Part 6

Fontanet asui Bonaparten kadun kulmassa, missä hänen isänsä asianajokonttori sijaitsi. Vanhempaini huoneisto kosketti Chimayn palatsin kylkirakennusta. Me olimme, Fontanet ja minä, naapurit ja ystävät. Lähtiessämme lupapäivinä Tuileries'n puistoon leikkimään me kuljimme Voltaire'in rantalaituria pitkin, astellen näitä viisauden maita vanne kädessä ja pallo taskussa, tarkastellen myymälöitä vanhain herrain tavoin ja muodostellen itsellemme omia käsityksiä noista merkillisistä esineistä, jotka polveutuivat menneisyydestä, salaperäisestä menneisyydestä.

Me kuljeskelimme, pengoimme kirjalaatikoita ja katselimme kuvia.

Se huvitti meitä kovin. Mutta täytyy tunnustaa, ettei Fontanet kunnioittanut näitä vanhoja tavaroita siinä määrin kuin minä. Hän naureskeli nähdessään muinaisaikuisia parranajoastioita ja pyhiä piispoja, jotka olivat menettäneet nenänsä. Fontanet oli niistä ajoista alkaen se edistyksen mies, jonka olette kuulleet puhuvan edustajakamarin korokkeelta. Hänen halveksivat huomautuksensa karsivat selkäpiitäni. Minua ei ollenkaan miellyttänyt, että hän nimitti piipunpesiksi vanhojen omituisia muotokuvia. Minä olin vanhoillinen. Siitä on minuun jäänyt jotakin: koko filosofiani on pysyttänyt minut vanhojen puiden ja maalaispappien ystävänä.

Minua erotti Fontanet'sta vielä taipumukseni ihailemaan sitä, mitä en ymmärtänyt. Minä ihailin hieroglyfejä, ja kaikki, tai lähes kaikki, oli minulle hieroglyfimäistä. Fontanet sitävastoin halusi tarkastella esinettä ainoastaan mikäli tajusi sen käytännön. Hän sanoi: "Näetkös, siinä on sarana, se aukee. Siinä on ruuvi, sen voi irroittaa." Fontanet oli täsmällinen luonne. On kuitenkin lisättävä, että hän kykeni haltioitumaan katsellessaan taisteluja esittäviä maalauksia. Kulku Beresinan poikki vavahdutti häntä. Asekauppiaan myymälä kiinnitti meidän kummankin mieltä. Kun peitsien, kilpien ja haarniskain keskeltä ilmestyi näkyviimme herra Petit-Prêtre, vyötäisillään viheriä esiliina, ja kun hän Vulcanuksen tavoin ontuen nouti työpajansa perältä muinaisaikaisen miekan, jonka sitten laski pöydälle ja ruuvasi viilapenkkiin puhdistaakseen sen terää ja korjatakseen kahvaa, niin me olimme varmat siitä, että näimme jotakin suurenmoista; herra Petit-Prêtre näytti meistä sadan kyynärän pituiselta. Me seisoimme ääneti, nenät ikkunanruudussa. Fontanet'n mustat silmät loistivat, ja hänen ruskeiden, sievien kasvojensa ilme vilkastui.

Iltasella muisto meitä kovin innostutti ja tuhansia haaveellisia suunnitelmia iti aivoissamme.

Fontanet sanoi minulle kerran:

-- Pahvista ja suklaan ympärillä olevasta hopeapaperista me voimme tehdä samanlaisia aseita!...

Aate oli oivallinen, mutta meidän ei onnistunut sitä kunnolla toteuttaa. Minä tein itselleni kypärin, jota Fontanet luuli noidan päähineeksi.

Sitten minä ehdotin:

-- Emmekö perusta museota?...

Erinomainen ajatus! Sillä hetkellä meillä kumminkaan ei ollut muuta museoon pantavaa kuin puolisen sataa palloa ja tusinan verta hyrriä.

Kolmas mieleenjohtuma oli Fontanet'n. Hän huudahti:

-- Kirjoitetaan Ranskan historia, kaikkine yksityiskohtineen, viisikymmentä nidosta.

Tämä ehdotus hurmasi minut. Käsiä paukuttaen ja ilosta huutaen minä sen hyväksyin. Päätimme ryhtyä työhön seuraavana aamuna huolimatta latinanläksystä, joka oli vielä opittava.

-- Kaikkine yksityiskohtineen, toisti Fontanet. Meidän on otettava siihen kaikki yksityiskohdat!

Minä olin samaa mieltä. Kaikki yksityiskohdat.

Meidät lähetettiin makuulle. Mutta minä valvoin vuoteessani ainakin neljännestunnin, siinä määrin minua kiihoitti tuo ylevä ajatus, että kirjoittaisimme Ranskan historian, viisikymmentä nidosta, kaikkine yksityiskohtineen.

Me aloitimme historiamme kirjoittamisen. En totisesti enää tiedä, miksi ensimmäisenä kuvailtavanamme oli kuningas Teutobochus. Suunnitelmamme sitä joka tapauksessa vaati. Ensimmäisessä luvussa meitä kohtasi kuningas Teutobochus, joka oli kolmenkymmenen jalan pituinen, kuten on voitu todeta mittaamalla hänen sattumalta löydetyt luunsa. Heti ensi askeleella sellainen jättiläinen vastassa! Kohtaus oli kamala. Itse Fontanetkin oli ihmeissään.

-- Teutobochus meidän täytyy jättää pois, arveli hän.

Minulta puuttui rohkeutta.

Viisikymmennidoksinen Ranskan historia pysähtyi Teutobochukseen.

Kuinka monesti eläissäni olenkaan aloittanut uudelleen tuon seikkailun, jossa pääosia esittivät kirja ja jättiläinen. Kuinka monesti, kun olin ryhtymässä suureen työhöni tai suorittamassa laajaa suunnitelmaa, minut pysähdyttikään Teutobochus, jota tavallisesti nimitetään kohtaloksi, sattumaksi, välttämättömyydeksi! Olen puolestani päättänyt kiittää ja siunata kaikkia niitä jättiläisiä, jotka ovat sulkeneet minulta maineen vaaralliset tiet jättäen minut molempain uskollisen suojelijatarteni, tuntemattomuuden ja keskinkertaisuuden, hoiviin. Minä iloitsen niistä kummastakin, ja molemmat ne minua rakastavat. Minun on osoitettava niille kiitollisuutta!

Entä Fontanet, nokkela ystäväni Fontanet, asianajaja, neuvosmies, erinäisten yhtiöitten johtaja, edustajakamarin jäsen? On ihmeellinen ilo nähdä hänen leikkien pyörähtelevän kaikkien julkisen elämän Teutobochusten jaloissa, joihin minä hänen sijassaan olisin jo tuhat kertaa kompastunut.

7.

Pastori Jubalin sädekehä.

Sydämeni oli tulvillaan pelkoa ja ylpeyttä, kun astuin ensimmäiseen valmistavaan luokkaan. Tämän luokan opettaja, pastori Jubal, ei ollut sinänsä kovinkaan peloittava; hän ei näyttänyt julmalta mieheltä, pikemmin oli hänessä jotakin neitimäistä. Mutta hän istui suuressa mustassa tuolissa ja se teki hänet silmissäni peloittavaksi. Hänen äänensä oli yhtä lempeä kuin hänen katseensa, tukka kähärä, kädet valkoiset, mieli hyvänsuopa. Hän muistutti lammasta, ehkä enemmän kuin on opettajalle soveliasta.

Äitini näki hänet eräänä päivänä vastaanottohuoneessa ja hymähti: "Onpa hän nuori!" Ja tuo lausuttiin erikoisella äänenpainolla.

Minä lakkasin häntä pelkäämästä, huomattuani, että häntä täytyi ihailla. Se tapahtui minun lausuessani läksyä, jonka muodostivat apotti Gauthier'n säkeet Ranskan ensimmäisistä kuninkaista.

Minä lausuin jokaisen säkeen yhteen menoon, ikäänkuin siinä olisi ollut yksi ainoa sana:

Pharamondensimmäinenorniitäkuninkaita jotk'aromoinGalliassahallitsitfrankkeitimaita ClodionvaltaaCambrainMerovigiinonpäästy...

Siihen minä auttamattomasti pysähdyin. Toistelin toistelemistani: _Merovigiin on päästy, on päästy, päästy_. Muistin vain, että kun Merovigiin on päästy, niin Lutetiamme _säästyy_... Mutta mistä? Minun oli mahdoton sitä sanoa, koska olin sen kerrassaan unohtanut. Asia ei totta puhuen ollut minua kovin järkyttänyt. Minä pidin Lutetiaa vanhana naishenkilönä. Olin hyvilläni siitä, että hän säästyi, mutta hänen asiansa kiinnittivät ylipäänsä erinomaisen vähän mieltäni. Ikävä kyllä näytti pastori Jubal pitävän aika tärkeänä, että sanoisin mistä vahingosta hän oli säästynyt. Minä yritin: "Hm... Merovigiin on päästy!... hm, hm, hm!" Olisin antanut kieleni kissalle, jos siitä olisi ollut vähänkään apua ensimmäisessä valmistavassa luokassa. Naapurini Fontanet ivaili minua, ja pastori Jubal viilaili kynsiänsä. Vihdoin hän sanoi:

-- Attilan julmuuksista Lutetiamme säästyy.

Kun olitte unohtanut tämän säkeen, herra

Nozière, olisi teidän pitänyt se uudelleen sommitella, sen sijaan että pysähdyitte. Voisittehan sanoa:

Attilan rynnäköltä Lutetiamme säästyy, tai:

Tylyltä Attilalta Lutetiamme säästyy, tai aistikkaammin:

Jumalan vitsaukselta Lutetiamme säästyy.

Sanoja voi vaihtaa, kunhan runomitta säilyy.

Minä sain huonon arvosanan, mutta pastori Jubal kohosi silmissäni runollisen kätevyytensä vuoksi. Hänen etevämmyytensä oli ilmenevä vieläkin selvempänä.

Jubal, jota virkatehtävät kiinnittivät Noëlin ja Chapsalin kielioppiin ja apotti Gauthier'n Ranskan historiaan, ei kumminkaan laiminlyönyt siveellistä ja uskonnollista opetusta.

En tiedä, miten hän eräänä päivänä johtui vakavin ilmein meille puhumaan:

-- Lapseni, jos teidän olisi otettava vastaan ministeri, niin te yrittäisitte parhaanne mukaan häntä kestitä, koska hän on hallitsijan edustaja. Kuinka teidän siis onkaan kunnioitettava pappeja, jotka edustavat Jumalaa maan päällä? Niin paljon kuin Jumala on hallitsijoita korkeampi, niin paljon on pappi korkeampi ministereitä.

Minä en ollut milloinkaan ottanut vastaan ministeriä ja otaksuin, ettei se pitkiin aikoihin tulisi kysymykseenkään. Olinpa varma siitäkin, että jos jokin ministeri sattuisi meille tulemaan, äiti lähettäisi minut syömään päivällistä palvelijattarien keralla, kuten ikävä kyllä sattui aina, kun talossa oli juhlapäivälliset. Siitä huolimatta minä oivalsin, että papit ovat suunnattoman kunnianarvoisia, ja kun sovellutin tämän totuuden herra Jubaliin, kävi mieleni kovin levottomaksi. Minä muistin kiinnittäneeni hänen läsnäollessaan paperinuken Fontanet'n selkään. Oliko se kunnioittavaa? Olisinko kiinnittänyt paperinuken Fontanet'n selkään jonkin ministerin läsnäollessa? Epäilemättä en. Ja kumminkin olin kiinnittänyt tuon nuken, tosin salaa, mutta joka tapauksessa pastori Jubalin läsnäollessa, Jubalin, joka oli kaikkia ministereitä korkeampi. Se näytti vielä kieltänsäkin, tuo nukke! Mieleni oli valaistu. Minä olin tunnonvaivoissa. Päätin alkaa kunnioittaa pastori Jubalia, ja jos myöhemmin sattuikin, että pistin tunnin aikana pieniä kiviä Fontanet'n niskaan ja piirustin ukonkuvia itsensä pastori Jubalin tuoliin, niin liittyi tekoihini ainakin lohdullinen tietoisuus ylitsekäymiseni koko laajuudesta.

Vähän aikaa myöhemmin sain tilaisuuden mitata pastori Jubalin hengensuuruutta.

Olin kappelissa parin kolmen toverin kanssa odottamassa rippivuoroani. Hämärsi. Ikuisen lampun valo värähdytteli tummenneen holvin kultatähtiä. Kuorin perällä häipyi Neitsyen kuva ilmestyksenIaiseen epämääräisyyteen. Alttarilla oli joukko kullattuja maljakoita täynnä kukkia. Ilmassa lainehti pyhänsavun tuoksu, näkyi hämärästi lukemattomia esineitä, ja ikävystyminen, ikävystyminenkin, tuo lasten pahin onnettomuus, ilmeni tämän kappelin ilmakehässä lievänä, leppoisena. Minusta tuntui, että alttarin tuolla puolen alkoi autuaitten maa.

Päivä oli mennyt mailleen. Äkkiä tuli näkyviini pastori Jubal, joka lyhty kädessä kulki aina kuoriin saakka. Hän polvistui, nousi, avasi ristikko-oven ja nousi alttarin portaita. Minä pidin häntä silmällä: hän avasi käärön, josta kirposi esiin tekokukkakiehkuroita, jotka muistuttivat niitä kirsikkapuunoksia, joita vanhat eukot heinäkuussa kaduilla kaupitsevat. Ihmeekseni näin opettajani lähestyvän Tahratonta Synnytystä. Te pistitte suuhunne hyppysellisen pieniä nauloja, herra pastori; minä pelkäsin aluksi, että aioitte ne niellä, mutta niin ei ollut laita: tahdoitte vain pitää ne kätenne ulottuvilla. Te näet nousitte jakkaralle ja aloitte naulita köynnöksiä pyhän Neitsyen komeron ympärille. Silloin tällöin te sentään astuitte alas jakkaralta nähdäksenne minkä vaikutuksen järjestelynne teki loitompaa katsoen ja olitte tyytyväinen. Poskenne punoittivat, silmänne loistivat, olisitte hymyillyt, ellei hampaittenne välissä olisi ollut nauloja. Ja minä, minä ihailin teitä sydämestäni. Ja vaikka lattialla oleva lamppu valaisi sieraimianne naurettavalla tavalla, olitte te mielestäni sangen kaunis. Minä käsitin, että olette ministereitä ylhäisempi, kuten olitte meille vihjannut taitavassa puheessanne. Ajattelin, ettei ollut läheskään yhtä kaunista ja toivottavaa päästä töyhtöpäisenä nousemaan valkoisen ratsun selkään lähteäkseen voitokkaaseen taisteluun kuin saada ripustaa köynnöksiä kappelin seiniin. Minä oivalsin, että kutsumuksenani oli noudattaa teidän esimerkkiänne.

Minä jäljittelin teitä jo samana iltana kotonani leikkelemällä äidin saksilla kaiken löytämäni paperin kaistaleiksi ja punomalla niistä köynnöksiä. Velvollisuuteni joutuivat siitä kärsimään. Varsinkin ranskankielen kirjalliset harjoitukset tulivat melkoisessa määrässä laiminlyödyiksi.

Harjoitus oli suoritettava erään herra Coquempot'n oppikirjan mukaan, joka kirja oli julma kirja. Minä en ole lainkaan pitkävillainen, ja jos tekijän nimi olisi ollut vähemmän mieleensyöpyvä, olisin sen jalomielisesti unohtanut. Mutta Coquempot ei unohdu. En halua väärinkäyttää tätä satunnaista seikkaa hänen vahingokseen. Sallittakoon minun kuitenkin ihmetellä, että on suoritettava niin tuskallisia harjoituksia oppiakseen kieltä, jota nimittää äidinkielekseen ja jota äiti opetti minulle mainiosti pelkästään juttelemalla. Hän näet jutteli ihastuttavasti, minun äitini!

Mutta pastori Jubal oli varmasti vakuutettu Coquempot'n hyödyllisyydestä, ja koska hän ei voinut hyväksyä perusteluitani, antoi hän minulle huonon arvosanan. Kouluvuosi päättyi ilman mitään huomattavia tapauksia. Fontanet ryhtyi kasvattamaan pulpetissaan lehtimatoja. Itserakkauden yllyttämänä minä tein samoin, vaikka ne minua kammottivat. Fontanet vihasi Coquempot'ta, ja tämä viha yhdisti meitä. Coquempot'n pelkän nimen kuullessamme me loimme toisiimme ymmärtäviä silmäyksiä ja irvistelimme ilmehikkäästi. Se oli kostomme. Fontanet uskoi minulle, että jos Coquempot'ta on vielä ensimmäisellä luokalla, niin hän lähtee laivapojaksi suureen alukseen. Tuo päätös miellytti minua; minä lupasin lähteä Fontanet'n mukaan. Me vannoimme pysyvämme ystävinä.

Palkintojenjakcpäivänä meitä ei voinut tuntea, Fontanet'ta ja minua. Seikka johtui epäilemättä siitä, että olimme siistityt. Uudet nuttumme, valkoiset housumme, sukulaisten paljous, lippujen kaunistama koroke, kaikki tuo liikutti mieltäni kuin valtava näytelmä. Kirjat ja seppeleet muodostivat loistavan ryhmän. Minä koetin arvailla, mikä osa siitä kuului minulle, ja vapisin siinä penkillä istuessani. Fontanet oli viisaampi, hän ei pyytänyt ennakolta tietää kohtaloaan. Hän pysyi ihailtavan rauhallisena. Alinomaa pyörittäen pientä kärpänpäätänsä hän osoitti isien muodottomain nenäin ja äitien naurettavain hattujen havaitsemisessa mielenmalttia, joka minulta kokonaan puuttui.

Soitto alkoi pauhata. Johtaja, jolla oli kauhtanansa päällä pieni juhlaviitta, ilmestyi korokkeelle, vierellään juhlaunivormuun puettu kenraali ja jäljessään opettajat. Minä tunsin heidät kaikki. He istuutuivat arvonsa mukaan kenraalin taakse: ensin varajohtaja, sitten yläluokkain opettajat, sitten laulunopettaja, herra Schuwer, kaunokirjoituksen opettaja, herra Trouillon, ja voimistelun opettaja, kersantti Morin. Pastori Jubal istui perimmäisenä pienellä jakkarapahasella, jonka neljäs jalka ei mahtunut korokkeelle, vaan puhkoi lavaa reunustavan teltan seinämää. Kauan hän ei saanut rauhaa edes tässä vaatimattomassa paikassa. Uudet tulijat työnsivät hänet nurkkaan, missä hän hävisi lipun peittoon. Hänen päällensä siirrettiin pöytä ja siinä kaikki. Fontanet'ta tuo poisto kovin huvitti. Minä puolestani olin ihan ymmällä nähdessäni henkilön, joka osasi mestarillisesti punoa köynnöksiä ja säkeitä ja oli Jumalan edustajana maan päällä, joutuvan sysätyksi loukkoon ikäänkuin mikäkin kävelykeppi tai sateenvarjo.

8.

Fontanet'n lakki.

Meitä käytettiin ripillä joka lauantai. Olisin iloinen, jos joku voisi sanoa minkätähden. Tämä toimitus herätti minussa melkoista kunnioitusta ja ikävystymistä. En luule, että syntieni kuuleminen oli rippi-isälle erikoisen mielenkiintoista, mutta minulle niiden kertominen oli varmasti epämieluista. Ensimmäisenä vaikeutena oli niiden keksiminen. Kenties uskotte minua, kun sanon, ettei minulla kymmenvuotiaana ollut riittäviä henkisiä kykyjä eikä esittelytaitoa voidakseni järkiperäisesti tutkia tajuntani sisäosia.

Syntejä täytyi kumminkin olla, sillä ellei ollut syntejä, ei ollut mitä tunnustaa. Tosin olin saanut pienen kirjan, joka sisälsi ne kaikki. Minun ei tarvinnut muuta kuin valita. Mutta valintapa se olikin vaikea. Niitä oli niin paljon ja niin hämäriä: näpistelyä, simoniaa, vilpillisyyttä, haureutta ja lihan himoa koskevia! Minä luin pienestä kirjastani: "Tunnustan olleeni epätoivoinen. -- Tunnustan kuulleeni huonoja keskusteluja." Tuo minua saattoi sitäkin enemmän ymmälle.

Niinpä pysyttelinkin yleensä hajamielisyysluvussa. Minä tunnustin kaikki, hajamielisyyteni jumalanpalveluksen aikana, hajamielisyyteni aterioidessa, hajamielisyyteni "seuroissa", ja tajuntani surkea hajanaisuus hävetti minua kovin.

Synnittömyyteni masensi mieltäni.

Eräänä päivänä mieleeni vihdoin johtui Fontanet'n lippalakki. Olin keksinyt synnin, olin pelastettu!

Siitä päivästä lähtien minä vapauduin joka lauantai rippi-isän edessä Fontanet'n lakin aiheuttamasta painostuksesta.

Mainittuun päähineeseen kohdistuva lähimmäisen tavaran vahingoittaminen sai minut joka lauantai muutaman hetken kovin epäilemään sieluni pelastumista. Minä ajoin sen hiekkaa täyteen, heitin sen puuhun, josta se oli pudotettava kivittämällä kuin kypsymätön hedelmä, käytin sitä riepuna, jolla pyyhin muscan taulun liitukuvioita, heitin sen luukusta tuntemattomaan kellariin, ja kun kekseliäs Fontanet koulutuntien päätyttyä onnistui sen löytämään, oli se pelkkä likainen rääsy.

Mutta sen kohtaloa valvoi haltijatar, sillä se ilmestyi seuraavana aamuna jälleen Fontanet'n päähän odottamattoman siistinä, moitteettomana, melkeinpä hienona. Niin kävi joka päivä. Haltijatar oli Fontanet'n sisar. Jo tämän seikan nojalla voi arvata hänet hyväksi emännäksi.

Sattui useita kertoja, että polvistuessani rippituoliin Fontanet'n lakki lepäsi minun toimestani linnanpihan vesialtaan pohjassa. Silloin oli tilanteeni hieman tukala.

Minkälainen tunne minua sitten yllytti tuon lakin kimppuun? Kostonhimo.

Fontanet vainosi minua vanhanmallisen, omituisen koululaukkuni vuoksi, jonka enoni, taloudellinen mies, oli onnettomuudekseni minulle lahjoittanut. Se oli aivan liian iso minulle ja minä olin aivan liian pieni sille. Sitäpaitsi tämä koululaukku ei ollut koululaukun näköinen. Siitä ainoasta syystä, että se ei ollut mikään koululaukku. Se oli vanha salkku, joka venyi kuin paljepeli ja jonka suutari oli enon pyynnöstä varustanut hihnoilla.

Salkku oli minulle vihapito, eikä suottakaan. En kumminkaan usko sen olleen niin ruman, että se olisi ansainnut kaikki ne häväistykset, joiden uhriksi se joutui. Se oli punaista sahviaania, koristeena leveä kultapitsi. Messinkilukon yläpuolella oli kruunu ja särkynyt vaakuna. Vuori oli haalistunutta, sinistä silkkiä. Jos salkku olisi vielä olemassa, kuinka huolellisesti sitä tutkisinkaan! Kun näet muistan kruunun, joka varmaan oli kuninkaallinen, ja vaakunan, jossa vielä näkyi (ellen ole unta nähnyt) kolme kynä veitsellä huonosti pois hivutettua liljaa, niin otaksunpa, että salkkuni oli alkujaan kuulunut jollekin Ludvig XVI:n ministerille.

Mutta Fontanet, joka ei ollenkaan ottanut huomioon sen entisyyttä, ei voinut sitä nähdä selässäni heittelemättä sitä lumipalloilla tai kastanjilla, aina vuodenajan mukaan, ja kumipalloilla pitkin vuotta.

Oikeastaan ei Fontanet, enempää kuin toisetkaan toverini, moittinut laukkuani kuin yhden ainoan ominaisuuden, sen outouden vuoksi. Se ei ollut samanlainen kuin muut laukut; siitä kaikki se paha, minkä se minulle aiheutti. Lapsissa elää väkivaltainen yhdenvertaisuuden tunne. He eivät siedä mitään erikoista tai omituista. Tätä seikkaa ei enoni ollut pitänyt riittävässä määrin silmällä antaessaan minulle turmiollisen lahjansa. Fontanet'n koululaukku oli kamala. Hänen molemmat vanhemmat veljensä olivat sitä viljelleet kumpikin vuorollaan, joten se ei voinut enää tulla likaisemmaksi; nahka oli ihan hankautunut ja halkeillut, hävinneet soljet oli korvattu nuorasolmuilla. Mutta koska laukku ei ollut mitenkään erikoinen, ei Fontanet'lla ollut siitä koskaan ikävyyttä. Kun minä astuin koulun pihamaalle salkku selässä, kajahti heti korviasärkevä kirkuna, minut piiritettiin, minua tyrkittiin, minut paiskattiin maahan mahalleni. Fontanet nimitti sitä kilpikonnaleikiksi ja nousi itse minun selkäkilvelleni. Hän ei ollut kovin painava, mutta asia nöyryytti minua. Päästyäni jälleen jaloilleni hyökkäsin heti hänen lakkinsa kimppuun.

Hänen lakkinsa oli aina uusi ja minun laukkuni auttamattoman kestävä, valitettavasti! Ja meidän väkivaltaisuutemme punoutuivat heltymättömän kohtalon voimasta jatkuvaksi jaksoksi kuten Atridein suvun rikokset muinaisina aikoina.

9.

Decius Musin viimeiset sanat.

Penkoessani tänä aamuna rantalaiturin kirjavarastoja löysin eräästä kymmenen sentiimin laatikosta yksinäisen nidoksen Liviuksen historiaa. Selailin sitä umpimähkään ja osuin tähän lauseeseen:

105

"Rooman armeijan jäännökset pääsivät Canusiumiin yön suojassa." Tuo toi mieleeni herra Chotardin. Nyt on seikka se, että herra Chotardin muisto aina ilahduttaa minua. Minä ajattelin häntä vielä palatessani kotiin aamiaiselle. Ja koska huulillani väikehti hymy, kysyttiin minulta, mistä mielihyväni johtuu.

-- Se johtuu siitä, lapsukaiseni, että muistelin herra Chotardia.

-- Kuka on tuo Chotard, joka saa sinut hymyilemään?

-- Minä kerron sen. Jos ikävystytän teitä, niin olkaa kuuntelevinanne ja jättäkää minut siihen luuloon, ettei itsepintainen kertoja kerro juttujaan vain omaksi huvikseen.

"Olin neljäntoista vuoden ikäinen ja kuudennen luokan oppilas. Opettajani, nimeltään Chotard, oli verevä kuin vanha munkki ja olikin todella vanha munkki.

"Veli Chotard, joka oli ollut pyhän Fransiskuksen lammaslauman säyseimpiä karitsoja, vaihtoi vuonna 1830 munkkikaavun maallikonpukuun, jota hän ei kuitenkaan oppinut moitteettomasti kantamaan. Mitä syytä oli veli Chotardilla tähän menettelyyn? Toiset sanovat syynä olleen rakkauden, toiset taas väittävät asian aiheutuneen pelosta: kun itsevaltias kansa oli vallankumouksen jälkeen pommittanut kaalinkannoilla erästä kapusiinimunkkia, hyppäsi veli Chotard luostarimuurin yli pelastaakseen vainoojansa sellaisesta ankarasta synnistä.

"Kunnon veljemme oli oppinut mies. Hän suoritti tutkintonsa, toimi opettajana ja eleli edelleen niin menestyksellisesti, että hänen hiuksensa hohtelivat harmaata, posket rusottivat ja nenä punerteli, kun minä tovereineni jouduin hänen oppituolinsa eteen.

"Kuinka sotaisa kuudennen luokan opettaja meillä olikaan! Olisittepa nähneet hänet, kun hän teksti kädessään johti Brutuksen sotilaita Filippin luona! Mikä urheus, mikä mielen ylevyys, mikä sankarillisuus! Mutta hän valitsi erikoisen ajan sankarillisuuttaan varten, ja se aika ei ollut nykyinen. Herra Chotard esiintyi todellisessa elämässä huolestuneena ja pelokkaana. Hänet oli helppo säikyttää.

"Hän pelkäsi varkaita, vihaisia koiria, ukkosta, ajopelejä ja ylipäänsä kaikkea, mikä voi läheltä tai kaukaa vahingoittaa kunnon miehen nahkaa.

"Todellisuudessa vain hänen ruumiinsa oli meidän keskellämme; hänen henkensä asui menneisyydessä. Hän eli Thermopylen luona Leonidaan rinnalla, Salamis-salmessa Themistokleen laivassa, Cannaen kentällä Aemilius Pauluksen seurassa; hän vaipui verta vuotaen Trasimenus-järveen, josta kalastaja oli kerran löytävä roomalaisen ritarin sormuksen. Farsaloksen luona hän uhmasi Caesaria ja jumalia; hän heilutti katkennutta kalpaansa Varuksen ruumiin yläpuolella Herkynian metsässä. Hän oli mainehikas sotilas.

"Herra Chotard, joka oli päättänyt myydä henkensä kalliista Aigospotamoksen rannoilla ja tyhjentänyt ylväänä vapauttavan pikarin piiritetyssä Numantiassa, ei ollenkaan halveksinut viekkaitten sotapäällikköjen tavoin turvautua mitä kavalimpiin sotajuoniin.

"Eräs sotajuoni, jota sopii suositella, sanoi herra Chotard meille eräänä päivänä selittäessään Aelianusta, on siinä, että houkutellaan vihollinen vuorensolaan ja murskataan se kallionlohkareilla.

"Hän ei maininnut mitään siitä, suvaitseeko vihollisarmeija useinkin antautua sellaisen käsittelyn alaiseksi. Mutta minä riennän siihen kohtaan, jossa Chotard esiintyi koko loistossaan kaikille oppilailleen.