Part 9

-- Eipä kylläkään, mutta hän pitää haavekuvaa todellisuutena. Ja taiteilijat ovat epäilemättä hänen erehdyksestään jossakin määrin vastuunalaiset. Ovathan he jo kauan aikaa yrittäneet viivojen ja värien avulla jäljitellä olioiden muotoa. Kuinka monta tuhatta vuotta sitten onkaan kuollut se kunnon luolaihminen, joka kaiversi norsunluiseen laattaan mammutin kuvan! Onko ihme, että he niin kauan jäljittely taitoansa harjoitettuaan vihdoin kykenevät lumoamaan kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäisen pienen olennon! Ketäpä ei näennäisyys viehättäisi? Pääseekö itse tiedekään, jolla meitä rasitetaan, näennäistä kauemmaksi? Mitä löytää professori Robin mikroskoopistaan? Näennäistä, pelkkää näennäistä. "Suotta meitä liikuttavat turhat luulot", on Euripides sanonut...

Niin minä haastelin valmistautuen selittämään Euripideen säettä. Olisin epäilemättä löytänyt siitä syvää merkitystä, jota yrttien myyjättären poika ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi. Mutta ympäristöni muuttui kerrassaan sopimattomaksi filosofiseen mietiskelyyn; Susanna, joka ei saanut kukkoa lautasesta irti, antautui ankaran kiukun valtaan; hänen kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi, nenä paisui kafferimaisen laajaksi, posket levisivät yli silmien, ja kulmakarvat kohosivat otsan ylärajoille. Otsa, joka sekin oli ihan punainen, kuohuksissa, kupurain, kolojen ja ristiriitaisten vakojen peittämä muistutti suitsuperäistä seutua. Suu venyi korvia myöten, ja ikeneitten välistä tunkeutui ilmoille korviasärkevä ulvonta.

-- Kas niin! huudahdin minä. Mikä intohimon purkaus! Intohimoja ei pidä tuomita. Kaikki suuri, mitä tässä maailmassa on tehty, on tehty niiden nojalla. Kas, miten niiden välähdys tekee pienen lapsen melkein yhtä peloittavaksi kuin pieni kiinalainen epäjumalankuva. Tyttäreni, minä olen sinuun tyytyväinen! On hyvä, jos sinussa on voimakkaat intohimot, jos sallit niitten kasvaa ja kasvat itse niitten ohella. Ja jos myöhemmin pääset niiden järkähtämättömäksi valtijattareksi, niin niiden voima on oleva sinun voimasi ja niiden suuruus sinun kauneutesi. Intohimot muodostavat ihmisen koko moraalisen rikkauden.

-- Mikä meteli! huudahti Susannan äiti. Eihän tässä enää kuule omaa ääntänsä, kun toisella puolen pauhaa filosofi puhuen puita heiniä, toisella puolen pienokainen, joka luulee kukon kuvaa ties miksi todelliseksi. Naisraukat tarvitsevat kipeästi terveen järkensä voidakseen elää miehen ja lasten kanssa!

-- Tyttärenne, vastasin minä, on ensimmäisen kerran etsinyt kauneutta. Se on kuilun hurmausta, sanoisi joku romantikko; minä nimitän sitä yleväin henkien luonnolliseksi harjoitukseksi. Mutta siihen ei tule antautua liian varhain eikä riittämättömin menetelmin. Rakas ystävä, teillä on pätevät taikakeinot Susannan tuskien tyynnyttämiseksi. Tuudittakaa tyttärenne uneen!

2.

Tähti.

Susanna täyttää tänä iltana kaksitoista kuukautta. Sen ainoan vuoden aikana, jonka hän on viettänyt tämän vanhan maan päällä, on hän ehtinyt kokea paljon. Täysi-ikäinen, joka kykenisi kahdessatoista vuodessa keksimään niin paljon ja niin hyödyllisiä asioita kuin Susanna on keksinyt kahdessatoista kuukaudessa, olisi jumalallinen kuolevainen. Pienet lapset ovat väärinarvosteltuja neroja; he ottavat maailman valtoihinsa yli-inhimillisin tarmoin. Mikään ei vedä vertoja tälle elämän ensimmäiselle puuskalle, ihmishengen ensimmäiselle kohonnalle.

Käsitättekö, että nuo pienet olennot näkevät, koskettavat, puhuvat, tekevät huomioita, vertailevat, muistavat? Käsitättekö, että he kulkevat, menevät ja tulevat? Käsitättekö, että he leikkivät, sillä leikki on kaikkien taiteiden perimmäinen aate. Nuket ja laulelmat sisältävät jo melkein koko Shakespeare'in.

Susannalla on iso kori täynnä leluja, joista vain muutamat ovat leluja luonnostaan, kuten puuhevoset ja kuminuket. Toiset on erikoinen kohtalon oikku muuttanut leluiksi. Niiden joukossa on vanhoja kukkaroita, kangastilkkuja, laatikonpohjia, mittanauha, saksikotelo, aikataulu ja kivenkappale. Ne ovat kaikki surkeassa kunnossa. Susanna vetää ne joka päivä korista luovuttaakseen ne äidilleen. Hän ei kiinnitä yhteenkään niistä erikoista huomiota eikä yleensä mitenkään erota tätä pientä omaisuuttaan muusta olevaisesta. Maailma on hänelle suuri paloiteltu ja maalattu leikkikalu.

Jos ottaisi vaivakseen perehtyä tähän luonnonkäsitykseen ja johtaisi siitä kaikki Susannan teot ja mietteet, niin joutuisi ihmettelemään tässä pienessä mielessä vallitsevaa johdonmukaisuutta. Mutta me arvostelemme häntä omien käsitystemme mukaan emmekä hänen. Ja koska hänellä ei ole meidän järkeämme, me päättelemme, että hän on ihan järjetön. Mikä vääryys! Minä, joka osaan asettua oikealle näkökannalle, keksin johdonmukaista mielevyyttä, missä kansanomainen käsitys näkee vain mieletöntä käyttäytymistä.

Minä en kumminkaan elättele turhia luuloja. En jumaloi lastani, tunnustan, ettei tyttäreni ole paljoa ihailtavampi kuin mikä muu lapsi tahansa. Minä en käytä hänestä puhuessani liioittelevia lauseparsia. Sanonhan vain hänen äidilleen:

-- Ystäväiseni, onpa meillä sievä tyttö.

Hän vastaa minulle jokseenkin samoin kuin rouva Primerose vastasi naapureilleen heidän lausuessaan tuontapaisia kohteliaisuuksia:

-- Ystäväiseni, Susanna on sellainen miksi Jumala on hänet luonut: kyllin kaunis, kunhan hän on kyllin hyvä.

Näin sanoessaan hän luo Susannaan loistavan ja vilpittömän katseen. Sulkeutuvain luomien takana aavistan ylpeyttä ja rakkautta hohtavat silmäterät.

Minä olen itsepintainen. Sanon:

-- Hän on sievä, eikö totta?

Mutta äidillä on monta syytä olla myöntämättä, ja minä keksin nuo syyt paremmin kuin hän itse.

Hän haluaa kuulla yhä uudelleen sanottavan, että hänen pikku tyttönsä on sievä. Hän ei sano sitä itse, koska katsoo sen jollakin tavoin sopimattomaksi, hienotunteisuuden puutetta osoittavaksi teoksi. Erikoisesti hän pelkää loukkaavansa jotakin näkymätöntä, salaperäistä valtaa, joka on hänelle outo, mutta jonka hän aavistaa piilevän varjossa, valmiina kostamaan pienokaisille äitien ylpeyden.

Ja kukapa onnellinen ei pelkäisi sitä aavetta, joka varmasti piilee hänen huoneensa verhojen poimuissa? Kukapa uskaltaisi illalla, vaimoaan ja lastaan syleillessään, tuon näkymättömän kummituksen kuullen sanoa: "Sydänkäpyseni, kuinka paljon onnea ja kauneutta onkaan meille suotu!" Siksipä sanonkin vaimolleni näin:

-- Olette oikeassa, ystäväiseni, olette aina oikeassa. Onni asuu täällä, meidän kattomme alla. Hiljaa! Muuten se karkaa pois. Ateenalaiset äidit pelkäsivät Nemesistä, tuota aina läsnäolevaa, koskaan näkymätöntä jumalatarta, josta tiesivät vain, että hän oli jumalien kateus, Nemesistä, jonka sormi tuntui kaikkialla, joka hetki, tuossa jokapäiväisessä ja salaperäisessä asiassa: sattumassa. Ateenalaiset äidit!... Minä kuvailen mieleeni erään heistä nukuttamassa laakeripuun alla, kotialttarin juurella, sirkkojen siristessä, rintalastansa, joka on alaston kuin pieni jumala.

"Minä kuvittelen, että hänen nimensä oli Lysilla, että hän pelkäsi Nemesistä niinkuin te, ystäväiseni, sitä pelkäätte, ja että hän, samoinkuin tekin, vältti kaikkea itämaista prameutta ajatellen vain, kuinka saisi anteeksi onnensa ja kauneutensa... Lysilla, Lysilla! Oletteko mennyt menojanne jättämättä maan päälle olemuksenne varjoa, viehättävän sielunne henkäystä? Oletteko ikäänkuin ei teitä olisi milloinkaan ollutkaan?"

Susannan äiti katkaisee näiden mietteiden oikullisen juoksun.

-- Ystäväiseni, sanoo hän, miksi puhutte noin tuosta naisesta? Hänellä oli aikansa kuten meilläkin. Niin on maailman meno.

-- Te siis käsitätte, rakkaani, että se mikä on ollut, ei voi enää olla?

Epäilemättä. Minä en ihmettele kaikkea, kuten te, ystäväiseni.

Tuon hän lausuu rauhallisella äänellä varustaen Susannaa yöasuun. Mutta Susanna kieltäytyy itsepintaisesti menemästä makuulle.

Tämä kieltäytyminen voisi Rooman historiassa olla mainittuna jonkin Tituksen, Vespasianuksen tai Aleksanteri Severuksen luonteen kauniina piirteenä. Tästä kieltäytymisestä johtuu, että Susanna saa nuhteita. Inhimillinen oikeus, miten onkaan laitasi! Totta puhuen Susanna ei halua jäädä jalkeille valvoakseen valtakunnan menestystä, vaan penkoakseen vanhan, isomahaisen ja tukevilla vaskisilla kädensijoilla varustetun hollantilaisen lipaston laatikkoa.

Hän penkoo laatikkoa. Nojaten toiseen käteensä hän toisella tempoo myssyjä, villapaitoja ja hameita, jotka hän ankarasti ponnistellen heittää jalkoihinsa, huudahdellen miten milloinkin, kevyesti ja hurjasti. Hänen selkänsä, jota peittää pitsikaista, on liikuttavan naurettava; hänen pieni päänsä, jonka hän tavan takaa kääntää minuun päin, ilmaisee vieläkin liikuttavampaa tyydytystä.

En voi hillitä itseäni. Unohdan Nemesiksen ja huudahdan:

-- Katsokaahan, kuinka ihastuttava hän on tuossa penkoessaan!

Vilkkain ja samalla pelokkain elein sulkee hänen äitinsä sormellaan suuni. Sitten hän palaa myllerretyn laatikon luo. Minä taas jatkan mietettäni:

-- Rakas ystävä, jos Susannassa on ihastuttavaa se, mitä hän tietää, on hänessä varmaan yhtä ihastuttavaa se, mitä hän ei tiedä. Se, mitä hän ei tiedä, tekee hänet ylen runolliseksi.

Niin sanoen Susannan äiti käänsi katseensa minuun, suupielessä pieni hymy pilan merkkinä, ja huudahti sitten:

-- Susannan runollisuus! Tyttärenne runollisuus! Eihän hän viihdy muualla kuin keittiössä, teidän tyttärenne! Taannoin hän istui iloa säteillen perunankuoriläjän ääressä. Nimitättekö sitä runollisuudeksi?

-- Epäilemättä, ystäväiseni, epäilemättä. Koko luonto kuvastuu hänessä niin suurenmoisen puhtaana, ettei mikään maailmassa ole hänelle saastaista, ei edes keittiöjätteet. Siksipä te löysittekin hänet ihastuneena istumassa kaalinlehtien, sipulinkuorten ja äyriäistenpyrstöjen keskellä. Hän oli ilmi ihastuksissaan. Yli-inhimillisin kyvyin hän muuntaa luontoa, ja kaikki mitä hän näkee, kaikki mihin hän koskee, saa kauneuden leiman.

Keskustelumme aikana Susanna lähti lipastonsa luota ja kulki ikkunan ääreen. Hänen äitinsä seurasi häntä ja nosti hänet käsivarrelleen. Yö oli tyyni ja lämmin. Läpikuultoinen hämy peitti hienolehväistä akasiapuuta, jonka varisseet kukat muodostivat valkoisia juovia pihamaalle. Koira nukkui, käpälät kopista ulkona. Etäämpänä oli maisema sinervän hämyautereen peitossa. Me vaikenimme kaikki kolme.

Silloin, yön hiljaisuudessa, yön ylevässä hiljaisuudessa Susanna kohotti kätensä niin korkealle kuin voi ja osoitti sormellaan, joka ei koskaan ottanut täysin oietakseen, erästä tähteä. Ihmeen pienoinen sormi koukistui tavan takaa, ikäänkuin kutsuen.

Susanna jutteli tähdelle!

Hänen puheensa ei ollut kokoonpantu sanoista, se oli hämärää ja hurmaavaa haastelua, suloista ja syvästi salaperäistä, se ilmaisi pienokaisen sielua tähden siihen kuvastuessa.

-- Oletpa aika hupakko, sinä pikkuinen, sanoi äiti suudellen Susannaa.

3.

Nukketeatteri.

Eilen minä vein Susannan nukketeatteriin. Se huvitti kovin meitä kumpaakin; se on teatteri, jonka esityksiä me kykenemme ymmärtämään. Jos olisin näytelmäkirjailija, niin kirjoittaisin nukkenäytelmiä. En tiedä, olisiko minulla kyllin kykyä onnistuakseni, mutta tehtävä ei minua ainakaan kovin peloittaisi. Sitävastoin en milloinkaan rohkenisi sepittää lauseita Comédie-Française'in kauniiden näyttelijättärien oppinutta suuta varten. Sitäpaitsi on teatteri, sellaisena miksi täysikasvuiset henkilöt sen käsittävät, minulle suunnattoman monimutkainen, kerrassaan liian monimutkainen juttu. Minä en ollenkaan ymmärrä hyvin viritettyjä salavehkeitä. Koko taiteeni rajoittuisi intohimojen kuvailemiseen ja minä valitsisin niistä kaikkein yksinkertaisimmat. Se ei ollenkaan kelpaisi suurille näyttämöillemme, mutta nukketeatterille se olisi erinomaista.

Ovatpa intohimot siellä tosiaankin yksinkertaiset ja voimalliset! Keppi on niiden tavallisena välineenä. Kepissä asuu epäilemättä melkoinen koomillinen voima. Näytelmä saa siitä melkoista joustavuutta; se syöksyy kohti "suurta loppulöylytystä". Niin nimittävät lyonilaiset, joiden keskuudessa nukketeatteriemme perusmuoto on luotu, sitä yleistä käsikähmää, johon kaikki ohjelmistoon kuuluvat kappaleet päättyvät. Se on ikuinen ja kohtalokas juttu, tuo "suuri löylytys"! Se on elokuun kymmenes, se on Thermidorin yhdeksäs, se on Waterloo!

Mainitsin siis vieneeni Susannan eilen nukketeatteriin. Näkemässämme kappaleessa oli epäilemättä paikoitellen vikoja; minä keksin siinä varsinkin epäselvyyttä, mutta se ei voi olla miellyttämättä mietteliästä henkeä, sillä se tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta. Mikäli minä sitä ymmärrän, on se filosofinen; sen luonteet ovat todenmukaiset ja toiminta on vilkasta. Minä kerron sen teille sellaisena kuin sen ymmärrän.

Esiripun noustessa ilmestyi näkyviimme itse Guignol. Minä tunsin hänet, se oli hän, epäilemättä! Hänen leveässä ja tyynessä naamassaan oli jälkiä entisistä kepiniskuista, jotka olivat litistäneet hänen nenänsä, silti tärvelemättä hänen katseensa ja hymynsä herttaista teeskentelemättömyyttä.

Hänellä ei ollut yllään sitä sarssinuttua eikä sitä pumpulimyssyä, jonka nähdessään lyonilaiset vuonna 1815 auttamattomasti ratkesivat nauramaan. Jos joku vielä elossa oleva niistä poikasista, jotka olivat nähneet Rhône-virran rantamilla Guignolin ja Napoleonin, olisi ennen vanhuudenkuolemaansa saapunut meidän seuraamme Champs-Elyséelle, niin hän olisi tuntenut rakkaan pelinukkensa pienen kankipalmikon, joka lystikkäästi sätkähtelee Guignolin niskassa. Muut vaatekappaleet, viheriäinen lievetakki ja musta kaksikolkkahattu noudattelivat vanhaa pariisilaista perintätapaa, joka tekee Guignolista jonkinlaisen lakeijan.

Guignol katseli meitä suurin silmin ja voitti heti suosioni julkean vilpittömällä ulkomuodollaan ja sillä ilmeisellä sydämen yksinkertaisuudella, joka luo paheeseenkin ehdottoman viattomuuden leiman. Siinä hän nyt tosiaankin oli, sielultaan ja ilmeeltään todellinen Guignol, jota kunnon Morguet, Lyonin mies, liikutteli perin ovelasti. Minä olin kuulevinani hänen vastaavan isännälleen herra Canezoulle, joka väittää hänen "lavertelevan, niin että nukkuu seisoalleen":

-- Olette oikeassa; mennään makuulle.

Meidän Guignolimme ei ollut vielä sanonut mitään. Hänen pieni kankipalmikkonsa tutisi. Katselijat jo nauroivat.

Gringalet, hänen poikansa, saapui hänen luokseen ja puski häntä vatsaan luontevan sulavasti. Yleisö ei pannut sitä ollenkaan pahakseen; päinvastoin: se oli pakahtua nauruun. Sellainen ensi-esiintyminen on korkeinta taidetta. Ja ellette tiedä, miksi tuo julkea teko kävi täydestä, niin sanon sen teille: Guignol on lakeija ja puettu livereihin. Gringalet'lla, hänen pojallaan, on pusero; hän ei palvele ketään eikä kelpaa mihinkään. Tämä etevämmyys suo hänelle oikeuden pahoinpidellä isäänsä loukkaamatta säädyllisyyden vaatimuksia.

Neiti Susanna tajusi tuon erittäin hyvin, joten hänen mieltymyksensä Gringalet'hen ei joutunut ollenkaan kärsimään. Gringalet on todellakin miellyttävä henkilö. Hän on pieni ja heiveröinen, mutta perin kekseliäs. Hän se kylvettää santarmin. Kuusivuotias neiti Susanna on jo muodostanut itselleen varman mielipiteen esivallan käskyläisistä: hän on heitä vastaan ja nauraa kun Pandora saa keppiä. Hän on epäilemättä väärässä. Myönnän kuitenkin, ettei minua miellyttäisi, ellei hän tässä kohden olisi väärässä. Minä pidän ihmisestä, joka kaikkina ikäkausinaan on hieman kapinallinen. Henkilö, joka nyt teille haastelee, on rauhallinen kansalainen, kunnioittaa esivaltaa ja taipuu mielellään noudattamaan lakeja. Mutta jos hänen nähtensä tehdään sievä kepponen jollekin santarmille, aliprefektille tai vallesmannille, niin hän on ensimmäinen nauramaan. Mutta meidänhän piti puhua Guignolin ja Gringalet'n välisestä riidasta.

Neiti Susanna pitää Gringalet'n puolta, minä Guignolin. Kuulkaa ja päätelkää itse: Guignol ja Gringalet ovat kauan aikaa kulkeneet kohti erästä salaperäistä kylää, jonka he yksin ovat löytäneet ja jonne rohkeat ja ahneet ihmiset rientäisivät joukoittain, jos sen tietäisivät. Mutta kylä on paremmassa piilossa kuin Prinsessa Ruususen linna sadan vuoden aikana. Siinä on jotakin noituutta, sillä seudulla asustaa velho, joka lupaa useiden kokeiden -- mieltä pöyristää, kun niitä vain ajatteleekin -- voitokkaalle suorittajalle aarteen. Matkamiehemme saapuvat lumottuun tienooseen sangen erilaisessa ruumiin- ja mielentilassa. Guignol on väsynyt; hän paneutuu makuulle. Hänen poikansa moittii moista velttoutta.

-- Luuletko, kysyy hän, että tuolla tavoin saamme haltuumme aarteet, joita olemme lähteneet etsimään?

Guignol vastaa:

-- Tiedätkö aarteen, joka on unen veroinen?

Minä pidän tuosta vastauksesta. Näen Guignolissa viisaan, joka tietää kaiken olevaisen turhuuden ja pyrkii lepoon, elämän rikoksellisen tai hedelmättömän hyörinnän ainoaan hyvään päämäärään. Mutta neiti Susanna pitää häntä tomppelina, joka nukkuu sopimattomaan aikaan ja armaan menettää virheensä vuoksi ne aarteet, joita oli tullut etsimään, kenties suuretkin aarteet: nauhoja, leivoksia ja kukkia. Hän ylistää Gringalet'ta, joka innokkaasti pyrkii näitä suurenmoisia aarteita saavuttamaan.

Kuten jo sanoin, ovat koetukset peloittavat. On uhmattava krokodiilia ja surmattava Piru. Minä sanon Susannalle:

-- Katsohan, Susanna, tuossa on Piru!

Hän vastaa:

-- Tuoko? Sehän on neekeri!

Ratsionalismin läpitunkema vastaus saa minut epätoivoon. Mutta minä, joka tiedän, miten asia on, seuraan mielenkiinnoin Pirun ja Gringalet'n kamppailua. Kauhea ottelu päättyy vihdoin Pirun kuolemaan. Gringalet on surmannut Saatanan!

Suoraan sanoen: hän olisi voinut tehdä jotakin parempaa. Minä ymmärrän, että katselijat, jotka ovat vakaumukseltaan spiritualistisemmat kuin pikku neiti Susanna, pysyvät kylminä, jopa hieman säikähtyneinäkin. Kun paholainen on kuollut, on syntikin tiessään! Ehkäpä menee kauneuskin, tuo Pirun liittolainen, samaa tietä! Ehkäpä emme näe enää kukkia, jotka hurmaavat, emmekä silmiä, jotka surmaavat! Miten meidän silloin käy tässä maailmassa? Jääkö meille edes mahdollisuus olla hyveellisiä? Epäilen sitä. Gringalet ei ole ottanut riittävässä määrin huomioon, että paha seuraa välttämättä hyvää, niinkuin varjo seuraa valoa, että hyve on yksinomaan ponnistuksessa ja että pyhimykset jäävät yhtä toimettomiksi kuin syntisetkin, jos ei enää ole paholaista, jota vastaan sopisi taistella. Siitä olisi seurauksena kuolettava ikävystyminen. Sanonpa siis, että Gringalet on menetellyt perin ajattelemattomasti tappaessaan paholaisen.

Ilveilijä on käynyt meille kumartamassa, esirippu on laskeutunut, pienet poikaset ja tyttöset ovat tiessään ja minä istun vaipuneena mietteisiini. Neiti Susanna, joka näkee minun haaveksivan, luulee minun olevan suruissani. Hän otaksuu yleensäkin, että ihmiset, jotka mietiskelevät, ovat onnettomia. Hienotunteisen säälivästi hän tarttuu käteeni ja kysyy miksi olen murheellinen.

Minä tunnustan hänelle olevani pahoillani sen vuoksi, että Gringalet on surmannut Pirun.

Silloin hän kiertää pikku käsivartensa kaulani ympäri ja kuiskaa korvaani:

-- Kuulehan, kun sanon: Gringalet tappoi neekerin, mutta ei hän sitä todenteolla tappanut.

Tämä huomautus rauhoittaa mieleni. Minä vakuuttaudun siitä, ettei Piru ole kuollut, ja me lähdemme tyytyväisinä matkaamme.

II.

Susannan ystävät.

1.

Antero.

Tunsittehan tohtori Trévière'in. Muistattehan hänen suuret, avoimet ja loistavat kasvonsa ja hänen kauniin, sinisen katseensa. Hänellä oli suuren kirurgin käsi ja henki. Hänen vaikeissa tapauksissa osoittamansa mielenmaltti oli ihailtava. Kerran, kun hän suoritti vaikeata leikkausta, potilas vaipui kesken kaiken äärimmäisen heikkouden tilaan. Lämpö, hengitys, kaikki oli poissa; mies oli menoteillä. Silloin Trévière tarttui häneen molemmin käsin, rinta vasten rintaa ja ravisteli kuin painija tuota veristä ja silvottua ruumista. Sitten hän tarttui jälleen leikkausveitseen ja käytteli sitä järkevän uskaliaasti, kuten hänen tapansa oli. Mies alkoi jälleen hengittää; hän oli pelastettu.

Riisuttuaan lääkärintakin Trévière heittäytyi koruttoman herttaiseksi. Hänen leveä naurunsa miellytti kaikkia. Muutamia kuukausia mainitsemani leikkauksen jälkeen hän veistään koetellessaan sai käteensä naarmun, johon ei kiinnittänyt huomiota. Se alkoi märkiä ja hän kuoli parin päivän kuluttua, kuudenneljättä vuoden ikäisenä. Hän jätti jälkeensä vaimon ja lapsen, joita hän jumaloi.

Kaikkina aurinkoisina päivinä nähtiin Boulogne'in metsän kuusien siimeksessä nuori surupukuinen nainen, joka kutoi pitsiä katsellen puikkonsa alitse pientä poikaa, joka nelinkontin ryömi lapionsa, rattaittensa ja pienten multakasojensa ääressä. Nainen oli rouva Trévière Aurinko hyväili hänen kuumia, kalpeita kasvojansa, ja elämän yltäkylläisyys purkautui tavan takaa syvinä huokauksina hänen rinnastaan ja sädehtivänä katseena hänen suurista ruskeista, kullanvälkkeisistä silmistään. Hän katseli hellästi poikaansa, joka näytti hänelle valmistamiansa "piirakaisia", kohottaen punatukkaista päätänsä ja sinisiä silmiänsä, isänsä päätä ja silmiä.

Poika oli palleroinen ja rusoposkinen. Mutta kasvaessaan hän alkoi laihtua ja hänen kesakkoiset poskensa kalpenivat. Äiti oli huolissaan. Kun poika pienten toveriensa seurassa juoksenteli pitkin metsää ja sattui hipaisemaan tuolia, jolla äiti istui, sieppasi äiti hänet kiinni, kohotti sanaa sanomatta hänen leukaansa, rypisti kulmiaan tarkastellessaan pojan kalvakoita kasvoja ja pudisti hiljaa päätään pojan lähtiessä jälleen juoksemaan. Yöllä hänet herätti pieninkin ääni; hän nousi ja seisoi kauan aikaa paljain jaloin pienen sängyn ääressä. Lääkärit, hänen puolisonsa vanhat toverit, rauhoittivat häntä. Poika oli vain heiveröinen. Hänet oli vietävä maaseudulle.

Rouva Trévière suoriutui lähtemään maalle. Hän matkusti Brolles'iin, jossa hänen miehensä sukulaiset elivät maanviljelijöinä. Tiedättehän, että Trévière oli talonpoikaista syntyperää ja että hän kahdenteentoista ikävuoteensa saakka kävi rastaanpesillä koulusta palatessaan.

Sukulaiset tervehtivät toisiansa tummuneen salin vuoliaisista riippuvien liikkiöiden alla. Trévière'in mummo istui kumarassa ison lieden ääressä irroittamatta kättään pannunvarresta ja katseli epäluuloisin silmin pariisitarta ja hänen lapsentyttöään. Mutta pienokaista hän piti "sievänä ja ihan isänsä näköisenä". Ukko Trévière istui kuivana ja jäykkänä paksussa verkanutussaan ja oli kovin tyytyväinen saadessaan nähdä pojanpoikansa Anteron.

Illallinen ei ollut vielä ohi, kuu Antero jo suudella paukutti isoisää, jonka leuka pisteli, pisteli. Sitten hän nousi seisomaan ukon polville, työnsi nyrkkinsä vasten hänen poskeansa ja kysyi, miksi isoisän poski oli kuopallaan.

-- Siksi, ettei minulla enää ole hampaita.

-- Miksi sinulla ei enää ole hampaita?

-- Ne muuttuivat ihan mustiksi, ja minä kylvin ne vakoon nähdäkseni, eikö niistä kasvaisi uusia valkoisia.

Antero nauroi sydämen pohjasta. Isoisän posket, ne olivat ihan toista kuin äidin posket!

Pariisittarelle ja pienokaiselle oli varattu talon paras huone. Siinä sijaitsi häävuode, jossa nuo kunnon ihmiset olivat nukkuneet yhden ainoan yön, ja tamminen, lukittu kaappi täpö täynnä liinavaatteita. Pieni sänky, jossa muinoin oli nukkunut talon poika, oli haettu ylisiltä pojanpoikaa varten. Se oli sijoitettu suojaisimpaan nurkkaan, hyllyn alle, joka oli täynnä hillo astioita. Rouva frévière, joka oli järjestystä rakastava nainen, asteli narskuvalla puulattialla kymmeniä kertoja edestakaisin perehtyäkseen ympäristöönsä. Vaatenaulakkoa hän ei ikäväkseen kumminkaan löytänyt.

Katto vuoliaisineen oli kalkittu valkoiseksi. Samoin seinät. Rouva Trévière ei kiinnittänyt suurtakaan huomiota niihin värillisiin kuviin, jotka koristivat tätä somaa huonetta. Kuitenkin hän huomasi häävuoteen yläpuolella piirroksen, joka esitti mustaan takkiin ja valkoisiin housuihin puettuja lapsia, nauha hihassa, kynttilä kädessä kulkemassa jossakin katolisessa kirkossa. Piirroksen alareunassa oli luettavana seuraava merkintö, jonka nimet ja päiväys olivat kirjoitetut käsin: _Minä allekirjoittanut todistan, että Pietari Agenor Trévière on käynyt ensi kerran ehtoollisella Brolles'in seurakunnan kirkossa toukokuun 15 päivänä 1849. Gontard, kirkkoherra_.