Part 8

Nuo kaksi sanaa: "Pidän, herra..." soivat alinomaa korvissani. Ne olivat alinomaa läsnä muistissani, tai pikemminkin oli asia niin, että jokin kauhistava tajunnan ominaisuus näytti äkkiä pysähdyttäneen ajan, joten minä jäin auttamattomasti siihen silmänräpäykseen, jona nuo korjaamattomat sanat: "Pidän, herra..." oli lausuttu. Minua ei kiduttanut tunnonvaiva. Tunnonvaiva on leppoinen asia verrattuna minun kärsimykseeni. Minä vaivuin synkkään raskasmielisyyteen kuudeksi viikoksi, joiden kuluttua vanhempanikin havaitsivat minut tylsämieliseksi.

Tylsyyteni teki täydelliseksi se, että olin mielessäni yhtä rohkea kuin käyttäytymisessäni arka. Nuorten ihmisten mieli on yleensäkin jyrkkäkäänteinen. Minun mieleni oli vääjäämätön. Minä uskoin omistavani totuuden. Olin väkivaltainen ja kumouksellinen, kun olin yksinäni.

Millainen vallaton veitikka minä olinkaan yksin ollessani! Myöhemmin olen melkoisesti muuttunut. Nykyjään en kovin pelkää lähimmäisiäni. Minä koetan mahdollisuuden mukaan asettua omalle paikalleni minua henkevämpäin ja vähemmän henkeväin välimaalle luottaen edellisten älyyn. Sitävastoin en ole lainkaan varma ollessani yksinäni... Mutta minähän kerron teille tarinaa seitsemänneltätoista ikävuodeltani. Niin ollen käsitätte, että arkuuteni ja rohkeuteni toisiinsa yhtyneinä tekivät minusta kerrassaan mahdottoman olennon.

Kuusi kuukautta kertomani hirveän seikkailun jälkeen, kun olin joltisellakin kunnialla päässyt rhétorique-luokaltani, isä lähetti minut loma-ajaksi maaseudulle. Hän kirjoitti puolestani eräälle sangen vaatimattomalle ja sangen kunnianarvoiselle virkaveljelleen, eräälle vanhalle maalaistohtorille, joka harjoitti ammattiaan Saint-Patrice'issa.

Sinne minä sitten lähdin. Saint-Patrice on pieni, Normandian rannikolla sijaitseva kyläkunta. Se on metsän kainalossa ja laskeutuu tasaisesti kohti rantakallioiden saartamaa hiekkarantaa. Ranta oli silloin asumaton, autio. Meri, jonka näin ensi kerran, ja metsä, jonka rauha tuntui ihmeen leppoisalta, herättivät minussa aluksi jonkinlaista ihastusta. Veden ja lehväin häilyväisyys sointui mieleni häilyväisyyteen. Minä ratsastelin metsässä, kieriskelin puolialastomana hiekkarannalla ikävöiden jotakin tuntematonta, jota kaikkialla aavistelin, mutta en mistään löytänyt.

Olin yksin kaiket päivät ja itkeskelin ilman syytä. Toisinaan saatoin tuntea sydämeni äkkiä paisuvan, niin että luulin siihen paikkaan kuolevani. Sanalla sanoen: olin kovin levoton. Mutta onko maailmassa rauhaa, joka vetäisi minun levottomuudelleni vertoja? Ei ole. Todistakoot puut, joiden oksat pieksivät kasvojani, todistakoon rantakallio, jolle kiipesin katselemaan auringon mereenmenoa, ne todistakoot, ettei mikään vedä vertoja sille kivulle, joka minua silloin ahdisti, ettei mikään vedä vertoja ihmisten ensimmäisille unelmille! Jos kaipuu kaunistaa kaikki lie oliot, joihin se kohdistuu, niin tuntemattoman kaipuu kaunistaa maailmankaikkeuden.

Suhteellisen terävyyden ohella on minussa aina ilmennyt omituista yksinkertaisuutta. Levottomuuteni ja epämääräisten kaipioitteni syy olisi kenties kauankin vielä pysynyt minulle tuntemattomana, ellei eräs runoilija sitä olisi minulle kirkastanut.

Minä olin jo koulussa mieltynyt runoilijoihin, ja tämä mieltymys on onneksi jäänyt pysyväiseksi. Seitsentoistavuotiaana minä ihailin Vergiliusta ja olisin ymmärtänyt hänet jokseenkin yhtä hyvin ilman opettajien selityksiä. Loma-aikoina minulla oli aina Vergilius taskussani. Se oli Bliss'in julkaisema pieni, kehno Vergilius; minulla on se vieläkin. Minä säilytän sitä niin huolellisesti kuin mitään ylipäänsä voin säilyttää; siitä putoaa kuivuneita kukkia joka kerta kun sen avaan. Vanhimmat näistä kukista ovat kasvaneet Saint-Patrice'in metsässä, tienoolla, jossa olin ylen onnellinen ja ylen onneton seitsemäntoistavuoden iällä.

Eräänä päivänä kuljin jälleen yksinäni metsänrinteeseen hengittäen mielihyvin niitetyn heinän tuoksua. Tuuli toi meren suolaa huulilleni, minä tunsin auttamatonta väsymyksentunnetta, istuuduin maahan ja katselin kauan taivaan pilviä.

Sitten avasin tapani mukaan Vergiliukseni ja luin: Hic, quos durus amor...

"Ne, jotka ankara rakkaus on menehdyttänyt säälimättömään riutumukseen, käyskelevät siellä salaperäisten lehtokujien peitossa ja myrttimetsä levittää siimestään ylt'ympäri..."

"Ja myrttimetsä levittää siimestään..." Tunsinhan sen, myrttimetsän: se sijaitsi minussa itsessäni. Sen nimi vain oli minulle tuntematon. Vergilius ilmaisi minulle sairauteni syyn. Hän opetti minut tietämään, että rakastin.

Mutta minä en vielä tiennyt ketä rakastin. Se kävi ilmi vasta seuraavana talvena, kun jälleen näin rouva Gance'in. Te olette epäilemättä tarkkanäköisempi kuin minä olin. Olette arvannut, että rakastin Alice'ia. Mikä ihmeellinen kohtalon oikku! Minä rakastin juuri sitä naista, jonka kuullen olin esiintynyt ylen naurettavasti ja jolla varmaankaan ei ollut minusta mitkään hyvät ajatukset. Olihan siinä epätoivon aihetta. Mutta siihen aikaan ei epätoivo ollut käytännössä; esi-isämme olivat käyttäneet sitä liiaksi, joten se oli kulunut loppuun. Minä en tehnyt mitään hirmuista tai suurta. En piiloutunut minkään vanhan luostarin luhistuvien holvien suojaan, en kuljettanut masentunutta mieltäni erämaihin, en yrittänyt manata esiin rajuilmoja. Olinhan vain kovin onneton ja suoritin päästötutkintoni.

Onnenikin oli raateleva. Alice'in nähdessäni ja kuullessani hänen puhuvan minun täytyi ajatella: "Hän on ainoa nainen, jota voin rakastaa; minä olen ainoa mies, jota hän ei voi sietää." Hänen soittaessaan pianoa minä kääntelin nuottilehtiä katsellen kuinka kevyet hiukset leikkivät hänen valkoisella kaulallaan. Mutta jotten jälleen joutuisi vaaraan nimittää häntä herraksi, vannoin kalliisti, etten virkkaisi hänelle enää mitään. Elämässäni sattui pian senjälkeen muutoksia, ja Alice hävisi näkyvistäni ilman että olin rikkonut kallista valaani.

II.

Tänä kesänä, ollessani vuoristossa terveysvettä juomassa, tapasin jälleen rouva Gance'in. Puoli vuosisataa rasittaa nyt sitä kauneutta, joka aiheutti ensimmäisen levottomuuteni, kaikista hurmaavimman. Mutta tuossa raunioituneessa kauneudessa on vielä suloa. Harmaahapsisena minä itse vapautin itseni nuoruudessa vannomastani valasta:

-- Hyvää päivää, hyvä rouva, sanoin minä rouva Gance'ille.

Ja tällä kertaa, -- valitettavasti! -- ei nuoruusvuosien tunne häirinnyt katsettani eikä ääntäni.

Hän tunsi minut jokseenkin helposti. Muistelomme punoutuivat toisiinsa, ja me koetimme keskustelemalla sulostuttaa hotellin tyhjänpäiväistä elämää.

Pian muodostui välillemme uusia siteitä ja nämä siteet ovat liiankin kestävät: ne muodostaa ponnistusten ja' vaivain yhteisyys. Me juttelimme joka aamu viheriällä penkillä, auringon paistaessa, jäsentemme kolotuksesta ja muista huolistamme. Siitä riitti puhumista. Huvin vuoksi me sekoitimme menneisyyttä nykyaikaan.

-- Olittepa te kaunis, hyvä rouva, sanoin minä eräänä päivänä, kaunis ja ihailtu!

-- Epäilemättä, vastasi hän hymyillen. Minä voin sen sanoa nyt kun olen vanha: minä miellytin. Tämä muisto lohduttaa minua vanhentuessani. Osakseni on tullut sangen imartelevaa ihailua. Mutta minä hämmästyttäisin teitä kovin, jos sanoisin, mikä ihailunosoitus minuun on syvimmin vaikuttanut.

-- Olisipa hauska kuulla.

-- No niin, minä sanon sen teille. Eräänä iltana, (siitä on jo pitkä aika) joutui pieni koulupoika minua katsellessaan niin hämilleen, että nimitti minua herraksi vastatessaan johonkin kysymykseeni. Mikään muu ihailunosoitus ei ole minua imarrellut ja tyydyttänyt siinä määrin kuin tuo omituinen vastaus ja sen lausumisessa ilmennyt sävy.

12.

Varjo.

Kahdennellakymmenennellä ikävuodellani minä jouduin kokemaan jotakin tavatonta. Isäni oli lähettänyt minut maaseudulle järjestämään erästä perheasiaa. Minä lähdin eräänä päivänä iltapuolella pienestä, sievästä Ernéen kaupungista käydäkseni seitsemän peninkulman päässä, Saint-Jeanin köyhässä pitäjässä sijaitsevassa, nykyisin autiossa talossa, joka oli kolmatta sataa vuotta ollut isäni suvun asuntona. Oltiin joulukuun alussa. Satoi lunta aamusta pitäen. Tie, joka kulki pensasaitojen keskitse, oli monin paikoin kovin kuoppainen, joten meidän, hevoseni ja minun, oli aika vaikea välttää lätäköitä.

Kuuden, seitsemän kilometrin päässä Saint-Jeanista tie näytti käyvän paremmaksi, joten minä aloin ajaa täyttä laukkaa huolimatta nousevasta rajutuulesta ja lumesta, joka pieksi kasvojani. Tietä reunustavat puut pakenivat molemmin puolin niinkuin muodottomat, surulliset öiset haamut. Ne olivat kamalannäköisiä, nuo mustat puut halkaistuine latvoineen, pahkoineen ja haavoineen, vääntyneine käsivarsineen. Ne melkein minua peloittivat, kun muistin, mitä Ernéen varapastori oli edellisenä iltana minulle niistä kertonut. Erään näistä puista, oli varapastori kertonut, erään näistä metsäseudun raajarikoista, kastanjan, joka oli menettänyt päänsä jo pari sataa vuotta sitten ja oli ontelo kuin torni, halkaisi salama ylhäältä alas asti helmikuun 24 p:nä 1849. Siten syntyneessä halkeamassa näkyi miehen luuranko pystyssä, pyssy ja rukousnauha kupeellansa. Ontelosta löydettyyn taskukelloon oli merkitty nimi Claude Nozière. Tämä Claude, isäni isän setä, oli eläessään salakuljettaja ja rosvo. Vuonna 1794 hän otti osaa chouanien kapinaan. Pahoin haavoittuneena, sinisten takaa-ajamana,hän piiloutui puun onkaloon kuolemaan. Hänen kohtalostaan eivät tienneet ystävät enempää kuin vihollisetkaan; vasta puolen vuosisadan kuluttua vanhan chouanin kuolemasta toi salamanisku hänet ilmoille.

Minä ajattelin häntä, nähdessäni pakenevat puut kummallakin puolen tietä, ja joudutin hevoseni kulkua. Oli pimeä yö, kun saavuin Saint-Jeaniin.

Tulin majataloon, jonka nimikilpi vingutti tuulessa surkeasti vitjojaan. Vietyäni hevoseni talliin astuin matalaan vierashuoneeseen ja heittäydyin vanhaan nojatuoliin lieden luo. Siinä lämmitellessäni voin tulen valossa katsella emännän kasvoja. Ne olivat kauhistuttavat vanhuksen kasvot, näyttivät jo osalta olevan mullan peitossa. Näkyvissä oli vain syöpynyt nenä ja kuolleet silmät veristävien luomien peitossa. Hän tarkasteli minua epäluuloisesti, kuten muukalaista ainakin. Rauhoittaakseni häntä minä mainitsin nimeni, jonka täytyi olla hänelle sangen tuttu. Hän vastasi päätään pudistaen, ettei Nozière-sukua enää ollut olemassakaan. Siitä huolimatta hän suostui toimittamaan minulle illallisen. Hän heitti lieteen kimpun risuja ja poistui.

Olin alakuloinen ja väsynyt ja sanomattoman pelontuskan vallassa. Minua ahdistivat synkät ja väkivaltaiset mielikuvat. Minä vaivuin hetkiseksi unenhorroksiin, mutta puolinukuksissakin kuulin yhä uuninpiipussa ulvovan tuulen, joka puuskittain sirotteli saappailleni lieden tuhkaa.

Kun muutaman minuutin kuluttua jälleen avasin silmäni, oli edessäni näky, jota en milloinkaan unohda. Minä näin selvästi huoneen perällä, valkeaksi kalkitulla seinällä, liikkumattoman varjon. Se oli nuoren tytön varjo. Kasvojen ääriviiva oli niin suloinen, puhdas ja viehättävä, että sen nähdessäni tunsin koko väsymykseni ja koko alakuloisuuteni sulautuvan hurmaavaksi ihastuksen tunteeksi.

Minä katselin varjokuvaa luullakseni minuutin ajan. Mahdollista kumminkin on, että hurmioni kesti enemmän tai vähemmän aikaa, sillä minulla ei ole mitään keinoa mitata sen todellista kestoa. Sitten käänsin päätäni nähdäkseni kenen tuo kaunis varjo oli. Huoneessa ei ollut ketään... ei ketään muuta kuin vanha kapakanemäntä, joka parhaillaan asetteli pöydälle puhdasta liinaa.

Katsoin uudelleen seinälle: varjoa ei enää näkynyt.

Silloin valtasi mieleni jonkinlainen lemmentuska ja katoaminen suretti minua.

Minä harkitsin hetkisen, täysin kirkkaasti, ja kysyin sitten:

-- Muori hoi, kuka siellä oli, äsken juuri?

Emäntä vastasi ihmeissään, ettei hän ollut nähnyt ketään.

Minä juoksin ovelle. Tiheä lumisade peitti pihan, ja lumessa ei näkynyt yhtäkään jalanjälkeä.

Muori, oletteko varma siitä, ettei talossa ole ketään naishenkilöä?

Muori vastasi, ettei ollut muuta kuin hän.

-- Entä varjo? huudahdin minä.

Hän ei vastannut.

Sitten minä koetin täsmällisten fysikaalisten periaatteiden mukaan määritellä sen kappaleen paikan, jonka varjon olin nähnyt; ja osoitin paikkaa sormellani:

-- Hän oli tuossa, uskokaa, jos tahdotte...

Vanhus lähestyi minua kynttilä kädessä, katsoi minua jäykästi elottomilla silmillään ja virkkoi:

-- Nyt minä näen, ettette petä minua, vaan että todellakin olette eräs Nozière. Oletteko kenties Jeanin, Pariisin tohtorin poika? Minä tunsin hänen setänsä, Renén, kun hän oli vielä nuori. Hän näki, hänkin, naisen, jota kukaan muu ei nähnyt. On luultavaa, että se on Jumalan koko suvulle säätämä rangaistus siitä synnistä, johon teki itsensä syypääksi chouani Claude, joka menetti sielunsa autuuden antautuessaan tekemisiin leipurin vaimon kanssa.

-- Puhutteko, kysyin minä, siitä Claude'ista, jonka luuranko löydettiin ontosta puusta, pyssy ja rukousnauha vierellään?

-- Nuori herraseni, rukousnauhasta ei hänellä ollut mitään hyötyä. Hän on syössyt itsensä ikuiseen kadotukseen vaimon vuoksi.

Vanhus ei kertonut minulle sen enempää. Minä voin tuskin maistaa hänen tarjoamaansa ruokaa: leipää, munia, silavaa ja omenaviiniä. Katseeni kääntyi alinomaa seinälle, jossa olin nähnyt varjon. Olinhan sen todella nähnyt! Se oli hyvin selvä, tarkkapiirteisempi kuin olisi voinut olla lieden häilyvän valon ja kynttilän savuavan liekin luoma luonnollinen varjo.

Seuraavana päivänä minä kävin siinä autiossa talossa, jossa olivat aikoinaan asuneet Claude ja René, kuljin seudun ristiin rastiin, tiedustelin asioita kirkkoherralta, mutta en saanut minkäänlaista tietoa siitä nuoresta tytöstä, jonka varjon olin nähnyt.

En tiedä vielä nytkään, onko uskottava vanhaa kapakanemäntää. En tiedä, onko jokin haamu käynyt tässä tuiman yksinäisessä metsäseudussa tervehtimässä talonpoikia, joista polveudun, ja onko perinnöllinen Varjo, joka ilmestyi juroille ja mystillisille esi-isilleni, näyttäytynyt uusin suloin heidän uneksivalle lapsellensa.

Olenko nähnyt Saint-Jeanin majatalossa Nozière-perheen sukuhaltijan, vai ilmoitettiinko minulle ehkä tuona talviyönä, että minulle lankeisi elämässä kaikkein paras osa, että laupias luonto oli suonut minulle kalleimman lahjansa, unelmien lahjan?

SUSANNAN KIRJA

I.

LUKIJALLE.

Pietari Nozière'in muistelmat päättyvät äskeiseen kertomukseen. Olemme katsoneet olevan syytä liittää niihin muutamia samalla käsialalla kirjoitettuja sivuja. Susannan kirja on kokonaisuudessaan peräisin ystävämme papereista. Sitä kootessa on otettu herra Nozière'in muistiinpanovihkoista kaikki, mikä kiinteämmin tai höllemmin liittyi hänen tyttärensä lapsuuteen. Siten on voitu muodostaa uusi luku tähän perhekirjaan, jota hän aikoi jatkuvasti kirjoittaa, mutta joka jäi häneltä pelkiksi katkelmiksi.

Julkaisija.

1.

Kukko.

Susanna ei ollut vielä alkanut etsiä kauneutta. Mutta kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäiseksi ehdittyään hän ryhtyi tuohon tehtävään melkoisin innoin.

Se tapahtui ruokasalissa. Sali näyttää vanhanaikuiselta, koska tarjoilupöydät ovat täynnä fajanssilautasia, savileilejä, tinahaarikoita ja pieniä venezialaisia pulloja. Susannan äiti, korukapineisiin hullaantunut pariisitar, on asiat niin järjestänyt. Tämän vanhan rihkaman keskellä Susanna näyttää sitäkin tuoreemmalta valkoisessa, kirjaillussa hamosessaan. Nähdessään hänet siinä ympäristössä johtuu sanomaan: "Siinä on tosiaankin ihan uusi pikku olento!"

Hän ei välitä mitään esivanhempain pöytä- astioista, ei vanhoista, mustuneista muotokuvista eikä seinille ripustetuista suurista kuparilautasista. Olen kumminkin varma siitä, että kaikki nämä vanhat esineet tuonnempana herättävät hänessä haaveellisia mielikuvia, idättävät hänen aivoissaan eriskummallisia, mahdottomia ja lumoavia unelmia. Hän tulee näkemään näkyjä. Jos hänen älynsä ottaa siihen sopeutuakseen, niin hän harjoittaa noiden esineiden avulla yksityiskohtiin ja tyyliin kohdistuvaa somaa kuvitteluvoimaa, joka kaunistaa elämää. Minä kerron hänelle mielettömiä tarinoita, jotka eivät ole paljoa epätodellisempia kuin toiset, mutta paljon kauniimpia; hän hullaantuu niihin. Minä toivon kaikille niille, joita rakastan, rahtusen mielettömyyttä. Se tekee heidän sydämensä iloiseksi. Toistaiseksi Susanna ei hymyile edes tynnyrillään ajelevalle pienelle Bakkokselle. Kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäisenä ihminen on vakava.

Oli aamu, vienon harmaja aamu. Villiviini ja kierto erivärisine tähtineen reunustivat ikkunaa. Olimme päättäneet aterian, vaimoni ja minä, ja juttelimme kuten ihmiset, joilla ei ole mitään sanomista. Oli eräs niitä hetkiä, joina aika kuluu hiljalleen kuin tyynenä vaeltava virta. On näkevinään sen kuluvan, ja jokainen lausuttu sana on kuin virtaan heitetty pieni kivi. Luullakseni me puhuimme Susannan silmien väristä. Siinä onkin ehtymätön puheenaihe.

-- Ne ovat harmaansiniset.

-- Niissä on vivahdus kullan ja sipuliliemen väriä.

-- Ne välkähtelevät viheriää.

-- Totta kaikki; ne ovat ihmeelliset.

Samassa saapui itse Susanna. Tällä kertaa hänen silmänsä olivat soman harmaat kuten ilma ulkona. Hän saapui hoitajattarensa käsivarrella. Hienon maailman tapa olisi vaatinut hänen saapuvan imettäjänsä sylissä. Mutta Susanna menettelee niinkuin La Fontaine'in karitsa ja niinkuin karitsat yleensä: hän imee äitiänsä. Tiedän varsin hyvin, että moisessa äärimmäisen talonpoikamaisessa tapauksessa on koetettava ainakin näennäisesti noudattaa soveliaisuuden vaatimuksia palkkaamalla niin sanottu kuiva imettäjä. Kuivalla imettäjällä on myssyssään pitkät neulat ja nauhat kuten imettäjällä ainakin; häneltä ei puutu muuta kuin maito. Maitohan koskee ainoastaan lasta, jotavastoin nauhat ja neulat näkee koko maailma. Kun äiti erehtyy imettämään, ottaa hän häpeänsä peitteeksi kuivan imettäjän.

Mutta Susannan äiti on hupakko; hän ei ole ottanut huomioon tuota kaunista tapaa.

Susannan hoitajatar on nuori, kotikylästään tänne muuttanut maalaistyttö, joka on jo ehtinyt kotonaan kasvattaa seitsemän, kahdeksan pientä veljeä ja laulelee aamusta iltaan Lothringin lauluja. Hänelle myönnettiin vapaa päivä Pariisiin tutustumista varten. Hän palasi ihastuneena: hän oli nähnyt kauniita retiisejä. Muukaan ei ollut näyttänyt ollenkaan kehnolta, mutta retiisit kerrassaan lumosivat hänet, hän kirjoitti niistä kotipuoleensa. Tämä yksinkertaisuus tekee hänet varsin soveliaaksi Susannan seuraan, sillä Susanna puolestaan ei näytä havaitsevan koko luomakunnassa muuta kuin lamput ja karahvit.

Susannan saapuessa ruokasali muuttui sangen rattoisaksi. Me nauroimme Susannalle; Susanna nauroi meille: rakastavaiset keksivät aina ilmaisukeinoja. Äiti ojensi norjat käsivartensa, joilta aamuviitan hiha valahti huolettomasti kuten kesäaamuna ainakin. Sitten Susanna ojensi pienet nukenkätösensä, jotka pistivät jäykkinä esiin nyppykangashihoista. Hän levitti sormensa, joten hihansuulle ilmestyi viisi rusottavaa sädettä. Ihastunut äiti otti hänet syliinsä, ja me olimme kaikki kolme täysin onnelliset, mikä kenties johtui siitä, ettemme ajatelleet mitään. Tämä olotila ei voinut kestää kauan. Susanna kurottautui kohti pöytää avaten silmänsä niin selkosen selälleen, että ne kävivät ihan pyöreiksi, ja pudisteli pieniä käsivarsiaan, jotka näyttivät puusta sorvatuilta. Hänen katseessaan oli hämmästystä ja ihailua. Hänen liikuttavan ja kunnioitettavan typerissä pikku kasvoissaan välähti jotakin henkevää.

Hän huudahti kuin haavoitettu lintu.

-- Taisi neula pistää, arveli äiti, joka onneksi oli lujasti kiinni elämän todellisuudessa.

Nuo lukkoneulat aukenevat ihan huomaamatta, ja Susannan vaatetuksessa on niitä kahdeksan!

Mutta ei, Susannaa ei pistänyt neula vaan kiintymys kauniiseen.

-- Kiintymys kauniiseen kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäisenä?

-- Päätelkää itse. Susanna suoltautui puolittain pois äidin sylistä, heilutti nyrkkejään ja onnistui olkapäätään ja polveaan apunaan käyttäen, huohottaen, yskien ja kuolaten saamaan käsiinsä lautasen. Vanha, hienostumaton strassburgilainen käsityöläinen (epäilemättä sangen yksinkertainen mies; levätköön rauhassa!) oli maalannut lautasen pohjaan punaisen kukon.

Susanna tahtoi saada haltuunsa tuon kukon. Hän ei halunnut sitä syödäkseen, joten hän ilmeisesti piti sitä kauniina. Hänen äitinsä, jolle minä esitin tämän helpon johtopäätelmän, virkkoi:

-- Oletpa sinä houkko! Jos Susanna olisi saanut kukon käsiinsä, olisi hän heti pistänyt sen poskeensa sitä ollenkaan ihailematta. Henkeviltä ihmisiltä puuttuu todellakin usein tervettä järkeä!

-- Epäilemättä hän olisi niin menetellyt, vastasin minä. Mutta sehän vain todistaa, että hänen jo lukuisien eri kykyjensä valtaelimenä toimii suu. Hän on harjoittanut suutansa ennenkuin silmiänsä ja on tehnyt aivan oikein! Nyt hänen harjoitettu, herkkä suunsa on paras tiedonväline, mitä hänellä toistaiseksi on käytettävissään. Hänellä on täysi syy sitä käytellä. Voitte uskoa, että tyttäremme on pelkkää viisautta. Epäilemättä hän olisi pistänyt kukon suuhunsa, mutta hän olisi sen pistänyt sinne kauniina kappaleena, ollenkaan huolimatta sen ravitsevaisuudesta. Huomatkaa, että tämä tottumus, joka todella on olemassa pienissä lapsissa, jää kuvaannollisena ihmisten kieleen. Mehän puhumme runoelman, maalauksen ja oopperan nauttimisesta.

Minun esittäessäni näitä kestämättömiä väitteitäni, jotka filosofinen maailma kumminkin hyväksyisi, jos ne ilmaistaisiin käsittämättömällä kielellä, Susanna takoi lautasta nyrkeillään, raapi sitä kynsillään, puheli sille (somaa salaperäistä laverrustaan!) ja käänsi kolahdutti sen vihdoin nurin.

Hän ei osoittanut erikoista kätevyyttä, ei tosiaankaan! Hänen liikkeistään puuttui täsmällisyys. Mutta liike, olipa se näennäisesti miten mutkaton tahansa, on sangen vaikea suorittaa, ellei se ole totunnainen. Ja millaisia tottumuksia te oikeastaan vaaditte kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäiseltä henkilöltä? Ottakaa huomioon, että on hallittava hermoja, luita ja lihaksia, jos tahtoo pikkusormeaankaan kohottaa. Siihen verrattuna ei herra Thomas Noldenin kaikkien pelinukkien lankain hoitelu ole yhtään mitään. Darwin, joka oli terävä havaintojentekijä, ihmetteli, että pienet lapset osaavat nauraa ja itkeä. Hän kirjoitti paksun nidoksen, jossa selitti, miten lapset menettelevät. Me olemme armottomia, "me tiedemiehet", kuten herra Zola sanoo.

Onneksi en minä ole niin suuri tiedemies kuin herra Zola. Minä olen pintapuolinen. Minä en kokeile Susannalla, vaan tyydyn huomioimaan, kun voin sen tehdä häntä kiusaamatta.

Susanna kynsi kukkoansa ja joutui ihan ymmälle, koska ei voinut käsittää, kuinka näkyvää oliota on mahdoton saada käsiinsä. Se meni yli hänen ymmärryksensä, kuten ylipäänsä kaikki. Tämä ominaisuus se juuri tekee Susannan viehättäväksi. Pienet lapset elävät alinomaisessa ihmeessä; kaikki oudostuttaa heitä. Siitä johtuu heidän katseessaan ilmenevä runous. Meidän vierellämme ollen he asustavat meille vieraissa maailmoissa. Heitä ympäröi tuntematon, jumalallinen tuntematon.

-- Pikku hupakko! virkkoi hänen äitinsä.

-- Ystäväiseni, tyttärenne on tietämätön, mutta järkevä. Kun ihminen näkee kauniin olion, niin hän haluaa sen omistaa. Se on luonnollinen taipumus, jonka lainsäädäntökin ottaa huomioon. Béranger'n mustalaiset, jotka sanovat: "mikä mulle on somaa, se mulle on omaa", ovat kovin harvinaiseen ryhmään kuuluvia viisaita. Jos kaikki ihmiset ajattelisivat heidän tavallaan, niin ei olisi olemassa mitään sivistystä, vaan elettäisiin alastomina ja vailla kaikkia taitoja kuin Tulimaan asukkaat. Te ette ole laisinkaan heidän kannallansa; te pidätte vanhoista seinäverhoista, joissa nähdään haikaroita puitten alla, ja te peitätte niillä talon kaikki seinät. Minä en tahdo teitä siitä moittia, kaukana siitä. Mutta käsittäkää toki Susanna ja hänen kukkonsa.

-- Käsitänhän minä hänet, hän tekee samoinkuin pikku Pekka, joka tahtoi siepata kuun vesisaavista. Hänelle ei sitä annettu. Mutta ystäväiseni, ettehän väitä hänen pitävän kukon kuvaa todellisena kukkona; eihän hän ole milloinkaan nähnyt elävää kukkoa.