Part 3

Marcelle parka vetäytyi takaisin niin masentuneena ja murheellisena, että äitini kävi häntä sääliksi. Silloin tuli heidän suhteensa alulleen, hiukan ennen kuin äitini lähti luostarista. He lupasivat käydä toisiaan tervehtimässä ja pitivät lupauksensa.

Marcelle'in isä oli maailman paras ihminen, viehättävä, henkevä ja vailla niin sanottua tavallista tervettä järkeä. Hän luopui laivastosta aiheettomasti, purjehdittuaan kaksikymmentä vuotta. Sitä ihmeteltiin. Olisi pikemmin pitänyt ihmetellä, että hän oli pysynyt palveluksessa niin pitkän aikaa. Hänen varansa olivat vähäiset ja taloudenhoitonsa perin kehno.

Eräänä sadepäivänä hän näki ikkunasta vaimonsa ja tyttärensä kävelemässä, kovin huolissaan hameittensa ja sateenvarjojensa vuoksi. Silloin hän ensimmäisen kerran huomasi, ettei heillä ollut ajoneuvoja, ja tämä huomio teki hänet sangen murheelliseksi. Hän muutti heti paikalla arvopaperinsa rahaksi, möi vaimonsa jalokivet, lainasi lisää erinäisiltä ystäviltä ja riensi Badeniin. Koska hänellä oli pettämätön pelitekniikka, niin hän pelasi paljosta voittaakseen hevoset, vaunut ja liverit. Viikon kuluttua hän palasi kotiinsa putipuhtaana ja uskoen entistä lujemmin pelitekniikkaansa.

Hänelle jäi pieni maatila, jossa hän viljeli ananasta. Vuoden ajan tätä viljelystä harjoitettuaan hänen täytyi myydä tilukset voidakseen maksaa ansarit. Sitten hän ryhtyi keksimään koneita, ja hänen vaimonsa kuoli ihan hänen huomaamattaan. Hän lähetti ministereille, edustajahuoneille, tiedeakatemialle, oppineille seuroille ja lukemattomille muille suunnitelmiaan ja tutkielmiaan. Nämä tutkielmat oli toisinaan laadittu runomittaan. Kaikesta huolimatta hän ansaitsi hieman rahaa, hän eli. Se oli ihmeellistä. Marcelle piti asiaa varsin yksinkertaisena ja osti itselleen hattuja kaikilla niillä kolikoilla, jotka osuivat hänen käsiinsä.

Äitini ei käsittänyt, kuinka nuori tyttö voi viettää sellaista elämää. Marcelle sai hänet vapisemaan. Siitä huolimatta hän rakasti Marcelle'ia.

-- Jospa tietäisit, sanoi äitini minulle sata kertaa, jospa tietäisit, kuinka viehättävä hän silloin oli.

-- Äiti kulta, voinhan sen hyvin arvata.

Heille sattui kuitenkin erimielisyys, ja syynä oli eräs arka tunne, jota ei suinkaan tulisi jättää siihen varjoon, missä rakkaittemme virheet yleensä piilevät, mutta jota minun ei sovi eritellä niinkuin kenen muun tahansa. Minun ei sovi sitä tehdä, enkä voisikaan, koska asiaa koskevat tietoni ovat erittäin epämääräiset. Äidilläni oli siihen aikaan sulhanen, nuori lääkäri, jonka hän vähää myöhemmin nai ja josta tuli minun isäni. Kuten jo mainittiin, oli Marcelle lumoava. Hän herätti rakkautta, hän halasi sitä. Isäni oli nuori. He näkivät toisensa, he juttelivat. Mitäpä vielä tietäisin?... Äitini meni naimisiin eikä enää seurustellut Marcelle'in kanssa.

Kaksivuotisen karkoituksen jälkeen kultasilmä kaunotar otettiin taasen armoihin. Vieläpä siinä määrin, että hänet pyydettiin minun äitikummikseni. Hän oli sillävälin mennyt naimisiin hänkin. Tämä seikka luullakseni melkoisesti helpotti sovintoa. Marcelle jumaloi miestään, pientä, rumaa murjaania, joka oli seitsemännestä ikävuodestaan purjehtinut eräässä kauppa-aluksessa ja jonka ankarasti epäilen käyneen orjakauppaa. Koska hänellä oli talo ja omaisuutensa Rio de Janeirossa, vei hän kummitätini sinne.

Äitini on usein sanonut minulle:

-- Et voi kuvitella, millainen Marcelle'in puoliso oli: apina, marakatti, kiireestä kantapäähän keltaisiin puettu marakatti. Hän ei osannut kunnolla mitään kieltä. Hän osasi vain hieman kaikkia, ja ilmaisi ajatuksensa huudoin, elein ja silmänmulkauksin. Totuuden nimessä on myönnettävä, että hänen silmänsä olivat erittäin kauniit. Äläkä erehdy luulemaan, lapsukaiseni, että hän oli saarilta, lisäsi äitini; hän oli ranskalainen, kotoisin Brestistä, ja hänen nimensä oli Dupont.

Ohimennen sopii huomauttaa, että äitini nimitti "saariksi" kaikkea, mikä ei kuulu Eurooppaan. Se saattoi epätoivoon isäni, joka oli kirjoittanut erinäisiä vertailevan kansatieteen alaan kuuluvia teoksia.

-- Marcelle, jatkoi äitini, Marcelle oli silmittömästi ihastunut mieheensä. Ensi aikoina tuntui aina siltä, kuin olisi häirinnyt käydessään heidän luonaan. Marcelle oli onnellinen kolme, neljä vuotta. Sanon onnellinen, sillä onhan maku kovin erilainen. -- Mutta hänen ollessaan Ranskassa käymässä..., sinä et sitä muista, olit liian pieni.

-- Vielä mitä, äiti, minä muistan sen varsin hyvin.

-- No niin! Hänen täällä ollessaan tuo murjaani siellä saarilla tottui inhoittaviin tapoihin: hän juopotteli merimieskapakoissa huonojen naisten seurassa. Häntä lyötiin puukolla. Saatuaan sen tietää Marcelle heti lähti kotiin. Hän hoiti miestään osoittaen samaa verratonta intoa kuin kaikessa muussakin toiminnassaan. Mutta miehelle sattui verensyöksy, johon hän kuoli.

-- Eikö Marcelle palannut Ranskaan? Äiti, miksi en ole sen koommin nähnyt kummitätiäni?

Tähän kysymykseen äitini vastasi hämillään:

-- Jäätyään leskeksi hän tutustui Rio de Janeirossa meriupseereihin, jotka tekivät hänelle paljon vääryyttä. Marcelle'ista ei saa ajatella pahaa, lapsukaiseni. Hän oli erikoinen nainen, hän ei käyttäytynyt niinkuin muut. Kävi kumminkin vaikeaksi ottaa häntä vastaan.

-- Äiti, minä en ajattele pahaa Marcelle'ista. Mutta sanohan, mihin hän on joutunut.

-- Asian laita on näin, poikaseni: eräs laivastonupseeri rakasti häntä, mikä oli varsin luonnollista, ja saattoi hänet huonoon valoon, koska niin kaunis voitto hyväili hänen itserakkauttaan. Minä en mainitse upseerin nimeä; hän on nykyisin vara-amiraali, ja sinä olet useita kertoja aterioinut samassa pöydässä kuin hän.

-- Mitä? Onko se V... tuo iso, punakka mies? Aivan oikein, äiti, hän kertoo päivällisten jälkeen somia naisjuttuja, tuo amiraali!

-- Marcelle rakasti häntä mielettömästi ja seurasi häntä kaikkialle. Ymmärräthän, poikani, etten tunne tätä juttua ihan tarkoin. Mutta loppu oli kamala. He olivat molemmat Amerikassa, en voi täsmälleen sanoa missä, sillä maantieteelliset nimet eivät ole milloinkaan pysyneet muistissani. Upseeri oli häneen väsynyt, jätti hänet jonkin tekosyyn nojalla ja palasi Ranskaan. Odottaessaan häntä takaisin Marcelle luki eräästä Pariisin lehdestä, että upseeri oli nähty teatterissa erään näyttelijättären seurassa. Marcelle ei voinut hillitä itseänsä, vaan astui laivaan, vaikka olikin kuumeessa. Hän kuoli matkalla, poikaseni, ja kummitäti rukka kiedottiin palttinaan ja viskattiin mereen.

Niin kertoi äitini. Enempää en asiasta tiedä. Mutta joka kerta, kun taivas on lempeän harmaa ja tuuli vienosti huokailee, rientää aatokseni kohti Marcelle'ia ja minä puhelen hänelle näin:

-- Kiusattu sielu parka, sinä, joka harhailet vanhaa valtamerta, missä maan ensimmäinen rakkaus liekkui, kallis varjo, oi kummitätini ja haltijattareni, sinua siunaa rakastajistasi uskollisin, ainoa kenties, joka sinua vielä muistelee! Ole siunattu siitä lahjasta, jonka laskit kehtooni vain sen yli kumartumalla, ole siunattu siitä, että ilmaisit vasta aukenevalle aatokselleni ne tenhoisat tuskat, joita kauneus tuottaa käsittäjälleen, sinua siunaan minä, jonka lapsena nostit maasta etsimään silmiesi väriä. Se lapsi oli onnellisin, ja rohkenenpa sanoa: paras ystäväsi. Hänelle sinä annoit enemmän kuin kenellekään muulle, sinä antelias nainen, sillä sinun sylisi avautuessa avautui hänelle unelmain ääretön maailma.

7.

Huomautus, kirjoitettu päivänkoitteessa.

Siinä on talvisen yön sato, muistelmaini ensimmäinen lyhde. Antaisinko sen hajaantua tuuleen? Eikö ole parempi sitoa se ja kantaa riiheen? Luulenpa, että siitä tulee hyvää ravintoa ihmismielille.

Ihmisistä parhain ja oppinein, herra Littré, toivoi jokaisella perheellä olevan oman arkiston ja oman opettavaisen historiansa. "Siitä saakka", sanoi hän, "kun hyvä viisaustiede on opettanut minua ylenmäärin kunnioittamaan perintä tietoa ja säilyttämistä, olen usein valittanut, etteivät keskiajan porvarilliset perheet tulleet laatineeksi vaatimattomia muistikirjoja, joihin olisivat merkinneet kotoisen elämänsä tärkeimmät tapahtumat ja joka olisi siirtynyt polvesta polveen niin kauas kuin sukua oli olemassa. Kuinka mielenkiintoisia olisivatkaan ne muistiinpanot, jotka olisivat säilyneet meidän aikoihimme! Kuinka paljon kadonneita huomioita ja kokemuksia olisikaan pelastettu, kunhan olisi viitsitty nähdä vähän vaivaa!"

No niin, minä puolestani olen täyttänyt viisaan vanhuksen toivomuksen: nämä lehdet säilytetään Nozière'in perheen muistiinpanojen alkuna. Älkäämme kadottako mitään mennyttä. Vain menneisyyden avulla rakennetaan tulevaisuutta.

II.

Uusia rakkauksia.

1.

Kasvitieteellisen puutarhan erakkomaja.

Minä en osannut lukea, käyskelin lämsähousuissa, itkin, kun hoitajattareni niisti nenääni, ja tunsin kalvavaa kunnianhimoa. Niin on laita: varhaisimpana ikäkautena eli minussa himo tulla viipymättä kuuluisaksi säilyäkseni ihmisten muistissa. Harkitsin siihen tarvittavia keinoja samalla asetellen tinasotilaitani ruokapöydälle. Jos olisin voinut, olisin lähtenyt sotakentille saavuttamaan kuolemattomuutta ja olisin ollut verrattava niihin kenraaleihin, joita heilutin pienissä käsissäni suoden heille sotaonnea pöydän vahakankaalla.

Mutta vallassani ei ollut hankkia itselleni ratsu, univormu, rykmentti ja vihollisia -- kaikki sotilaalliseen maineeseen oleellisesti liittyviä asioita. Niinpä ajattelinkin ruveta pyhimykseksi. Se vaatii vähemmän varustuksia ja tuottaa paljon ylistystä. Äitini oli hurskas. Hänen hurskautensa -- rakastettava ja vakava kuten hän itse -- viehätti minua kovin. Äitini luki usein Pyhimysten elämää, jota minä ihastuneena kuuntelin ja joka täytti sieluni hämmästyksellä ja rakkaudella. Niinmuodoin tiesin, miten Herran miehet menettelivät tehdessään elämänsä arvokkaaksi ja ansiokkaaksi. Tiesin millaista taivaallista tuoksua veritodistajan ruusut huokuvat. Mutta veritodistaja on äärimmäisyys, johon en puolestani pysähtynyt. En myöskään ajatellut apostolin enkä saarnaajan virkaa, johon minulla ei ollut mahdollisuuksia. Tyydyin lihankidutukseen, koska se oli helposti ja varmasti toteutettavissa.

Antautuakseni siihen aikaa hukkaamatta kieltäydyin syömästä aamiaista. Äitini, joka ei tiennyt mitään uudesta kutsumuksestani, luuli minun olevan sairaan ja katseli minua niin huolestuneena, että mieleni oli paha. Siitä huolimatta minä paastosin. Sattuessani sitten muistamaan patsaan nenässä eläneen pyhimyksen Simeonin nousin keittiön vesihanan päälle. Siinä en kumminkaan voinut ruveta elämään, sillä hoitajattaremme Julie karkoitti minut siitä varsin pian. Astuttuani alas syöksyin kiihkeästi täydellistymisen tielle päättäen pitää esikuvanani Patrasin Nikolaita, joka jakoi rikkautensa köyhille. Isäni työhuoneen ikkuna oli rantalaiturille päin. Minä heitin ikkunasta tusinan verran kolikoita, jotka olin saanut, koska ne olivat uusia ja kiiltäviä; sitten heitin saman tien palloni ja hyrräni ankeriaannahkaisine piiskoineen.

-- Poika on typerä! huudahti isäni sulkien ikkunan.

Olin vihoissani ja häpeissäni, kun kuulin itseäni sillä tavoin arvosteltavan. Toisaalta ajattelin, ettei isäni ollut pyhimys, kuten minä, eikä niinmuodoin pääsisi kerallani osalliseksi autuaitten kunniasta, ja tämä ajatus oli minulle suureksi lohdutukseksi.

Kun tuli aika lähteä kävelylle, pantiin päähäni hattu, minä tempasin siitä pois sulan, noudattaen autuasta Habre'ia, joka vanhan, likaisen lakin saatuaan laahasi sitä loassa, ennenkuin pani sen päähänsä. Saadessaan kuulla rikkauksieni ja hattuni tarinan äitini kohautti olkapäitään ja huokasi raskaasti. Minä tuotin hänelle tosiaankin surua ja murhetta.

Kävelyllä ollessani loin katseeni maahan, jotta ulkomaailman esineet eivät pääsisi minua häiritsemään, noudattaen siten Pyhimysten elämässä usein mainittua opetusta.

Tältä terveelliseltä kävelyltä palattua minä tein pyhyyteni viimeistelyä varten itselleni jouhipaidan pistämällä vanhasta nojatuolista nyhtämiäni jouhia paidan ja selän väliin. Sen johdosta jouduin kokemaan uusia kärsimyksiä, sillä Julie yllätti minut juuri kun olin siten jäljittelemässä pyhän Fransiskuksen oppilaita. Tunkeutumatta asian henkeen ja ytimeen, hän pysähtyi ulkonaisiin seikkoihin, näki, että olin repinyt nojatuolia, ja läimäytti minua pakaroille yksinkertaisuudessaan.

Harkitessani kuluneen päivän kiusallisia tapahtumia oivalsin selvästi, että pyhyyden harjoittaminen perheen keskuudessa on erittäin vaikeata. Minä käsitin, miksi pyhä Antonius ja pyhä Hieronymus olivat siirtyneet erämaahan jalopeurain ja sorkkajalkaisten metsäjumalain joukkoon, ja päätin huomisesta lähtien asettua erakkomajaan. Minä valitsin piilopaikakseni kasvi- ja eläintieteellisen puutarhan sokkelon. Aikomukseni oli elää siellä mietiskelyyn vaipuneena ja puettuna palmunlehdistä kyhättyyn viittaan, kuten pyhä Paavali-erakko. Ajattelin näin: "Tässä puutarhassa on juuria ravinnokseni. Vuoren harjanteelta löytyy siellä maja. Siellä olen kaikkien luontokappaleiden ympäröimänä. Jalopeura, joka kaivoi kynsillään haudan Egyptin pyhälle Marialle, hakee minua varmaan suorittamaan viimeistä palvelusta jollekin lähiseudun yksineläjälle. Minä näen, kuten pyhä Antonius, ihmisen, jolla on pukin kaviot, ja hevosen, jolla on ihmisen vartalo. Voipa vielä sattua, että enkelit kohottavat minut maasta veisaten ylistysvirsiä."

Päätökseni ei tunnu niin oudolta, kun tietää, että kasvitieteellinen puutarha oli jo pitkät ajat ollut minulle pyhä paikka, lähinnä verrattava maalliseen paratiisiin, jonka näin esitettynä vanhassa kuvaraamatussani. Hoitajattareni vei minut sinne usein, ja minut valtasi siellä pyhän riemastuksen tunne. Taivaskin näytti siellä aineettomammalta ja puhtaammalta kuin muualla, ja pilvissä, jotka leijailivat papukaijain häkin, tiikerin kopin, karhun luolan ja norsun asumuksen yläpuolella, saatoin hämärästi nähdä valkopartaisen ja siniviittaisen Isä Jumalan, joka ojensi kättään siunatakseen minua vuorikauriin ja gasellin, kaniinin ja kyyhkyläisen ohella, ja kun istuin Libanonin seetrin alla, näin oksien lomitse lankeavan kiireelleni niitä säteitä, jotka ovat lähtöisin iankaikkisen Isän sormenpäistä. Eläimet, jotka söivät kädestäni katsellen minua lempeästi, johdattivat mieleeni, mitä äitini oli minulle opettanut Aatamista ja alkuperäisen viattomuuden päivistä. Luomakunta, joka oli koottuna sinne kuten muinoin patriarkan uivaan taloon, kuvastui silmiini lapsellisen sulon kaunistamana. Paratiisiani ei pilannut mikään. Minua ei ollenkaan loukannut, että näin siellä hoitajattaria, sotilaita ja virvokkeiden kaupustelijoita. Pikemmin tunsin itseni onnelliseksi näiden halpain ja vähäisten seurassa, minä kaikkein vähäisin. Kaikki näytti minusta kirkkaalta, rakastettavalta ja hyvältä, koska ylevässä viattomuudessani sovelsin kaikki lapsenihanteeseeni.

Minä nukahdin siinä vakaassa päätöksessä, että siirryn elämään puutarhaan hankkiakseni ansioita ja tullakseni niiden suurten pyhimysten veroiseksi, joista koreasanainen historia minulle kertoi.

Seuraavana aamuna oli päätökseni yhä vielä vakaa. Minä tein sen äidilleni tiettäväksi. Hän alkoi nauraa.

-- Mistä olet saanut päähäsi, että sinun on ruvettava erakoksi kasvitieteellisen puutarhan sokkeloon? kysyi hän tukkaani kammaten ja yhä nauraen.

-- Minä tahdon tulla kuuluisaksi, vastasin minä, ja painattaa käyntikortteihini: "Erakko ja kalenteripyhimys", kuten isä painattaa omiinsa: "Lääketieteellisen korkeakoulun palkinnonsaaja ja Antropologisen yhdistyksen sihteeri."

Tämän kuullessaan äitini pudotti kamman, joka oli liikkunut tukassani.

-- Pekka! huudahti hän, mitä järjettömyyksiä! Sehän on synti! Olen ihan onneton! Pikku poikani on menettänyt järkensä siinä iässä, jolloin ihmisellä ei vielä järkeä ole.

Sitten hän kääntyi isän puoleen ja virkkoi:

-- Kuulitko, ystäväiseni: seitsenvuotiaana hän tahtoo olla kuuluisa!

-- Rakas ystävä, vastasi isäni, saatpa nähdä, että kahdenkymmenen iällä kuuluisuus häntä tympäisee.

-- Suokoon Jumala, virkkoi äiti, minä en ollenkaan pidä turhamaisista ihmisistä.

Jumala on sen suonut, ja isäni ei erehtynyt. Kuningas Yvetot'n tavoin minä olen elänyt varsin hyvin olematta kuuluisa eikä minulla enää ole pienintäkään halua kaivertaa Pietari Nozière'in nimi ihmisten muistiin.

Mutta kun nyt käyskelen kasvitieteellisessä puutarhassa, mukanani kaukaisten muistelojen saatto, käyskelen alakuloisena ja yksinäisenä, niin minut valtaa käsittämätön halu kertoa tuntemattomille ystävilleni, kuinka muinoin uneksin asettuvani sinne erakkona elämään, ikäänkuin tämä lapsen unelma voisi liittyä toisten ajatuksiin luoden niihin lempeän hymyn hohdetta.

Kysymyksenlainen on minulle se asia, teinkö oikein, kun kuusivuotiaana heitin sotilasuran mielestäni. Niin näet on laita, etten ole myöhemmin ajatellutkaan ruveta sotilaaksi. Pahoittelen sitä hieman. Sotilaan elämässä on erikoista arvokkuutta. Velvollisuus esiintyy siinä selvänä ja sitä täsmällisempänä, kun sitä ei määrittele järkeily. Henkilö, joka voi järjellisesti arvostella toimiansa, huomaa pian, ettei niiden joukossa ole paljonkaan viattomia. Täytyy olla pappi tai sotilas, jos tahtoo välttää epäilyksen tuskaa.

Mitä tulee erakonelämää koskevaan haaveeseeni, olen sen haaveillut uudelleen joka kerta, kun olen luullut tuntevani, että elämä on perinpohjin kehno: toisin sanoen olen tehnyt niin joka päivä. Mutta joka päivä nykäisi luonto minua korvasta palauttaen minut niihin ajanvietteisiin, jotka askarruttavat vaatimattomia eläjiä.

2.

Isä Le Beau.

Heinrich Heinen Muistelmiin sisältyy iskevän todellisia muotokuvia, joita kuitenkin ympäröi eräänlainen runous. Sellainen on Simon de Geldernin, runoilijan enon muotokuva.

"Hän oli", kertoo Heine, "omituinen ihminen, ulkomuodoltaan mitätön, jopa eriskummallinenkin. Pieni, sävyisä mies, kasvot kalpeat ja vakavat, nenä tosin kreikkalaistyylinen, suoraviivainen, mutta varmaan kolmannesta pitempi kuin Kreikassa käytetyt nenät... Hän käytti aina vanhanaikaisia vaatteita, lyhyitä housuja, valkoisia silkkisukkia, solkikenkiä ja vanhan muodin mukaan verraten pitkää palmikkoa, joka pienen miehen katua käyskellessä hypähteli olkapäältä toiselle, teki kaikenlaisia keikauksia ja näytti ivailevan omaa herraansa hänen selkänsä takana.

"Tämä kunnon mies oli sielultaan mitä ylevämielisin; hänen vähäinen lievenuttunsa, joka oli takaa kuin västäräkinpyrstö, sulki sisäänsä viimeisen ritarin. Tämä ritari ei kumminkaan kuulunut vaeltavien ryhmään. Hän pysyi kotonaan Düsseldorfissa, Noakin arkissa. Niin nimitettiin hänen pientä, isiltä perittyä taloansa, jonka oven yläpuolella voitiin nähdä somasti veistetty ja monin värein maalattu Noakin arkki. Uupumattoman ahkerana hän antautui siellä kaikenlaisiin oppineisiin harrasteluihinsa ja omituisuuksiinsa, kirjahulluuteensa ja varsinkin villittyyn kirjailemiseensa, jonka tulokset enimmältä osalta ilmestyivät poliittisissa päivälehdissä ja tuntemattomissa aikakauskirjoissa."

Yleisen menestyksen harrastus ajoi Simon de Geldern parkaa kirjoittamaan. Hän näki siinä suurta vaivaa. Jo ajatteleminen vaati häneltä epätoivoisia ponnistuksia. Hän viljeli vanhaa, kankeata tyyliä, jonka oli jesuiittain koulussa oppinut.

"Tämä eno", kertoo Heine, "vaikutti voimakkaasti henkiseen sivistykseeni, joten olen hänelle siinä suhteessa äärettömän suuressa kiitollisuudenvelassa. Miten erilaiset olivatkin mielipiteemme ja miten viheliäiset hänen kirjalliset harrastuksensa, ne ehkä sittenkin innostivat minua kirjoittamaan."

Vanhan Geldernin kuva johtaa mieleen erään toisen, joka on olemassa ainoastaan minun omissa muisteluissani ja senvuoksi varmaan tulee näyttämään kalpealta ja tenhottomalta. Toden tunnustaakseni minä en milloinkaan kykenisi luomaan sellaisia samalla kertaa haaveellisia ja todellisia muotokuvia, joiden salaisuus oli Rembrandtille ja Heinelle tuttu. Mikä vahinko! Henkilö, jota aion kuvailla, ansaitsisi taitavan maalaajan.

Niin, minulla oli myöskin Simon de Geldernini, joka jo lapsuusaikanani herätti minuun henkisten asiain harrastusta ja kirjoittamiskiihkoa. Hänen nimensä oli Le Beau, ja johtuu luullakseni hänestä, että minä olen jo viisitoista vuotta tuhrinut haaveitani paperille. En tiedä, voinko häntä siitä kiittää. Ainakaan hän ei herättänyt oppilaassaan mitään vaarallista kiihkoa; se oli yhtä viaton kuin hänen oma mielihalunsa.

Hänen himonaan oli luetteloiden laatiminen. Hän laati niitä lakkaamatta. Minä ihailin häntä, ja kymmenvuotiaana oli mielestäni parempi tehdä luetteloita kuin voittaa taisteluita. Arvostelukykyni on sittemmin hieman huonontunut, mutta todellisuudessa en ole muuttanut mielipidettäni läheskään siinä määrin kuin voisi luulla. Isä Le Beau, kuten häntä nimitettiin, näyttää minusta vieläkin ylistettävältä ja kadehdittavalta, ja jos minä toisinaan satunkin hymyilemään muistellessani tätä vanhaa ystävää, niin hilpeyteni on laadultaan sydämellistä ja hellää.

Isä Le. Beau oli sangen vanha minun ollessani sangen nuori. Siitä kai johtui, että ymmärsimme hyvin toisiamme.

Hänen koko olemuksensa herätti minussa luottavaa uteliaisuutta. Hänen silmälasinsa, jotka sijaitsivat ison ja pyöreän nenän nokassa, hänen punakat ja pulleat kasvonsa, hänen väljä päällystakkinsa, jonka ammottavat taskut olivat täpösen täynnä vanhoja kirjoja, hänen koko olentonsa huokui herttaisuutta, johon sekaantui rahtunen hupsuutta. Hänen päässään nähtiin matala, leveälierinen hattu, jonka lennoille hänen valkoiset hiuksensa kiertyivät niinkuin kuusain pengermän kaidepuille. Kaikki mitä hän sanoi oli korutonta, lyhyttä, vaihtelevaa, kuvallista kuten lastensatu. Hän oli luonnostaan lapsekas ja huvitti minua sitä ollenkaan yrittämättä. Ollen vanhempaini hyvä ystävä ja pitäen minua älykkäänä ja rauhallisena poikasena hän kehoitti minua käymään asunnossaan, jossa muuten vierailivat vain rotat.

Hänen asuntonsa sijaitsi vanhassa talossa erään kapean ja mäkisen kadun varrella, joka johtaa kasvitieteelliseen puutarhaan ja johon silloin luullakseni olivat kokoontuneet kaikki Pariisin korkinleikkaajat ja tynnyrimestarit. Vastaani lemahtavaa hajua en eläissäni unohda. Vanhan palvelijattaren Nanonin opastamana kuljettiin kirkkoherran pienen puutarhan läpi, noustiin portaille ja astuttiin mitä eriskummallisimpaan asumukseen. Pitkin etehisen seinämiä riviin asetetut muumiot olivat ensimmäisinä tulijaa vastaanottamassa; yksi niistä oli kullatussa kotelossaan, toisilla oli kuivuneitten ruumiittensa ympärillä vain mustuneita riepuja, ja eräs, joka oli vapautettu siteistään, katseli emaljisilmillään ja näytteli valkoisia hampaitansa. Rappuset olivat yhtä peloittavat: seinillä riippui kahleita, kaularautoja ja käsivarren mittaisia vankilanavaimia.

Isä Le Beau olisi voinut Bouvardin tavoin liittää kokoelmiinsa vanhan hirsipuunkin. Joka tapauksessa hänellä oli hallussaan erinäisiä kidutuskojeita, muun muassa tusinan verta somia suukapuloita. Asumuksen kaikki neljä huonetta olivat ihan yhdenlaiset: niissä oli kirjoja kattoa myöten ja lattialla virui lisäksi sekasortoinen joukko karttoja, vanhoja rahoja, asevaruksia, lippuja, mustuneita maalauksia ja vanhojen puu- ja kiviveistosten kappaleita. Ontuvalla pöydällä ja madonsyömän kirstun kannella oli kokonaisia vuoria maalattua fajanssia.

Kaikki, mikä suinkin oli ripustettavissa, riippui katosta surkeissa asennoissa. Tässä sekasortoisessa museossa esineet sotkeutuivat sekaisin yhteisen pölypeitteen alla, ja ainoana yhteenliittäjänä oli niitä kiertävä, lukemattomista siimoista kokoonpantu hämähäkinseitti.

Isä Le Beau, jolla oli taide-esineiden säilyttämisestä oma käsityksensä, kielsi Nanonia lakaisemasta lattioita. Omituisinta oli, että kaikki tähän sekamelskaan sisältyvät esineet näyttivät joko surullisilta tai ivallisilta ja katselivat vierasta ilkeästi.

Isä Le Beau oleskeli tavallisesti makuuhuoneessaan, joka oli sekin täynnä tavaraa, mutta ei niin pölyinen kuin muut suojat, sillä vanhalla palvelijattarella oli lupa toisinaan, hyvin harvoin, liikuttaa siellä höyhenviuhkaa ja luutaa. Pitkä pöytä, joka oli täynnä pieniä paperilappuja, valtasi siitä puolet.