Part 5
-- Minä selitän sen huomauttamalla, että isoäitini, niin vapaa-ajattelija kuin olikin, uskoi sangen lujasti perkeleeseen ja ihmissuden olemassaoloon. Nuorena koko tämä noituus häntä huvitti, ja hän oli, kuten sanotaan, aika allakantekijä. Myöhemmin hän alkoi peljätä paholaista, mutta liian myöhään: se ei päästänytkään irti, hän ei voinut enää olla uskomatta.
Thermidorin yhdeksäs päivä teki Laneryn kadun pienen yhteiskunnan elämän siedettäväksi. Isoäitiäni muutos kovin miellytti, mutta hänen oli mahdoton kantaa kaunaa vallankumouksen miehille. Hän ei heitä ihaillut -- hän ei ihaillut ketään muuta kuin minua -- mutta ei heitä vihannutkaan; hänen päähänsä ei milloinkaan juolahtanut vaatia heitä tilille sen pelon johdosta, jonka olivat hänelle aiheuttaneet. Kenties oli syynä se, etteivät he olleet hänelle mitään pelkoa aiheuttaneet. Tämä vuorostaan johtui ennen kaikkea siitä, että isoäitini oli "sininen", sininen sielultaan. Ja asiahan on niin kuin entinen mies sanoi, että siniset pysyvät aina sinisinä.
Danger niitti sill'aikaa mainetta kaikilla tappotantereilla. Aina menestyen hän oli armeija-osastonsa etunenässä, puettuna komeaan univormuunsa, kun tykinkuula hänet surmasi huhtikuun 20 p:nä 1808, Abensbergin kauniissa taistelussa.
Sanomalehdet kertoivat isoäidilleni, että hän oli leski ja että urhea kenraali Danger "oli haudattu laakereihinsa".
Isoäitini huudahti:
-- Mikä vahinko! Niin kaunis mies!
Seuraavana vuonna hän otti miehekseen herra
Hippolyte Nozière'in, oikeusministeriön ensimmäisen kanslistin, rehdin ja hilpeän miehen, joka soitti huilua aamuisin kello kuudesta yhdeksään ja iltaisin viidestä kahdeksaan. Tällä kertaa naimaliitto onnistin hyvin. He rakastivat toisiaan ja osasivat olla toisilleen suvaitsevaiset, koska heillä oli riittävästi ikää. Caroline antoi Hippolyte'ille anteeksi hänen iankaikkisen huilunsa. Hippolyte puolestaan jätti huomiotta ne oikut, joita Caroline'issa ilmeni. He olivat onnelliset.
Isoisäni Hippolyte Nozière on kirjoittanut teoksen _Vankilatilastoa_, Pariisissa, Kuninkaallisessa kirjapainossa 1817-19, 2 nid. 4:o sekä _Naurun jumalantyttäret, uusia lauluja_, Pariisissa, tekijän kustantamana 1821.
Luuvalo rasitti häntä kovin voimatta kuitenkaan hävittää hänen hilpeyttään tai edes estää häntä soittamasta huilua. Lopulta se hänet surmasi. Minä en ole häntä nähnyt. Mutta hänen muotokuvansa riippuu huoneeni seinällä: hän on siinä sinisessä puvussa, kähäränä kuin karitsa ja leuka uponneena äärettömään kaulaliinaan.
-- Minä suren häntä viimeiseen hetkeeni asti, sanoi isoäitini kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä, oltuaan silloin jo viitisentoista vuotta leskenä.
-- Olette oikeassa, armollinen rouva, virkkoi hänelle eräs vanha ystävä: Nozière'illâ oli kaikki ne ansiot, jotka kuuluvat kunnon aviomiehelle.
-- Kaikki ansiot ja kaikki puutokset, epäilemättä, vastasi isoäitini.
-- Täytyykö siis täydellisessä aviomiehessä välttämättä olla puutoksia?
-- Kuinkas muuten! huudahti isoäitini olkapäitään kohauttaen; hänessä ei saa olla virheitä, ja sehän on suuri puutos se!
Hän kuoli heinäkuun neljäntenä päivänä 1853, yhdennelläyhdeksättä ikävuodellaan.
4.
Hammas.
Jos yrittäisi salata itseänsä yhtä huolellisesti kuin yleensä kokee itseänsä ilmaista, niin monet ikävyydet välttyisivät. Minä jouduin jo sangen varhain tämän kokemaan.
Oli sateinen päivä. Olin saanut lahjaksi postinkuljettajan koko kaluston: lippalakin, piiskan, ohjakset ja kulkuset. Kulkusia oli paljon. Minä valjastin: valjastin itseni, sillä olin samalla kertaa postinkuljettajana, hevosparina ja vaunuina. Reittini kulki keittiöstä käytävää pitkin ruokasaliin. Ruokasali edusti sangen hyvin kyläntoria. Mahonkinen astiakaappi, jonka luona vaihdoin vetojuhtia, näytti vaikeudetta Valkoisen hevosen majatalolta. Käytävä oli valtamaantie vaihtuvine näköaloineen ja odottamattomine kohtauksineen. Pieneen, synkkään tilaan ahdistettuna minä nautin näköpiirin avaruudesta ja sain tuttujen seinien sisäpuolella kokea niitä yllätyksiä, jotka muodostavat matkain viehätyksen. Olin näet silloin suuri taikuri. Loitsin huvikseni esiin rakastettavia olentoja ja käyttelin luontoa mieleni mukaan. Myöhemmin olen onnettomuudekseni menettänyt tuon kauniin kyvyn. Tuona sateisena päivänä, jolloin olin postinkuljettajana, oli mainittu kyky täysin hallussani.
Minun olisi pitänyt tyytyä tuohon nautintoon; mutta onko ihminen milloinkaan tyytyväinen? Minut valtasi halu yllättää, häikäistä, hämmästyttää katselijoita. Samettilakkini ja kulkuseni eivät olleet enää minkään arvoiset, ellei kukaan niitä ihaillut. Kuullessani isän ja äidin juttelevan viereisessä huoneessa syöksyin sinne pitäen pahaa meteliä. Isä katseli minua hetkisen, kohautti sitten olkapäitään ja virkkoi:
-- Poika ei menesty täällä. Hänet täytyy panna koulukotiin.
-- Hän on vielä kovin pieni, arveli äiti.
-- Ei haittaa, vastasi isä, panemme hänet pienten joukkoon.
Nuo lauseet minä ymmärsin liiankin hyvin. Mitä lisäksi sanottiin, jäi minulta osaksi tajuamatta. Jos kumminkin kykenen tekemään tarkkaa selkoa, johtuu se siitä, että asiat on minulle myöhemmin kerrottu yhä uudelleen.
Isä lisäsi:
-- Pojassa, jolla ei ole veljiä eikä sisaria, kehittyy täällä yksinäisyydessä haaveiluhalu, joka käy hänelle ajanpitkään haitalliseksi. Yksinäisyys kiihoittaa hänen mielikuvitustaan, ja minä olen jo havainnut, että hänen päänsä on täynnä harhakuvitelmia. Samanikäiset lapset, joiden seuraan hän koulussa joutuu, suovat hänelle tilaisuuden elämänkokemusten hankkimiseen. Hän oppii heiltä, millaisia ihmiset ovat -- hän ei voi sitä oppia sinulta ja minulta, joita hän pitää holhoushenkinänsä. Toverit ovat hänelle yhdenvertaisia, joita on toisinaan surkuteltava ja puolustettava, toisinaan kehoitettava tai vastustettava. Heidän joukossaan hän tottuu yhteiskunnalliseen elämään.
-- Ystäväiseni, virkkoi äiti, etkö pelkää, että lasten joukossa on pahoja?
-- Pahat, vastasi isä, ovat usein hyödyksi, jos hänellä on älyä, sillä hän oppii erottamaan ne hyvistä, mikä taito on kovin tarpeellinen. Muuten voit itse käydä kaupunginosamme eri kouluissa ja valita niiden joukosta sellaisen, jossa käyvien lasten kasvatus vastaa sitä, minkä olet kyennyt antamaan pojallemme. Ihmisluonto on aina sama, mutta eri ihmisten "ylöskasvatus", kuten ennen sanottiin, vaihtelee melkoisesti eri paikoissa. Monen sukupolven aikana suoritettu sivistystyö kehittelee erinomaisen aran kukan, ja tämä kukka, jonka tuottaminen on vaatinut vuosisadan, voi tuhoutua muutamassa päivässä. Hienostumattomat lapset tärvelisivät kosketuksellaan poikamme sivistyksen, itse siitä hyötymättä. Ajatusten aateluus on Jumalasta, tapojen aateluus hankitaan esimerkin avulla ja sen vakiinnuttaa perinnöllisyys; se on nimiaateluutta arvokkaampi, se on luonnollinen ja todistaa oikeutuksensa omalla miellyttävyydellään, jotavastoin toisen todistamiseen tarvitaan vanhoja papereita, joista ei tahdo mitenkään saada selkoa.
-- Olet oikeassa, ystäväni, vastasi äiti. Minä lähden jo huomenna etsimään lapsellemme hyvää koulukotia. Valitsen sen neuvosi mukaan ja hankin varmuuden sen vauraudesta, sillä rahahuolet häiritsevät kasvattajan mieltä ja tekevät hänet luonteeltaan ärtyiseksi. Mitä arvelet naishenkilön johtamasta koulukodista, ystäväni?
Isä ei vastannut.
-- Mitä siitä arvelet? kysyi äiti uudelleen.
-- Se on seikka, jota tulee harkita, virkkoi isä.
Hän istui nojatuolissaan kirjoituspöytänsä ääressä vaipuneena tarkastelemaan pientä luuta, jonka toinen pää oli terävä, toinen ihan rosoinen. Hän pyöritteli sitä kädessään ja samalla epäilemättä myöskin ajatuksissaan, joten minä kulkusineni häivyin kerrassaan olemattomiin.
Äiti nojasi tuolin selustaan ja mietti edelleen vast'ikään lausumaansa ajatusta.
Tohtori näytti hänelle pientä luunkappaletta ja virkkoi:
-- Tämä hammas on kuulunut ihmiselle, joka eli mammutin aikaan, jääkaudella, luolassa, joka muinoin oli karu ja autio, mutta nykyään on villin viinin ja kultalakan peittämä. Sen läheisyydessä on jo useita vuosia ollut sievä valkoinen rakennus, jossa me asuimme kaksi kesäkuukautta avioliittomme ensimmäisenä vuonna. Ne olivat onnelliset kuukaudet. Sieltä löytyi vanha piano, sinä soitit Mozartia päiväkaudet, ja niin tulvi ikkunoista henkevä, lumoava musiikki, elähdyttäen tuota laaksoa, jossa luolaihminen oli kuullut ainoastaan tiikerin kiljuntaa.
Äiti painoi päänsä isän olkapäälle. Isä jatkoi:
-- Tämä ihminen ei tuntenut muuta kuin pelkoa ja nälkää. Hän oli eläimen kaltainen. Hänen otsansa oli matala. Kulmakarvain lihakset muodostivat kokoon vetäytyessään hirmuisia ryppyjä; leukapielet olivat suunnattoman ulkonevat; hampaat pistivät suusta esiin. Katsohan kuinka pitkä ja terävä tämä on.
-- Sellainen oli ihmissuku alkujaan. Mutta vähitellen, hitain ja valtavin ponnistuksin, kävivät sukumme jäsenet, jotka eivät enää olleet niin viheliäisiä, kesymmiksi; käytäntö muovaili heidän elimiänsä. He tottuivat ajattelemaan, aivot kehittyivät ja otsa avartui. Hampaat, jotka eivät enää purreet raakaa lihaa, lyhenivät, ja leuat heikontuivat. Ihmiskasvot muuttuivat ylevän kauniiksi, ja hymy heräsi naisten huulille.
Tähän asti päästyään isä suuteli hymyilevän äidin poskea. Sitten hän kohotti luolaihmisen hampaan hitaasti päänsä yläpuolelle ja lausui:
-- Muinaisajan ihminen, jonka karkeaa ja peloittavaa jäännöstä pidän kädessäni, sinun muistosi järkyttää olemustani juuria myöten. Minä kunnioitan ja rakastan sinua, sinä esi-isäni! Mittaamattomassa menneisyydessä, jonka helmassa lepäät, ottaos vastaan kiitollisuuteni vakuutus. Minä tiedän, mitä olen sinulle velkaa. Tiedän, että sinun ponnistuksesi ovat pelastaneet minut monesta onnettomuudesta. Sinä tosin et ollenkaan ajatellut tulevaisuutta, hämärässä mielessäsi häilähteli heikko älyn liekki; sinä osasit ajatella ainoastaan ravintoasi ja turvallisuuttasi. Kumminkin olit ihminen. Epäselvä ihanne kannusti sinua kohti sitä, mikä on ihmisille hyvää ja kaunista. Sinä elit viheliäisesti, mutta et elänyt suotta, sillä siirsit elämän, joka oli itsellesi ollut kauhea, hieman siedettävämpänä lapsillesi. He vuorostaan pyrkivät sitä yhä parantamaan. Kaikki he ovat lisänneet ihmisen taitoja: mikä keksi jauhinkiven, mikä pyörän. He ovat kaikin vaivanneet päätänsä, ja aikakaudesta toiseen jatkuva lukemattomien henkien ponnistelu on luonut ihmeitä, jotka nyt kaunistavat elämää. Joka kerta, kun keksivät jonkin taidon tai oppivat uuden työtavan, he samalla lisäsivät siveellistä kauneutta ja loivat hyveitä. He antoivat naiselle hunnun, ja ihmiset tajusivat heti kauneuden arvon.
Tähän asti ehdittyään isä laski esihistoriallisen hampaan kirjoituspöydälleen ja syleili äitiä.
Hän puhui vieläkin. Hän lausui:
-- Niinpä saamme kiittää heitä kaikesta, jopa rakkaudestakin!
Minun teki mieleni koskettaa tuota hammasta, joka oli innostanut isääni minulle käsittämättömiin lausuntoihin. Minä lähestyin pöytää siepatakseni sen. Mutta kulkusteni helinä käänsi isän huomion minun puoleeni. Hän katsoi minuun vakavasti, sanoen:
-- Maltahan! Tehtävä ei ole vielä loppuun suoritettu. Me olisimme luolaihmisiä kehnommat, ellemme vuorostamme pyrkisi tekemään lastemme elämää omaamme varmemmaksi ja paremmaksi. Sitä varten täytyy osata kaksi salataitoa: rakastaa ja tietää. Tiede ja rakkaus ovat kaikki kaikessa.
-- Epäilemättä, ystäväiseni, virkkoi äiti; mutta mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä luonnollisemmalta minusta näyttää, että Pekan ikäinen poika on uskottava naishenkilön kasvatettavaksi. Minä olen kuullut puhuttavan eräästä neiti Lefortista. Menen huomenna häntä tapaamaan.
5.
Runouden ilmestys.
Neiti Lefort, jolla oli Saint Germainin esikaupungissa lastentarha,suostui ottamaan minut hoitoonsa kello kymmenestä kahteentoista ja kahdesta neljään. Minä olin jo ennakolta muodostanut itselleni kamalan käsityksen tästä opistosta, ja kun hoitajattareni ensi kertaa viedä retuutti minua sinne, katsoin olevani mennyttä miestä.
Niinpä hämmästyinkin kovin, kun sisään päästyämme näin isossa huoneessa viisi kuusi pientä tyttöä ja tusinan verran pojanvekaroita, jotka nauroivat, irvistelivät ja kaikenlaisin merkein ilmaisivat huolettomuuttaan ja vallattomuuttaan. Minä pidin heitä perin paatuneina.
Neiti Lefort sitävastoin näytti kovin murheelliselta. Hänen siniset silmänsä olivat kosteat ja huulet puoliavoimet.
Pitkät, vaaleat hiuskiharat riippuivat pitkin hänen poskiansa, niinkuin riippuvat vesien äärillä pajujen alakuloiset oksat. Hän katseli näkemättä mitään ja oli ilmeisesti vajonneena johonkin unelmaan.
Murheellisen neidin lempeys ja lasten hilpeys rohkaisivat minua. Kun ajattelin, että kohtalotoverejani oli useita pieniä tyttöjä, niin pelkoni haihtui vähitellen kokonaan.
Neiti Lefort antoi minulle kivitaulun ja kynän ja asetti minut ikäiseni, vilkassilmäisen ja sievän pojan viereen.
-- Minun nimeni on Fontanet, sanoi toverini. Entä sinun?
Sitten hän tiedusteli, mitä isäni tekee. Minä sanoin hänen olevan lääkärin.
-- Minun isäni on asianajaja, vastasi Fontanet. Se on parempi.
-- Miksi?
-- Etkö ymmärrä, että on parempi olla asianajaja?
-- En.
-- Olet siis tyhmä.
Fontanet'n henki oli hedelmällinen. Hän neuvoi minua viljelemään silkkimatoja ja näytti minulle itse valmistamansa kertotaulun. Minä ihailin tiedettä ja Fontanet'ta. Itse en osannut muuta kuin satuja.
Lähtiessäni sain neiti Lefortilta hyvän arvosanan. En voinut käsittää, mitä hyötyä siitä saattoi olla. Äitini selitti kunnianosoituksille olevan luonteenomaista, ettei niistä ole mitään hyötyä. Sitten hän kysyi, mitä olin tehnyt ensimmäisenä koulupäivänäni. Vastasin katselleeni neiti Lefortia.
Äiti teki minusta pilaa, mutta asianlaita oli todellakin niinkuin olin sanonut. Minä olen aina taipunut pitämään elämää näytelmänä. En ole milloinkaan ollut todellinen havaintojen tekijä, sillä havaintojentekoon tarvitaan johtavaa järjestelmää ja minulla ei ole mitään järjestelmää. Havaintojentekijä ohjaa katsettansa; katselija antaa silmäinsä ohjata itseään. Minä olen syntynyt katselijaksi ja uskon säilyttäväni koko ikäni tämän viattoman hupsuuden, joka on ominainen suurkaupungin töllistelijöille, joita kaikki huvittaa ja joissa säilyy kunnianhimoisimpanakin ikäkautena pienten lasten epäitsekäs uteliaisuus. Minä en ole milloinkaan kyllästynyt katselemaan muualla kuin teatterissa. Elämän näytelmät ovat minua aina huvittaneet, alkaen niistä, joita neiti Lefortin lastentarhassa tarjoutui katseltavakseni.
Minä silmäilin edelleen kasvattajatartani. Olin aivan varma siitä, että hän oli murheellinen, ja kysyin Fontanet'lta, mistä tämä murhe johtui. Tahtomatta esittää mitään ehdottoman varmaa väitettä Fontanet otaksui sen johtuvan omantunnontuskista ja luuli sen äkkiä lyöneen leimansa neiti Lefortin piirteisiin eräänä päivänä jo aikoja sitten, kun mainittu neiti oli anastanut häneltä, Fontanet'lta, ilman vähintäkään oikeutta puksipuisen hyrrän, vieläpä heti senjälkeen uudelleen häntä loukannut: tukahduttaakseen ryöstämänsä henkilön valitukset hän oli pistänyt hänen päähänsä aasinkorvat.
Fontanet ymmärsi hyvin, että sellaisten tekojen saastuttaman sielun täytyi iäksi menettää ilonsa ja rauhansa, mutta minulle hänen selityksensä eivät riittäneet, joten etsin toisia.
Totta puhuen oli neiti Lefortin koulussa vaikea etsiä mitään, sillä siellä vallitsi alinomainen meteli. Oppilaat kävivät keskenään tuimia taisteluita neiti Lefortin edessä, joka oli näkyvissä, mutta ei mitään nähnyt. Me heittelimme toistemme päähän milloin katkismuksia, milloin leivänkannikoita, niin että ilma oli niitä sankkana ja huoneen täytti alinomainen rätinä. Vain kaikkein nuorimmat oppilaat pitelivät jalkojaan käsissään, kieli suusta ulkona, ja katselivat kattoa tyynesti hymyillen.
Äkkiä neiti Lefort sekaantui taistelun tuoksinaan kuin unissakävijä, rankaisten jotakin syytöntä palatakseen jälleen murheeseensa niinkuin linnaan. Ajatelkaahan, millaisessa mielentilassa oli pieni kahdeksanvuotias, joka tämän käsittämättömän hälinän ympäröimänä kirjoitti jo seitsemättä viikkoa kivitaululleen:
Niin vaipui hautaan Malfilâtre, hän kuoli nälkähän.
Se oli tehtäväni. Aika ajoin minä painoin pääni käsiini, voidakseni pitää ajatuksiani koossa; mutta yksi ainoa ajatus oli selvä: neiti Lefort oli murheellinen. Lohduton kasvattajani askarrutti minua alinomaa. Fontanet yllytti uteliaisuuttani merkillisillä kertomuksilla. Hän tiesi, että neiti Lefortin huoneesta aamuisin aina kuului surkeita huutoja, joihin sekaantui kahleiden helinä.
-- Aikoja sitten, lisäsi hän, ehkäpä kuukausi takaperin, hän luki nyyhkyttäen koko luokalle kertomuksen, joka lienee runomittainen.
Fontanet'n selostuksessa oli kauhun ilme, joka tunki luihin ja ytimiin. Jo seuraavana päivänä oli minulla aihetta uskoa, ettei selostus ollut kuviteltu, ainakaan mitä tulee kertomuksen lukemiseen. Mitä taas tulee niihin kahleisiin, jotka olivat saaneet Fontanet'n kalpenemaan, en ole niistä sen koommin kuullut ja otaksun nyt, että kahleiden helinä todellisuudessa oli hiilikihvelin ja tulipihtien kalinaa.
Seuraavana päivänä tapahtui näin:
Neiti Lefort koputti viivoittimella pöytään saadakseen aikaan hiljaisuutta, yskähti ja lausui kaunein äänin:
-- Jeanne rukka!
Vähän aikaa vaiti oltuaan hän lisäsi:
-- Kylän neidoista Jeanne oli kaunihin.
Fontanet tyrkkäsi minua kyynäspäällään rintaan ja alkoi nauraa hihittää. Neiti Lefort loi häneen närkästyneen katseen ja esitti sitten edelleen Jeanne rukan tarinaa niin murheellisin äänin kuin olisi lukenut katumuspsalmeja. On luultavaa, jopa varmaakin, että tämä tarina oli runopukuinen alusta loppuun, mutta minun on pakko kertoa se sellaisena kuin muistini on sen säilyttänyt. Toivottavasti löytyvät suorasanaisesta esityksestäni runoilijan hajalliset jäsenet.
Jeanne oli morsian; hän oli lupautunut eräälle nuorelle, uljaalle vuoristolaiselle. Tämän onnellisen paimenen nimi oli Osvald. Kaikki on jo valmiina häitä varten, Jeanne'in toverit tuovat hänelle hunnun ja kruunun. Onnellinen Jeanne! Mutta hänet valtaa riutumus. Hänen poskensa peittää kalman kalpeus. Osvald tulee vuoristostaan. Hän rientää morsiamensa luo lausuen: "Etkö ole elämäntoverini?"
Sammuvin äänin vastaa Jeanne: "Rakas Osvald, jää hyvästi! Minä kuolen!" Jeanne rukka! Hauta oli hänen aviovuoteensa, ja kyläkirkon kellot, joiden piti soittaa hänen häitään, soittivatkin hänen hautajaisiaan.
Tässä tarinassa oli melkoinen määrä sananparsia, jotka kuulin ensi kerran ja joiden merkitystä en tiennyt, mutta kokonaisuudessaan se tuntui minusta niin surulliselta ja kauniilta, että minut sitä kuunnellessani valtasi outo väristys: alakuloisuuden salainen tenho virtasi mieleeni noista muutamasta kymmenestä säkeestä, joiden sananmukaista merkitystä en olisi kyennyt selittämään. Seikka on se, ettei tarvitse paljoa ymmärtää voidakseen paljon tuntea, kunhan ei ole vanha. Hämärät asiat voivat olla liikuttavia, ja varmaa on, että epämääräisyys miellyttää nuoria mieliä.
Kyynelet kumpusivat ylen täydestä sydämestäni, ja Fontanet ei voinut irvistyksillään eikä ivallaan estää minua nyyhkyttämästä. Kuitenkin olin aivan vakuutettu Fontanet'n etevämmyydestä. Vasta kun hänestä tuli vara valtiosihteeri, aloin tuota epäillä.
Kyyneleni olivat neiti Lefortille otolliset; hän kutsui minut luokseen ja virkkoi:
-- Pietari Nozière, te olette itkenyt; tässä on kunniaristi. Tietäkää, että runoelman tekijä olen minä. Minulla on paksu vihko täynnä yhtä kauniita säkeitä, mutta minä en ole vielä löytänyt niille kustantajaa. Eikö se ole kauheata, jopa käsittämätöntäkin?
-- Neiti hyvä, vastasin minä, olen kovin tyytyväinen. Nyt tiedän murheenne syyn. Te rakastatte Jeanne rukkaa, joka lepää kuolleena kylässä, ajattelette vain häntä, olette surullinen ettekä ollenkaan huomaa mitä me oppilaat teemme?
Otaksumani, ikävä kyllä, ei häntä miellyttänyt; hän silmäili minua vihaisesti:
-- Jeanne on kuvitelma. Te olette hölmö. Antakaa risti takaisin ja palatkaa paikallenne.
Minä palasin itkien paikalleni. Tällä kertaa minä itkin itseäni ja täytyy tunnustaa, ettei näissä uusissa kyynelissä ollut sitä suloisen nautinnon vivahdusta, joka oli liittynyt Jeanne'in vuoksi vuodattamiini. Huolestumistani lisäsi eräs seikka: en voinut aavistaakaan, mitä kuvitelma oli; Fontanet ei tiennyt sen enempää.
Kotiin tultuani tiedustelin asiaa äidiltä.
-- Kuvitelma, sanoi äiti, kuvitelma on valhe.
-- Mikä vahinko, äiti, sanoin minä, että Jeanne on valhetta.
-- Mikä Jeanne? kysyi äiti.
-- Kylän neidoista Jeanne oli kaunihin.
Minä kerroin Jeanne'in tarinan niin hyvin kuin osasin.
Äiti ei virkkanut mitään, mutta minä kuulin hänen kuiskaavan isän korvaan:
-- Mitä surkeata lapselle opetetaankaan!
-- Surkeata, todellakin surkeata, vastasi isä. Mutta mitä luuletkaan sellaisen vanhanpiian ymmärtävän kasvattamisesta? Olen itse suunnitellut kasvatusjärjestelmän, jonka esitän sinulle piakkoin. Järjestelmän mukaan on Pekan ikäistä poikaa opetettava tuntemaan niiden eläinten ominaisuuksia, joita hän vieteiltään ja älyltään muistuttaa. Hän kykenee käsittämään koiran uskollisuuden, norsun uhrautuvaisuuden, apinan pahanilkisyyden. Niistä on hänelle kerrottava, eikä Jeanne'ista, kylästä ja kelloista, joissa ei ole tervettä järkeä.
-- Olet oikeassa, sanoi äiti. L,apsi ja eläin ymmärtävät hyvin toisiaan, he ovat kumpikin lähellä luontoa. Mutta usko minua, ystäväiseni, on olemassa eräs asia, jonka lapset oivaltavat vieläkin paremmin kuin apinain juonet, nimittäin suurten henkilöiden kauniit teot. Sankarillisuus on selvä kuin päivä pienelle pojallekin. Jos Pekalle kerrotaan urhean ritarin kuolemasta, niin hän käsittää sen, Jumalan avulla, yhtä hyvin kuin sinä ja minä.
-- Päinvastoin, sanoi isäni huokaisten. Minä olen sitä mieltä, että sankarillisuus on käsitettävä eri tavoin, ajasta, paikasta ja henkilöistä riippuen. Mutta vähätpä siitä; uhrautumisessa on tärkeätä itse uhrautuminen. Jos antaumuksen hehku on pelkkää mielenlumetta, on antaumus siitä huolimatta todellinen, ja sellainen todellisuus on loistavin koriste, jolla ihminen voi kaunistaa henkistä viheliäisyyttään. Sinun luonnollinen ylevä mielisyytesi, rakas ystäväni, on kirkastanut sinulle nämä totuudet paremmin kuin kokemus ja harkinta minulle. Minä sovitan ne järjestelmääni.
Niin keskustelivat tohtori ja äiti.
Viikkoa myöhemmin minä kirjoitin viimeisen kerran kivitauluuni ankaran hälinän vallitessa:
Niin vaipui hautaan Malfilâtre, hän kuoli nälkähän.
Me erosimme yht'aikaa, Fontanet ja minä, neiti Lefort'in lastentarhasta.
6.
Teutobochus.
Minusta näyttää mahdottomalta, että ihminen voi olla ihan jokapäiväinen, jos hän on kasvanut Pariisin rantalaitureilla, Louvre'in ja Tuileries'n tienoilla, lähellä Mazarinin palatsia, mainehikkaan Seine-virran vierellä, joka virtailee vanhan Pariisin katonharjain ja torninhuippujen välitse. Siellä levittelevät kirjojen, muinaiskalujen ja vaskipiirrosten kauppiaat näkyviin valtaisen määrän mitä kauneimpia taideteoksia ja mitä mielenkiintoisimpia menneitten aikojen muistoja. Lasikkojen omituinen viehätys ja huvittava sekasorto kiehtoo silmää samoinkuin mieltäkin. Ohikulkija, joka osaa nähdä, vie niistä aina mukaansa jonkin aatoksen, niinkuin lintu kiidättää oljenkorren pesäänsä.
Se on maailman kaunein paikka, sillä siellä on puita ja kirjoja ja ohi astelevia naisia.
Minun lapsuuteni aikana näillä markkinoilla oli vanhanaikaisia huonekaluja, vanhoja vaskipiirroksia, tauluja ja kirjoja, veistettyjä tarjoilupöytiä, itämaisia porsliinimaljakoita, emaljipiirroksia, maalattua fajanssia, kultapäärmettä, kirjailtuja kankaita, kuvikkaita seinä verhoja, kuvitettuja kirjoja ja sahviaanisiteisiä ensipainoksia paljon runsaammin kuin nykyjään. Nuo viehättävät esineet olivat tarjona hienovaistoisille harrastelijoille ja tiedemiehille, joiden ei silloin vielä tarvinnut kilpailla välikauppiaitten ja näyttelijättärien kanssa. Ne olivat tuttuja Fontanet'lle ja minulle jo niinä aikoina, jolloin meillä vielä oli leveät kirjaillut kaulukset, lyhyet housut ja paljaat pohkeet.