavat!" Sisääntullut lähestyi vuodetta, kurottui hänen ylitsensä ja tarttui hänen käteensä. -- "Oi siunattu olet, Jean, siunattu!" sanoi kärsivä, "joko nyt olet tuonut lääkärin? Ah herra, minä olen köyhä, mutta minä voin maksaa teille hyvin. En tahtoisi vielä kuolla, tuon nuoren miehen tähden." Nousten istualleen vuoteessa hän loi huolestuneen silmäyksen tulijaan.

"Mitä oireita on teidän taudillanne?"

"Tulta -- tulta -- tulta, sydämessä, sisuksissa -- minä palan."

"Kuinka kauan on siitä kun saitte syödäksenne?"

"Syödäkseni! Ainoastaan tätä lientä. Tuossa on vati, siinä kaikki mitä minä olen kuuteen tuntiin syönyt. Tuskin olin sitä juonut, ennenkuin nämä tuskat alkoivat."

Muukalainen katseli vatia, johon vielä oli jäänyt pikkuisen sisällystä.

"Kuka teille tämän hankki?"

"Kuka? Jean! Kuka muu? Minulla ei ole palvelijaa, ei yhtäkään! Olen köyhä, sangen köyhä, herra. Vaan eipä! Lääkärit eivät välitä köyhistä. _Minä olen rikas!_ Voitteko parantaa minut?"

"Voin, jos taivas sallii. Odottakaa muutamia hetkiä."

Vanhus oli menehtymäisillään myrkyn nopeasta vaikutuksesta. Vieras kiiruhti omaan huoneesensa ja palasi kotvasen päästä tuoden laitteen, joka vaikutti vastamyrkyn tavoin. Tuska lakkasi, sininen väri poistui huulilta, vanhus vaipui syvään uneen. Vieras veti uutimet vuoteen ympärille, otti kynttilän ja tarkasti huoneustoa. Molempien huoneiden seinillä riippui mestarillisia maalauksia. Eräs salkku oli täynnä harjotelmia, yhtä taitavasti tehtyjä, mutta näissä viimemainituissa oli aiheet tavallisesti silmälle kammottavia ja maulle inhottavia. Ne esittivät ihmisruumista kaikenmoisten erilaisten kärsimysten alaisena -- piinapenkillä, telotuspyörän alla, hirsipuussa -- siinä oli kaikki mitä julmuus on keksinyt enentääkseen kuolontuskia, ja kaikki näytti vielä kauheammalta piirtäjän voimakkaan ja intohimoisen taiteen vaikutuksesta. Ja muutamat näin piirretyistä kasvoista olivat niin kaukana ihanteellisuudesta, että ne näkyivät olevan elävien muotokuvia; suurella, rohkealla, säännöttömällä käsialalla seisoi näiden alla: "Ylimysten tulevaisuus." Eräässä huoneen nurkassa ja lähellä vanhaa kaappia oli pieni käärö, jonka ylitse ikäänkuin peitteeksi oli huolimattomasti heitetty takki. Monta hyllyä oli täynnä kirjoja; ne olivat melkein yksinomaan ajan filosofien teoksia -- materialististen filosofien, varsinkin "encyclopedistien", joita Robespierre myöhemmin niin urheasti ahdisti, kun pelkuri ei pitänyt turvallisena jättää valtakuntaansa Jumalata vaille.[17]