Part 2

Äitini, jolle vertaileva eläintiede ja kallojen mittailu antoivat aihetta vakaviin valituksiin, vietti päivänsä pienessä salissa, työpöytänsä ääressä. Minä leikin matolla hänen läheisyydessään, lelunani lammas, jolla oli vain kolme jalkaa, vaikka niitä alkujaan oli ollut neljä, joten se ei olisi kelvannut isäni merkillisyyskokoelman kaksipäisten kaniinien seuralaiseksi. Sitäpaitsi minulla oli poikanukke, joka liikutti käsivarsiaan ja tuoksui maalilta. Minulla täytyi sinä aikana olla aika paljon mielikuvitusta, sillä nukke ja lammas toimivat tuhansien merkillisten näytelmäin eri henkilöinä. Kun lampaalle tai nukelle sattui tapahtumaan jotakin erikoisen mielenkiintoista, niin minä ilmoitin asian äidille. Aivan suotta. Sopii huomauttaa, etteivät isot ihmiset milloinkaan kunnolla ymmärrä, mitä pienet lapset heille selittävät. Äitini oli hajamielinen. Hän ei kuunnellut minua kyllin tarkkaavasti. Siinä oli hänen suuri virheensä. Mutta hän osasi katsoa minua suurilla silmillään ja nimittää minua "pieneksi hupakoksi", niin että asia korjaantui.

Eräänä päivänä, kun taaskin olimme pienessä salissa, äiti laski kirjo-ompeluksensa kädestään, otti minut syliinsä, osoitti minulle erästä seinä paperin kukkaa ja sanoi:

-- Minä annan tämän ruusun sinulle.

Ja jotta kukan voisi tuntea, hän piirsi siihen kirjausneulallaan ristin.

Milloinkaan ei lahja ole tehnyt minua onnellisemmaksi.

4.

Edvardin lapset.

-- Poikaseni on sellainen pörrötukka, että oikein peloittaa! Järjestäkää hänelle "Edvardin lasten tukka", herra Valence.

Herra Valence, jolle äitini näin haasteli, oli vikkelä ja ontuva vanha parturi, jonka pelkkä näkeminen johti mieleeni käherrysrautain tympäisevän hajun ja jota minä kovin pelkäsin, koska hänen kätensä olivat hiusvoiteesta tahmeat ja koska hän ei voinut leikata tukkaani pudottelematta hiuksia niskaani. Kun hän siis puki ylleni valkoisen kampausviitan ja solmi kaulaani liinan, niin minä tein vastarintaa. Hän virkkoi:

-- Ethän sinä, pikku ystäväni, tahtone säilyttää villi-ihmisen tukkaa, ikäänkuin saapuisit Medusan lautalta.

Hän kertoi aina sopivissa ja sopimattomissa tiloissa raikuvalla eteläranskalaisella äänellään Medusan haaksirikosta, josta hän oli pelastunut vasta kamalain kärsimysten jälkeen. Lautasta, hyödyttömistä hätämerkeistä, ihmislihan syönnistä ja muusta hän kertoi hilpeästi kuten ainakin henkilö, joka osaa keksiä asiain hyvät puolet. Herra Valence oli kieltämättä rattoisa mies.

Tuona päivänä hän mielestäni järjesteli tukkaani liian hitaasti ja tavalla, jota minä pidin kovin omituisena päästyäni näkemään itseni kuvastimessa. Minä näin, että hiukseni oli kammattu alas ja leikattu suoraan, niin että ne näyttivät myssyltä kulmakarvojen yläpuolella ja putosivat poskille kuin espanjalaisen lintukoiran korvat.

Äitini oli ihastunut! Valence oli tosiaankin järjestänyt minulle Edvardin lasten tukan. Kun minulla oli ylläni musta samettinuttu, arveli äitini, ettei tarvinnut muuta kuin teljetä minut torniin vanhemman veljeni seuraan...

-- Koettakoot! lisäsi hän viehättävän mahtipontisesti.

Puristaen minua kiinteästi poveaan vasten hän kantoi minut vaunuihin asti. Me näet olimme vieraisiin menossa.

Minä kysyin äidiltä, mikä oli se vanhempi veli, jota en tuntenut, ja se torni, joka minua peloitti.

Äitini, joka oli jumalallisen kärsivällinen ja hilpeän koreilematon, kuten ainakin ne sielut, jotka eivät pyydä muuta kuin saada rakastaa, kertoi minulle lapsellisesti ja runollisesti laverrellen, kuinka Edvard kuninkaan molemmat pojat, kauniit ja hyvät, riistettiin heidän äidiltään ja surmattiin LontoonTowerin vankikopissa heidän ilkeän setänsä Rikhardin toimesta.

Pitäen ilmeisesti ohjeenaan erästä tunnettua maalausta hän vielä lisäsi, että lasten pieni koira ilmoitti haukunnallaan murhamiesten tulon.

Lopuksi hän sanoi tämän tarinan olevan sangen vanhan, mutta niin liikuttavan ja kauniin, että sitä yhä esitettiin maalauksissa ja näyttämöillä, että kaikki katsojat itkivät, hän itse samoinkuin muutkin.

Minä sanoin äidille, että täytyi olla aika ilkiö sillä tavalla itkettääkseen häntä ja kaikkia muita ihmisiä.

Hän vastasi, että siihen päinvastoin vaadittiin suurta henkeä ja etevää kykyä, mutta minä en häntä ymmärtänyt. Minä en silloin ymmärtänyt mitään kyyneleitten hekumasta.

Vaunumme pysähtyivät Pyhän Ludvigin saarelle, erään vanhan talon eteen, jota minä en tuntenut. Sitten me lähdimme nousemaan kiviportaita, joiden kuluneet ja halkeilleet askelmat tuntuivat minusta kovin kolkoilta.

Ensimmäisessä käänteessä ilmestyi näkyviin pieni koira, joka alkoi haukkua nalkuttaa. "Se on se", mietin minä, "se on Edvardin lasten koira". Minut valtasi äkillinen, vastustamaton, mieletön pelko. Ilmeisesti olivat nämä portaat sen tornin portaat ja minää tukkalaitteineni ja päähineineni ja samettinuttuineni, minä olin Edvardin lapsi. Minut aiottiin surmata tuossa paikassa. Minä en sitä halunnut; tartuin äitini hameeseen huutaen:

-- Vie pois minut, vie pois minut! Minä en tahdo nousta tornin portaita.

-- Olehan vaiti, pieni houkkio... Mitä sinä joutavia, kultaseni, älähän toki pelkää... Lapsi on tosiaankin kovin hermostunut... Pekka, Pekka, poikaseni, olehan järkevä.

Mutta minä en kuullut mitään, riipuin vain suonenvedontapaisesti äidin hameessa, huusin, ulvoin, olin tukehtumaisillani. Kauhunsekainen katseeni luuhaili hedelmällisen pelon synnyttämissä harhakuvitelmissa.

Minun huudoistani aukeni eräs porrastasanteen ovi ja siitä astui näkyviin vanha herrasmies, jonka minä tunsin, huolimatta pelostani ja huolimatta hänen patalakistaan ja aamunutustaan, ystäväkseni Robiniksi, Robin ystäväkseni, joka toi minulle kerran viikossa kuivia leivoksia hatunpesän vuorissa. Se oli Robin epäilemättä; mutta minä en voinut käsittää, kuinka hän oli tornissa, koska en tiennyt, että torni oli talo, vieläpä vanha talo, joten oli luonnollista, että tämä vanha herra asui siinä.

Hän ojensi meille käsivartensa, vasemmassa kädessä nuuskarasia ja oikean peukalon ja etusormen välissä hyppysellinen nuuskaa. Se oli hän.

-- Käykää sisään, armollinen rouva! Vaimoni voi paremmin, hän tulee kovin iloiseksi saadessaan nähdä teidät. Mutta Pekka ystäväisenipä näyttää hieman rauhattomalta. Peloittaako häntä pikku koiramme? -- Finette, seh!

Minä rauhoitun ja sanoin:

-- Te asutte pahassa tornissa, herra Robin.

Samassa äiti nipisti käsivarttani. Minä oivalsin varsin hyvin, että hän tahtoi estää minua pyytämästä leivosta hyvältä ystävältäni Robinilta. Sellainen oli tosiaankin aikeeni.

Herra ja rouva Robinin keltaisessa salissa oli Finette minun lohtunani. Minä leikin sen kanssa muistellen yhä, että se oli haukkunut Edvardin lasten murhamiehiä. Niinpä minä luovutin sille toisen puolen siitä leivoksesta, jonka herra Robin minulle antoi. Mutta mahdotontahan on kovin kauan askarrella! samassa asiassa, varsinkin kun on pieni lapsi. Aatokseni pyrähtelivät asiasta toiseen niinkuin linnut oksalta oksalle ja pysähtyivät sitten jälleen Edvardin lapsiin. Koska olin muodostanut itselleni heitä koskevan mielipiteen, halusin saada sen mahdollisimman pian ilmaistuksi. Minä nykäisin herra Robinia hiluista.

-- Kuulkaahan, herra Robin, tiedättekö, jos äiti ulisi ollut Lontoon tornissa, niin hän ei olisi sallinut ilkeän sedän tukehduttaa pieluksiin Edvardin lapsia.

Minusta tuntui, ettei herra Robin käsittänyt ajatukseni täyttä tehokkuutta. Mutta kun olimme jälleen kahdenkesken portaissa, äitini ja minä, nosti äiti minut syliinsä:

-- Sinä vintiö! Annahan, kun suutelen sinua!

5.

Rypäleterttu.

Minä olin onnellinen, erittäin onnellinen. Isäni, äitini ja hoitajattareni olivat minulle lempeäluonteisia jättiläisiä, jotka olivat eläneet maailman alusta, muuttumattomina, ikuisina, lajissaan ainokaisina. Olin varma siitä, että he voivat varjella minut kaikesta pahasta, ja tunsin itseni ihan turvalliseksi, kun he olivat lähelläni. Luottamus, jonka äitini minussa herätti, oli rajaton: muistellessani tätä jumalallista, Ihailtavaa luottamusta tekee mieli lähettää lentosuudelmia sille poikapahaselle, joka silloin olin, ja ne, jotka tietävät, kuinka vaikeata on tässä maailmassa säilyttää tunne koko kyllyydessään, käsittävät sellaisiin muistoihin kohdistuvat hellyydenpuuskani.

Minä olin onnellinen. Tuhannet asiat, tutut ja samalla salaperäiset, askarruttivat mielikuvitustani, tuhannet asiat, jotka sinänsä eivät merkinneet mitään, mutta jotka olivat osa elämääni. Minun elämäni oli aivan pieni, mutta se oli elämä, toisin sanoen, olioiden keskus, maailman keskus. Älkää hymyilkö sille mitä sanon, tai jos hymyilette, hymyilkää ystävällisesti, ja muistakaa tämä: jokainen, joka elää, olipa hän sitten vaikka vain koiranpentu, on olioiden keskuksessa.

Minä olin onnellinen nähdessäni ja kuullessani. Joka kerta kun äitini avasi peilikaappinsa, valtasi minut hieno, runollinen uteliaisuus. Mitä siinä olikaan, tuossa kaapissa? Hyvä Jumala! mitä siinä saattoi olla: liinavaatteita, hajupusseja, pahvikoteloita ja rasioita. Epäilenpä kerrassaan, että äiti parkani heikkoutena olivat rasiat. Hänellä oli niitä kaikenlaisia ja tavattoman paljon. Ja nämä rasiat, joihin kajoaminen oli minulta kielletty, saivat minut vaipumaan syviin mietiskely hi n. Leluni askarruttivat nekin pientä päätäni, varsinkin ne, jotka oli minulle luvattu ja joita odotin; ne, jotka jo omistin, eivät enää olleet salaperäisiä eivätkä siis enää voineet mieltäni tenhota. Kuinka kauniita olivatkaan uneksimani lelut! Toinen ihme oli se viivojen ja kuvioiden paljous, joka lähti kynästä. Minä piirsin sotilaita, tein soikulaisen pään ja lakin sen yläpuolelle. Vasta lukuisia havaintoja tehtyäni minä osasin sovittaa lakin päähän kulmakarvoja myöten. Minä osasin antaa arvoa kukille, hyville hajuille ja koreille vaatteille. Sulkaniekka poimulakkini ja kailavat sukkani herättivät minussa melkoista ylpeyttä. Mutta enemmän kuin mistään yksityisestä oliosta pidin olioitten kokonaisuudesta: talosta, ilmasta, valosta ja -- miten sanoisinkaan? -- elämästä! Minua ympäröi suuri lempeys. Linnunpoikanen ei tunne suurempaa nautintoa painautuessaan pesänsä untuvaan.

Minä olin onnellinen, erittäin onnellinen. Mutta siitä huolimatta minä kadehdin erästä toista pientä poikaa. Hänen nimensä oli Alphonse. Hänen muista nimistään minulla ei ollut tietoa; on varsin mahdollista, ettei hänellä muuta nimeä ollutkaan. Hänen äitinsä oli pesumuija ja kävi työssä kaupungilla. Alphonse harhaili pitkin päivää pihalla tai rantalaiturilla, ja minä näin ikkunasta hänen likaiset kasvonsa, kellervän pörrötukkansa, taustattomat housunsa ja kenkärajansa, joita hän liotteli lätäköissä. Minäkin olisin mielelläni astellut vapaasti lätäköissä. Alphonse kävi ahkerasti tervehtimässä keittäjättäriä saaden heiltä monta korvapuustia ja muutamia kuivuneita pasteijankuoria. Tallirengit lähettivät hänet toisinaan kaivolle ammentamaan vettä ämpäriin, jonka hän kantoi ylpeänä takaisin, naama tulipunaisena ja kieli ulkona suusta. Minä kadehdin häntä. Hänen ei tarvinnut oppia Lafontaine'in satuja kuten minun, ei tarvinnut pelätä saavansa nuhteita, jos sattui nuttu hieman tahraantumaan! Häntä ei vaadittu sanomaan hyvää päivää, hyvä herra! hyvää päivää, hyvä rouva! henkilöille, joiden päivät, olivatpa hyviä tai huonoja, eivät herättäneet hänessä minkäänlaista mielenkiintoa, ja jos hänellä ei ollutkaan Noakin arkkia eikä koneistolla varustettua hevosta kuten minulla, niin hän sen sijaan leikki mielinmäärin kiinniottamillaan varpusilla, kissoilla, jotka vaeltelivat vapaudessa samoinkuin hän, vieläpä tallissa olevilla hevosillakin, kunnes ajomies huiskaisi hänet pihalle luudallaan. Hän oli vapaa ja uskalias. Pihalta, omasta valtapiiristään, hän katseli minua, joka seisoin ikkunassa, niinkuin katsellaan häkkilintua.

Piha oli hauska, sillä siellä liikkui alinomaa kaikenlaisia eläimiä ja palvelusväkeä. Se oli suuri; päärakennuksen seinää, joka oli sen eteläpuolella, peitti vanha, rosoinen ja surkastunut viiniköynnös, ja köynnöspeitteen yläpuolella oli aurinkokello, jonka taulusta päivänpaiste ja sade olivat hivuttaneet numerot näkymättömiin. Tuo varjoviiva, joka huomaamatta pitkin kivipintaa, ihmetytti minua. Kaikista menneisyyden muistoista, joita mielessäni herättelen, on tämän pihan kuva oudoimpia nykypäivien pariisilaisille. Heidän pihansa ovat neljän neliömetrin laajuiset; niistä käsin voi nähdä nenäliinan suuruisen kappaleen taivasta viiden kerroksen ulkonevain ruokakomeroitten yläpuolella. Se on kehitystä, mutta epätervettä.

Sattuipa eräänä päivänä, että tästä hauskasta pihasta, jonka kaivolle emännöitsijät aamuisin saapuivat täyttämään ruukkujansa ja jossa keittäjättäret kuuden tienoissa sekoittelivat salaattiansa rautalankakoreissa, pakisten tallirenkien kanssa, -- sattui että tästä pihasta revittiin kivitys. Se revittiin vain siitä syystä, että oli aikomuksena kivetä se uudelleen. Mutta töitten kestäessä sattui satamaan, joten se muuttui kovin liejuiseksi, ja Alphonse, joka eli siellä kuin satyyri metsässään, oli kiireestä kantapäähän maankarvainen. Hän siirteli kiviä iloisena ja innostuneena. Kohottaessaan päätään ja nähdessään minut yksinäisessä ylhäisyydessään hän viittasi minua tulemaan. Minua kovin halutti leikkiä hänen kanssaan kivityksen repimistä. Minun huoneessani ei sellainen leikki käynyt päinsä. Ilmeni, että huoneistomme ovi oli auki. Minä riensin alas pihalle.

-- Tässä minä olen, virkoin minä Alphonse'ille.

-- Tuossa on kivi, vastasi hän.

Hän oli kesyttömän näköinen ja hänen äänensä oli karkea; minä tottelin. Mutta samassa kivi temmattiin minun kädestäni ja minä tunsin kohoavani ilmaan. Närkästynyt hoitajattareni kiidätti minut pois. Hän pesi minut Marseillen saippualla ja käski minua häpeämään, että olin aikonut leikkiä katupojan, kulkurin, heittiön kanssa.

-- Alphonse, lisäsi äitini, Alphonse on huonosti kasvatettu; se ei ole hänen vikansa, se on hänen onnettomuutensa, mutta hyvinkasvatettujen lasten ei pidä seurustella sellaisten kanssa.

Minä olin sangen ymmärtäväinen ja harkitseva lapsi. Minä kätkin äitini sanat mieleeni, ja ne liittyivät omia aikojaan siihen, mitä kuulin kadotuksen lapsista, kun minulle selitettiin vanhaa kuvaraamattua. Tunteeni Alphonse'ia kohtaan muuttuivat kerrassaan. Minä en häntä enää kadehtinut, en ollenkaan. Hän herätti minussa pelon ja säälin sekaisia tunteita. "Se ei ole hänen vikansa, se on hänen onnettomuutensa." Nämä äitini sanat saivat minut levottomaksi hänen tähtensä. Sinä, äiti, teit hyvin, lausuessasi ne minulle, teit hyvin ilmaistessasi minulle jo varhaisessa lapsuudessa viheliäisten viattomuuden. Sanasi olivat hyvät; minun asianani oli pitää ne elävinä mielessäni lopun ikääni.

Ainakin tällä kertaa sanat tehosivat: kadotuksen lapsen kohtalo sai minut murheelliseksi. Eräänä päivänä, kun tuo synkkä ja voimallinen Kain kiusasi pihalla vanhan vuokralaisrouvan papukaijaa, minä katselin hänen puuhiaan murhemielin kuin kunnon pieni Abel ainakin. Abeleita luo -- valitettavasti! -- onni. Minä mietin keinoa, miten voisin osoittaa syvyyden alhossa olevalle veljelleni myötätuntoani. Ajattelin lähettää hänelle lentosuudelman, mutta hänen jurot kasvonsa eivät näyttäneet erikoisen soveliailta sitä vastaanottamaan ja sydämeni ei taipunut sellaiseen lahjaan. Etsin kauan aikaa, mitä voisin antaa; olin pahassa pulassa. Joka tapauksessa näytti minusta liikanaiselta luovuttaa Alphonse'ille koneistolla varustettu hevoseni, jolla ei ollut enää mitään tietoa hännästään enempää kuin harjastaankaan. Ja muuten: onko hevosen lahjoittaminen oikeastaan mikään säälin osoitus? Kadotuksen lapselle oli annettava sovelias lahja. Ehkäpä kukka? Salissa oli kukkavihkoja. Mutta kukka muistuttaa suuteloa. Minä epäilin, pitikö Alphonse kukista. Kovin neuvottomana minä kiertelin ruokasalissa. Äkkiä minä taputin iloisesti käsiäni: olin löytänyt mitä etsin.

Tarjoilupöydällä maljassa oli oivallisia Fontainebleaun rypäleitä. Minä nousin tuolille ja otin pitkän ja painavan tertun, joka melkein yksinään täytti maljan. Vaaleanviheriät rypäleet olivat toiselta kyljeltään kullankellervät. Oli pakko uskoa, että ne ihanasti sulivat suussa, mutta minä en kumminkaan niitä maistanut. Minä juoksin hakemaan lankakerää äitini ompelupöydän laatikosta. Minua oli kielletty sieltä mitään ottamasta. Mutta täytyy osata olla tottelematon. Minä kiinnitin tertun langanpäähän, kumarruin ikkunalaudan yli, kutsuin Alphonse'ia ja laskin tertun hitaasti alas pihalle. Paremmin nähdäkseen suori kadotuksen lapsi silmiltään keltaiset hiustukkonsa, ja kun terttu oli tullut hänen ulottuvilleen, niin hän tempasi sen lankoineen päivineen. Sitten hän kohotti päätänsä, pisti kielensä ulos, teki minulle pitkän nenän ja juoksi tiehensä näyttäen minulle takalistoaan. Pienet ystäväni eivät olleet minua totuttaneet sellaiseen käytökseen. Olin aluksi kovin hermostunut. Mutta sitten rauhoituin johtuessani ajattelemaan, että olin tehnyt oikein, kun en ollut lähettänyt hänelle kukkaa enkä suudelmaa.

Tuo ajatus karkoitti vihankaunan. Siitäkin näemme, että kunhan itserakkaus on tyydytetty, muu ei merkitse mitään.

Mutta kun sitten johtui mieleeni, että seikkailu oli tunnustettava äidille, niin jouduin ankaran masennuksen valtoihin. Suotta, sillä jos äiti minua toruikin, tapahtui se ilomielin; minä huomasin sen hänen nauravista silmistään.

-- Pitää antaa omastaan eikä toisten omasta, sanoi hän, ja pitää osata antaa.

-- Siinä on onnen salaisuus, jonka harvat tuntevat, lisäsi isäni.

Hän sen tunsi, jos kukaan!

6.

Kultasilmä Marcelle.

Minä olin viisivuotias ja muodostin itselleni maailmasta käsityksen, jota on täytynyt myöhemmin muuttaa -- ikävä kyllä, sillä se oli ihastuttava. Eräänä päivänä, kun olin parhaillaan piirustelemassa ukonkuvia, kutsui äitini minua ollenkaan ottamatta huomioon, että häiritsi minua. Äidit ovat toisinaan hyvinkin ajattelemattomia.

Tällä kertaa asia koski siistiytymistä. Minä en pitänyt sitä tarpeellisena, vaan pikemmin epämiellyttävänä, tein vastarintaa, irvistelin ja olin sanalla sanoen sietämätön.

Äitini virkkoi:

-- Kummitätisi tulee; olisipa se hassua, ellet olisi kunnollisesti puettu!

Kummitätini! En ollut häntä vielä nähnyt, en tuntenut häntä laisinkaan. En edes tiennyt, että hän oli olemassa. Sensijaan tiesin varsin hyvin, mikä kummitäti on: olin siitä lukenut saduissa ja nähnyt sen kuvissa; tiesin, että kummitäti on haltijatar.

Minä annoin äitikullan kammata ja saippuoida itseäni ihan mielin määrin. Kummitätiä ajatellessani tunsin ääretöntä uteliaisuutta: mielin tulla hänet tuntemaan. Mutta vaikka olinkin yleensä ankara kyselijä, en nyt tiedustellut mitään kaikesta siitä, mitä kiihkeästi halusin tietää.

-- Minkä vuoksi?

-- Te kysytte, minkä vuoksi! Seikka oli se, etten uskaltanut. Haltijattaret, sellaisina miksi minä ne käsitin, vaativat hiljaisuutta ja salaperäisyyttä, tunteen epämääräisyys on niin viehättävä, että maailman nuorinkin mieli pyrkii vaistomaisesti sitä tarkoin varjelemaan, on olemassa asioita, joita ei lapsi enempää kuin täysikasvanutkaan kykene kielin kertomaan -- sanalla sanoen: minä rakastin kummitätiäni.

Varmaan hämmästytän teitä, mutta totuudessa on onneksi toisinaan jotakin aavistamatonta, joka tekee sen siedettäväksi... Kummitätini oli niin kaunis kuin toivoa sopii. Kun näin hänet, niin tunsin hänet. Hän oli juuri se, jota olin odottanut, hän oli haltijattareni. Katselin häntä ihmeissäni, ihastuneena. Tällä kertaa luonto sattui olemaan pienen pojan unelmain veroinen.

Kummitätini katsoi minua: hänen silmänsä olivat kuin kultaa. Hän hymyili, ja minä näin hampaat, jotka eivät olleet suuremmat kuin minun. Hän puhui: ääni oli kirkas, se solisi kuin metsäpuro. Hän suuteli minua raikkain huulin: suutelo tuntuu vieläkin poskellani.

Hänet nähdessäni minä tunsin rajatonta, suloista nautintoa, ja kohtauksemme täytyi olla joka suhteessa hurmaava, sillä sen jättämässä muistelossa ei ole pienintäkään turmelevaa yksityiskohtaa. Se elää mielessäni kirkkaana ja koruttomana. Kummitätini ilmenee minulle aina suu puoliavoinna hymyä ja suuteloa varten, seisaallaan, syli avoinna.

Hän nosti minut käsivarrelleen ja virkkoi:

-- Näytähän, kultaseni, minkäväriset sinulla on silmät.

Sitten hän lisäsi, kiharoitani ravistellen:

-- Hän on vaalea, mutta tummenee ajan mittaan.

Haltijattareni tunsi tulevaisuuden. Kumminkaan eivät hänen hyvänsuovat ennustuksensa ilmoittaneet koko tulevaisuutta. Nykyjään eivät hiukseni enää ole vaaleat eivätkä tummat.

Seuraavana päivänä hän lähetti minulle leluja, joka eivät näyttäneet minua varten tehdyiltä. Minua askarruttivat kirjat, kuvat, liimapullo, värilaatikot ja koko se kalusto, jota käyttelee älykäs, heiveröinen ja istumiseen tottunut poikanen, luontevasti kehitellen sellaisten lelujen avulla muoto- ja väriaistiansa, joka on myöhemmin monien surujen ja ilojen aiheena.

Kummitätini valitsemat lahjat eivät soveltuneet mainittuun elämänsuuntaan. Ne muodostivat urheilevan poikasen ja nuoren voimistelijan täydellisen tarpeiston: siinä trapetsi, köysiä, tankoja, painoja ja kaikkea muuta mitä tarvitaan pojan voimien harjoittamiseksi, jotta ne kehittyisivät miehekkään joustaviksi.

Pahaksi onneksi minä jo taivuin oppineeseen elämään, järjestelin mielelläni leikelmiä iltaisin lampun ääressä, olin syvästi kiintynyt kuviin ja irtauduin näistä ennakolta taiteilijaksi määrätyn henkilön huvituksista ainoastaan jonkinlaisen mielettömyyden puuskan, hurjan epäjärjestyksenhimon valtaamana leikkiäkseni kaikenlaisia säännöttömiä, tahdittomia leikkejä: varasta, haaksirikkoa, tulipaloa. Kaikki nuo kiiltävät puiset ja rautaiset kojeet tuntuivat minusta kylmiltä ja raskailta, niistä puuttui viehätys ja elämä, kunnes kummitätini tartutti niihin hieman omaa suloansa opettaessaan minua niitä käyttämään. Hän nosteli punnuksia kovin mahtipontisesti, taivutti kyynärpäänsä taaksepäin näyttääkseen minulle, kuinka käsivarsien ja selän väliin viety sauva kehittää rintakehää.

Eräänä päivänä hän nosti minut polvelleen ja lupasi minulle laivan, laivan taklauksineen päivineen, purjeineen ja kylkiaukoista pilkistävine tykkeineen. Kummitätini puhui meriasioista kuin vanha merikarhu. Hän ei unohtanut märssyä, ei vantteja, ei prammitankoa eikä yläprammiraakaa Nuo oudot sanat eivät ottaneet ollenkaan loppuakseen; hän näytti lausuvan niitä mielellään. Varmaan ne muistuttivat hänelle monia vanhoja asioita. Haltijattaret ne liikkuvat vesillä.

Laivaani minä en saanut. Mutta minun ei ole milloinkaan, ei edes lapsuudessa, tarvinnut omistaa olioita voidakseni niistä nauttia. Haltijattaren laiva askarrutti minua kauan. Minä näin sen. Näen sen vieläkin. Se ei ole enää mikään lelu. Se on aave. Se liukuu äänetönnä pitkin hämyistä merta, ja sen kannella näen naisen, liikkumatonna, kädet riipuksissa, silmät suurina ja tyhjinä.

Minun ei ollut sallittu enää nähdä kummitätiäni.

Minulla oli siitä lähtien selvä käsitys hänen luonteestaan. Minä tajusin, että hän oli syntynyt miellyttämään ja rakastamaan, että siinä oli hänen kutsumuksensa. Valitettavasti en erehtynytkään! Sain myöhemmin kuulla, ettei Marcelle (hänen nimensä oli Marcelle) ole eläissään tehnyt mitään muuta.

Useita vuosia myöhemmin sain kuulla jotakin hänen elämästään. Marcelle ja äitini olivat tutustuneet toisiinsa luostarissa. Mutta äitini, joka oli muutamia vuosia vanhempi, oli liian viisas ja liian hillitty voidakseen alinomaa seurustella Marcelle'in kanssa, jonka ystävyyssuhteet muodostuivat poikkeuksellisen kuumiksi ja tavallaan mielettömiksi. Se nuori hoitolainen, joka herätti Marcelle'issa kaikkein tavattomimmat tunteet, oli kauppiaan tytär, kookas, rauhallinen henkilö, ivallinen ja ahdasmielinen. Marcelle ei voinut irroittaa katsettaan hänestä, suli kyyneliin, kun ystävätär jotakin lausui tai teki jonkin eleen, pani alinomaa toimeen mustasukkaisuuden kohtauksia ja kirjoitti hänelle oppitunneilla parinkymmenen sivun pituisia kirjeitä, kunnes tyttö vihdoin kärsimättömänä selitti saaneensa kyllikseen ja pyysi saada olla rauhassa.