Part 3

Pisanin tunteet eivät paljon pinnalla näyttäytyneet. Hän ei ollut noita helliä hyviä isiä, joiden lapset aina leikkivät polven eessä; hänen sielunsa oli niin peräti taiteessaan kiinni, että kotielämä liukui hänen ohitsensa melkein kuin se olisi ollut unta ja sydän olemassaolon varsinainen muoto ja ruumis. Henkilöt, jotka paljon viljelevät ajattelua, ovat usein tällaisia. Matematikkojen hajamielisyys on tullut sananparreksi. Kun kuuluisan ranskalaisen filosofin huoneesen palvelija syöksyi huutaen: "Tuli on talossa irti, herra!" -- niin viisas jatkaen problemiensa tutkistelua virkkoi: "Mene sanomaan rouvalle, hupsu! Minäkö sekaantuisin talousasioihin?" Mutta mitä on matematikka soittoon verraten -- soittoon, joka ei ainoastaan sävellä oopperoita vaan pelaa viulua! Tiedättekö mitä kuuluisa Giardini sanoi, kun joku oppilas kysyi, kuinka kauan kestäisi oppia soittamaan viulua! Kuulkaa ja hämmästykää te, jotka haluatte käännellä sitä jousta, jonka suhteen Odysseun jousenjännitys oli vain leikintekoa: "12 tuntia päivässä 20 vuoden kuluessa." Voiko siis ihminen, joka soittaa viulua, aina leikkiä pienokaistensa kanssa? Ei Pisani! Usein lapsuuden tarkassa epäluuloisuudessa oli Viola raukka hiipinyt ulos huoneesta itkemään sitä ajatusta, ettet sinä isä häntä rakastanut. Ja kuitenkin kaiken tämän ulkonaisen taiteilijan hajamielisyyden takana virtaili yhtä suuri luontainen hellyys ja kasvaessaan vanhemmaksi uneksija oppi uneksijaa ymmärtämään. Mutta nyt hän itse oli koko kunniasta erotettu -- kielletty tervehtimästä tyttärensä maineen nousua! Ja tytär itse oli mukana salaliitossa häntä vastaan! Terävämpi kuin käärmeen pistos oli se kiittämättömyys ja terävämpi kuin käärmeen pistos oli viulun nuhteleva ruikutus.

Ratkaiseva hetki on tullut. Viola on lähtenyt teatteriin äitinsä mukana. Pahastunut soittaja on jäänyt kotiin. Gionetta syöksyy huoneesen -- kardinaalin vaunut ovat ovella -- padronea (isäntää) on lähetetty noutamaan. Hänen täytyy heittää viulunsa -- täytyy pukea ylleen kirjailtu takkinsa pitsihihoineen. Tässä kaikki on joutuin, joutuin! Ja nopeasti vierivät vaunut ja mahtavana istuu ajaja ja komeasti orhit ravaavat. Pisaani raukka hämmentyy ja istuu kiusallisen epätietoisena. Hän saapuu teatteriin -- astuu alas pääovelle, kääntyilee ja katselee ympärilleen -- jotakin puuttuu. Missä on viulu? Voi! hänen sielunsa, hänen äänensä, hänen oma itsensä on jäänyt pois! Pelkkää konetta kulettavat palvelijat ylös portaita ja pitkin käytäviä kardinaalin aitioon. Mutta silloin, mikä häntä kohtaa! Näkeekö hän unta? Ensimäinen näytös on loppunut (häntä ei lähetetty noutamaan, ennenkuin onnistuminen oli taattu) ensimäinen näytös on kaiken ratkaissut. Hän tuntee sen siitä sähköisestä joukkotunteesta, mikä kaikilla sydämillä on yhteisenä suuressa kuulijakunnassa. Hän tuntee sen joukon henkeäpidättävästä äänettömyydestä -- hän tuntee sen vielä kardinaalin sormenkohotuksesta. Hän näkee Violansa näyttämöllä silkissä ja jalokivissä loistavana -- kuulee hänen äänensä, joka värähtelee kautta tuhansien sydänten! Mutta näytelmä -- osa -- soitto! Sehän on hänen toinen lapsensa -- hänen kuolematon lapsensa -- hänen sielunsa henkilapsi -- monen vuoden pitkällisen ja tuskallisen sielun ponnistuksen hedelmä -- hänen nerontuotteensa -- hänen oopperansa -- Sireeni.

Tämä siis oli se salaisuus, joka niin oli häntä sapettanut. Tämä oli ollut syynä riitaan kardinaalin kanssa -- tätä ei saanut ilmottaa, kunnes menestys olisi voitettu ja tytär liittänyt isän voitonriemun omaansa.

Ja tuossa hän seisoo, Viola -- ja jokainen sielu notkistaa itsensä hänen eteensä -- ihanampana kuin itse sireeni, jonka hän on loihtinut esiin sydämen syvänteistä. Oi ponnistuksen kauan viipynyt suloinen palkinto! Missä onkaan päällä maan sellaista riemua, minkä nero tuntee, kun se viimeinkin salatusta sopestaan saa astua valoon ja maineesen.

Hän ei ääntänyt -- hän ei liikahtanut -- hän seisoi kivettyneenä hengittämättä -- kyynelten poskilta valuessa: mutta aika ajoittain hänen kätensä hapuilivat ympäriltä, koneellisesti etsien uskollista soittokonetta. Miksei se ollut tässä ollakseen osallisena hänen voitostaan?

Viimeinkin esirippu laskeutui, mutta ah! sitä suosionosotusten myrskyä. Kuin yhtenä miehenä nousi kuulijakunta ja yhteen ääneen huudettiin kallis nimi. Viola tuli takaisin vavisten ja kalpeana -- ja näki koko joukossa vain isänsä kasvot. Yleisö seurasi kosteata silmänluontia ja luki tyttären ajatuksen ja tarkotuksen. Vanha hyvä kardinaali työnsi Pisania eteenpäin. Hurja soittaja! Tyttäresi on sinulle antanut enemmän takaisin kuin elämän, minkä sinä hänelle annoit!

"Viuluraukkani", sanoi hän pyyhkien silmiään, "nyt he eivät enää tule sinulle viheltämään!"

III LUKU.

"Sellaisten vastakkaisten vaikutinten -- tulen ja jään, naurun ja kyyneleitten, pelon ja toivon -- välillä petollinen nainen --"

_Gerusal. Lib._ IV, 94.

Vaikka sekä laulajan että oopperan menestys oli ollut täydellinen, oli kuitenkin ensimäisessä näytöksessä ja ennen Pisanin tuloa ollut hetki, jolloin vaaka oli hyvin täpärällä. Siinä köörilaulu oli täynnä kaikkia säveltäjän omituisuuksia. Ja kun tämä äänten pyörrevirta vaahtosi ja kuohui ja raasteli korvaa ja aistia kaikilla äänivivahduksillaan, tunsi kuulijakunta yhtaikaa, että ooppera oli Pisanin työtä. Sille oli annettu nimi, joka tähänasti oli estänyt tekijää arvaamasta, ja alkusoitto, joka oli ollut säännöllistä ja viehättävää, aiheutti, että yleisö oli keksivinään suosikkinsa Paisiellon teoksen. Tottuneina nauramaan ja halveksimaan Pisanin pyrkimystä säveltäjäksi tuntui heistä nyt kuin heitä olisi vedetty nenästä ja viekotettu taputtamaan käsiään alkusoitolle ja ensimäisille näytöksille. Pahaenteinen humina kuului yli salin -- laulajat ja orkesteri -- jotka niinkuin ainakin sähköisesti tunsivat yleisön mielialan -- tulivat itsekin hermostuneiksi ja pelästyivät; heiltä puuttui se tarmo ja tarkkuus, joka yksin olisi voinut kannattaa outoa soittoa.

Teatterissa on aina uudella tekijällä monta vastustajaa -- puolue, joka on voimaton, kun kaikki käy hyvin, mutta se väijyy uhkaavana sitä hetkeä, jolloin sattuu joku häiriö marssissa menestyksen määrään. Kuului vihellys tosin vain pieni, mutta kaikkien kättentaputusten vaikeneminen näytti merkitsevän sellaisen hetken tuloa, jolloin vastenmielisyys olisi kaikkiin tarttunut. Hengähdyskin voi panna lumivyöryn liikkeelle. Siinä kriitillisessä hetkessä Viola, sireenien kuningatar, astui ensi kerran esiin merenäärisestä luolastaan. Hänen tullessaan etualalle näyttämöä, tilaisuuden uutuus, kuulijakunnan jäähdyttävä välinpitämättömyys -- jota ei edes niin merkillisen kauneuden näkeminen heti saanut haihdutetuksi -- kateellisten laulajakumppanien kuiskeet näyttämöllä, valaistuksen kirkkaus ja vielä -- enempi kuin mikään muu -- äskeinen vihellys, joka kuului ennen hänen tuloaan -- kaikki tämä sai hänen lahjansa kivettymään ja tukahutti hänen äänensä. Ja sen sijaan että hänen olisi nopeasti pitänyt kaiuttaa mahtavan tervehdyksen, niin kuninkaallinen Sireeni muuttui vapisevaksi tytöksi, joka kalpeana ja mykkänä seisoi noiden lukemattomien silmien ankaran kylmän katseen edessä.

Sillä hetkellä kun hän jo oli pyörtymäisillään -- kun hän yli äänettömän joukon loi aran, rukoilevan silmäyksen -- huomasi hän eräässä aitiossa lähellä näyttämöä kasvot, jotka heti kuin taikavoimalla tekivät hänen mieleensä vaikutuksen, jota hän ei koskaan voinut selittää eikä unohtaa. Se herätti epämääräisen haavemaisen muiston, ikäänkuin hän ennen jo olisi nähnyt ne noissa päiväunelmissa, jotka hänelle lapsuudesta asti olivat tavallisia. Hän ei voinut kääntää katsettaan noista kasvoista ja hänen katsellessaan kauhu ja kylmyys, mikä äsken oli hänet vallannut, hävisi kuni sumu auringon tieltä.

Noissa tummissa loistavissa silmissä uhkui häntä vastaan niin paljon lempeätä rohkaisua, säälivää ja kunnioittavaa ihailua, niin paljon varottavaa ja vahvistavaa ja innostavaa, että jokainen -- näyttelijä tai muu esiintyjä -- joka joskus on huomannut, minkä vaikutuksen hänen mieleensä tekee yksikin vakava ja hyvänsuopa silmäys siitä kuulijakunnasta, jota on puhuteltava ja puolelleen taivutettava -- hän helposti käsittää, kuinka intoa sytyttävä muukalaisen silmäys ja hymyily oli alottelijalle.

Ja laulajan katsellessa ja punan palatessa sydämestä kasvoille, nousi muukalainen puoleksi, ikäänkuin muistuttaakseen yleisöä osottamaan kohteliaisuutta noin nuorelle, kauniille olennolle, ja niin pian kuin hän antoi merkin, seurasivat muut hänen esimerkkiään yleisellä kättentaputuksella. Sillä tämä muukalainen oli itsekin huomattava henkilö ja hänen äskeinen saapumisensa Napoliin oli yhtä suurena puheenaiheena kaupungissa kuin uusi ooppera. Ja sitten kun taputus lakkasi -- kirkkaana, täyteläisenä ja kahleettomana -- kuin maan tomusta vapautuneen hengen -- kaikuivat sireenin tenhoisat säveleet ilmoille. Siinä tuokiossa Viola unohti joukon, unohti uhkapelin, koko maailman,-- paitsi sen haavemaailman, jota hän nyt hallitsi. Oli ikäänkuin vieraan läsnäolo vielä enemmän olisi korottanut sitä harhatunnetta, jossa taiteilija ei tiedä muusta kuin taiteensa alueista. Laulaja tunsi kuin tuo tyyni otsa ja nuo loistavat silmät olisivat hänelle suoneet ennen tuntemattomia voimia ja kuin hänen etsiessään ilmaisua vieraan läsnäolon aiheuttamille oudoille tunteille tuo olento itse olisi hänelle kuiskannut laulun ja säveleet.

Vasta kun kaikki oli ohi ja hän näki isänsä ja tunsi hänen ilonsa, vasta silloin tämä lumous hävisi ja antoi sijaa suloisemmalle, kodin ja tyttären ilolle. Kuitenkin vielä kääntyessään näyttämöltä hän tahtomattaan katsahti taaksensa ja vieraan rauhallinen ja miltei kaihomielinen hymyily syöpyi hänen sydämeensä -- elääkseen siellä -- ja herätäkseen hajanaisten muistojen kera, puoleksi mieluisten, puoleksi tuskallisten.

Älkäämme viipykö hyvän kardinaalin onnitteluissa. Hän sanoi hämmästyneensä huomatessaan, että hän itse ja koko Napoli tähänasti olivat erehtyneet taidemaussaan -- ja vielä enemmän hämmästyneensä tavatessaan itsensä ja koko Napolin yhdessä erehdystään tunnustamassa -- jättäkäämme syrjään hurmautuneet ihailun kuiskeet, jotka suhisivat laulajattaren korvissa, kun hän hunnutettuna vaatimattomassa puvussaan pakeni läpi herrojen parven, joka täytti kaikki käytävät näyttämön takana, sivuuttakaamme isän ja lapsen armaan syleilyn, heidän paluumatkansa tähtien valaisemia katuja pitkin kardinaalin vaunuissa; älkäämme pysähtykö kertomaan hyväsydämisen yksinkertaisen äidin kyyneleistä ja huudahduksista. Katsokaamme heitä, kun he ovat palanneet tuttuun huoneesen -- kuinka vanha Gionetta häärii illallisen laitossa -- kuinka Pisani ottaa viulunsa laatikosta ja ilmottaa kaiken tapahtuneen älykkäälle kumppanille, kuulkaamme äidin matalaa englantilaista naurua! Mutta Viola, sinä kummallinen lapsi, miksi istut yksinäsi, nojaten päätäsi kaunokätösiisi ja kiinnittäen silmäsi ulos avaruuteen? Ylös, nouse! Jokainen soppi tänään hymyilköön kodissa!

Ja onnellinen seura siinä istui vaatimattoman pöydän ääressä. Itse Lukullus olisi voinut kadehtia noita kuivattuja viinirypäleitä ja maukkaita sardiineja ja vanhaa _lacrima_-viiniä, kunnon kardinaalin lahjaa.

Korkeaselkäisessä nojatuolissa lähellä soittajaa oli viulu, myöskin ikäänkuin osallisena juhla-ateriasta. Sen kunniakas vernissoitu naama loisti lampunvalossa, mutta sen äänettömyydessä oli pahankurinen äkeys, kun sen mestari joka suupalan välissä kääntyi puhumaan sille jostakin, mikä oli jäänyt kertomatta. Äiti rakas istui liikutettuna katselemassa voimatta syödäkään pelkästä ilosta, mutta äkkiä hän nousi ja laski säveltäjän otsalle laakeriseppeleen, jonka hän ennakolta oli valmistanut onnellisessa aavistuksessa, ja Viola, joka istui veljensä, viulun, toisella puolella, järjesteli seppelettä ja silitteli isänsä kiharoita kuiskaten "Caro padre, isäkulta, ethän enää anna _hänen_ minua torua!"

Silloin Pisani parka neuvottomana molempien lastensa keskellä, viinin ja voiton hämmentämänä kääntyi nuoremman lapsensa puoleen naiivilla ja hullunkurisella ylpeydellä: "En tiedä kumpaa enempi kiittää. Sinä lapseni annoit minulle niin paljon iloa -- minä olen niin ylpeä sinusta ja itsestäni -- mutta hän ja minä, miesrukka, me olemme monasti yhdessä onnettomuutta kärsineet."

Violan uni oli rauhaton, niinkuin luonnollista. Turhamielisyyden ja voiton hurmaus ja onnen tunne tuottamastaan onnesta, kaikki tämä oli nukkumista ihanampi. Mutta kuitenkin siitä uudelleen ja yhä uudelleen hänen ajatuksensa liitelivät noihin kummitteleviin silmiin, tuohon hymyilyyn, johon ainiaaksi liittyi ensimäisen voitonilon ja onnen muisto. Hänen tunteensa tällä hetkellä olivat sangen omituiset -- niinkuin hänen luonteensakin. Ne eivät olleet tytön tunteita, jonka sydän ensimäisen silmänluonnin koskettamana huokailee ensi lemmen tuttua ja luonnollista säveltä. Se ei ollut varsin ihailukaan, vaikka ne kasvot, jotka kuvastuivat mielikuvien lentävän virran jokahiseen aaltoon, olivat harvinaisen ihanat ja majesteetilliset. Eikä se ollut mieltymistä ja ihastusta, minkä vieras oli jättänyt jälkeensä, se oli inhimillinen kiitollisuuden ja ilon tunne, johon sekottui jotain muutakin, salaperäistä, kammottavaa. Totisesti hän oli nähnyt ennen nuo piirteet, mutta milloin ja missä? Ainoastaan silloin kun hänen ajatuksensa olivat koettaneet kuvitella tulevaisuutta ja kun kaikista yrityksistä huolimatta kukkakaunoisen ja päivänpaisteisen elämän sijasta kylmä ja pimeä aavistus oli noussut eteen ja saanut hänet säikähtymään syvimmässä sydämessään. Siinä oli jotakin löytynyt, mitä hän kauan oli turhaan etsinyt levottomalla kaipuullaan ja epämääräisillä haaveiluillaan vähemmän sydämellä kuin ajatuksella; ei niinkuin nuorukainen löytää tulevan rakastettunsa vaan pikemmin niinkuin tutkija, kauan etsittyään avainta johonkin tieteelliseen totuuteen, näkee sen tuikahtelevan edessään, kutsuillen, väistyillen, viekotellen ja taas kadoten. Lopuksi hän vaipui levottomaan uneen, jota häiritsivät rumat muodottomat haamut. Hän havahti, kun aurinko pilviautereitten takaa hämäränä pilkisti huoneesen, ja hän kuuli isänsä taas jo varhain palanneen vanhaan toimeensa ja kumppanistaan tuovan ilmoille pitkän kaihomielisen, suruisan säveleen, niinkuin kuolinmessun vainajalle.

"Mutta miksi", kysyi hän astuessaan alakertaan, "miksi, isä, on soittosi niin murheinen eilisillan riemun jälkeen?"

"En tiedä, lapseni. Aioin olla iloinen ja sepittää aarian sinun kunniaksesi, mutta se on itsepäinen kumppani tämä -- ja hän tahtoi tällaista."

IV LUKU.

-- "Näin sysäsivät hitaat ja arat intohimot."

_Gerusal. Lib._ IV, 88.

Pisanin tapana oli, milloin virkatoimet eivät erityisesti vaatineet hänen aikaansa, käyttää yhtä osaa päivällistunnistaan nukkumiseen, mikä tapa ei niin paljon johtunut mukavuudenhalusta kuin välttämättömyydestä, koska hän öisin niin vähän nukkui. Ja keskipäivä ei muuten soveltunutkaan Pisanille säveltämiseen tai soittamiseen. Hänen neronlahjansa muistutti lähdettä, joka aamuin ja illoin on täysi, yöllä ylitsevuotava ja puolipäivän ajoissa aivan kuiva. Tuona aikana, jolloin hänen puolisonsa useimmiten lepäsi, Signora tapasi pistäytyä tekemässä pieneen talouteen tarvittavia ostoksia tai nauttimaan pientä virkistystä juttelemalla naistuttujensa kanssa -- kuka nainen ei sitä tekisi? Ja nyt, loistavan voiton jälkeisenä päivänä, kuinka paljon onnitteluja hän tulisikaan saamaan!

Tänä aikana oli Violan tapana istua talonoven ulkopuolella kattoverhon alla, joka suojeli auringolta sulkematta näköalaa; siellä nytkin näkisitte hänen istumassa, piirustuskirja polvellaan, johon hän tuon tuostakin huolimattomasti katsahti. Viiniköynnökset kiertelivät säleittensä ympäri pihtipielissä hänen takanaan ja hitaasti liikkuivat hohtavat valkopurjeet merellä hänen edessään.

Hänen näin istuessaan pikemmin uneksivana kuin ajattelevana tuli Posilipolta päin astellen mies hitain askelin ja alasluoduin kasvoin. Hän kulki ihan talon vieritse ja Viola nostaen silmänsä hätkähti pelästyen tuntiessaan muukalaisen. Tahtomattaan päästi hän huudahduksen ja mies kääntyi, näki hänet ja pysähtyi.

Hän seisoi tuokion ajan tytön ja kimmeltävän meren välillä, liian vakavana ja hienona yrittääkseen mielistelyä, ja katseli vaieten punastuvia kasvoja ja nuorta hentoa olentoa edessään. Viimein hän puhui.

"Oletko onnellinen, lapseni", virkkoi hän melkein isällisellä äänellä, "siitä unesta, joka on edessäsi? Kuudentoista ikäisestä kolmeenkymmeneen on kättentaputusten soitto oleva suloisempaa kuin se soitto, minkä kielesi voi esittää!"

"En tiedä", vastasi Viola viivähdellen mutta rohkaistuen siitä lempeästä äänenpainosta, millä häntä puhuteltiin. "En tiedä olenko onnellinen nyt, mutta olin eilen illalla. Ja minä tunnen myöskin, teidän ylhäisyytenne, että minun on teitä kiittäminen, vaikka te tuskin tiedätte mistä."

"Sinä erehdyt", sanoi herrasmies hymyillen, "minä tiedän kyllä, että autoin ansaittua onnistumistasi, mutta sinä et tiedä, millä tavalla. Ja sanonpa _mistä syystä_ sen tein: koska näin sydämessäsi jalomman halun kuin naisellisen turhamaisuuden. Tytär minua miellytti. Ehkä mieluummin olisit suonut, että olisin laulajaa ihaillut?"

"Ei! Ah ei!"

"Hyvä, uskon sinua. Ja nyt, koska me näin olemme tavanneet toisemme, niin pysähdyn sinua neuvomaan. Kun ensi kerran menet teatteriin, on jaloissasi kaikki nuoret Napolin keikarit. Lapsi rukka! Liekki, joka huikaisee silmiäsi, voi kärventää siipiäsi! Muista, että ainoa arvonanto, joka ei tahraa, on sellainen, jota et saa noilta keikareilta. Ja mitkä lienevätkin tulevaisuuden unelmasi -- ja minä näen puhutellessani sinua, kuinka häilyvät ne ovat ja villit -- täyttykööt ainoastaan ne, jotka keskittyvät kotilieden ympärille."

Hän vaikeni Violan poven noustessa nutun alla. Ja luonnollisten ja viattomain tunteitten tulvaillessa hän huudahti, käsittäen neuvon vakavuuden, vaikka olikin italialainen:

"Ah, teidän ylhäisyytenne, ette tiedä, kuinka kallis minulle tämä koti nyt jo on. Ja isäni -- ilman häntä ei voisikaan olla minulla kotia, signor."

Syvä alakuloinen varjo laskeutui vieraan kasvoille. Hän loi silmänsä hiljaiseen taloon viinilehvästön peitossa ja käänsi ne taas nuoren näyttelijättären eloisiin henkeviin kasvoihin.

"Hyvä", sanoi hän. "Vilpitön sydän on itsellensä paras opas ja niinpä jatka ja menesty! Hyvästi kaunis laulaja."

"Hyvästi, teidän ylhäisyytenne, mutta" -- ja joku vastustamaton -- hätäinen, epämieluinen pelon ja toivon tunne -- pakotti häntä kysymään:

"Saanko nähdä teidät uudelleen San Carlossa vai ei?"

"Ei ainakaan muutamaan aikaan. Lähden Napolista tänään."

"Niinkö tosiaan!" Ja Violan sydän lysähti umpeen: näyttämön runollisuus oli mennyttä.

"Kenties", sanoi vieras kääntyen ja hiljaa kädellään koskettaen hänen kättään, "kenties ennenkuin taas tapaamme toisemme, olet saanut kärsiä -- olet tuntenut ihmiselämän ensimäisiä katkeria suruja -- tuntenut, kuinka vähän maineen ruusut voivat korvata mitä sydän menettää. Mutta ole rohkea äläkä alistu -- ei edes sille, mikä näyttää hurskaalta surulta.

"Tarkasta tuota puuta naapurin puutarhassa. Katso, kuinka se kasvaa vääränä ja mutkaisena. Tuuli toi kalliorotkoon siemenen, josta se lähti kasvamaan. Talojen ja kivien peitossa tukahtumaisillaan, luonnon ja ihmisen hylkimänä, on sen elämä ollut ainaista taistelua vapauden puolesta -- vapauden, joka sille on elinehto ja pääperuste. Sinä näet kuinka se on vääntynyt ja oksittunut, kuinka se on yhdessä kohdin tavatessaan esteen tehnyt työtä ja ponnistellut saadakseen runkonsa ja oksansa viimeinkin kirkkaan taivaan valoon. Mikä on ylläpitänyt sitä kautta kaikkien syntymän ja olosuhteiden asettamien vaikeuksien? Miksi sen lehdet ovat yhtä vihreät ja kauniit kuin viiniköynnöksen takanasi, joka kaikkine haaroinensa voi juoda täyttä päivänvaloa? Lapseni! syy on siinä vaistossa, joka sitä pakotti taistelemaan -- taistelu valon puolesta raivasi lopulta tiensä valoon. Niin jokainen urhea sydän, kaikissa kohtalon vaikeissa käänteissä ja murheiden tullessa kääntyköön aina aurinkoon, pyrkiköön taivasta kohti! Siitä lähtee vahvalle tietoa ja heikolle onnea. Ennenkuin taas tapaamme toisemme, tulet sinä luomaan murheisia ja raskaita silmäyksiä noihin hiljaisiin oksiin ja kun kuulet lintujen niiltä laulavan ja näet päivänpaisteen kallioiden ja kattojen välistä leikkivän sen lehvissä, niin ota vaarin siitä opetuksesta, jonka Luonto antaa ja pyri pimeyden puhki valoon!"

Puhuessaan hän hitaasti asteli eteenpäin ja jätti Violan ihmettelemään -- vaieten murehtimaan tulevan onnettomuuden hämärää ennustusta, ja kuitenkin kaikessa surussaankin tuntemaan hurmausta. Tahtomattaan seurasivat hänen silmänsä poistuvaa -- tahtomattaan hän ojensi kätensä ikäänkuin sillä liikkeellä kutsuakseen häntä takaisin. Hän olisi antanut maailman aarteet nähdäkseen hänen palaavan -- kuullakseen vielä kerran hänen matalaa tyyntä hopeista ääntään -- tunteakseen vielä kerran hänen kätensä vienoa kosketusta. Niinkuin kuutamo pehmentää ja kaunistaa joka sopen, johon se sattuu, niin oli hänen läsnäolonsa ollut -- niinkuin kuutamo häviää ja esineet taas saavat entisen ruman ja ikävän näkönsä -- niin hänkin näkyvistä poistui -- ja ulkonainen näköala tuntui heti jokapäiväiseltä.

Muukalainen kulki edelleen viehättävää tietä myöten, joka viimein johti vastapäätä yleisiä puistoja oleville palatseille ja kaupungin väkirikkaampiin osiin.

Joukko nuoria veltostuneita hovimiehiä oli keräytynyt erään talon edustalle, joka oli avoinna ajan mielihuvitusta varten -- varakkaampien ja ylhäisempien pelaajien kokouspaikka. He antoivat tietä ja kohteliaasti kumartaen hän astui heidän ohitsensa.

"Totta tosiaan", sanoi yksi, "eikö tuo ole rikas Zanoni, josta koko kaupunki puhuu?"

"Ah, sanotaan, että hänen rikkautensa on arvaamaton."

"Sanotaan -- kutka sanovat? -- Kuka siitä vastaa? Hän ei ole ollut montakaan päivää Napolissa enkä minä ole tavannut ketään, joka tietäisi mitään hänen syntymäpaikastaan, hänen suvustaan tai -- mikä on tärkeintä -- hänen omaisuudestaan."

"Se on totta; mutta hän saapui komeassa aluksessa, jonka sanottiin olevan hänen omansa. Katsokaa -- ei, se ei näy tästä -- mutta se on tuolla lahdessa ankkuroituna. Pankkiirit, joiden kanssa hän on tekemisissä, puhuvat suurella kunnioituksella hänen sijottamistaan rahasummista."

"Mistä hän tuli?"

"ltäisestä väylästä. Palvelijani kuuli muutamalta merimieheltä, että hän on monta vuotta asunut Intian sisäosissa."

"Oho, olen kuullut kerrottavan, että Intiassa noukitaan kultaa kuin pikkukiviä ja että siellä on lintuja, jotka rakentavat pesänsä jalokivistä houkutellakseen luokseen hyönteisiä. Mutta tässä tulee pelurien prinssi, Cetoxa; olen varma siitä, että hän jo on tehnyt tuttavuutta nuoren rikkaan herran kanssa; hänellä on sama vetovoima kultaan kuin magnetilla teräkseen. No, Cetoxa, mitä uutta signor Zanonin dukaateista?"

"Oh", sanoi Cetoxa huolettomasti, "minun ystäväni --"

"Ha, ha, kuulkaa! -- Hänen ystävänsä --"

"Niin, ystäväni Zanoni aikoo lähteä Roomaan vähäksi aikaa. Palatessaan on hän luvannut tulla luokseni jonakin päivänä illalliselle ja silloin esitän hänet teille ja Napolin parhaalle seurapiirille. Diavolo! hän on mitä viehättävin ja älykkäin herrasmies."

"Kerrohan, mitenkä niin äkkiä pääsit hänen ystäväkseen."