Part 1

YSTÄVÄNI KIRJA

Kirj.

Anatole France

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.

SISÄLLYS:

PIKKU PIETARIN KIRJA.

I. Ensimmäiset valloitukset. 1. Kummitukset. 2. Valkopukuinen nainen. 3. Minä annan tämän ruusun sinulle. 4. Edvardin lapset. 5. Rypäleterttu. 6. Kultasilmä Marcelle. 7. Huomautus, kirjoitettu päivänkoitteessa.

II. Uusia rakkauksia. 1. Kasvitieteellisen puutarhan erakkomaja. 2. Isä Le Beau. 3. Isoäiti Nozière. 4. Hammas. 5. Runouden ilmestys. 6. Teutobochus. 7. Pastori Jubalin sädekehä. 8. Fontanet'n lakki. 9. Decius Musin viimeiset sanat. 10. Humanistiset opinnot. 11. Myrttimetsä. 12. Varjo.

SUSANNAN KIRJA.

I. Susanna. 1. Kukko. 2. Tähti. 3. Nukketeatteri.

II. Susannan ystävät. 1. Antero. 2. Pekka. 3. Jessy.

III. Susannan kirjasto. 1. Rouva D----lle. 2. Keskustelua saduista ja tarinoista.

Joulukuun 31 p:nä 188-.

Nel mezzo del cammin di nostra vita... (Elomme vaelluksen keskitiessä...)

Tuo säe, jolla Dante aloittaa Divina Commedian ensimmäisen laulun, johtuu mieleeni tänä iltana, kenties jo sadannen kerran. Mutta ensimmäisen kerran se minua liikuttaa.

Miten hartaasti sitä mielessäni toistelenkaan ja miten vakavalta ja täyteläiseltä se tuntuukaan! Se johtuu siitä, että tällä kertaa voin sen sovittaa itseeni. Minä olen nyt vuorostani sillä kohtaa, missä oli Dante vanhan aurinkomme osoittaessa neljännentoista vuosisadan ensimmäistä vuotta. Minä olen elon tieni keskivaiheilla, jos otaksumme tämän tien olevan yhtä pitkän minulla kuin muillakin ja johtavan vanhuuteen.

Hyvä Jumala, tiesinhän minä jo kaksikymmentä vuotta sitten, että tänne oli tultava: minä tiesin sen, mutta en sitä oikein tajunnut. Minä en silloin välittänyt elämäni tiestä enempää kuin Chicagon tiestä. Nyt kun olen ehtinyt rinteen harjalle, käännän päätäni kootakseni yhteen silmäykseen koko sen alueen, jonka halki olen niin nopeasti vaeltanut, ja firenzeläisen runoilijan säe täyttää mieleni unelmilla, niin että voisin hyvinkin viettää yöni takkavalkean ääressä haavekuvia nostatellen. Ah, kuolleethan ovat kovin keveitä!

On suloista muistella. Yön hiljaisuus yllyttää siihen. Yön rauha kesyttää aaveet, jotka luonnostaan ovat pelokkaita ja pakenevia ja etsivät yksinäistä hämäryyttä tullessaan kuiskimaan elävien ystäviensä korvaan. Akkunan kaihtimet ovat kiinni, oviuutimet riippuvat raskain laskoksin lattiamatolle. Yksi ovi vain on puoliavoin, tuolla, minne katseeni vaistomaisesti kääntyy. Sieltä kuultaa opaalinhohtoinen valo; sieltä kuuluu tasaista ja hiljaista huountaa -- äidin ja lasten hengitys sulautuu korvissani erottamattomasti yhteen.

Nukkukaa, rakkaani, nukkukaa!

_Nel mezzo del cammin di nostra vita_...

Raukenevan takkatulen ääressä minä uneksin kuvitellen, että tämä asumuksemme, jonka eräästä kammiosta loistaa yölampun värähtelevä valo ja josta huokuu puhtaita henkäyksiä, on yksinäinen majatalo tämän valtatien varrella, jonka puoliväliin jo olen ehtinyt.

Nukkukaa, rakkaani, huomenna lähdemme jälleen matkalle!

Huomenna! Oli aika, jolloin tuossa sanassa mielestäni piili kauneinta tenhovoimaa. Sitä lausuessani näin outojen ja lumoavien hahmojen sormellaan minulle viittovan ja kuiskaavan: "Tule!" Silloin, silloin minä rakastin elämää! Minä luotin siihen kauniisti kuin rakastaja ainakin osaamatta ajatella, että hän voisi muuttua minulle ankaraksi, hän, joka sittenkin on säälimätön.

Minä en häntä syytä. Hän ei ole minua haavoittanut, niinkuin monia muita. Onhan hän minua joskus sattumalta hyväillytkin, tuo suuri välinpitämätön! Sen sijaan, mitä hän on minulta ottanut tai kieltänyt, on hän minulle antanut aarteita, joitten rinnalla kaikki haluamani on vain tuhkaa ja savua. Kaikesta huolimatta minä olen kadottanut toivon enkä voi enää kuulla sanottavan: "huomiseen asti!" tuntematta levottomuutta ja haikeutta.

Ei! Minä en enää luota entiseen ystävääni elämään. Mutta minä rakastan sitä yhä. Niin kauan kuin näen hänen jumalaisen hohteensa väikkyvän kolmen rakkaani otsilla, niin kauan sanon häntä kauniiksi ja siunaan häntä.

On hetkiä, jolloin kaikki minua oudostuttaa, hetkiä jolloin jokapäiväisimmätkin asiat värisyttävät minua salaperäisyydellään.

Niinpä minusta tuntuu tällä hetkellä, että muisti on ihmeellinen kyky ja että menneisyyden ilmisaaminen on yhtä hämmästyttävää ja paljoa parempaa kuin tulevaisuuden aavistaminen.

Muistelo on oikea siunaus. Yö on tyyni, olen kasannut lieden kekäleet ja kohentanut tulta.

Nukkukaa, rakkaani, nukkukaa!

Minä kirjoitan lapsuuteni muistelmia ja teen sen

_teitä kolmea varten_.

I.

Ensimmäiset valloitukset.

1.

Kummitukset.

Kun joku henkilö on minulle sanonut, ettei hän muista mitään lapsuutensa ensimmäisiltä vuosilta, niin olen kovin kummastunut. Minä puolestani olen säilyttänyt eloisia muisteloja ajoilta, jolloin olin hyvin pieni. Ne ovat tosin erillisiä kuvia, mutta juuri siitä syystä ne sitäkin helakammin kohoavat näkyviin hämyiseltä ja salaperäiseltä taustalta. Vaikka minulla onkin vanhuuteen vielä pitkä matka, tuntuvat nuo muistot, joita rakastan, nousevan näkyviini rajattoman syvästä menneisyydestä. Minä kuvittelen, että maailma silloin oli suurenmoisen uusi ja yltäyleensä raikkaiden värien verhoama. Jos olisin villi-ihminen, niin luulisin maailmaa yhtä nuoreksi tai, jos niin tahdotte, yhtä vanhaksi kuin itseäni. Mutta pahaksi onneksi en ole laisinkaan villi-ihminen. Olen lukenut useita kirjoja, joissa käsitellään maapallon korkeata ikää ja lajien syntyä, ja surumielisenä minä vertailen yksilöjen lyhyttä ikää sukujen pitkään kestoaikaan. Tiedänhän minä, että korkeareunainen vuoteeni vielä verraten hiljattain sijaitsi isossa huoneessa eräässä vanhassa, kovin rappeutuneessa talossa, joka sittemmin hävitettiin, jotta saataisiin tilaa Kaunotaiteiden Opiston uusille rakennuksille. Siinä talossa asui isäni, vaatimaton lääkäri ja innokas luonnontieteellisten eriskummallisuuksien kokoilija. Kuka väittää lapsilta muistia puuttuvan? Minä näen sen vieläkin, tuon huoneen vihreine, kukikkaine seinäpapereineen ja sievine väripiirroksineen, joka esitti, kuten myöhemmin sain tietää, Virginiaa kulkemassa Paulin käsivarteen nojaten poikki Mustan virran kaalamon. Siinä huoneessa minulle sattui ihmeellisiä seikkailuja.

Minulla oli, kuten sanoin, pieni vuode, jota päivisin pidettiin nurkassa ja jonka äitini joka ilta siirsi keskelle huonetta, varmaankin saadakseen sen lähemmäksi omaa vuodettansa, jonka suunnattomat verhot herättivät minussa ankaraa pelkoa ja ihastusta. Siinä oli aika puuha, minua nukutettaessa. Tarvittiin hartaita pyyntöjä, kyyneleitä ja suuteloita. Ja siitäkin huolimatta minä pääsin karkuun paitasillani ja loikkailin kuin kaniini. Äitini sai minut kiinni jonkin huonekalun alta ja nosti sänkyyn. Se oli erittäin hupaista.

Mutta tuskin olin tullut makuulle, kun ympärilläni alkoi parveilla olentoja, jotka eivät ollenkaan kuuluneet omaisiini. Niillä oli nenä kuin haikaran nokka, pörröiset viikset, suippokärkiset vatsat ja jalat kuin kukolla. Ne näkyivät sivulta käsin, keskellä poskea pyöreä silmä, ja vaelsivat ohitseni kantaen luutia, harjoja, kitaroita, käsiruiskuja ja muita outoja kojeita. Eihän niiden olisi pitänyt näyttäytyä, rumia kun olivat, mutta minun on sentään tunnustettava niiden ansiot: ne liukuivat äänettöminä seinäviertä eikä yksikään, ei pienin ja viimeisinkään, jolla oli palkeet peräpuolessa, astunut milloinkaan askeltakaan minun vuodettani kohti. Joku voima kiinnitti niitä ilmeisesti seiniin, joita pitkin ne liukuivat erinomaisen ohkaisina. Tuo minua hiukan rauhoitti; olinhan sitäpaitsi valveilla. Ymmärrätte varmaan, ettei sellaisessa seurassa juuri nukuta. Minä pidin silmäni auki. Ja kuitenkin (tässä on toinen ihme) havaitsin äkkiä olevani huoneessa, johon auringonvaloa tuli tulvimalla. En nähnyt muuta kuin äitini, jolla oli yllään ruusunpunainen aamunuttu, enkä ymmärtänyt ollenkaan, miten yö ja kummitukset olivat kadonneet.

-- Oletpa aika unikeko! virkkoi äitini nauraen.

Minä olin tosiaankin mainio nukkuja.

Hiljattain, rantakatua mitellessäni, näin piirroskauppiaan myymälässä erään niitä omituisia vihkosia, joissa lotringilainen Callot harjoitteli hienoa ja pistävää piirrintänsä ja jotka ovat tulleet harvinaisiksi. Minun lapsuuteni aikana eräs vaskipainosten kauppias, muori Mignot, meidän naapurimme, paperoi niillä kokonaisen seinän, ja minä katselin niitä joka päivä kävelylle mennessäni ja sieltä palatessani; minä ravitsin silmiäni noilla kummituksilla, ja kun olin tullut makuulle pieneen korkeareunaiseen vuoteeseeni, näin ne uudelleen ymmärtämättä, että ne olivat vanhoja tuttavia. Millainen velho olitkaan, Jacques Callot!

Pieni vihko, jota selailin, herätti minussa jälleen eloon kokonaisen kadonneen maailman, ja minä tunsin mielessäni leijuvan ikäänkuin tuoksuvaa tomua, jonka keskellä liikkui rakkaita varjoja.

2.

Valkopukuinen nainen.

Noina aikoina asui kaksi naishenkilöä samassa talossa kuin mekin, kaksi naishenkilöä, joista toinen oli puettu aivan valkoisiin, toinen aivan mustiin.

Älkää kysykö minulta olivatko he nuoria; minä en silloin sellaisia asioita ymmärtänyt. Mutta minä muistan heidän tuoksuneen hyvältä ja muistan heillä olleen kaikenlaisia makupaloja. Äitini, jolla oli paljon puuhaa ja joka ei pitänyt kyläilemisestä, ei käynyt ollenkaan heidän luonansa. Minä sitävastoin kävin siellä usein, varsinkin välipalan aikaan, sillä mustapukuinen antoi minulle leivoksia. Minä siis kävin vieraissa yksinäni. Täytyi kulkea yli pihan. Äitini piti minua silmällä ikkunasta käsin ja koputti lasiin, kun minä unohduin liian pitkäksi aikaa tarkastelemaan ajomiestä, joka suki hevostansa. Oli aika työ nousta rautakaiteisia rappusia, joiden korkeat askelmat eivät olleet laisinkaan minun pieniä sääriäni varten. Vaivani korvautuivat hyvin kohta kun pääsin naisten huoneeseen, siellä näet oli minulle tuhansia haltioitumisen aiheita. Verrattomasti merkillisimmät olivat kuitenkin ne rumat porsliininuket, jotka istuivat uunin reunalla molemmin puolin kelloa. Ne nyökyttelivät päätään ja näyttivät kieltään kuin itsestään. Sain tietää, että ne olivat kotoisin Kiinasta, ja minä päätin lähteä sinne. Ainoa vaikeus oli siinä, että hoitajattareni ei ollut oikein halukas minua sinne saattelemaan. Minä olin päässyt varmuuteen, että Kiina sijaitsi Kunniakaaren tuolla puolen, mutta minä en saanut häntä koskaan lähtemään niin kauas.

Naisten huoneessa oli vielä kukkakoristeinen lattiamatto, jolla minä riemuiten kuppelehdin, ja pieni pehmeä ja leveä sohva, josta tein milloin laivan, milloin hevosen tai ajopelit. Mustapukuinen nainen, joka luullakseni oli lihavahko, oli erittäin lempeä eikä koskaan minua torunut. Valkopukuinen oli toisinaan kärsimätön ja tuittupäinen, mutta hän nauroi hyvin sievästi. Me elimme hyvässä sovussa kaikki kolme, ja minä olin saanut päähäni, ettei kukaan muu kuin minä koskaan tulisi tähän huoneeseen, jossa oli rumat porsliininuket uuninreunalla. Valkopukuinen, jolle ilmaisin tämän ajatukseni, näytti tekevän hiukan leikkiä minusta, mutta minä olin järkähtämätön ja hän lupasi kaikki mitä minä tahdoin.

Hän lupasi. Mutta eräänä päivänä minä tapasin erään herran istumassa sohvassani, jalat minun matollani ja juttelemassa minun naisteni kanssa tyytyväisen näköisenä. Hän antoi heille kirjeenkin, jonka he palauttivat hänelle, kun olivat sen lukeneet. Tuo ei minua miellyttänyt ja minä pyysin sokerivettä, koska minun oli jano ja myöskin siitä syystä, että minut huomattaisiin. Vieras herra loi tosiaankin katseensa minuun.

-- Tässä on eräs pieni naapuri, sanoi mustapukuinen.

-- Se on äitinsä ainokainen, eikö totta? virkkoi herra.

-- On kyllä, sanoi valkopukuinen. Mutta mistä te sen arvaatte?

-- Hän on kovin hemmotellun näköinen, sanoi herra. Hän on tungetteleva ja utelias. Tälläkin hetkellä hänen silmänsä ovat auki kuin ajoportit.

Siimani olivat auki, jotta olisin paremmin nähnyt. En tahdo imarrella itseäni, mutta minä ymmärsin keskustelusta erinomaisen hyvin, että valkopukuisella oli mies, joka oli jotakin jossakin kaukaisessa maassa, että vieras oli tuonut kirjeen tältä mieheltä, että häntä kiitettiin hyväntahtoisuudestaan ja että häntä onniteltiin sen johdosta, että hänet oli nimitetty kabinetin sihteeriksi. Tuo kaikki ei minua tyydyttänyt, ja lähtiessäni minä kieltäydyin syleilemästä valkopukuista rangaistakseni häntä.

Tuona päivänä päivällistä syödessämme kysyin isältäni mikä kabinetti on. Isäni ei vastannut mitään, mutta äitini sanoi sen olevan sellaisen huoneen, jossa on paljon miehiä ja papereita. Mitä ihmettä? Minut pantiin makuulle, ja kummitukset, silmä keskellä poskea, marssivat vuoteeni ohi irvistellen pahemmin kuin koskaan ennen.

Jos luulette minun seuraavana päivänä ajatelleen herraa, jonka olin tavannut valkopukuisen naisen luona, niin erehdytte; minä olin sydämestäni hänet unohtanut ja hänen syynsä on, ettei hän ole kokonaan minun muististani kadonnut. Mutta hänpä rohkeni näyttäytyä kahden ystävättäreni luona. Minä en tiedä, tapahtuiko se kymmenen päivää vai kymmenen vuotta ensimmäisen vierailuni jälkeen. Minä taivun tällä hetkellä uskomaan, että se sattui kymmenen päivän jälkeen. Hän oli hämmästyttävä, tuo herra, joka sillä tavoin anasti minun paikkani! Minä tarkastelin häntä tällä kertaa lähemmin enkä huomannut hänessä mitään miellyttävää. Hänellä oli hyvin kiiltävä tukka, mustat viikset, musta poskiparta, sileäksi ajeltu leuka, jonka keskessä oli kolo, hoikka vartalo, hienot vaatteet ja kaiken tämän lisäksi tyytyväinen ilme. Hän puhui ulkoministerin kabinetista, teatterikappaleista, muodista ja uusista kirjoista, illanvietoista ja tanssiaisista, joissa hän oli turhaan etsinyt näitä naisia. Ja nuo vielä häntä kuuntelivat! Olipa sekin keskustelua! Eikö hän voinut puhua niinkuin puhui minulle mustapukuinen sellaisista maista, joissa vuoret ovat karamellia ja joet limonaadia?

Kun hän oli lähtenyt, niin mustapukuinen sanoi hänen olevan ihastuttavan nuoren miehen. Minä sitävastoin sanoin häntä vanhaksi ja rumaksi. Tämä nauratti kovin valkopukuista. Eihän siinä oikeastaan mitään naurettavaa ollut. Mutta asia oli se, että hän nauroi sille mitä sanoin tai ei minua ollenkaan kuunnellut. Valkopukuisella oli nämä kaksi vikaa puhumatta eräästä kolmannesta, joka saattoi minut epätoivoon: hän itki, itki, itki. Äitini oli sanonut minulle, etteivät isot ihmiset itke koskaan. Ah, hän ei ollut nähnyt niinkuin minä valkopukuista hervahtaneena nojatuoliinsa, kirje avoinna polvillaan, pää heitettynä taaksepäin ja nenäliina silmillään. Tuo kirje (löisin nyt vetoa, että se oli nimetön kirje) toi hänelle paljon surua. Se oli vahinko, sillä hän osasi 1 nauraa niin hyvin! Nämä kaksi vieraskäyntiäni saivat minut ajattelemaan, että minun piti pyytää 1 häntä vaimokseni. Hän sanoi minulle, että hänellä 1 oli iso aviomies Kiinassa ja että hänellä nyt tulisi 1 olemaan pieni puoliso Malaquais'n rantakadulla. 1 Asia oli valmis; hän antoi minulle leivoksen.

Mutta herra mustine poskipartoineen palasi sangen usein. Eräänä päivänä, kun valkopukuinen jutteli minulle, että hän tuottaisi Kiinasta sinisiä kaloja ja ongen, jolla saisin niitä pyydystää, ilmaantui herra jälleen ja otettiin vastaan. Siitä tavasta, jolla me toisiamme katselimme, kävi selvästi ilmi, että me emme toisistamme pitäneet. Valkopukuinen sanoi hänelle, että täti (hän tarkoitti mustapukuista) oli lähtenyt pienille ostoksille Kahden Kääpiön kauppaan. Minä katselin kahta kääpiönukkea uunin reunalla enkä ymmärtänyt miksi oli tarpeellista lähteä ulos, jos tahtoi niiltä ostaa mitä hyvänsä. Mutta joka päivä ilmeni sellaisia asioita, joita oli kovin vaikea ymmärtää! Herra ei näyttänyt ollenkaan panevan pahakseen mustapukuisen poissaoloa ja sanoi valkopukuiselle tahtovansa puhua hänelle vakavasti. Valkopukuinen kohentautui keimaillen pikkusohvassaan ja antoi merkin, että hän oli valmis kuuntelemaan. Mutta herra katseli minua ja näytti hermostuneelta.

-- Hän on kyllä hyvin herttainen, tuo pieni poika, virkkoi hän viimein, silittäen päätäni; mutta...

-- Hän on minun pikku mieheni, sanoi valkopukuinen.

-- No niin, virkkoi herra, ettekö voisi lähettää häntä takaisin äitinsä luo? Sen, mitä minulla on teille sanottavaa, tahtoisin sanoa kahden kesken.

Valkopukuinen myöntyi.

-- Rakkaani, sanoi hän minulle, menehän leikkimään ruokasaliin äläkä palaa, ennenkuin minä sinut kutsun. Menehän, kultaseni!

Minä lähdin haikein mielin. Olihan se kyllä sangen merkillinen, ruokasalikin, sillä siellä oli kellotaulu, jossa näkyi meren rannalla kohoava vuori ja kirkko sinisen taivaan alla. Ja kun kello löi, niin laiva keinui laineilla, veturi vaunuineen kiiti esiin tunnelista ja ilmapallo kohosi kohti korkeuksia. Mutta kun mieli on murheellinen, niin mikään ei näytä hymyilevältä. Kellotaulu pysyikin muuten aivan liikkumattomana. Kävi ilmi, että veturi, laiva ja ilmapallo eivät lähteneetkään liikkeelle kuin joka tunnin kuluttua, ja tunti, se on pitkä! Ainakin se oli pitkä niinä aikoina. Onneksi tuli keittäjätär hakemaan jotakin astiakaapista ja nähdessään minut aivan masentuneena antoi minulle hedelmähilloa, joka lievitti sydämeni kipua. Mutta kun hillo loppui, niin minä vaivuin jälleen suruni valtaan. Vaikka kello ei ollutkaan vielä lyönyt, minä kuvittelin, että tunti toisensa jälkeen oli jo ehtinyt kasautua minun alakuloisen yksinäisyyteni ylitse. Toisin hetkin kuului korviini viereisestä huoneesta herran äänen kaiku; hän anoi hartaasti valkopukuista ja sitten hän tuntui olevan vihoissaan. Se oli oikein. Mutta eivätkö ne koskaan lopettaisi keskusteluaan? Minä painoin nenäni litteäksi ikkunaruutuun, kiskoin jouhia tuolin istuimesta, suurentelin seinäpaperin reikiä, revin verhojen tupsuja ja tein jos jotakin. Ikävystyminen on kamala asia. Vihdoin, kun en enää voinut itseäni hillitä, sipsutin äänettömästi sen huoneen ovelle, jossa porsliininuket olivat uunin reunalla, ja kohotin kättäni tarttuakseni ripaan. Minä tiesin menetteleväni tungettelevasti ja väärin, mutta olin siitä vain tavallaan ylpeä.

Minä avasin oven ja näin valkopukuisen seisovan uuniin nojaten. Herrasmies oli polvillaan hänen edessään, kädet ojossa ikäänkuin olisi aikonut sulkea hänet syliinsä. Hän oli punaisempi kuin kukonheltta; hänen silmänsä olivat pullollaan. Kuinka voi ihminen paneutua sellaiseen tilaan?

-- Riittää, hyvä herra, virkkoi valkopukuinen, joka oli tavallista rusottavampi ja sangen kiihtynyt... Riittää, koska sanotte minua rakastavanne; riittää... älkää pakottako minua katumaan...

Hän näytti säikähtyneeltä ja lopen väsyneeltä.

Minut nähtyään herrasmies nousi nopeasti, ja luulenpa, että hän olisi ensi hetkessä halunnut heittää minut ulos ikkunasta. Mutta sen sijaan, että olisi minua torunut, kuten saatoin odottaa, sieppasi valkopukuinen minut syliinsä nimittäen minua kultasekseen.

Vietyään minut leposohvalle hän itkeskeli pitkän aikaa, poski vasten minun poskeani. Me olimme kahden kesken. Lohduttaakseni häntä sanoin hänelle, että partaniekka herra oli paha mies ja ettei hänen nyt tarvitsisi surra, jos olisi jäänyt minun seuraani, kuten olimme sopineet. Mutta olipa miten hyvänsä, minusta tuntui, että isot ihmiset olivat toisinaan kovin hassunkurisia.

Tuskin olimme ehtineet tyyntyä, kun mustapukuinen palasi ostoksineen.

Hän kysyi, oliko ketään käynyt.

-- Herra Arnould kävi, vastasi valkopukuinen rauhallisesti, mutta hän viipyi vain hetkisen.

Minä tiesin varsin hyvin, että tuo oli satua, mutta valkopukuisen hyvä hengetär, joka varmaan oli jo muutamia hetkiä ollut vaiheellani, laski näkymättömän sormensa huulilleni.

Minä en sen koommin nähnyt herra Arnouldia, ja rakkauttani valkopukuiseen ei enää häirinnyt mikään. Siitä epäilemättä johtuu, että sen muisto on tyystin mielestäni häipynyt. Vielä ihan äskettäin, neljättäkymmentä vuotta myöhemmin, en ollenkaan tiennyt, mihin valkopukuinen oli joutunut.

Hiljattain minun oli mentävä ulkoasiain ministerin toimeenpanemiin tanssiaisiin. Minä olen samaa mieltä kuin lordi Palmerston, joka sanoi, että elämä ulisi siedettävää, ellei tarvitsisi huvitella. Jokapäiväinen työni ei käy yli voimieni ja älyni, ja minä olen lopulta päässyt siihen mieltymään. Mutta julkiset vastaanotot ne minua kovin rasittavat. Minä tiesin, että oli ikävää ja hyödytöntä mennä ministerin tanssiaisiin; minä tiesin sen ja menin sittenkin, sillä Ihmisluonnolle on ominaista ajatella viisaasti ja toimin tyhmästi.

Tuskin olin ehtinyt astua suureen saliin, kun Ilmoitettiin lähettiläs ---- ja rouva ----. Minä olin |o useita kertoja kohdannut lähettilään, jonka hienoissa piirteissä ilmenevä väsähdyksen leima ei suinkaan johtunut yksinomaan valtiomiehentoimen vaikeuksista. Hänen nuoruutensa sanottiin olleen myrskyisän, ja miesten seuroissa kerrottiin hänestä useita uskaliaita kaskuja. Hänen oleskelunsa Kiinassa kolmisenkymmentä vuotta sitten oli erittäin rikas seikkailuista, joita mielellään muistellaan suljettujen ovien takana kahvia juotaessa. Hänen puolisonsa, jota minulla ei ollut kunnia tuntea, näytti olevan kuudennella kymmenellä. Hän oli kokonaan mustiin puettu; muhkeat pitsit verhosivat ihastuttavasti hänen mennyttä kauneuttansa, jonka varjon saattoi vielä aavistaa. Olin onnellinen, kun minut esiteltiin hänelle, sillä minä pidän erinomaisessa arvossa keskustelua iäkkäiden naisten kanssa. Me juttelimme tuhansista asioista viulunsävelten tanssittaessa nuorta väkeä, ja hän tuli sattumalta puhuneeksi ajasta, jolloin oli asunut eräässä vanhassa talossa Malaquais'n rantalaiturin varrella.

-- Te olitte valkopukuinen! huudahdin minä.

-- Aivan oikein, hyvä herra, vastasi hän, minä käytin aina valkoista pukua.

-- Ja minä, hyvä rouva, minä olin teidän pikku puolisonne.

-- Mitä! Oletteko kelpo tohtori Nozière'in poika? Te piditte kovin leivoksista. Pidättekö vieläkin? Tulkaahan meille niitä maistamaan. Meillä on aina lauantaisin pienet teekutsut. Kas, miten löysimme toisemme jälleen!

-- Entä mustapukuinen?

-- Minä olen nykyjään mustapukuinen. Täti parkani kuoli sotavuonna. Elämänsä viimeisinä aikoina hän usein puhui teistä.

Meidän niin pakistessamme eräs valkoviiksinen ja -partainen herrasmies tervehti lähettilään puolisoa vanhan keikarin jäykistynein ja kohteliain elein. Minusta hänen leukansa tuntui hyvin tutulta.

-- Herra Arnould, virkkoi minulle valkopukuinen, vanha -- ystävänne.

3.

Minä annan tämän ruusun sinulle.

Me asuimme suuressa huoneistossa, joka oli täynnä ihmeellisiä esineitä Seinillä oli villi-ihmisiltä voittosaaliiksi saatujen aseitten yläpuolella pääkalloja ja päänahkoja; katoissa riippui intiaaniruuhia airoineen olkiin kiedottujen alligaattorien kupeella; lasikoissa oli lintuja, linnunpesiä, korallinhaaroja ja lukemattomia pieniä luurankoja, jotka näyttivät perin juonikkailta ja pahanilkisiltä. Minä en silloin tiennyt, millaisessa liitossa isäni oli näiden eriskummallisten olioitten kanssa. Nyt sen tiedän: kokoilijan liitossa. Vaikka olikin viisas ja epäitsekäs, hän kumminkin uneksi voivansa sulloa koko luomakunnan yhteen ainoaan kaappiin. Hän sanoi ja uskoi toimivansa tieteen hyväksi, mutta todellisena vaikuttimena oli keräilykiihko.

Koko huoneisto oli täynnä luonnon merkillisyyksiä. Ainoastaan pieneen saliin ei ollut päässyt tunkeutumaan eläintiede, ei kivennäistiede, ei kansatiede eikä luonnottomuuksien tutkimus; siellä ei ollut käärmeennahkoja, ei kilpikonnankuoria, ei luita, ei piikärkisiä nuolia, ei intiaanien sotakirveitä, vaan yksinomaan ruusuja. Niitä oli pienen salin seinäpaperi kirjavanaan. Ne olivat ruusunnuppuja, vielä aukeamattomia, vaatimattomia, kaikki yhtäläisiä ja kaikki kauniita.