Part 4

Yllään kukillinen aamunuttu ja päässään yömyssy istui vanha ystäväni pöydän ääressä iloiten työstään niinkuin vain viaton sielu siitä voi iloita. Hän laati luetteloa. Ja minä, silmät suurina ja henkeäni pidättäen, minä ihailin häntä. Hän luetteloi varsinkin kirjoja ja mitaleja. Hänellä oli apunaan suurennuslasi ja hän täytti paperilippunsa pienellä, säännöllisellä ja tiukalla käsialallaan. Minä en kyennyt kuvittelemaan mitään ihanampaa askarrusta. Minä erehdyin. Löytyi kirjanpainaja, joka otti julkaistakseen isä Le Beaun luettelon, ja silloin minä sain nähdä ystäväni lukevan korjausarkkeja. Hän piirteli salaperäisiä merkkejä palstojen reunoihin. Minä käsitin heti paikalla, että siinä oli maailman ihanin toimi, ja olin ihailusta typertyneenä.

Vähitellen minä rohkaisin mieltäni ja lupasin kerran korjailevani omia koearkkejani. Lupaukseni ei ole täyttynyt. En sitä kovin valita, sillä seurustelussani erään kirjallisen ystäväni kanssa olen tullut huomaamaan, että ihminen väsyy kaikkeen, koearkkeja korjailemaankin. Siitä huolimatta on varmaa, että vanha ystäväni vaikutti ratkaisevasti elämänuran valintaani. Se harvinainen näky, joka hänen huoneistossaan oli tarjona, totutti lapsenmieltäni muinaisaikaisiin ja harvinaisiin muotoihin, suuntasi sen kohti menneisyyttä ja herätti siinä harrastusta ja kekseliäisyyttä; hänen esimerkiksi kelpaava, vaivattomasti ja säännöllisen rauhallisesti suoritettu älyllinen askarruksensa loi minuun alunpitäen halua hankkimaan itselleni tietoja. Hänestä johtuu vihdoin sekin, että minusta on tullut uuttera lukija, harras vanhojen tekstien selittäjä ja että minä piirtelen paperille muistelmia, joita ei koskaan julkaista.

Olin kahdentoista vuoden ikäinen, kun tuo rakastettava ja omituinen vanhus rauhallisesti vaipui kuolemaan. Kuten arvannette, jäi hänen luettelonsa palstoihin ladotuksi; se ei ilmestynyt koskaan painosta. Nanon möi muumiot ja muut rihkamakauppiaille, ja nämä muistelmat ovat nyt jo neljännesvuosisadan ikäiset.

Viime viikolla minä näin huutokauppakamarissa yhden niitä pienoiskokoisia Bastiljeja, joita isänmaanystävä Palloy veisti vuonna 1789 hävitetyn linnan kivistä tarjoten niitä maksua vastaan viranomaisille ja yksityisille kansalaisille. Teos ei ollut harvinainen eikä erittäin mukava käsitellä. Siitä huolimatta minä tutkin sitä vaistomaisen uteliaasti ja tunsin liikutuksen tapaista, kun luin erään tornin alaosasta puolittain näkymättömiin kuluneen merkinnän: Herra Le Beaun kokoelmasta.

3.

Isoäiti Nozière.

Sinä aamuna isä näytti säikähtyneeltä. Äiti hätäili ja puhui hiljaisella äänellä. Ruokasalissa neuloi ompelijatar mustia vaatteita.

Aamiainen oli alakuloinen; kuiskuteltiin. Arvasin varsin hyvin, että jotakin erikoista oli tapahtunut.

Vihdoin virkkoi äitini, joka oli kokonaan mustissa ja hunnun peittämä:

-- Tulehan, kultaseni.

Minä kysyin, minne olimme menossa. Hän vastasi:

-- Pekka, kuuntelehan, mitä sanon. Sinun isoäitisi... tiedäthän, isäsi äiti... on kuollut tänä yönä. Me menemme sanomaan hänelle jäähyväiset ja suutelemaan häntä viimeisen kerran.

Minä huomasin, että äiti oli itkenyt. Tiedonannon vaikutus minuun oli varsin voimakas, sillä se ei ole vielä nytkään, monien vuosien kuluttua, ehtinyt häipyä. Toisaalta se oli niin epämääräinen, että minun on mahdoton ilmaista sitä sanoin. En voi edes sanoa, että vaikutelmani oli murheellinen. Ainakaan ei murhe tuntunut ollenkaan säälimättömältä. Ainoa sana, joka ehkä jossakin määrin voi vastata tätä kaikista todellisuusaineksista vapaata vaikutelmaa, on haaveellinen.

Pitkin matkaa minä ajattelin isoäitiäni voimatta kumminkaan käsittää, mitä hänelle oli tapahtunut. Kuollut! Minä en aavistanutkaan, mitä se saattoi merkitä. Tunsin vain, että hetken vakavuus johtui siitä.

Selitettävissä olevan mielenlumeeu vaikutuksesta olin surutaloa lähestyessämme huomaavinani, että isoäitini kuolema oli vaikuttanut koko ympäristöön, että katujen aamuinen hiljaisuus, naapurien keskustelut, ohikulkijain nopea käynti ja sepän moukarien jyske johtuivat isoäitini kuolemasta. Tähän aatokseen, joka valtasi minut kerrassaan, yhdistin puitten kauneuden, ilman lauhkeuden ja avaruuden hohteen -- kaikki seikkoja, jotka huomasin ensi kerran.

Minä tunsin vaeltavani salaperäistä tietä, ja kuu kadunkäänteessä sukelsi näkyviini tuttu pieni puutarha huvimajoilleen, valtasi minut jonkinlainen pettymys, koska niissä ei ollut mitään erikoista. Linnut lauloivat.

Minua peloitti. Silmäsin äitiäni ja huomasin, että hänen katseensa, jossa ilmeni uskonnollista arkuutta, suuntautui erääseen kohtaan, johon minäkin siirsin katseeni.

Isoäidin huoneen ikkunaruutujen ja valkoisten uudinten läpi hohti valo, heikko, kalpea valo, joka häilähteli. Kirkkaassa päivänpaisteessa valo näytti niin kaamealta, että painoin pääni alas päästäkseni sitä näkemästä.

Me nousimme kapeita puuportaita ja kuljimme läpi huoneiston, jossa vallitsi syvä hiljaisuus. Kun äitini ojensi kätensä avatakseen huoneen oven, teki mieleni pidättää hänet... Me astuimme huoneeseen. Nojatuolissa istuva nunna nousi ja päästi meidät vuoteen pääpuolelle. Isoäitini lepäsi siinä, silmät suljettuina.

Minusta hänen päänsä näytti raskaalta kuin kivi, niin syvälle se oli painunut pielukseen! Kuinka selvästi hänet näinkään! Valkea myssy peitti hänen hiuksiansa; hän ei näyttänyt niin vanhalta kuin tavallisesti, vaikka olikin kalvennut.

Hänen olisi voinut luulla nukkuvan! Mutta mistä johtui tuo pieni pilkallinen ja itsepintainen hymy, jota oli kovin ikävä nähdä?

Minusta tuntui siltä, kuin hänen silmäluomensa olisivat hieman värähdelleet, epäilemättä sen vuoksi, että niihin lankesi lekuttava valo kahdesta lekuttavasta, pöydällä seisovasta kynttilästä, joiden vieressä olevalla lautasella uiskenteli puksipensaan oksa pyhässä vedessä.

-- Suutele isoäitiäsi, virkkoi äiti.

Minä kurotin huuliani. Kokemallani kylmäntunnolla ei ole nimeä eikä tule milloinkaan olemaan.

Katseeni painui alas. Äiti kuului nyyhkyttävän.

En tosiaankaan tiedä, miten minun olisi käynyt, ellei isoäidin palvelijatar olisi vienyt minua pois huoneesta.

Hän otti minua kädestä, kuljetti minut lelukauppiaan luo ja sanoi:

-- Valitse!

Minä valitsin jousen ja ammuskelin huvikseni herneitä puitten lehviin.

Isoäiti oli unohtunut.

Vasta illalla, isän nähdessäni, palasivat aamuiset ajatukseni. Isä parkaa tuskin voi tuntea. Kasvot olivat paisuneet, kiiltävät, täynnä punaisia täpliä, silmät kyynelissä, huulet vavahtelivat.

Hän ei ottanut kuullakseen, mitä hänelle sanottiin, ja hänen masennuksensa muuttui kärsimättömyydeksi. Äiti istui hänen vieressään kirjoittaen osoitteita mustareunuksisiin kirjeisiin. Sukulaisia saapui häntä auttamaan. Minua neuvottiin taittamaan kirjeitä kokoon. Meitä oli kymmenkunta ison pöydän ympärillä. Oli kuuma. Minä suoritin uudenlaista tehtävää; se lisäsi arvokkuuttani ja huvitti minua.

Kuolemansa jälkeen isoäitini heräsi mielessäni toiseen elämään, joka oli ensimmäistä merkittävämpi. Minä kuvailin uskomattoman tarmokkaasti mieleeni kaikki mitä olin nähnyt hänen tekevän tai kuullut sanovan, ja isä kertoi meille hänestä joka päivä niin eloisasti, että toisinaan illalla, aterian jälkeen, tuntui siltä, kuin olisimme nähneet hänen murtavan leipämme. Miksi emme sanoneet tuolle rakkaalle varjolle niinkuin Emmauksen vaeltajat Mestarille:

-- Jää meidän luoksemme, sillä ehtoo joutuu ja päivä on laskenut.

Kuinka herttainen kummittelija hän olikaan viheriänauhaisine pitsimyssyineen! Ei voinut saada mahtumaan päähänsä, että hän tyytyi oleskelemaan toisessa maailmassa. Kuolema soveltui hänelle vähemmän kuin kenellekään. Munkin käy kuoleminen, samoin jonkin kauniin sankarittaren. Toisin on laita sellaisen naurunhaluisen, kepeämielisen, somasti puetun pikku vanhuksen kuin isoäiti Nozière.

Kerronpa teille, mitä olin keksinyt ihan omin neuvoin hänen vielä eläessään.

Isoäiti oli kevytmielinen, isoäidin moraali oli löyhä, isoäiti ei ollut lintua hurskaampi. Olisittepa nähneet, kuinka hän katseli pyörein silmin äitiä ja minua, kun me sunnuntaina lähdimme kirkkoon. Hän hymyili sille totisuudelle, jota äiti osoitti käsitellessään tämän ja tulevaisen maailman asioita. Hän antoi minulle helposti anteeksi hairahdukseni, ja luulenpa että hänessä oli naista antamaan anteeksi suurempiakin syntejä kuin minun. Hänellä oli tapana sanoa minusta:

-- Siitä tulee toisenlainen veitikka kuin isästä.

Hän tahtoi sanoa, että minä tulisin kuluttamaan nuoruuteni tanssimalla ja rakastumalla sataan tuhanteen neitoseen. Hän imarteli minua. Ainoa ominaisuuteni, jonka hän hyväksyisi, jos vielä olisi maan päällä (hän olisi nyt sadan kymmenen vuoden ikäinen), on helppo elämänlaatuni ja onnellinen suvaitsevaisuuteni, joista en ole maksanut liikaa luopuessani muutamista moraalisista ja poliittisista uskomuksista. Mainittuihin ominaisuuksiin liittyi isoäidissäni luonnollisen sulon viehätys. Hän kuoli tietämättä niitä omistavansa. Minä olen kehnompi sikäli, että tiedän olevani suvaitseva ja seuramielinen.

Hän oli kahdeksannentoista vuosisadan lapsia, minun isoäitini. Sen voi hänestä hyvin huomata. Vahinko, ettei hänen muistelmiansa ole kirjoitettu. Hän itse ei siihen kyennyt. Mutta eikö isäni olisi pitänyt se tehdä sensijaan että mittaili papualaisten ja bushmannien pääkalloja?

Caroline Nozière syntyi Versaille'issa huhtikuun 16 p:na 1772; hänen isänsä oli lääkäri Dussuel, jonka älyä ja kuntoa Cabanis piti arvossa. Vuonna 1786 Dussuel hoiti perintöprinssiä, joka oli sairastunut lievään tulirokkoon. Kuningattaren vaunut vierivät joka päivä Luciennes'iin hakemaan häntä pienestä tupapahasesta, jossa hän eleli kirjoineen ja kasvikokoelmineen kuin mikäkin Jean-Jacques'in oppilas. Eräänä päivänä vaunut palasivat tyhjinä; tohtori oli kieltäytynyt lähtemästä. Seuraavana päivänä kuningatar virkkoi hänelle ärtyisesti:

-- Olitteko unohtanut meidät, hyvä herra!

-- Teidän Majesteettinne, vastasi Dussuel, moitteenne loukkaa minua; mutta se tuottaa kunniaa luonnolle ja minun tulee antaa se anteeksi äidille. Olkaa huoletta, minä hoidan poikaanne niin hyvin kuin osaan. Mutta eilen minun oli pakko viipyä erään talonpoikaisvaimon lapsivuoteen ääressä.

Vuonna 1789 Dussuel julkaisi kirjasen, jota en voi avata tuntematta kunnioitusta enkä lukea hymyilemättä. Sen nimi on Kansalaisen toivelmat ja esilauselmana Miseris succurrere disco. Aluksi tekijä sanoo köyhässä majassaan toivottelevansa ranskalaisille kaikkea hyvää. Sitten hän vilpittömin mielin määrittelee yleisen onnellisuuden ehdot, jotka sisältyvät viisaaseen, perustuslakien turvaamaan vapauteen. Hän lopettaa kehoittamalla tunnekykyisiä ihmisiä olemaan kiitolliset Ludvig XVI:lle, vapaan kansansa hallitsijalle, ja ennustaa uutta kultakautta.

Kolme vuotta myöhemmin häneltä mestattiin potilaat, jotka olivat samassa hänen ystäviänsä, ja hänet itse, maltilliseksi epäiltynä, vietiin Sèvres'in komitean käskystä Versailles'issa sijaitsevaan fransiskaaniluostariin, joka oli muutettu vankilaksi. Hän saapui sinne pölyn peittämänä ja pikemmin vanhan maankiertäjän kuin lääkäri-filosofin näköisenä. Hän laski lattialle pienen pussin, joka sisälsi Raynalin ja Rousseaun teokset, vaipui tuolille ja huokasi:

-- Tämäkö on viisikymmen-vuotisen moitteettomuuteni palkka?

Ihastuttavan kaunis nuori nainen, jota hän aluksi ei ollut huomannut, kantoi hänen luokseen pesuvadin ja sienen ja virkkoi:

-- Meidät luultavasti teloitetaan, hyvä herra. Sallitteko minun odottaessamme pestä kasvonne ja kätenne? Te olette ihan villin näköinen.

-- Tuntehikas nainen, huudahti vanha Dussuel, pitikö minun kohdata teidät näissä rikoksen majoissa! Teidän ikänne, kasvonne ja käytöksenne sanoo minulle, että olette viaton.

-- Ainoa rikokseni on, että olen itkenyt parhaimman kuninkaan kuolemaa, vastasi kaunis vanki.

-- Ludvig XVI:lla oli ansioita, virkkoi esi-isäni, mutta millainen olisikaan hänen maineensa, jos hän olisi pysynyt loppuun saakka uskollisena yleville perustuslaeille!...

-- Mitä, herra, huudahti nuori nainen heiluttaen märkää sientänsä, tehän olettekin jakobiini, kuulutte ryövärien puolueeseen!...

-- Entä te, rouva, kuulutteko te Ranskan vihollisten ryhmäkuntaan? huokasi puoleksi pesty Dussuel. Voiko ylimysnaisessakin olla tuntehikkuutta?

Pesijän nimi oli de Laville. Hän oli ollut surupuvussa kuninkaan kuoleman johdosta. Niiden neljän kuukauden aikana, jotka he viettivät yhdessä lukkojen takana, hän lakkaamatta soimasi toveriaan ja vaivasi päätänsä voidakseen häntä palvella. Vastoin odotusta ei heidän päitään leikattu; heidät vapautettiin edustaja Battelier'n lausunnon nojalla ja rouva de Laville'ista tuli sittemmin isoäitini paras ystävä. Isoäiti oli silloin yhdenkolmatta vuoden ikäinen ja ollut jo kolme vuotta naimisissa. Hänen miehensä oli kansalainen Danger, Ylä-Reinin vapaaehtoispataljoonan ajutantti.

-- Kaunis mies, sanoi isoäitini, mutta minä en ole varma siitä, tuntisinko hänet kadulla.

Hän vakuutti viettäneensä miehensä seurassa kaikkiaan kuusi tuntia, viitenä eri kertana. Hän oli mennyt naimisiin lapsellisen päähänpiston vuoksi, voidakseen kammata tukkansa à la nation. Itse asiassa hän ei välittänyt miehestä mitään. Mies taas välitti kaikista naisista ja meni menojansa; isoäitini salli hänen mennä olematta hänelle lainkaan vihoissaan.

Lähtiessään niittämään mainetta Danger ei jättänyt puolisolleen muuta kuin muutamia rahakuitteja, jotka oli allekirjoittanut hänen veljensä Danger de Saint-Elme, Condén armeijan upseeri, sekä käärön maastapaenneitten kirjeitä. Ne olisivat riittäneet saattamaan isoäitini ja puolisen sataa muuta henkilöä mestauspölkylle.

Hän sitä hieman aavisteli, ja ajatteli itsekseen joka kerta kun hänen kaupunginosassaan sattui kotitarkastuksia: "Minun pitäisi todellakin polttaa mieslurjukseni kirjeet." Mutta ajatukset häipyivät yhtä nopeasti kuin syntyivät. Eräänä aamuna hän kumminkin päätti ryhtyä asiaan.

Hän oli valinnut oikean ajan!...

Tulisijan ääressä istuen hän lajitteli leposohvalle huiskin haiskin levitettyjä kirjeitä. Hän muodosteli kaikessa rauhassa pieniä kasoja erotellen poltettavista kirjeistä ne, jotka voi säilyttää. Hän luki rivin sieltä, toisen täältä, luki sivun ja toisenkin. Muistelosta toiseen siirtyen hänen mielensä noukki menneisyyden murusia, kun etehisen ovi äkkiä kuului aukeavan. Vaistomainen aavistus sanoi hänelle samassa, että oli kysymyksessä kotitarkastus.

Hän sieppasi kaikki paperit syliinsä ja heitti ne leposohvan alle, jonka peite ulottui permantoon asti. Niiden liukuessa näkyviin hän työnsi ne jalallaan sohvan alle. Erään kirjeen kulma pisti vielä esiin kuin pienen valkoisen kissan korva, kun yleistä turvallisuutta valvovan komitean edustaja astui huoneeseen mukanaan kuusi pyssyillä, sapeleilla ja keihäillä varustettua sotilasta. Madame Danger seisoi leposohvan vieressä. Hän ajatteli, että perikato ei ollut vielä ihan varma, että oli vielä pienen pieni mahdollisuus pelastua. Tapahtuma muuten kiinnitti hänen mieltänsä mitä suurimmassa määrässä.

-- Kansalainen, virkkoi hänelle jaoston päällikkö, sinun on ilmoitettu pitävän yllä kirjeenvaihtoa Tasavallan vihollisten kanssa. Me olemme tulleet ottamaan haltuumme kaikki paperit.

Yleisen turvallisuuskomitean mies istuutui leposohvaan kirjoittamaan tarkastuspöytäkirjaa takavarikon johdosta.

Sitten miehet tutkivat kaikki huonekalut, tiirikoivat auki lukot ja tyhjensivät laatikot. Kun ei mitään löytynyt, niin he irroittivat vuosilaudat, kellistivät kumoon lipastot, käänsivät nurin taulut ja puhkoivat pistimillään nojatuolit ja patjat. Kaikki oli suotta. He koputtelivat pyssynperillä seiniä, tarkastivat savupiiput ja tempasivat irti muutamia parkettilattian levyjä. Turha vaiva. Kolme tuntia tuloksetta pengottuaan ja hävitettyään he lähtivät tiehensä väsyneinä, toivottomina, masentuneina, luvaten varmaan tulla takaisin. He eivät olleet huomanneet kurkistaa leposohvan alle.

Muutamia päiviä myöhemmin, palatessaan teatterista, isoäitini tapasi talonsa ovella lopen laihtuneen, kalmankalpean miehen, joka heittäytyi hänen jalkoihinsa sanoen:

-- Kansalainen Danger, minä olen Alcide, pelastakaa minut!

Isoäitini tunsi likaisenharmaan parran rumentaman miehen.

-- Hyvä Jumala, virkkoi hän, oletteko todellakin herra Alcide, minun tanssinopettajani? Millaisessa tilassa teidät näenkään, herra Alcide!

-- Minut on julistettu henkipatoksi; pelastakaa minut!

-- Voin ainoastaan yrittää. Minua itseäni epäillään, ja keittäjättäreni on jakobiini. Seuratkaa minua. Mutta varokaa, ettei ovenvartijani näe teitä. Hän on kaupungin virkamiehiä.

He nousivat portaat, ja pieni kunnon rouva Danger sulkeutui huoneistoonsa Alcide paran kanssa, joka värisi kuumeessa ja toisteli hampaiden lyödessä loukkua:

-- Pelastakaa minut, pelastakaa minut!

Nähdessään hänet niin viheliäisenä isoäitini oli puhjeta nauramaan. Mutta tilanne oli arveluttava.

-- Mihin minä hänet pistän, mietti isoäitini silmäillen kaappeja ja lipastoja.

Kun ei keksinyt muutakaan paikkaa, niin ajatteli sijoittaa hänet vuoteeseensa.

Hän nykäisi kaksi patjaa sängyn ulkoreunalle. Siten syntyi seinän viereen syvänne, johon hän soljutti Alcide'in. Vuode näytti nyt sekasortoiselta. Hän riisuutui ja paneutui makuulle. Sitten hän soitti keittäjätärtä:

-- Zoé, minä olen kipeä, tuo minulle kananpaistia, salaattia ja lasi portviiniä. Mitä uutta kuuluu tänään, Zoé?

-- Vaivaiset ylimykset ovat ruvenneet salavehkeisiin. He tahtovat saada päänsä pölkylle jokaikinen. Sanskylotit ovat varuillaan. Ça ira! ça ira!... Ovenvartija kertoi minulle, että erästä Alcide nimistä konnaa etsitään meidän kaupunginosastamme ja että te voitte odottaa kotitarkastusta tänä yönä.

Kahden patjan välissä makaava Alcide kuuli nämä mairittelut. Zoén mentyä hänet valtasi hermoväristys, joka vapisutti koko vuodetta, ja hänen hengityksensä kävi niin hankalaksi, että koko huoneen täytti kirpeä sihinä.

-- Kaikki hyvin, tuumi pikku rouva Danger.

Hän söi kananpaistin kylkilihat ja tarjosi Alcide rukalle pari kulausta portviiniä.

-- Hyvä rouva! Voi!... Hyvä isä!... huudahteli Alcide.

Hän alkoi valittaa voimallisesti, joskaan ei erittäin järkevästi.

-- Erinomaista! mietti madame Danger. Viranomaisten sopii tulla...

Hän oli vielä näissä ajatuksissa, kun porrastasannetta tärisytti maahan laskettujen pyssynperäin jyske. Zoé saattoi sisään neljä poliisivirkamiestä ja kolmekymmentä kansalliskaartin sotilasta.

Alcide ei enää liikahtanutkaan eikä antanut itsestään kuulua hiiskahdustakaan.

-- Nouskaa, kansalainen! kehoitti eräs kaartilaisista.

Eräs toinen huomautti, ettei rouva kansalainen voinut pukeutua miesten nähden.

Eräs saapuneista kansalaisista näki viinipullon, tarttui siihen, maistoi, ja toiset kulahduttelivat pullon tyhjiin.

Eräs iloinen veikko istuutui vuoteen reunalle, nipisti rouva Danger'n leukaa ja sanoi:

-- Mikä vahinko, että noin sievä nainen on ylimysmielinen ja että tuo pikku kaula joutuu katkaistavaksi!

-- Kas niin! virkkoi rouva Danger, minä näen, että olette ystävällistä väkeä. Pitäkää kiirettä ja etsikää, mitä teidän on etsittävä, sillä minua unettaa sanomattomasti.

He viipyivät huoneessa kaksi kuolettavan pitkää tuntia, kulkivat kymmeniä kertoja vuoteen ohi ja katsoivat eikö ketään ollut piilotettu sen alle. Sitten he poistuivat lasketeltuaan lukemattomia nenäkkäitä sukkeluuksia.

Viimeinen oli tuskin ennättänyt lähteä, kun pikku rouva Danger pisti päänsä syvänteeseen:

-- Herra Alcide, herra Alcide!

Valittava ääni kuului vastaavan:

-- Jumalan nimessä! Voivat kuulla. Laupias isä! Armahtakaa minua, hyvä rouva.

-- Herra Alcide, jatkoi isoäitini, kuinka olettekaan minua säikyttänyt! Teistä ei kuulunut enää mitään; minä luulin teidän kirolleen, ja kun ajattelin makaavani kuolleen päällä, olin sata kertaa pyörtymäisilläni. Herra Alcide, te ette käyttäydy hyvin minua kohtaan. Kun ei ole kuollut, pitää sanoa jotakin, jumaliste! Minä en anna teille milloinkaan anteeksi, että olette minua niin säikyttänyt.

Eikö hän ollut mainio, minun isoäitini, hoivatessaan herra Alcide parkaa? Seuraavana päivänä hän vei miehen piiloon Meudoniin ja pelasti hänet sievästi.

Ei olisi luullut filosofi Dussuelin tyttären helposti uskovan ihmeisiin tai eksyvän yliluonnollisen maailman rajoille. Hänessä ei ollut uskonnosta hiventäkään, ja hänen hieman niukka terve järkensä ei sietänyt mitään salaperäistä. Siitä huolimatta tämä ymmärtäväinen henkilö kertoi jokaiselle halukkaalle kuulijalle erään ihmeellisen tapauksen, jonka todistajana hän itse oli ollut.

Käydessään tapaamassa isäänsä Versailles'in tutkintovankilassa hän oli tutustunut rouva de Laville'iin, joka oli siellä pidätettynä. Päästyään vapaaksi viimeksimainittu asettui asumaan rue de Lancryn varrelle, samaan taloon kuin isoäitini. Huoneistoilla oli yhteinen porrastasanne.

Rouva de Laville'in luona asui hänen nuori sisarensa nimeltä Amélie.

Amélie oli kookas ja kaunis. Hänen kalpeissa kasvoissaan, joita piiritti kaunis tumma tukka, asui verrattoman ihana ilme. Hänen silmänsä, täynnä kaihoa tai hehkua, näyttivät etsivän jotakin tuntematonta.

Jo lapsuus- ja nuoruusiän rajoilla oli luostarissa kasvatettu Amélie saanut kokea rakkauden tuskia. Hän ei löytänyt tunteilleen vastakaikua, ja hänen oli ne salattava.

Hän näytti surun masentamalta. Ilman erikoista syytä hän saattoi puhjeta kyyneliin. Toisinaan hän pysyi päiväkausia tylsän liikkumattomana, toisinaan taas luki ahmien hartauskirjoja. Omien haavekuviensa kalvamana hän vääntelehti sanomattomissa tuskissa.

Sisaren vangitseminen, useiden salaliittolaisina tuomittujen ystävien teloittaminen ja alinomainen vaaran uhka tärvelivät lopullisesti hänen murtuneen terveytensä. Hän laihtui peloittavassa määrin. Rummunpärrytys, joka päivittäin kutsui joukkoja aseisiin, punalakkiset, keihäsniekat kaupunkilaisjoukot, jotka kumouslauluja laulaen kulkivat ikkunain ohi, herättivät hänessä kauhua, jota seurasi vuoroin tylsyys, vuoroin kiihtymys. Ilmeni peloittavan ankaroita hermostollisia häiriöitä, joiden vaikutukset olivat varsin omituisia.

Amélie näki unia, joiden selväpiirteisyys hämmästytti hänen ympäristöään.

Harhaillessaan öisin, valveilla tai nukuksissa, hän kuuli etäisiä ääniä, uhrien huokauksia. Toisinaan hän seisoalla ollen ojensi kättään osoittaen jotakin pimeässä piilevää näkymätöntä ja lausui nimen Robespierre.

-- Hänen aavistuksensa, sanoi sisar, ovat tosia; hän ennustaa onnettomuuksia.

Thermidor-kuun yhdeksännen ja kymmenennen päivän välisenä yönä isoäitini ja hänen isänsä olivat sisarusten huoneessa. He olivat kaikin kovin levottomat, palauttelivat mieleensä päivän vakavia tapahtumia yrittäen arvailla, mihin ne tulisivat johtamaan: hirmuvaltias oli pidätetty, viety Luxemburgiin, missä portinvartija oli kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan, viety poliisilaitokseen, sitten jätetty kommuunin haltuun ja kuljetettu raatihuoneeseen...

Oliko hän siellä vieläkin ja missä asenteessa, masennettuna vaiko uhkaavana? He olivat kaikki kovin peloissaan eivätkä kuulleet muuta kuin silloin tällöin pikalähettien laukkaavain hevosten kavionkapseen. He odottivat; aika ajoin johtui mieleen vain jokin muistelo, epäilys tai lupaus. Amélie oli vaiti.

Äkkiä hän kiljaisi.

Kello oli puoli kaksi aamulla. Kumartuen kuvastinta kohden hän näytti katselevan jotakin murhenäytelmää.

Hän sanoi:

-- Minä näen hänet! Minä näen hänet! Kuinka kalpea hän on! Verta valuu hänen suustaan virtanaan, hampaat ja leuat ovat murskatut. Jumalalle kiitos ja ylistys! Verikoira ei enää juo toisten verta, vaan omaansa!...

Saatuaan lausutuksi nuo sanat -- omituisella, puolittain laulavalla äänellä -- hän kiljahti kauhusta ja kaatui hervottomana lattiaan. Hän oli mennyt tajuttomaksi.

Raatihuoneen istuntosalissa murskasi pistoolinlaukaus samana hetkenä Robespierre'in leuan siten lopettaen hirmuvallan ajan.

Isoäitini, joka oli vapaa-ajattelija, uskoi lujasti tuohon ilmestykseen.

-- Kuinka sen selitätte?