Part 7

"Hän määräsi meille kirjoitelmain -- latinan- ja rankankielisten -- aiheiksi taisteluita, piirityksiä, sovitus- ja lepytysmenoja, ja näitä kertoelmia takaisin antaessaan hän kehitteli ilmi koko kaunopuheisuutensa. Hänen tyylinsä ja esitystapansa ilmaisivat kummallakin kielellä samaa sotaista innostusta. Toisinaan hän keskeytti ajatusjuoksunsa jaellakseen meille ansaitsemiamme rangaistuksia, mutta hänen äänensä pysyi aina sankarillisena. Kun hän siis puhui vuorotellen samalla äänensävyllä joukkojaan innostavana konsulina ja rangaistusläksyjä jakelevana kuudennen luokan opettajana, niin oppilaiden mielet siitä kovin hämmentyivät, sitäkin enemmän, kun oli mahdotonta tietää, kuka kulloinkin puhui, konsuliko vai opettaja. Eräänä päivänä hän kunnostautui entistä enemmän pitämällä meille verrattoman puheen. Me osasimme kaikin sen ulkoa, ja minä kirjoitin sen vihkoon jättämättä mitään pois.

"Minä kerron sen tässä sellaisena kuin sen kuulin, sellaisena kuin sen kuulen vieläkin, sillä minusta tuntuu, että herra Chotardin sorahteleva ääni yhä kaikuu korvissani täyttäen ne yksitoikkoisella juhlallisuudellaan."

_Decius Musin viimeiset sanat_.

Decius Mus lähti uhrautumaan jumalille ja painoi jo kannukset tulisen ratsunsa kupeisiin, mutta kääntyi vielä viimeisen kerran aseveikkojensa puoleen sanoen:

"Ellette jo ole hiljaa, saatte kaikin jäädä istumaan. Minä lähden kuolemattomuuteen isänmaan puolesta. Rotko odottaa minua. Minä kuolen yleisen menestyksen hyväksi. Herra Fontanet, te saatte jäljentää kymmenen sivua latinan alkeiskielioppia. Niin on päättänyt viisaudessaan Jupiter Capitolinus, ikuisen kaupungin ikuinen suojelija. Herra Nozière, jos te, kuten minusta näyttää, vieläkin jätätte kirjoitelmanne herra Fontanet'n jäljennettäväksi, kuten hänen tapansa on, niin minä kirjoitan isällenne. On oikein ja välttämätöntä, että kansalainen uhrautuu yhteisen menestyksen hyväksi. Kadehtikaa minua; älkää enää minua itkekö. On typerää itkeä aiheettomasti. Herra Nozière, te jäätte torstaina kotiarestiin. Minun esimerkkini on jäävä eloon teidän keskuuteenne. Hyvät herrat, teidän virnistelynne on sopimatonta ja sietämätöntä. Minä ilmoitan rehtorille käyttäytymisenne. Ja Elysiumin helmasta, joka avautuu sankareitten hengille, olen näkevä tasavallan neitsyitten laskevan kukkaseppeleitä minun kuvapatsaitteni juurelle."

"Siihen aikaan minä osasin nauraa uskomattomasti. Decius Musin viimeiset sanat ottivat koko kykyni käytäntöön, ja kun herra Chotard, annettuaan meille mitä valtavimman naurun aiheen, vielä huomautti, että on typerää nauraa aiheettomasti, niin minä piilotin pääni sanakirjaan ja menin ihan tajuttomaksi. Niille henkilöille, joita viisitoistavuotiaina ei ole järkyttänyt mieletön, satelevain rangaistusläksymääräysten säestelemä nauru, on eräs hekuman laji ihan tuntematon.

"Ei pidä kumminkaan luulla, etten minä kyennyt koulussa muuhun kuin kujeilemiseen. Minä olin tavallani pieni kelpo humanisti. Tunsin varsin elävästi kaunokirjallisuuden miellyttävät ja hienot ominaisuudet.

"Minä harrastin jo siihen aikaan kaunista latinaa ja kaunista ranskankieltä, ja tämä harrastukseni on yhä säilynyt huolimatta onnellisempien aikalaisteni neuvosta ja esimerkeistä. Minun on käynyt tässä suhteessa niinkuin yleensä käy henkilöiden, joiden mielipiteitä halveksitaan. Minä olen tehnyt itselleni ylpeyden siitä, mikä kenties on vain naurettavaa. Olen itsepintaisesti kiintynyt kirjallisuuteen ja olen säilynyt klassikkona. Minua voidaan pitää ylimyksenä ja mandariinina, mutta minä uskon, että kuusi-, seitsenvuotinen kirjallinen kulttuuri luo hyvin valmisteltuun mieleen sellaista jaloutta, hienoa voimaa ja kauneutta, jota muilla keinoin ei käy hankkiminen.

"Minä puolestani olen ihastuen tutustunut Sofokleeseen ja Vergiliukseen. Tunnustan mielelläni, että herra Chotard, herra Chotard Liviuksen avustamana, loi minuun yleviä unelmia. Lasten mielikuvitus on ihmeellinen. Pienten veitikkain päässä liikkuu paljon suurenmoisia kuvia. Milloin herra Chotard ei minua mielettömästi naurattanut, hän täytti minut heleällä innostuksella.

"Joka kerta, kun hän vanhan saarnamiehen sorahtelevalla äänellä verkalleen lausui sanat: 'Rooman armeijan pirstat saapuivat Canusiumiin yön suojassa', näin kuun valossa, autiolla kentällä, pitkin hautojen reunustamaa tietä ääneti astelevia Rooman sotureita, kasvot kalmankalpeina, veren ja pölyn peittäminä, kypärät kuhmuisina, haarniskat tummenneina ja murtuneina, miekat katkenneina. Ja tuo puolihämärä näky, joka vähitellen häipyi, oli niin ankara, niin synkkä, niin ylväs, että sydän povessani vavahteli tuskaa ja ihastusta."

10.

Humanistiset opinnot.

Kerronpa teille, mitä muistuu mieleeni joka vuosi, kun syksy synkentää taivaan, kun ensi kertoja syödään päivällistä lampun valossa ja kun värisevien puiden lehdet kellastuvat, kerron teille, mitä näin kulkiessani lokakuun ensimmäisinä päivinä halki Luxemburgin puiston, joka silloin on hieman murheellinen ja kauniimpi kuin milloinkaan muulloin, sillä niihin aikoihin putoelevat lehdet yksi kerrallaan kuvapatsaitten valkoisille olkapäille. Silloin minä näen tässä puutarhassa pienen miekkosen, joka menee kouluun kädet taskussa ja laukku selässä, hypähdellen kuin varpunen. Vain ajatukseni näkee hänet, sillä tuo miekkonen on pelkkä varjo, sen minän varjo, joka olin viisikolmatta vuotta sitten. Hän kiinnitti tosiaankin mieltäni, tuo pienokainen. Kun hän oli olemassa, en välittänyt hänestä mitään, mutta nyt, kun hän on ollut ja mennyt, minä kerrassaan rakastan häntä. Hän oli ylipäänsä parempi kuin kaikki ne minät, joita minulla on ollut hänen katoamisensa jälkeen. Hän oli kovin ajattelematon, mutta paha hän ei ollut, ja minun on myönnettävä, ettei hänestä ole jäänyt yhtään huonoa muistoa. Hän on viaton kadottamani, on luonnollista, että häntä kaipaan, on luonnollista, että näen hänet ajatuksissani ja että mieltäni huvittaa hänen muistonsa elvytteleminen.

Viisikolmatta vuotta sitten hän vaelsi tähän vuodenaikaan, ennen kello kahdeksaa, tämän kauniin puiston halki menossa kouluun. Hänen sydäntään hieman ahdisti: uusi lukukausi oli alkamassa.

Hän tepsutti sentään eteenpäin, kirjat selässä ja hyrrä taskussa. Johtuessaan ajattelemaan tovereitaan hän jälleen ilahtui. Hänellä oli paljon kerrottavaa ja kuultavaa! Eikö hänen pitänyt saada tietää, oliko Laboriette todellakin ollut metsästämässä Aigle'in metsässä? Eikö hänen pitänyt mainita, että hän, hän itse, oli noussut hevosen selkään Auvergne'in vuorilla? Sellaista temppua ei tehdä sitä varten, että se salattaisiin. Ja olihan muutenkin hauska jälleen tavata tovereita. Kuinka hän halusikaan nähdä Fontanet'n, ystävänsä, joka teki sievästi hänestä pilkkaa, Fontanet'n, joka ei juuri ollut rottaa suurempi, mutta neuvokas kuin Odysseus, ja joka luontevan sirosti asettui aina ensimmäiselle sijalle.

Hän tunsi mielensä ihan keveäksi, kun ajatteli näkevänsä jälleen Fontanet'n. Niin hän asteli halki Luxemburgin puiston aamun raikkaassa ilmassa. Kaiken, minkä hän silloin näki, näen minä nyt. Sama taivas ja sama maa; olioissa on entinen henki, henki joka minua ilahduttaa, surettaa tai tekee levottomaksi. Mutta astelijaa itseänsä ei enää ole.

Siksipä minä, sitä mukaa kuin vanhenen, seuraan yhä suuremmalla mielenkiinnolla uuden lukuvuoden alkamista.

Jos olisin ollut lukiossa täysihoitolaisena, niin opintojeni muisto olisi sietämätön ja minä sen karkoittaisin. Mutta vanhempanipa eivät panneet minua kuritushuoneeseen. Minä olin ulko-oppilaana eräässä hieman luostarimaisessa ja syrjäisessä vanhassa kymnaasissa; minä näin joka päivä kadun ja kodin enkä ollut täysihoitolaisten tavoin eristetty julkisesta ja yksityisestä elämästä. Niinpä tunteeni eivät olleetkaan mitään orjan tunteita; ne varttuivat meheviksi ja voimakkaiksi, kuten kaikki mikä kasvaa vapaudessa. Niihin ei sekaantunut vihaa. Niiden uteliaisuus oli hyväntahtoista: minä halusin tietää voidakseni rakastaa. Kaikki, mitä kadulla näin, ihmiset, eläimet ja esineet, auttoivat minua uskomattomassa määrin tuntemaan elämää teeskentelemättömyydessään ja voimassaan.

Mikään ei opeta lasta tajuamaan yhteiskunnallista koneistoa niin hyvin kuin katu. Hänen tulee nähdä aamuisin maitomuijat, vedenkantajat, hiilenkuljettajat; hänen tulee tarkastella maustekauppiaan, makkarakauppiaan ja viinikauppiaan myymälöitä, hänen tulee nähdä rykmenttien marssivan ohi, soittokunta etunenässä, hänen tulee vetää henkeensä kadun ilmaa tunteakseen että työn laki on jumalallinen ja että jokaisen on suoritettava tehtävänsä tässä maailmassa. Minuun on jäänyt näistä illan ja aamun retkistä -- kotoa kouluun ja koulusta kotiin -- ystävällinen uteliaisuus ammatteja ja ammatinharjoittajia kohtaan.

Minun on kumminkin tunnustaminen, etten pidä kaikista yhtä paljon. Paperikauppiaat, jotka levittelevät myymäläinsä ikkunoihin Epinalin kuvia, olivat aluksi suosikkejani. Kuinka monesti olenkaan painanut nenäni vasten ruutua ja lukenut useiden pienten kuvanäytelmäin tarinan alusta loppuun asti!

Minä opin tuntemaan niitä paljon vähässä ajassa. Niiden joukossa oli toisia haaveellisia, jotka askarruttivat mielikuvitustani kehittäen minussa tuota kykyä, jonka puutteessa ihminen ei löydä mitään, ei edes kokemuksen piirissä eikä eksaktisten tieteitten alalla. Oli toisia, jotka esittivät olioita koruttomalla ja järkyttävällä tavalla näyttäen minulle ensi kerran kaikkein kauheimman, tai oikeammin ainoan kauhean asian, kohtalon. Sanalla sanoen: minä saan kiittää Epinalin kuvia paljosta.

Myöhemmin, neljän- viidentoista ikäisenä, minä en enää pysähtynyt maustekauppiaitten ikkunain ääreen, vaikka säilyhedelmärasiat kauan aikaa näyttivätkin ihastuttavilta. Minä halveksin rihkamakauppiasta enkä yrittänyt enää saada selkoa siitä arvoituksellisesta Y:stä, joka hohtaa kullattuna heidän nimikilvessään. Tuskin enää pysähdyin selvittelemään vanhojen viinimyymäläin koristeltujen ristikkoikkunain lapsellisia kuva-arvoituksia.

Hienostunutta mieltäni kiinnittivät nyt vain vaskipiirrosmyymälät, rihkamakauppiaitten näyteikkunat ja kirjalaatikot.

Te Cherche Midi-kadun likaiset juutalaiset, te rantalaiturien yksinkertaiset kirjainkaupustelijat, te mestarini, kuinka kiitollisia minun tuleekaan olla teille! Yhtä hyvin ja paremmin kuin yliopiston professorit olette te ohjannut älyllistä kasvatustani. Te kunnon miehet olette levittäneet ihastuneiden silmieni nähtäviin menneen ajan salaperäisiä muotoja ja kaikenlaisia inhimillisen ajatuksen kallisarvoisia muistomerkkejä. Teidän laatikoitanne penkoessani, tutkiessani nähtäville asettamianne vähäisiä muistoja isistämme ja heidän kauniista ajatuksistaan minuun juurtui huomaamattani kaikkein tervein filosofia.

Niin, ystäväni, kun lueskelin kuluneita, vanhoja nidoksianne, tarkastelin ruostunutta rautaromuanne ja madonsyömiä seinälaudoituksianne, joita möitte hankkiaksenne itsellenne elatuksen, niin minussa heräsi jo lapsena syvä olioitten katoavaisuuden ja kaiken turhuuden tunto. Minä aavistelin jo silloin, että oliot ovat vain pelkkiä yleisen harhakuvitelman vaihtuvia kuvia, ja olen siitä pitäen taipunut surumielisyyteen, lempeyteen ja sääliväisyyteen.

Kuten näette, opetti ulkoilmakoulu minulle korkeita tieteitä. Kodin koulu oli minulle sitäkin hyötyisämpi. Kuinka viehättäviä ovatkaan perheateriat, kun karahvit välkkyvät kirkkaina ja pöytäliina valkoisena helottaa, kuinka miellyttävä onkaan jokapäiväinen, tutunomainen pöytäkeskustelu ja kuinka tämä kaikki totuttaakaan lasta suosimaan ja tajuamaan kotoisia asioita, elämän vaatimattomimpia ja pyhimpiä asioita. Jos hänellä on, kuten minulla, onni omistaa älykkäät ja hyvät vanhemmat, niin pöydässä kuullut puheet kehittävät hänessä hyvää arvostelukykyä ja taipumusta rakkauteen. Hän syö joka päivä sitä siunattua leipää, jonka henkinen isämme mursi ja jakoi vaeltajille Emmauksen majatalossa. Ja hän sanoo kuten he: "Minun sydämeni on hehkuvainen minun rinnassani."

Ne ateriat, joita täysihoitolaiset nauttivat koulun ruokasalissa, eivät ole läheskään yhtä miellyttäviä ja kasvattavia. Kodin koulu on todellakin hyvä koulu!

Minut ymmärrettäisiin kumminkin kovin väärin, jos luultaisiin minun halveksivan klassillisia opintoja. Olen sitä mieltä, että vanhain ranskalaisten humanistien menetelmää noudattava vanhan Kreikan ja Rooman sivistyksen oppiminen muovaa ihmishenkeä paremmin kuin mikään muu. Sana humanistinen, joka merkitsee yleissivistyksellistä, aistikasta, hienoa, soveltuu hyvin klassilliseen kulttuuriin.

Se pieni miekkonen, josta teille vast'ikään kerroin myötätunnolla, joka annetaan minulle anteeksi, kun otetaan huomioon, ettei siinä ole mitään itsekästä ja että se kohdistuu varjo-olentoon, se pieni miekkonen, joka vaelsi Luxemburgin puiston halki hypähdellen kuin varpunen, oli sangen hyvä humanisti. Hänen lapsenmielensä nautti roomalaisesta voimasta ja muinaisen runouden suurista kuvista. Se, mitä hän vapaana ulko-oppilaana näki ja kuuli kuljeskellessaan myymälästä toiseen ja aterioidessaan vanhempainsa kanssa, ei ollenkaan vieroittanut häntä siitä kauniista kielestä, jota kymnaasissa opetetaan. Kaukana siitä: hän oli perehtynyt Attikan ja Ciceron kieleen jokseenkin niin hyvin kuin niihin voi perehtyä kunnon koulumestarien paimentamassa aapispoikain laumassa.

Hän ei ponnistellut paljoa maineen saavuttamiseksi eikä laisinkaan loistellut palkittujen luettelossa, mutta hän teki paljon työtä omaksi huvikseen. Hänen käännöksensä olivat varsin sujuvia ja hänen latinankieliset esityksensä olisivat ansainneet itsensä tarkastajan kiitokset, ellei niitä tavallisesti olisi ollut rumentamassa jokin lauseopillinen virhe. Enkö jo kertonut, että Liviuksen kertomukset hellyttivät kaksitoistavuotiaan jaloihin kyyneliin?

Mutta vasta Kreikkaan saavuttuaan hän näki kauneuden ylevässä yksinkertaisuudessaan. Hän saapui sinne myöhään. Aisopoksen sadut olivat aluksi synkistyttäneet hänen mieltänsä. Niitä selitti hänelle kyttyräselkäinen opettaja, kyttyräselkäinen ruumiiltaan ja sielultaan. Näettekö Thersiteen nuorine seuralaisineen runottarien lehdoissa? Pieni miekkonen ei tuota tajunnut. Voisihan otaksua, että hänen kyttyräselkäinen kasvattajansa oli varsin sovelias pyhittämään itsensä Aisopoksen satujen selittäjäksi. Mutta ei! Hän oli väärä kyttyräselkäinen, kyttyräselkäinen jättiläinen, jossa ei ollut henkeä eikä ihmisyyttä, pahaan taipuvainen ja kaikkein väärämielisin ihminen. Hän ei kelvannut mihinkään, ei edes selittämään kyttyräselkäisen ajatuksia. Muutenhan nuo pienet kuivat tarinat, joita mainitaan Aisopoksen nimellä, ovat säilyneet meille siinä siloitellussa muodossa, jonka niille antoi eräs ahdas- ja tyhjäkalloinen byzantilainen munkki. Minä en tiennyt neljännellä luokalla ollessani niiden alkuperää enkä siitä paljon välittänytkään, mutta minä arvostelin niitä aivan samoin kuin nyt.

Aisopoksen jälkeen annettiin käteemme Homeros. Minä näin Thetiksen kohoavan valkean pilven lailla yli meren, näin Nausikaan tovereineen, näin Deloksen palmupuun ja taivaan ja maan ja meren ja Andromakeen kyynelhymyn... Minä tajusin, tunsin. Kuuteen kuukauteen en voinut irtautua Odysseiasta. Siitä aiheutui lukuisia rangaistuksia. Mutta mitäpä haittasivat rangaistustehtävät? Minä olin Odysseuksen seurassa "sinipunervalla merellä"! Sitten minä keksin traagikot. Aiskhylosta en paljoakaan ymmärtänyt, mutta Sofokles ja Euripides aukaisivat minulle sankarien ja sankaritarten tenhoisan maailman ja perehdyttivät minut onnettomuuden runouteen. Jokainen lukemani murhenäytelmä soi uusia riemuja, uusia kyyneleitä ja uusia väristyksiä.

Alkestis ja Antigone herättivät minussa ylevimpiä unelmia, mitä lapsenmielessä milloinkaan on elänyt. Pää puskettuna sanakirjaan, joka lepäsi musteen tahrimalla pulpetinkannella, minä näin jumalallisia hahmoja, näin norsunluukäsivarsia, jotka lepäsivät valkoista tunikkaa vasten, kuulin ääniä, jotka helisivät kauniimmin kuin mikään musiikki, helisivät sopusointuista murhettansa.

Siitä koitui uusia rangaistuksia. Ne olivat oikeutettuja: minä askartelin asioissa, jotka eivät kuuluneet koulutehtäviini. Valitettavasti olen säilyttänyt tuon tottumuksen. Mihin elämänluokkaan minut suljettaneenkin loppuiäkseni, pelkään kovin, että vielä minua vanhoilla päivilläni uhkaa se moite, jonka seitsemännen luokan opettaja minua vastaan sinkosi: "Herra Pietari Nozière, te askartelette asioissa, jotka eivät kuulu koulutehtäviinne."

Varsinkin talvi-iltoina, kun palasin koulusta, tuo valkeus ja laulu minua huumasivat. Katulyhtyjen ja valaistujen ikkunain alla minä luin säkeitä, joita sitten kulkiessani puoliääneen toistelin. Talvi-illan vilkas liike vallitsi etukaupungin ahtailla kaduilla, jotka jo peittyivät hämäriin.

Sattui sangen usein, että törmäsin leipurin juoksupoikaan, joka kori päälaellaan uneksi omia unelmiansa kuten minäkin, tai tunsin äkkiä poskessani rattaitansa kiskovaa hevosparan kuuman hengityksen. Todellisuus ei lainkaan tärvellyt unelmaani, koska olin kovin kiintynyt näihin etukaupungin katuihin, joiden kivet olivat nähneet minun kasvavan ja varttuvan. Eräänä iltana minä luin Antigonen säkeitä erään kastanjakauppiaan lyhdyn valossa, ja vielä nytkin, neljännesvuosisadan kuluttua, palauttaa tämä säe:

"Häävuode, hautani!..." ehdottomasti mieleeni auvergnelaisen, joka puhaltaa paperipussiin, ja kylkeäni kuumentavan paistinpannun, jossa kastanjat kärisivät. Ja tuon kunnon miehen muisto liittyy mielessäni sopusointuisesti teebalaisen neidon valituksiin.

Niin minä opin paljon säkeitä. Niin minä keräsin hyödyllisiä ja arvokkaita tietoja. Niin minä hankin itselleni humanistista sivistystä.

Menettelytapani oli hyvä minulle, muille se ei kelpaisi ollenkaan. Niinpä varonkin sitä kenellekään suosittelemasta.

Minun on muuten tunnustettava, että Homeroksen ja Sofokleen kasvatilta puuttui maku, kun hän tuli rhétorique-luokkaan. Opettajani vakuutti, että niin oli laita, ja minä uskon sen mielelläni. Maku, joka seitsentoistavuotiaana on tai jota hän osoittaa, on harvoin hyvä. Parantaakseen minun makuani opettajani kehoitti minua tarkoin perehtymään Casimir Uelavigne'in koottuihin teoksiin. Minä en noudattanut hänen neuvoansa. Sofokles oli ohjannut minut määrättyyn suuntaan, jota en enää voinut muuttaa. Opettajani ei minusta näyttänyt eikä näytä vieläkään hienosti sivistyneeltä kirjamieheltä, mutta hän oli ärtyneisyytensä ohella oikeamielinen ja rohkea. Jos hän istuttikin meihin joitakin kirjallisia harhaoppeja, näytti hän joka tapauksessa esimerkillään, millainen on kunnon mies.

Sellainen tiede palkitaan. Herra Charronia kunnioittivat kaikki hänen oppilaansa. Lapset näet osaavat antaa täsmälleen oikean arvon opettajiensa moraaliselle kelpoisuudelle. Mitä viisikolmatta vuotta sitten ajattelin väärämielisestä kyttyräselästä ja kelpo Charronista, ajattelen yhä vieläkin.

Mutta illan himmeys laskeutuu jo yli Luxemburgin puiston plataanien ja esiin loitsimani pieni haamu painuu pimeään. Hyvästi, sinä pieni minäni, jonka olen kadottanut ja jota aina surren kaipaisin, ellen löytäisi sitä entistään ehompana pojastani!

11.

Myrttimetsä.

I.

Lapsena minä olin ollut sangen älykäs, mutta seitsemäntoista ikävuoteni paikkeilla minä tuhmennuin. Olin niin ujo, etten osannut seurassa ollessani tervehtiä enkä istuutua ilman että hikikarpaloita kihosi otsalleni. Naisten läsnäolo herätti minussa jonkinlaista kauhua. Minä noudatin kirjaimellisesti seuraavaa Kristuksen seuraamiseen sisältyvää ohjetta, jonka olin oppinut jollakin alaluokalla ja joka oli säilynyt muistissani, koska säkeet, jotka ovat Corneillen sepittämät, olivat minusta tuntuneet eriskummallisilta:

Kavahda valppahasti seuraa vaimoin. Ne vihamiestä vastaan sulta riistää suojan. Sulkeos yhteisesti huomaan hyvän Luojan Ne, jotka kaunistetut ovat hyvein aimoin; Heit' älä koskaan viivy katsomassa. Rakasta kaikkia, vaan Jumalassa.

Minä noudatin vanhan mystikko-munkin neuvoa, mutta tein sen tahtomattani. Olisin mielelläni hieman viivähtänyt naisväkeä katsomassa.

Äitini ystävättärien joukossa oli eräs, jonka seurassa olisin erikoisen mielelläni viipynyt. Hän oli nuorena ja kuuluisana kuolleen pianistin Adolphe Gance'in leski. Hänen nimensä oli Alice. Minä en ollut koskaan kunnolla nähnyt hänen hiuksiansa, silmiänsä, hampaitansa... Mitenkä voisikaan kunnolla nähdä sellaista, mikä häilyy, säihkyy, säteilee, häikäisee? Mutta hän näytti minusta unelmaa ihanammalta; hänestä hohti yliluonnollinen kirkkaus. Äidilläni oli tapana sanoa, ettei rouva Gance'in piirteissä tarkkaan eritellen ollut mitään tavatonta. Joka kerta kun äiti ilmaisi tämän mielipiteensä, pudisti isä epäuskoisena päätänsä. Hän menetteli varmaan samoinkuin minä, minun kelpo isäni: hän ei eritellyt rouva Gance'in piirteitä. Ja miten yksityiskohtien laita lieneekään ollut, kokonaisuus oli ihastuttava. Älkää uskoko äitiä; minä vakuutan teille, että rouva Gance oli kaunis. Rouva Gance veti minua puoleensa; rakkaus on suloinen; rouva Gance peloitti minua: rakkaus on hirmuinen.

Eräänä iltana, kun isäni luona oli muutamia vieraita, astui rouva Gance saliin niin hyväntuulisena, että minä tunsin rohkeuteni hieman lisääntyvän. Miesten seurassa hän toisinaan näytti huvikseenkävelijältä, joka heittelee murusia pikkulinnuille. Sitten hän yht'äkkiä paneutui ynseäksi, hänen kasvonsa jäykistyivät ja viuhka liikkui nyrpeän hitaasti. Minä en kyennyt seikkaa selittämään. Nyt sen oivallan varsin hyvin: Rouva Gance keimaili, siinä kaikki.

Sanon siis vieläkin: astuessaan mainittuna iltana saliin rouva Gance heitti jokaiselle, vähäpätöisimmällekin, joka oli mies, hymyn murusen. Minä en irroittanut hänestä katsettani ja olin havaitsevani hänen kauniissa silmissään surun ilmeen. Se järkytti minua. Minä näet olin hyvänluontoinen. Häntä pyydettiin soittamaan pianoa. Hän soitti erään Chopinin nocturnon. En ole koskaan kuullut niin kaunista soittoa. Olin tuntevinani Alice'in sormien, noiden pitkäin, valkoisten sormien, joista hän oli riisunut sormukset, hipovan korviani taivaallisin hyväilyin.

Hänen lopetettuaan minä vaistomaisesti ja mitään ajattelematta hain hänet takaisin paikalleen ja istuuduin hänen viereensä. Tuntiessani hänen povensa tuoksun suljin silmäni. Hän kysyi minulta, pidinkö musiikista. Hänen äänensä värähdytti minua. Minä avasin silmäni ja näin hänen katsovan minua; tuo katse oli minun tuhoni.

-- Pidän, herra... vastasin hädissäni.

Kun maa ei sinä hetkenä auennut minua nielemään, oli syynä se, ettei luonto välitä ihmisen hartaimmistakaan toivomuksista.

Minä vietin yön huoneessani nimittäen itseäni tylsämieliseksi ja hölmöksi ja takoen nyrkeillä kasvojani. Aamulla harkitsin asiaa kauan pääsemättä sovintoon itseni kanssa. Puhuin itsekseni näin: "Kun tahtoo sanoa naiselle, että hän on kaunis, että hän on liian kaunis ja että hän osaa loitsia pianosta todellisia huokauksia, nyyhkytyksiä ja kyyneleitä, ja kykeneekin virkkamaan hänelle vain nämä kaksi sanaa: Pidän, herra..., niin osoittaa olevansa kohtuuttomassa määrin kykenemätön ilmaisemaan ajatuksiansa. Pietari Nozière, sinä olet sairaalloinen, mene ja kätke itsesi!"

Valitettavasti en kyennyt edes täysin itseäni kätkemään. Minun oli näyttäydyttävä koulussa, ruokapöydässä, kävelyllä. Minä kätkin käsivarteni, jalkani ja kaulani niin hyvin kuin osasin. Minut nähtiin sittenkin ja minä olin perin onneton. Tovereitteni joukossa minä voin antaa ja saada nyrkiniskuja; se on jonkinlainen asenne, se. Mutta äidin ystävättärien seurassa oli olo surkeata. Minä oivalsin, miten hyvä on tämä Kristuksen seuraamisen neuvo:

Kavahda valppahasti seuraa vaimoin.

-- Mikä terveellinen neuvo, puhelin minä itsekseni. Jos olisin kavahtanut rouva Gance'ia tuona turmion iltana, jolloin hän esitti yötunnelman niin runollisen kauniisti, että ilma tuntui väreilevän hekumaa, olisin silloin häntä kavahtanut, niin hän ei olisi kysynyt minulta: "Pidättekö musiikista?" enkä minä olisi vastannut: "Pidän, herra..."