Part 28

Ensimäisen kerran naimisensa jälkeen Zanoni ja Viola olivat erossa -- sillä Zanoni oli lähtenyt Roomaan tärkeissä asioissa. "Ainoastaan muutamiksi päiviksi", hän sanoi ja matkusti niin äkkiä, ettei ollut aikaa hämmästykseen tai suruun. Mutta ensimäinen ero on aina haikeampi, kuin sen tarvitseisi olla. Se tuntuu katkaisevan sen elämän, missä lempiville on kaikki yhteistä, se saattaa sydämen tuntemaan, mikä tyhjä elämä on alkava, kun viimeinen eronhetki on saapuva niinkuin sen kerran täytyy saapua. Mutta Violalla oli uusi kumppani; hänellä oli se ilolahja, joka aina uudistaa naisen nuoruuden ja hurmaa hänen silmiään. Puolisona, vaimona nainen nojautuu toiseen, hänen onnensa, hänen elämänsä heijastuu miehestään -- niinkuin kiertotähti saa valonsa auringolta. Mutta nyt äitinä hän vuorostaan on riippuvaisuudesta tullut valtaan, nyt toinen olento nojautuu häneen -- avaruuteen on singonnut tähti, jolle hän on itse tullut auringoksi.

Muutamia päiviä -- mutta ne tulevat olemaan suloisia surussaankin! Muutamia päiviä, joiden jokainen tunti näyttää olevan ajastaika lapselle, jota silmä ja sydän valvoo. Lapselle on aika heräämisestä uneen ja unesta heräämiseen kokonainen käänne. Sen jokaista liikettä on tarkattava -- jokainen hymyily on uusi edistysaskel siinä maailmassa, jota se on tullut siunaamaan. Zanoni on lähtenyt -- viimeinen aironloiske on vaiennut -- viimeinen pilkku gondoolista häipynyt Venetsian vesikaduilta. Violan lapsi nukkuu kehdossaan äitinsä jalkojen juuressa ja Viola ajattelee kyynelehtien, mitä kertomuksia hän isälle saa kertoa satumaasta, joka tuosta pienestä vuoteesta leviää kaukaisuuteen tuhansine ihmeineen. Hymyile! -- itke! nuori äiti! Jo on elämäsi oudon kirjan kaunein sivu sinulta sulettu ja näkymätön sormi kääntää uuden lehden.

* * * * *

Rialton sillalla seisoi kaksi venetsialaista -- tulisia tasavaltalaisia ja demokraatteja. He kuvailivat Ranskan vallankumousta maanjäristykseksi, joka hävittäisi heidän oman kurjan ja raihnaisen hallitusmuotonsa ja antaisi yhdenvertaisuuden oikeudet Venetsian kansalle.

"Niin, Cottalto", sanoi toinen, "parisilainen kirjeenvaihtajani on luvannut poistaa kaikki vaarat ja tehdä tyhjäksi kaikki esteet. Hän sopii meidän kanssamme kapinan hetkestä, jolloin Ranskan legionat tulevat olemaan kanuunien kuulomatkan päässä meistä. Jonakin päivänä tällä viikolla, tällä tunnilla ja tässä paikassa hän tulee minua tapaamaan. Tämä on vasta neljäs päivä."

Hän oli tuskin sanonut nämä sanat, ennenkuin eräs viittaan puettu mies tuli vasemmalta käsin kapealta kadulta kävellen ja silmäiltyään heitä muutamia hetkiä tutkivasti, kuiskasi "Salut!" (Terveys!)

"Ja veljeys!" vastasi puhuja.

"Te siis olette urhoollinen Dandolo, jonka kanssa komitea valtuutti minua vaihtamaan kirjeitä? Ja tämä kansalainen --?"

"On Cottalto, josta usein olen kirjeissäni puhunut."[65]

"Terveys ja veljeys hänelle! Minulla on paljon teille kummallekin puhumista. Tänä iltana tulen luoksenne, Dandolo. Mutta kadulla meidät voidaan huomata."

"Enkä minä uskalla tarjota omaa taloani; tyrannivalta tekee seinistäkin vakoilijoita. Mutta tässä mainittu paikka on turvallinen", ja hän pisti muukalaisen käteen paperilipun.

"Tänä iltana siis kello 9! Sillävälin minulla on muita asioita." Mies vaikeni, hänen muotonsa muuttui ja kiihkeällä äänellä hän jatkoi:

"Viimeinen kirjeenne mainitsi jotakin rikkaasta ja salaperäisestä muukalaisesta -- Zanonista -- onko hän vielä Venetsiassa?"

"Kuulin, että hän olisi lähtenyt tänä aamuna, mutta hänen vaimonsa on vielä täällä."

"Hänen vaimonsa -- sepä hyvä!"

"Mitä te hänestä tiedätte? Luuletteko, että hän meihin liittyisi? Hänen rikkautensa olisi --"

"Sanokaa hänen talonsa, hänen osotteensa nopeaan'" keskeytti mies.

"Palazzo di ----, suuren kanavan varrella."

"Kiitos! kello 9 tapaamme toisemme."

Mies riensi takaisin pitkin katuja, mistä hän oli tullut ja kun hän kulki sen talon ohi, johon hän oli asettunut asumaan (edellisenä iltana hän oli tullut Venetsiaan), tarttui hänen käteensä vaimo, joka seisoi ovessa.

"_Monsieur_", sanoi hän ranskankielellä, "minä olen odottanut palaamistanne. Ymmärrättekö? Tahdon panna kaiken alttiiksi ja tulla teidän kanssanne Ranskaan seisoakseni elämässä ja kuolemassa mieheni sivulla!"

"Kansalainen, minä lupasin miehellenne, että jos tämän valitsette, uhraan minä oman turvallisuuteni teitä auttaakseni. Mutta ajatelkaa vielä! Miehenne on yksi niitä jotka Robespierren silmä jo on merkinnyt: hän ei voi paeta. Koko Ranska on tullut vankilaksi epäillyille. Te ainoastaan panette itsenne vaaraan, jos palaatte. Suoraan puhuen, kansalainen, se kohtalo, joka tulisi osaksenne, voisi olla _guillotiini_.[66] Minä sanon vaan sen, minkä miehenne pyysi minua puhumaan, te tiedätte sen kirjeistä."

"Monsieur, minä palaan kanssanne", sanoi vaimo ja hymyili kalpeine kasvoineen.

"Ja kuitenkin hylkäsitte miehenne vallankumouksen kirkkaassa päivänpaisteessa ja aikoisitte nyt palata hänen luokseen keskelle sen myrskyä ja jylinää!" sanoi mies puoleksi ihailevasti, puoleksi moittivasti.

"Minä lähdin sieltä, koska isäni päivät oli luetut, koska hänellä ei ollut muuta turvaa kuin paeta vieraaseen maahan, koska hän oli vanha ja varaton eikä hänellä ollut ketään huolehtijaa, koska mieheni ei ollut vaarassa mutta isäni; nyt isä on kuollut -- kuollut! Mieheni on nyt vaarassa. Tyttären velvollisuudet loppuivat -- vaimon alkavat!"

"Olkoon niin, kansalainen, kolmantena iltana lähden. Ennen sitä voitte peruuttaa päätöksenne."

"Sitä en tee koskaan."

Kolkko hymy välähti miehen kasvoilla.

"Oi guillotiini, sanoi hän, kuinka monta hyvettä oletkaan tuonut päivänvaloon! Syystä sinua kutsutaan pyhäksi äidiksi, verinen mestauslava!"

Hän kulki edelleen, itsekseen puhellen, huusi gondolia ja oli pian suuren kanavan vilkasliikkeisillä vesillä.

V LUKU.

"Se mitä en tiedä, on ehkä vielä surullisempaa ja kauheampaa."

La Harpe, _Le Comte de Warwick_, Act. V. I.

Ikkuna oli auki ja Viola istui sen ääressä. Alhaalla välkkyivät vedet kylmässä mutta kirkkaassa päivänpaisteessa ja kauniiseen puoleksi poiskääntyneeseen naiseen kulkivat monen uljaan kavaljeerin silmät, gondolien liukuessa ohi.

Mutta viimein keskellä kanavaa yksi näistä tummista aluksista pysähtyi ja muuan mies sen kannelta loi katseensa muhkeaan palatsiin. Itke nyt -- älä enää naura, nuori äiti -- viimeinen lehti on käännetty!

Palvelija astui huoneeseen ja antoi Violalla kortin, jossa seisoi nämä sanat englanniksi: "Viola, minun täytyy saada tavata sinut. Clarence Glyndon."

Ah, miksei vaan? kuinka mielellään Viola hänet tapaisi! -- kuinka hauska olisi saada hänelle kertoa onnestaan -- Zanonista -- kuinka hauska näyttää hänelle lasta! Clarence raukka! Viola oli tähänasti aivan unohtanut hänet niinkuin hän oli unohtanut koko varhemman elämänsä -- sen unelmat, sen turhuudet, sen kiihotukset, teatterin häikäilevät lamput, meluisan joukon kättentaputukset.

Glyndon astui sisään. Viola säikähti hänet nähdessään, niin muuttunut oli hän: otsa synkkä, piirteet päättäväiset, huolien uurtamat -- hän -- entinen kaunis ja huoleton taiteilija ja rakastaja. Hänen pukunsa ei ollut huono, mutta huolimattomasti pidetty. Hänen käytöksensä oli nyt puolittain raaka ja häikäilemätön sen sijaan että hän ennen oli ollut vilkas mutta kaino ja vilpitön, silloin kun hän taidetta ihaili ja tähtöistä viisautta haaveksi.

"Sinäkö?" sanoi Viola viimein. "Clarence parka, kuinka olet muuttunut?"

"Muuttunut!" vastasi tämä tuimasti ja istuutui Violan viereen. "Ja ketä minun on siitä kiittäminen, jollei pahoja henkiä -- noitia, jotka sinuunkin ovat tarttuneet niinkuin minuun? Viola, kuule minua. Muutamia viikkoja sitten sain tiedon, että sinä olit Venetsiassa. Kaikenlaisilla verukkeilla ja lukemattomissa vaaroissa olen tullut tänne, pannen alttiiksi vapauden, ehkä henkeni, jos nimeni ja toimeni tulisi Venetsiassa tunnetuksi, jotta sinua varottaisin ja pelastaisin. Muuttunut! sanot sinä -- muuttunut päältäpäin, mutta mitä se on sisäisen hävityksen rinnalla? Ole varuillasi, ole ajoissa varuillasi sinäkin!"

Glyndonin ääni, joka kuului kuin haudan syvyydestä, pelotti Violaa vielä enemmän kuin hänen sanansa. Hän näytti niin kalpealta, kuihtuneelta kuin jos hän olisi kuolleista noussut pelkoa ja kauhua tuomaan. "Mitä" sanoi Viola viimein värisevällä äänellä, "mitä hurjia sanoja sinä puhutkaan! Voitko --"

"Kuuntele.'" keskeytti Glyndon pannen kätensä Violan käsivarrelle ja sen kosketus oli kalmankylmä -- "kuuntele! Olet kuullut vanhoja kertomuksia miehistä, jotka tekivät liiton pirujen kanssa saadakseen yliluonnollisia voimia. Ne kertomukset eivät ole satuja. Sellaisia ihmisiä löytyy. Niiden ilona on lisätä itsensä kaltaisten onnettomien lukua. Jos heidän kokelaansa koetuksessa joutuvat tappiolle, niin piru heihin tarttuu jo tässä elämässä, niinkuin se on tarttunut minuun! -- ja jos he siinä onnistuvat, niin voi! vielä pitkällisempi kärsimys! Heidän elämänsä voi tulla sellaiseksi, etteivät mitkäät keinot voi pahaa karkottaa eikä tuskia lieventää. Minä olen tullut paikoista, missä verta virtanaan vuotaa -- missä Tuoni seisoo uljaimman ja korkeimmankin rinnalla ja missä ainoa yksinvaltias on guillotiini. Mutta kaikki kuolonvaarat, mitkä ihmistä voivat saartaa, eivät ole mitään sen huoneen rinnalla, missä kuolemaa kauheampi hirviö elää ja liikkuu!"

Ja sitten Glyndon kylmästi ja kiusallisen tarkasti kertoi, niinkuin hän Adelalle oli kertonut, läpikäymästään vihkimyksestä. Hän kuvaili sanoilla, jotka jäätivät kuulijan veren, muodottoman haamun saapumisen ja sen silmät, jotka panivat katselijan aivot sekaisin ja hänen verensä ja ytimensä hyydyksiin. Jos se kerran oli nähty, ei sitä millään saanut poistetuksi. Se tuli omasta tahdostaan, tuoden mustia ajatuksia -- kuiskaten outoja viettelyksiä. Ainoastaan hurjan kiihotuksen näyttämöiltä se pysyi poissa. Mutta milloin mielessä oli levollisuus -- yksinäisyys -- rauhan ja hyvyyden kaipuu -- silloin se saapui ahdistamaan. Viola oli kauhunlyömä. Hurja kertomus vahvisti niitä hämäriä aavistuksia, joita hän ei koskaan rakkauden ja luottamuksen syvyydessä ollut tutkistellut vaan ainoastaan karkottanut pois niiden tullessa -- aavistuksia siitä, ettei Zanonin elämä ollut samanlainen kuin muiden kuolevaisten. Ennen hänen lempensä oli ne ajatukset pitänyt syrjässä muka väärinä epäluuloina, mutta näin lievennettyinä ne vaan olivat lumotuilla kahleillaan sitoneet hänen sydämensä ja aistimensa. Nyt kun Glyndonin kauhistuttava kertomus häneen tartutti pelon, pääsivät lumouksen siteet valloilleen -- Viola hypähti säikähtäen pystyyn -- ei _itsensä_ vuoksi vaan lasta hän puristi käsivarsiinsa!

"Onneton!" huudahti Glyndon vavahtaen, "oletko sinä synnyttänyt uhrin, jota nyt et voi pelastaa? Älä anna sille ruokaa -- älä tottele, kun se pyytää. Haudassa ainakin on lepoa ja rauhaa!"

Silloin Violan mieleen muistui kuinka Zanoni yöt läpeensä oli valvonut kehdon ääressä ja kuinka silloinkin häneen oli hiipinyt pelko, kun hän kuuli hiljaiset, puoleksi lauletut sanat. Ja kun lapsi häntä katseli kirkkailla vakavilla silmillään, oli sen katseen kummallisessa älykkyydessä jotakin, mikä ainoastaan lisäsi pelkoa. Näin seisoivat äiti ja varottaja kahden ääneti -- aurinko paistoi heihin ikkunasta ja kehdon ääressä, vaikkeivät he sitä nähneet, istui musta liikkumaton sumu-olento.

Mutta vähitellen palasivat nuoreen äitiin paremmat ja oikeammat ja kiitollisemmat menneisyyden muistot. Lapsen kasvot saivat poissaolevan isän ilmeen ja ruusuisilta huulilta tuntui surullinen ääni lausuvan: "Minä puhun sinulle lapsessasi. Palkaksi kaikesta minun rakkaudestani sinua ja lastasi kohtaan, epäiletkö minua tuomitsevan hourailijan ensimäisestä syytöksestä?"

Violan rinta kohoili -- hän ojentautui suoraksi -- hänen silmänsä loistivat kirkkaina ja pyhinä.

"Mene, oman näköhäiriösi onneton uhri", sanoi hän Glyndonille, "minä en uskoisi omia aistimianikaan, jos ne syyttäisivät _tuon_ lapsen isää. Ja mitä sinä tiedät Zanonista? Mitä yhteyttä on Mejnourilla ja hänen herättämillään hirvittävillä haamuilla sen loistavan olennon kanssa, josta sinä puhuit?"

"Sinä saat sen piankin nähdä", vastasi Glyndon synkästi. "Se haamu, joka minua vainoo, kuiskaa nyt juuri verettömillä huulillaan, että sen kauhut odottavat sinua ja lastasi! Minä en vielä sinulta pyydä päätöstä, mutta ennenkuin lähden Venetsiasta, tapaamme taas toisemme."

Hän sanoi ja lähti.

VI LUKU.

"Mihinkä harhaan sielusi antautuukaan?"

La Harpe, _Le Comte de Warwick_, Act. IV, 4.

Ah, Zanoni, pyrkijä tumma ja kirkas! Luulitko todella, että side aikakautisen eläjän ja päiväntyttären välillä voisi jäädä pysyväksi? Etkö nähnyt että ennen vihkimyksen tulikoetta ei sinun viisautesi ja hänen lempensä voineet olla toistensa tasalla? Oletko poissa nyt etsimässä pyhien salaisuuksien joukosta turvakeinoa lapselle ja äidille ja unohdatko, että haamu, joka sinua auttoi, nyt hallitsee omia lahjojaan -- niiden elämää, jotka se salli sinun haudasta pelastaa? Etkö tiedä, että pelko ja epäluottamus, kylvettyinä rakastavaan sydämeen, kasvavat metsäksi, joka peittää taivaan tähdet? Mies tumma ja kirkas! Vihaiset silmät väijyvät äidin ja lapsen vieressä!

Koko sen päivän Violaa kiusasivat tuhannet aatokset ja pelotukset, jotka pakenivat, kun hän niitä tarkasteli, mutta palasivat sitä synkempänä. Hän muisti, kuinka hänen koko lapsuutensa oli ollut täynnä kummallisia aavistuksia siitä, että hän oli määrätty jonkun yliluonnollisen tuomion uhriksi. Hän muisti, että kun hän tästä oli kertonut Glyndonille, heidän istuessaan Napolin lahden uinuvien vetten rannalla, oli Glyndonkin sanonut tuntevansa samoja aavistuksia itsestään, ja silloin oli salaperäinen myötätunto yhdistänyt heidän kummankin kohtalonsa. Viola muisti varsinkin, että heidän verratessaan hajanaisia havaintojaan, molemmat olivat sanoneet, että Zanonin ensimäisestä näöstä vaisto oli puhunut heidän sydämessään kuuluvammin kuin koskaan ennen, kuiskaten, että "_häneen_ liittyi aavistamattoman tulevaisuuden salaisuus."

Ja nyt kun Glyndon ja Viola taas olivat tavanneet toisensa, heräsi lapsuuden pelko taas loihditusta unestaan. Viola alkoi tuntea samanlaista kauhua kuin Glyndon ja turhaan hän järkensä ja rakkautensa voimalla sitä vastaan taisteli. Kun hän sitten kääntyi katsomaan lastansa, silmäili se vastaan vakavasti ja lujasti ja sen huulet liikkuivat ikäänkuin se olisi koettanut puhua -- mutta ei mitään ääntä kuulunut. Pienokainen ei tahtonut nukkua. Aina kun Viola katseli sen kasvoja, aina sen silmät tarkkaavaisina valvoivat ja niiden vakavuus moitti äidin syytöksiä. Ne silmät olivat jäätävät. Kykenemättä omin neuvoin kestämään tätä kaikkien tähänastisten tunteittensa äkkinäistä ja täydellistä mullistusta, Viola teki päätöksen, joka vastasi hänen uskoaan ja maansa tapoja: hän lähetti hakemaan papin, joka Venetsiassa oli ollut hänen rippi-isänsä, ja tälle hän intohimoisesti nyyhkyttäen ja äärettömästi peläten tunnusti epäilykset, jotka häntä vaivasivat. Hurskas isä, joka oli hyväluontoinen mutta ilman suurta sivistystä ja älyä, sulki Violan sydämestä kaiken toivon. Hänen varotuksensa oli vakava, sillä hänen kauhunsa oli niin vilpitön. Hän Glyndonin lailla rukoili Violaa pakenemaan, jos hän hiukankin epäili, että miehensä harrastukset olivat sellaisia, joiden kannattamisesta katolinen kirkko oli niin monta oppinutta miestä polttanut. Ja sekin vähä, mitä Viola taisi kertoa, näytti tietämättömästä papista ehdottomasti todistavan noituutta ja manausta. Hän oli itsekin kuullut oudoista huhuista, jotka Zanonia seurasivat, ja sentähden hän oli valmis uskomaan pahinta. Kunnon ukko olisi hyvällä omallatunnolla lähettänyt Wattin poltettavaksi, jos hän olisi kuullut tämän puhuvan höyrykoneestaan. Viola oli aivan suojaton hänen kiivaita ja jyrkkiä sanojaan vastaan. Ja katolilaiset papit voivat, olkoot he kuinka vähäjärkisiä, laajan kokemuksensa kautta niin hyvin oppia tuntemaan ihmissydämen, kun se heille alinomaa paljastetaan nähtäväksi; siksipä tämäkin pappi puhui Violalle enemmän lapsen vaarasta kuin hänen omasta vaarastaan. Hän sanoi: "Noidat ovat aina parhaimpansa mukaan koettaneet vietellä ja lumota nuorten sieluja, jopa pienten lasten", ja sitten hän ryhtyi latelemaan pitkän sarjan taruja, joita hän sanoi historiallisiksi tosiasioiksi. Sellainenkin, mille pohjoismainen nainen olisi nauranut, pelotti hentoa taikauskoista napolitarta, ja kun pappi lopetti juhlallisen ankarasti muistuttamalla, että Viola laiminlöi velvollisuutensa lasta kohtaan, jos hän empi pakenemasta sen kanssa pois siitä talosta, jota mustat voimat ja jumalattomat tai'at hallitsivat -- silloin Viola, joka vielä piti kiinni Zanonin valoisasta kuvasta, vaipui hervottomuuteen, joka kokonaan sai valtaansa hänen järkensä.

Tunnit kuluivat, ilta saapui, talo kävi äänettömäksi ja Viola heräsi siitä kankeudesta ja kuuroudesta, joka oli hänet vallannut, ja asteli edestakaisin huoneessaan levottomana ja hämmentyneenä. Hiljaisuus tuli sietämättömäksi, mutta vielä sietämättömämpi oli ääni, joka hiljaisuuden katkaisi, kellon nakutus, kun se hetken toisensa jälkeen hautaansa lähetti. Viimein itse ajantuokiot tuntuivat saavan äänen ja muodon. Viola oli näkevinään niiden hypähtävän esiin aavemaisina pimeyden kohdusta, ja ennenkuin ne taas vaipuivat siihen takaisin ja sammuivat, niin ne hiljaisin äänin supisivat: "Vaimo, me kannamme ikuisuuteen kaiken, mikä ajassa tehdään! Mitä me sinusta kerromme, vastasyntyneen sielun vartija?" Viola tajusi, että hänen mielikuvituksensa oli puolittain muuttunut hourailuksi, joka oli unen ja valveen välillä. Äkkiä yksi ajatus tuli muita voimakkaammaksi. Se huone, jonka Zanoni tässä talossa ja joka talossa, missä he asuivat -- Kreikan saarellakin -- oli erottanut itselleen yksinoikeudeksi, ja jonka kynnyksen yli ei kukaan, ei itse Violakaan, saanut astua -- se huone nyt veti häntä puoleensa, vaikkei hän tähänasti ollut uteliaisuudestakaan tahtonut käskyä rikkoa, niinkauan kuin hän eli tyytyväisenä rakkauden suloisessa luottamuksessa. Nyt hän ajatteli: ehkä _siellä_ voisi löytyä jotakin, mikä arvotuksen ratkaisisi ja hajottaisi tai vahvistaisi epäilykset. Tämä ajatus kasvoi yhä voimakkaammaksi, vastustamattomasti se tuntui panevan hänen jalkansa liikkeelle.

Ja nyt läpi huoneiden ja käytävien sinä hiivit, armas olento, unissakävijä ja kuitenkin valvova. Kuu paistaa sinuun, kun käyt huoneesta huoneeseen, valkeapukuinen vaeltava henki! Käsivarret ristissä rinnoilla, silmät avoimina, katse tyyni ja peloton. Äiti, lapsesi johtaa sinua! Ajantuokiot juoksevat edelläsi. Sinä kuulet vielä kellon äänen, joka heidät kutsuu takaisin hautaansa. Eteenpäin kulkien sinä tulet ovelle. Ei mitkään salvat pidätä, ei mikään lumous aja takaisin. Tomun lapsi, sinä seisot yksin yön hiljaisuudessa siinä huoneessa, missä lukemattomat leijuvat ilma-olennot usein kokoontuivat tietäjän ympärille!

VII LUKU.

"Maisen elämän raskas unennäkö vaipuu ja vaipuu ja vaipua."

_Das Ideal und das Leben_.

Viola seisoi huoneessa ja katseli ympärilleen. Ei näkynyt mitään merkkejä, joista inkvisiittori olisi voinut keksiä mustan tieteen harjottajan. Ei mitään pulloja tai sulatusuuneja, ei mitään pronssihelaisia kirjoja, ei pääkalloja eikä salakirjaimilla täytettyjä liuskoja eikä ristiinpantuja luita. Rauhallisesti kuutamo virtasi autioon huoneeseen ja valaisi sen valkeita paljaita seiniä. Muutamia kuihtuneita kukkaiskimppuja, muutamia pronssiastioita huolimattomasti pantuina puuhyllylle -- siinä kaikki, mitä utelias silmä näki poissaolevan omistajan harrastuksista. Magia, jos sitä oli, asui tietäjässä ja ainekset olivat ainoastaan tavallista pronssia ja kasveja. Niin ovat aina neron -- tähtientavottajan -- työt ja ihmeet! Sanat ovat kaikkein ihmisten yhteistä omaisuutta, mutta sanoista luo nero kuolemattomia teoksia, rakentaen temppeleitä, jotka elävät kauemmin kuin pyramidit, ja itse papyruslehti tulee Shinariksi, jonka ylpeitä torneja vastaan aikojen vedenpaisumus turhaan kuohuilee!

Mutta eikö se henkilö, joka tästä hiljaisuudesta loihti esiin ihmeitä, ollut jättänyt jälkeensä mitään lumousvoimaa?

Siltä ainakin tuntui, sillä Viola siellä seisoessaan alkoi tajuta, kuinka sisällään tapahtui joku salaperäinen muutos. Hänen verensä jähmettyi nopeasti ja suonissa syntyi suloinen raukeus. Hän tunsi kuin jäsenistään olisivat siteet irtautuneet ja pilvi toisensa jälkeen väistynyt silmien edestä. Kaikki hämmentyneet ajatukset, jotka hänen horroksessaan olivat liikkuneet, keskittyivät nyt yhteen ainoaan kiihkeään haluun -- saada nähdä poissaoleva -- saada olla hänen kanssaan. Ne monaadit,[67] jotka muodostavat ilman avaruuden, tuntuivat olevan täynnä henkistä vetovoimaa -- ne tuntuivat tulevan välittäjäksi, jonka kautta Violan henki saattoi irtautua maisesta lihastaan ja seurustella sen hengen kanssa, johon hänen sanaton halunsa veti häntä. Häntä valtasi raukeus, hän astui horjuen eteenpäin hyllylle, missä astiat ja kukat olivat, ja alas kumartuessaan hän yhdessä astiassa näki pienen pronssipullon. Koneellisesti ja ikäänkuin tahtomattaan hänen kätensä tarttui pulloon, hän aukaisi sen ja siitä kuohahti ylös nopeasti haihtuva aines, joka levitti huoneeseen ihanaa tuoksua. Viola hengitti sen huumaavaa hajua, hän kasteli ohimoitaan nesteellä ja äkkiä hän tunsi raukeuden menneen -- hän tunsi kohoutuvansa ilmaan, liitelevänsä, lentävänsä linnun siivillä.

Huone katosi hänen silmistään -- pois -- pois -- yli maitten ja merten ja ilman avaruuksien mahtavan kaipauksen siivillä lentää vankeudestaan päässyt sielu.

Eräällä tasolla (stratum), joka ei ollut tätä maailmaa, seisoivat maailmassasyntyneiden Tiedonpoikien haahmot; sikiävässä maailmassa -- karkeassa, värittömässä, ohuessa aineessa, yhdessä niistä "tähtisumuista", joita tuhattuhansien tähtikuntien auringot levittävät kiertäessään ympäri Luojan istuimen,[68] ja jotka vuorostaan itse tulevat uusiksi sopusuhtaisiksi ja ihaniksi maailmoiksi -- planetoiksi ja auringoiksi, jotka taas aina ja alati tulevat lisäämään loistavaa sukuansa ja olemaan vielä syntymättömien planettojen ja aurinkojen synnyttäjiä.

Siellä, sikiävän maailman äärettömässä autiudessa, josta satojentuhansien vuosien jälkeen vasta voi syntyä valmis maailma -- siellä Viola näki Zanonin, eli pikemmin hänen kaltaisuutensa, hänen kuvansa, hänen lemurinsa,[69] -- sillä ei se ollut hänen inhimillinen ja ruumiillinen muotonsa -- ikäänkuin hänenkin järkiluontonsa niinkuin Violan olisi saviasunnostaan poistunut. Ja niinkuin aurinko kiertäessään ympäri ja loistoaan levittäessään on kaukaisuuteen luonut itsestään tuon utumaisen kuvan, niin mainen olio, loistavamman ja kestävämmän olemuspuolensa toiminnalla oli luonut oman kaltaisuutensa tähän uuteen syntymättömään taivaankappaleeseen. Tuossa seisoi sen sivulla haamu -- haamu-Mejnour. Jättiläismuotoisessa sekaso'assa -- kaaoksessa -- yltympäri raivosivat ja taistelivat syntyvät elementit -- vesi ja tuli, pimeys ja valo keskenään, höyry ja pilvet jähmettyivät vuoriksi ja Elämän Henki liikkui tasaisena loistona kaiken yli!

Mitä enemmän uneksiva Viola katseli ja värisi, näki hän, että nuo kaksi ihmishaamua eivät olleet yksin. Hämäriä hirviöitä, joita ainoastaan tämä sekasoka saattoi synnyttää, ensimäinen mateleva jättiläismäinen rotu ryömi synnytystuskissa olevan maailman varhaisimmilla tasoilla, kiemuroi mutaisessa aineessa tai liiteli sakeissa meteorihöyryissä. Mutta näistä molemmat etsijät eivät näyttäneet välittävän: heidän katseensa oli tarkkaavaisena kiintynyt johonkin esineeseen kaukaisuudessa. Hengen silmillä Viola seurasi heidän katsettaan, ja kauhulla, jota suurempaa ei sekasorto hirveine asukkaineen voinut synnyttää, näki hän kuin varjokuvana sen huoneen, jossa hänen oma ruumiinsa vielä viipyi, hän näki valkeat seinät, kuutamon lattialla, ikkunan avoimena ja Venetsian katot ja kirkontornit häämöttävän yli alhaalla huokaavan meren -- ja siinä huoneessa oli hänen itsensä aavemainen kuva! Tämä kaksinkertainen haamu -- hän itse toisena haamuna tässä -- katsellen haamu-minäänsä -- se herätti sellaista kauhua, jota eivät sanat voi kertoa eikä pisinkään elämä peittää unohdukseen.