Part 27

Urhoollinen ja jalo oli tämä itsensä kieltäminen, sillä usein samalla kun hän näin puhui, näki hän tuon hirviön lyyhistyvän sisaren viereen ja tuijottavan häntä, joka kielsi sen olemassaolon. Mutta vielä enemmän, jos mahdollista, kuin Adelan kuihtunut muoto ja vapisevat liikkeet häntä puistatti sisaren rakkauden muutos; sen tilalle oli syntynyt luonnonomainen kammo. Adela kalpeni, jos veli häntä lähestyi, vapisi, jos tämä otti häntä kädestä. Muusta maailmasta he olivat erotettuja ja kauhean muiston kuilu nyt lisäksi ammotti veljen ja sisaren välillä. Glyndon ei kauemmin kärsinyt katsella sitä olentoa, jonka elämän _hän_ oli omallaan katkeroittanut. Hän esitti joitakin tekosyitä lähteäkseen pois ja väänteli itseään nähdessään, että niihin halukkaasti suostuttiin. Ensimäinen ilonsäde, jonka hän oli tuon onnettoman yön jälkeen nähnyt Adelan kasvoilla, näkyi silloin, kun hän sanoi "hyvästi." Muutamia viikkoja hän retkeili Skotlannin autioimmissa vuoristoissa, mutta maisemat, jotka muuten _luovat_ taiteilijoita, olivat hänen veristyneille silmilleen vastenmielisiä. Kirje kutsui häntä takaisin Lontooseen uuden tuskan ja pelon siivillä. Hän tapasi sisarensa sellaisessa mielen- ja ruumiintilassa, joka kävi yli pahimpienkin aavistusten.

Adelan poissaoleva katse ja eloton asento kauhistutti häntä. Se oli niinkuin jonkun, joka on nähnyt Medusan pään[61] ja vastustamatta tuntenut ihmillisen muotonsa vähitellen kovettuvan kuvapatsaaksi. Se ei ollut houretta, ei mielipuolisuutta -- se oli hajamielisyys, hervottomuus, tylsyys, valveinen uni. Ainoastaan silloin kun ilta läheni kello yhtätoista -- sitä kellonlyömää, jolloin Glyndon oli lopettanut kertomuksensa -- tuli Adela levottomaksi, hätäiseksi. Silloin hänen huulensa liikkuivat, hän väänteli käsiään, hän katseli ympärilleen sanomattoman avunpyynnön katseella. Ja äkkiä, kun kello löi, putosi hän maahan huutaen, kylmänä ja elottomana. Vaikeasti ja vasta mitä hartaimpien rukousten jälkeen vastasi hän Glyndonin tuskaisiin kysymyksiin. Viimein hän tunnusti, että sillä hetkellä ja ainoastaan sillä hetkellä hän missä paikassa ja missä toimissa olikaan, aina näki selvästi vanhan akan haamun, joka kolmasti koputettuaan ovelle astui sisään ja laahautui hänen luokseen, kasvot hirmuisen vihan ja koston vääristäminä, ja laski jäiset sormensa hänen otsalleen. Sillä hetkellä -- selitti hän -- meni hän tainnoksiin ja heräsi taas ainoastaan odottamaan aaveen uutta tuloa jännityksellä, joka jääti veren suonissa.

Lääkäri, joka oli kutsuttu paikalle ennen Glyndonin palausta ja joka kirjeellä oli Glyndonin kutsunut Lontooseen, oli tavallinen tohtori. Hän ei ymmärtänyt tapausta ja kehotti hätäisesti kysymään jonkun kokeneemman neuvoa. Clarence kutsui erään lääketieteen etevimpiä edustajia ja kertoi hänelle sisarensa näköharhasta. Lääkäri kuunteli tarkkaavasti ja näytti kyllä toivovan parantumista. Hän tuli taloon kaksi tuntia ennen sitä hetkeä, jota potilas niin pelkäsi. Salaa oli hän siirtänyt kellot puolen tuntia edelle, Adelan ja hänen veljensäkään tietämättä. Hänellä oli erinomainen seurustelutaito ja hän osasi ylenmäärin huvittaa kertomuksillaan ja kaskuillaan. Ensimäiseksi hän antoi sairaalle helpottavan juoman, jonka hän vakuutti varmasti poistavan kuvittelut. Hänen luottavainen äänensä herätti potilaan toivon -- ja hän vielä jatkoi huomion herättämistä ja hervottomuuden karkottamista. Leikinlaskullaan ja naurullaan hän pani ajan nopeasti kulumaan. Kello löi yksitoista. "Iloitse veljeni!" huusi Adela heittäytyen veljensä syliin, "hetki on mennyt." Ja sitten, ikäänkuin lumouksesta päästen hän sai takaisin entistä suuremman iloisuuden. "Ah, Clarence", hän kuiskasi, "anna anteeksi, että taannoin sinut hylkäsin -- anna anteeksi, että pelkäsin _sinua_. Minä tulen elämään -- minä tulen elämään! -- jotta taas vuorostani karkottaisin aaveen, joka veljeäni vaivaa!" Ja Clarence hymyili ja pyyhki pois kyyneleet polttavista silmistään. Lääkäri alotti taas kaskujaan kertomaan. Keskellä naurunpuuskauksia, jotka valtasivat sekä veljen että sisaren, Glyndon äkkiä näki Adelan kasvoilla saman pelokkaan ilmeen, saman hätäisen katseen, saman kammottavan tuijotuksen jonka hän oli nähnyt edellisenä iltana. Hän nousi ja lähestyi sisartaan. Adela hypähti ylös. "Katso -- katso -- katso!" hän huudahti. "Se tulee! Pelasta minut -- pelasta minut!" ja hän putosi lattialle ankarissa kouristuksissa, kun kello, joka turhaan oli salaa siirretty eteenpäin, löi puoli kaksitoista.

Lääkäri nosti hänet käsivarsilleen.

"Pahin pelkoni on saanut vahvistusta", hän sanoi totisena, "hänellä on kaatuvatauti".[62]

Seuraavana iltana samalla tunnilla Adela kuoli.

VI LUKU.

"Laki, jonka valta teitä pelottaa, pitää kättään päänne päälle; se on lyövä teidät kaikki, ihmiskunta tarvitsee tätä esimerkkiä."

_Couthon_.

"Oi, ilo ilo! sinä olet tullut taas. Tässähän on kätesi -- tässä huulesi. Sano, ettet minua hylännyt toisen rakkauden tähden, sano se uudelleen -- sano se aina -- ja minä annan sinulle anteeksi kaiken muun!"

"Sinä siis olet minua surrut?

"Surrut! -- ja sinä olit niin julmakin, että jätit minulle kultaa -- tuossa se on -- tuossa -- koskemattomana."

"Rakas luonnon lapsi! Kuinka sitten tässä vieraassa Marseillen kaupungissa, olet saanut leipää ja suojaa?"

"Kunniallisesti, sieluni sielu! kunniallisesti, mutta kuitenkin niillä kasvoilla, joita kerran pidit niin kauniina: vieläkö niin pidät nyt?"

"Pidin Fillide, kauniimpina kuin koskaan. Mutta mitä tarkotat?"

"Täällä on eräs taiteilija, suuri mies, Pariisin etevimpiä miehiä, en tiedä, miksi he häntä kutsuvat, mutta hän hallitsee kaikkea täällä -- elämää ja kuolemaa. Hän on maksanut minulle paljon siitä vaan, että istun hänen mallinaan. Siitä tulee maalaus, jonka hän lahjottaa kansalle, sillä hän maalaa ainoastaan kunniaa varten. Ajattele Fillidesi tulevaa mainetta!" Ja tytön villit silmät säkenöivät, hänen turhamaisuutensa oli herännyt. "Ja hän olisi minut nainut, jos olisin tahtonut, eronnut vaimostaan minun tähteni! Mutta minä odotin sinua, kiittämätöntä."

Kuului koputus ovella -- mies astui sisään.

"Nicot!"

"Ah, Glyndon! -- vai niin -- tervetuloa! Mitä! sinäkö olet kilpailijani toisen kerran. Mutta Jean Nicot ei kanna kaunaa. Hyve on unelmani -- maani on lemmittyni. Palvele minun maatani, kansalainen, ja minä annan anteeksi sinulle tämän kaunottaren suosion. Olkoon menneeksi, olkoon menneeksi!"

Mutta maalarin puhuessa kuului laulua kadulta -- marseljeesin tuliset säveleet. Siellä oli joukko -- kansan paljous -- kulkemassa asein ja lipuin, innostuksin ja lauluin -- lauluin ja innostuksin, lipuin ja asein. Ja kuka olisi voinut ajatella, että tämä sotainen liike ei ollut taistelua vihollista vastaan vaan verilöylyä -- ranskalaiset ranskalaisia vastaan? Sillä Marseillessa on kaksi puoluetta ja paljon työtä Jaakko Pyövelillä. Mutta tätä englantilainen, vastatullut, muukalainen, ei vielä ymmärtänyt. Hän ei muuta huomannut kuin laulun, innostuksen, aseet ja liput, jotka aurinkoa kohti kohottivat ylpeän valheen: "Ylös, Ranskan kansa, sortajiasi vastaan!"

Onnettoman vaeltajan synkkä katsanto vilkastui; hän katsoi akkunasta joukkoa, mikä alhaalla marssi liehuvin lipuin. He hurrasivat nähdessään isänmaanystävän Nicotin, vapauden ja säälimättömän Hébertin puoltajan, seisovan akkunassa muukalaisen sivulla.

"Ah, hurratkaa vielä", huusi Nicot, "tervehtikää englantilaista, joka luopuu Pitteistään ja Coburgeistaan tullakseen Vapauden ja Ranskan kansalaiseksi!"

Tuhannet äänet täyttivät ilman ja marseljeesin sävelet nousivat taas majesteetillisina.

"Hyvä, ja jospa näiden korkeiden toiveiden luona ja tämän jalon kansan keskuudessa haamukin häviäisi ja parannus saapuisi!" mutisi Glyndon ja hän oli taas tuntevinaan elonnesteen suonissaan virtaavan.

"Sinä tulet yhdeksi konventin jäseneksi Painen ja Clootzin keralla[63] -- minä toimitan sen kaiken sinulle!" huusi Nicot, taputtaen häntä olalle, "ja Parisi -- --"

"Ah, jospa vaan saisin nähdä Parisin!" huusi Fillide iloisesti. Iloisesti! koko tämä aika, kaupunki, ilmapiiri oli iloa täynnä -- paitsi missä kuulumaton tuskanitku ja murhanhuuto taivaaseen nousi. Lepää rauhassa haudassasi, kylmä Adela! Ilo, ilo! Ihmisyyden riemujuhlassa lakatkoot kaikki yksityiset surut. Katso, hurja merenkulkija, suuri pyörre vetää sinut kitaansa. Siinä ei löydy yksilöä. Kaikki kappaleet ovat kokonaisuutta. Avaa porttisi, kaunis Parisi, uudelle kansalaiselle. Ottakaa riveihinne, rakkaat tasavaltalaiset, uusi vapauden, järjen ja ihmiskunnan puolustaja! "Mejnour oli oikeassa, hyveen ja urhouden ilmapiirissä, kunniakkaassa taistelussa ihmissuvun puolesta on haamu jälleen vaipuva siihen pimeyteen, mistä se tulikin."

Ja Nicotin kimakka ääni ylisti häntä, ja laiha Robespierre -- "tasavallan soihtu, pylväs ja kulmakivi"[64] -- hymyili hänelle pahaenteisesti veristyneine silmineen, ja Fillide painoi häntä intohimoisesti hellään syliinsä. Ja hänen noustessaan ja istuessaan, kansankokouksessa tai yöllisellä vuoteellaan, tuo Nimetön, vaikkei hän sitä nähnyt, johti häntä pirullisilla silmillään siihen mereen, jonka aallot ovat verihyytelöä.

KUUDES KIRJA.

Taikausko hylkää uskon.

"Miksi tottelen tätä kehotusta, Jonka kauhea kuva nostaa hiukseni pystyyn?"

_Shakespeare_.

I LUKU.

"Sentähden geniot (haltijat) kuvattiin toisessa kädessään malja täynnä seppeleitä ja kukkia, toisessa kädessään ruoska."

Alexander Ross, _Mystag. Poet._

Sen mukaan missä järjestyksessä tapaukset tässä on kerrottu, on Zanonin ja Violan lähtö siltä Kreikan saarelta, missä he näyttävät viettäneen kaksi onnellista vuotta, täytynyt tapahtua vähän myöhemmin kuin Glyndon saapui Marseilleen. Nähtävästi oli vuosi 1791 kun Viola pakeni Napolista salaperäisen rakastajansa kanssa ja kun Glyndon Mejnourilta etsi vihkimystä vuoristolinnassa. Nyt on tultu vuoden 1793 loppuun, kun taas kertomuksemme palaa Zanoniin. Talviset tähdet loistivat Venetsian kanaviin. Rialton melu oli vaiennut, viimeiset kuleksijat jättäneet St. Markon torin ja ainoastaan silloin tällöin saattoi kuulua nopeitten gondolien aironääntä, niiden kulettaessa öitsijöitä kotiinsa. Mutta valoja vielä välkkyi erään palladilaisen palatsin ikkunoista ja palatsin sisällä valvoivat ne kaksi Kostotarta, jotka eivät koskaan ihmiseltä nuku -- pelko ja kärsimys.

"Minä teen sinut Venetsian rikkaimmaksi mieheksi, jos pelastat puolisoni."

"Signor", sanoi lääkäri, "kultasi ei voi kuolemaa hallita ja taivaan tahtoa -- signor, jollei ensi tunnin aikana tapahdu joku onnellinen muutos, niin karaise rohkeutesi."

Ho, ho, Zanoni! salaperäisen vallan mies, joka olet kulkenut maailman intohimojen keskellä silmiäsi hievahtamatta, nytkö viimeinkin sinua viskelevät myrskyisän pelon laineet? Horjuuko nyt henkesi sinne tänne? -- tunnetko nyt viimeinkin kuoleman vallan ja mahdin?

Hän pakeni vavisten kalpean rohtomiehen luota -- pakeni muhkeitten salien ja pitkien käytävien läpi ja saapui palatsin syrjäisimpään huoneeseen, johon ei kenenkään muun jalka kuin hänen saanut astua. Esiin nyt yrtit ja astiat! Nouse ylös taika-aineksista, hopeinen, taivaansininen liekki! Miksei hän tule -- Tähtisäteen poika? Miksi Adon-Ai on niin kuuro juhlalliselle kutsullesi? Se ei tule, tuo loistava autuas olento. Kabbalisti! ovatko lumouksesi voimattomat? Onko istuimesi hävinnyt avaruuden valtakunnasta? Sinä seisot kalpeana ja vapisevana. Kalpea vapisija! et sinä tuollaiselta näyttänyt, kun taikasi ennen nosti loistavia olentoja. Ei koskaan kalpeata vapisijaa tottele loistavat olennot: ei yrtit eikä hopeansininen liekki eikä kabbalan loitsut vaan sielu hallitsee ilman henkiä, ja _sinun_ sielusi, nimessä kuolon ja elämän, on menettänyt valtikkansa ja kruununsa!

Viimeinkin liekki värähtelee -- ilma jäähtyy niinkuin viima yli kalmiston kulkiessaan. Jokin on läsnä, mikä ei ole maasta kotoisin -- muodoton sumuolento. Se väijyy etäämpänä -- äänetön kauhu! -- se ryömii -- se lähenee -- mustana pimeässä usvaverhossaan, ja sen hunnun alta tirkistävät sinuun kalmakkaat, ilkeät silmät!

"Haa, nuori kaldealainen, nuori lukemattomine ikävuosinesi -- nuori niinkuin silloin kun nautinnolle ja kauneudelle kylmänä seisoit vanhassa Tuli-tornissa ja kuulit tähtöisen hiljaisuuden kuiskaavan sinulle viimeistä salaisuutta, joka antaa kuolemasta voiton -- nytkö sinä viimein pelkäät kuolemaa? Onko koko tietosi vain kehä, joka tuo sinut takaisin siihen kohtaan, mistä vaelluksesi alkoi? Sukupolvia ja taas sukupolvia on multaan peittynyt senjälkeen kuin me kaksi viimeksi tapasimme toisemme! Katso, sinä näet minut nyt jälleen!"

"Mutta minä näen sinut ilman pelkoa. Vaikka silmiesi pelosta tuhannet ovat häviöön sortuneet, vaikka siellä missä ne palavat, ihmissydämestä nousee saastaisia myrkkyjä, ja vaikka niille, jotka sinä saat valtasi alle, haamusi tulee vastaan houreisissa unissa tai synkentää epätoivoisen rikoksen vankilaa, niin sittenkin sinä et ole minun voittajani vaan minun orjani!"

"Ja orjana minä sinua palvelen! Käske minua, oi kaunis kaldealainen! Kuule naisen valitusta -- kuule rakastettusi ytimiä leikkaavaa itkua! Kuolema on palatsissasi! Adon-Ai ei tule kutsustasi. Ainoastaan siellä, missä ei mikään halu tai lihallinen pilvi verhoo kirkkaan järjen silmää, saattaa Tähtisäteen Poika liidellä ihmisen luokse. Mutta _minä_ voin sinua auttaa. Kuuntele!" Ja Zanoni kuuli selvästi sydämessään, vaikka hän oli niin kaukana siitä huoneesta, Violan äänen, joka houreissaan huusi rakastettuaan.

"Oi, Viola, minä en voi sinua nyt pelastaa!" huudahti tietäjä intohimoisesti, "lempeni sinua kohtaan on tehnyt minut voimattomaksi!"

"Ei voimattomaksi. Minä voin antaa sinulle lahjan, jolla hänet pelastat -- minä voin antaa sinulle parannustaidon!"

"Molemmilleko? lapselle ja äidille -- molemmilleko?"

"Molemmille."

Tietäjän jäseniä vavistutti puistatus -- mahtava taistelu pudisti häntä niinkuin pientä lasta: ihmisyys ja ajan valta voitti taistelevan hengen.

"Minä suostun! Äiti ja lapsi -- pelasta molemmat!"

* * * * *

Pimeässä huoneessaan makasi Viola, hirveimmissä synnytystuskissa. Elämä tuntui repiytyvän rikki niistä huudoista ja huokauksista, jotka kertoivat tuskasta keskellä horrostakin, ja yhä uudelleen hän ähkyi ja huusi Zanonia, rakkaintansa. Lääkäri katsoi kelloaan, -- ajan sydän tykytti, säännöllisesti ja hitaasti, sydän, joka ei koskaan ole sopusoinnussa elämän kanssa eikä osota kuolemalle kunnioitusta! "Huudot ovat hiljaisemmat", sanoi lääkäri, "vielä kymmenen minuuttia, niin kaikki on ohi."

Houkka! minuutit sinulle ilkkuvat, nyt jo luonto vaivatun ruumiin läpi hymyilee, kuten taivaan sini hajonneen temppelin katon kautta. Hengitys tulee tyynemmäksi ja hiljaisemmaksi, houreet vaikenevat, suloinen uni on Violalle tullut. Onko se uni vai onko se sielun näky? Hän luulee äkkiä olevan Zanonin luona, painaen polttavan päänsä hänen syliinsä, hän tuntee, että Zanonin silmät häntä katsellessaan karkottavat ahdistavat tuskat, että hänen kätensä jäähdyttää kuumuuden otsalta, että hänen äänensä on soittoa, joka viholliset ajaa pakoon. Missä nyt on vuori, joka tuntui päätä painavan? Niinkuin savu se on haihtunut. Kylmänä talviyönä hän on näkevinään auringon hymyilevän kirkkaalta taivaalta -- hän kuulee vihreitten lehtien suhinaa. Ihana maailma laaksoineen ja virtoineen ja metsineen lepää edessä ja puhuu yhteisin äänin hänelle: "me emme ole vielä sinulta menneet." Rohtojen ja reseptien houkka, katso kelloasi -- viisari on liikkunut, kymmenen minuuttia on ikuisuuteen vierryt, sielu, jonka sanoit sammuvan, elää vielä ajan rantamilla. Hän nukkuu, kuume vähenee, kouristukset ovat ohi, elävä ruusu kukkii poskipäillä, vaaran hetki on mennyt. Puoliso, vaimosi elää! rakastaja, maailmasi ei ole enää autio! Ajan sydän, tykytä edelleen! Hetki vielä -- hetki vain -- ilo, ilo, ilo! -- isä, syleile lastasi!

II LUKU.

-- -- "synkkä Kostotar, Verta tiukkuen tuopi onnettomat soihtunsa."

_Ovidius_.

Lapsi asetettiin isän syliin. Ja kun hän vaieten kumartui sen yli, niin kyyneleet -- inhimilliset kyyneleet -- virtasivat hänen silmistään kuin sadepisarat. Ja pikkuinen hymyili kyynelten välistä, jotka sen poskille vuosivat. Ah, millä onnellisilla kyyneleillä me tervehdimme muukalaista tähän surujen maailmaan! Kuinka tuskallisin kyynelein me taas laskemme vieraan takaisin enkelein luo! Ilo epäitsekäs, mutta suru, kuinka itsekäs!

Ja nyt hiljaisessa huoneessa kuuluu heikko, suloinen ääni -- nuoren vaimon ääni.

"Minä olen täällä, minä olen sivullasi!" kuiskasi Zanoni.

Äiti hymyili ja puristi hänen kättään eikä enempää kysynyt, hän oli tyytyväinen.

* * * * *

Viola toipui niin nopeasti että lääkäri oli hämmästynyt, ja pikku vieras viihtyi niin hyvin kuin se jo olisi rakastanut sitä maailmaa, johon se oli laskeutunut. Siitä hetkestä Zanoni näytti elävän lapsen keralla, ja siinä äidin ja isän sielut kohtasivat toisensa uudella siteellä. Silmä ei ole koskaan nähnyt kauniimpaa kuin tuo lapsi oli. Hoitajatar ihmetteli, ettei se tullut itkien päivän valoon vaan hymyillen, ikäänkuin valo olisi sille jo ollut tuttu. Se ei koskaan lapsena itkenyt. Nukkuessaankin se tuntui kuuntelevan jotakin autuasta ääntä sydämessään: se näytti itse niin onnelliselta. Sen silmissä olisi voinut luulla älyn jo syttyneen, vaikkei se vielä ollut löytänyt kieltä. Jo se näytti tuntevan vanhempansa, jo se ojenteli käsiään, kun Zanoni kumartui vuoteen yli, jossa se hengitti ja kukoisti -- pikkuinen kukannuppu! Ja sen vuoteen äärestä hän harvoin oli poissa; katsellen sitä rauhallisilla iloisilla silmillään hän tuntui sielullaan elättävän sen sielua. Yöllä ja pimeässäkin hän oli siellä, ja Viola usein kuuli hänen lapselle kuiskailevan, kun Viola itse oli puoliunessa. Mutta ne kuiskeet olivat Violalle outoa kieltä, ja joskus kun Viola ne kuuli, pelkäsi hän ja hämärät epämääräiset uskot tulivat takaisin häneen -- varhaisemman nuoruuden taikauskot. Äiti pelkää kaikkia, jumaliakin, vastasyntyneen takia. Kuolevaiset huudahtivat ääneen ennen muinoin, kun he näkivät suuren Demeterin koettavan tehdä heidän lapsensa kuolemattomiksi.

Mutta Zanoni syventyen niihin yleviin aikomuksiin, jotka elähyttivät hänessä nyt herännyttä inhimillistä rakkautta, Zanoni unohti kaiken, senkin, minkä hän oli pannut alttiiksi ja antanut pantiksi rakkauden tähden, sillä lempi hänet sokaisi.

Mutta tuo musta, muodoton olio, vaikkei hän sitä luokseen kutsunut eikä edes nähnyt, mateli usein hänen ympärillään ja usein se istui lapsen vieressä hirmuisine silmineen.

III LUKU.

"Synkein siivin maan se peittää."

_Virgilius_.

Zanonin kirje Mejnourille.

Mejnour! ihmisyys kaikkine iloineen ja suruineen on taas kerran minun. Päivä päivältä minä taon kahleita itselleni. Minä elän muissa olennoissa kuin itsessäni ja heissä olen kadottanut enemmän kuin puolet vallastani. Minä en niitä nosta ylös vaan ne vetävät minut kiihtymyksen vahvoilla siteillä omaan maahansa. Olen karkotettuna niitten olentojen luota, jotka näkyvät ainoastaan aisattomalle katseelle, ja julma vihollinen, joka kynnystä vartioi, on taas kietonut minut verkkoonsa. Voitko uskoa, kun sinulle kerron, että olen ottanut vastaan sen lahjoja ja pannut kaiken voittoni alttiiksi? Aikakausia täytyy kulua, ennenkuin loistavammat olennot taas voivat totella sitä henkeä, joka on kumartanut tuota aavemaista! Ja --

* * * * *

Tässä toivossa siis, Mejnour, minä vielä ylpeilen, minulla on vielä ylevä valta tähän nuoreen elämään. Tiedottomasti ja kuulumattomasti sieluni puhuu sen sielulle ja valmistaa sitä nyt jo. Sinä tiedät, että puhtaalle ja tahrattomalle lapselle ei tulikoetuskaan tarjoo kauhua eikä vaaraa. Siksipä minä lakkaamatta elätän sitä pyhällä valolla, ja ennenkuin se vielä on lahjasta tietoinenkaan, on se saavuttanut ne kyvyt jotka minun on suotu saavuttaa: lapsi vähitellen huomaamattomin astein on antava ominaisuutensa äidille, ja kun tyytyväisenä saan nähdä loistavan nuoruuden muuttumattomana säteilevän molempain kasvoista, jotka nyt riittävät täyttämään koko rajattoman ajatusteni maailman, niin katuisinko minä sitä, että korkeammat valtakunnat hetki hetkeltä kauemmaksi etenevät silmistäni? Mutta sinä, jonka näkö vielä on kirkas ja tyyni, katso niihin suuriin syvyyksiin, jotka minun katseeltani ovat peitetyt, ja neuvo minua tai varota! Minä tiedän, että lahjat siltä olennolta, joka on luonnostaan niin vihamielinen meidän suvullemme, ovat tavalliselle pyrkijälle yhtä onnettomat ja petolliset kuin se on itse. Ja sentähden he, kohdatessaan vihamielisiä olentoja niillä tiedon rajamailla, joita entisinä aikoina kutsuttiin magiaksi, luulivat näkyjä paholaisiksi ja kuvitelluilla sopimuksilla luulivat myyneensä oman sielunsa; -- ikäänkuin ihminen voisi ikuisuudeksi antaa pois sen, jota hän ei hallitse paitsi tässä elämässä! Mustina ja ainiaaksi ihmisnäöltä peitettyinä elävät kapinalliset pahat henget valtakunnassaan, johon ei ihminen voi tunkeutua, heillä ei ole jumalallisuuden henkäystäkään. Jokaisessa ihmisolennossa henkii Jumalallinen Elämä, ja Hän yksin voi omansa tuomita tämän elämän jälkeen ja määrätä sen uuden kodin ja vastaisen vaelluksen. Jos ihminen voisi itsensä myydä pahalle, niin ihminen voisi itsensä tuomita ja tehdä tyhjäksi ikuisuuden asetukset! Mutta nämä olennot, jotka ovat aineen muodostelmia ja joilla muutamilla on enemmän pahuutta kuin ihmisellä, voivat joskus pelolle ja mielettömälle taikauskolle tuntua pahojen henkien edustajilta. Ja mustimmalta ja mahtavimmalta niistä olen minä nyt saanut lahjan -- salaisuuden, joka karkotti kuoleman rakkaitteni luota. Enkö voi luottaa siihen, että minussa vielä on jälellä tarpeeksi voimaa voittamaan tai masentamaan haamun, jos se koettaa kääntää lahjansa turmioksi? Vastaa minulle, Mejnour, sillä siinä pimeydessä, joka minut peittää, minä näen ainoastaan vastasyntyneen puhtaat silmät ja kuulen ainoastaan oman sydämeni hiljaisen tykytyksen. Vastaa minulle sinä, jonka viisaus on ilman rakkautta!

MEJNOUR ZANONILLE.

Roomasta.

Langennut! -- Minä näen edessäsi pahan ja kuoleman ja kärsimyksen. Sinä olet jättänyt Adon-Ain ja turvautunut nimettömään hirviöön -- vaihtanut taivaalliset tähdet noihin pelottaviin silmiin. Pitikö sinun viimein joutua kauhean kynnyksen haamun uhriksi, vaikka se ensimäisellä kokelasajallasi pakeni, vapisi ja haihtui kuninkaallisen katseesi edestä? Kun se oppilas, jonka sinulta otin, heti vihkimyksen ensimäisillä asteilla putosi tajuttomana maahan Pimeydenhaamun edessä, niin tiesin, että hänen sielunsa ei ollut valmis katselemaan tuonpuoleisia maailmoita. Sillä pelko kiinnittää ihmisen maan multaan, ja niinkauan kuin hän pelkää, ei hän voi korkeuteen kohota. Mutta _sinä_, etkö näe, että lempi on juuri pelkoa? Etkö näe, että nyt jo on mennyt sinulta voima pahansuovan yli, se voima, josta ennen saatoit ylpeillä? Nyt se kammottaa, se hallitsee sinua, se tulee sinua pilkkaamaan ja pettämään. Älä hetkeksikään jätä tuloasi minun luokseni. Jos välillämme vielä saattaa olla tarpeeksi myötätuntoa, niin _minun_ silmieni kautta olet näkevä ja ehkä löytävä varustuksen niitä vaaroja vastaan, jotka vielä muodottomina ja varjossa väijyvinä kasaantuvat sinun ympärillesi ja niiden ympärille, jotka juuri sinun lempesi on tuominnut uhreiksi. Tule pois rakkaan ihmisyytesi kaikista siteistä, ne ainoastaan himmentävät näköäsi. Tule, sillä ainoastaan puhdas järki voi olla hallitsija ja näkijä, kun se loistaa omassa kodissaan -- puhtaassa, ylevässä älyssä, joka on mielikuvista vapaa.

IV LUKU.

"Hetki on pelottavampi kuin ajattelettekaan."

La Harpe, _Le Comte de Warwick_, Act. III, 5.