Part 12
Nuo selitykset ovat kieltämättä älykkäitä, mutta luullakseni ihan vailla perusteita. Vast'ikâân te hääditte minut unkarilaisineni hiiteen. Minä puolestani huomautan teille, ettei teorianne ole lainkaan uusi. Isoisä vainajani, joka lueskeli ahkerasti Dupuis'tâ, de Volneytä ja Dulaure'ia, piti eläinrataa kaikkien kulttien alkujuurena. Tuo kelpo ukko sanoi minulle, äiti parkasi suureksi mieliharmiksi, että Jeesus Kristus oli aurinko ja hänen kaksitoista apostoliansa vuoden kaksitoista kuukautta. Mutta tiedättekö, herra tiedemies, miten eräs henkevä mies saattoi häpeään Dupuis'n, Volneyn ja isoisäni? Hän sovellutti heidän teoriansa ensimmäisen Napoleonin historiaan ja osoitti siten, ettei Napoleonia ollut ollutkaan, että hänen historiansa oli pelkkää tarua. Sankari, joka syntyy merensaaressa, viettää voittoja idän ja etelän mailla, menettää mahtinsa talvella pohjoisessa ja häviää valtamereen, -- sanoo kirjailija, jonka nimen olen unohtanut -- on ilmeisesti aurinko. Hänen kaksitoista marsalkkaansa ovat eläinradan kaksitoista merkkiä, ja hänen neljä veljeänsä tarkoittavat neljää vuodenaikaa. Pelkäänpä, Raimund, että käsittelette Sinipartaa samalla tavalla kuin tuo henkevä tutkija Napoleonia.
RAIMUND.
Kirjailija, josta puhutte, oli tosiaankin henkevä ja tietorikas; hänen nimensä oli Jean-Baptiste Pérès. Hän kuoli kirjastonhoitajana Agenissa vuonna 1840. Hänen merkillinen pieni kirjansa, joka kertoo Kuinka Napoleonia ei ole ollut koskaan olemassakaan, painettiin, ellen erehdy, vuonna 1817.
Se on itse asiassa erittäin terävä Dupuis'n teorian arvostelu. Mutta teoria, jonka yksityisen, ja niinmuodoin vailla vakuutusvoimaa olevan sovellutuksen teille esitin, perustuu vertailevaan kielitieteeseen ja mytologiaan. Kuten tiedätte, ovat Grimm-veljekset koonneet saksalaiset kansansadut. Heidän esimerkkiään on seurattu melkein kaikissa maissa, joten meillä nykyään on skandinaavisten, tanskalaisten, flaamilaisten, venäläisten, englantilaisten, italialaisten, erinäisten afrikkalaisten y.m. satujen kokoelmia. Näitä satuja lukiessaan huomaa ihmeekseen, että ne kaikki tai melkein kaikki johtuvat muutamista harvoista perusmuodoista. Skandinaavinen satu näyttää tarkoin noudattavan jotakin ranskalaista satua, joka vuorostaan toistaa jonkin italialaisen sadun tärkeimmät piirteet. Kumminkaan ei sovi otaksua, että nämä yhtäläisyydet johtuisivat eri kansojen välisistä peräkkäisistä lainoista. Niinpä onkin otaksuttu, kuten jo äsken huomautin, että ihmiskunnan eri heimot ovat tunteneet nämä tarinat ennen eroamistaan ja ovat ne kuvitelleet ikimuistoisen leponsa aikana yhteisessä kehdossaan. Mutta koska ei ole kuultu puhuttavan sellaisesta ajasta ja paikasta, jossa zulut, papualaiset ja intialaiset olisivat yhdessä paimennelleet härkiänsä, täytyy ajatella, että ihmismielen yhdistelmät sen lapsuusaikana ovat kaikkialla samat, että samat ilmiöt ovat aiheuttaneet kaikissa alkukantaisissa aivoissa samanlaisia vaikutelmia ja että ihmiset, joita kaikkia rasittaa nälkä, pelko ja rakkaus, ja joilla kaikilla on sama taivas pään päällä ja sama maankamara jalkojen alla, ovat kuvitelleet samat pienet tapahtumasarjat selvittääkseen itselleen luonnon ja kohtalon salaisuuksia.
Kansansadut siis kuvailivat alkujaan elämää ja olioita, ja tämä kuvailu oli omiansa tyydyttämään sangen kehittymättömiä olentoja. Se tapahtui luultavasti jokseenkin samaan tapaan valkoisten, keltaisten ja mustain ihmisten aivoissa.
Niin ollen luulisin olevan viisainta pysytellä indoeurooppalaisen perintätiedon piirissä ja palautua Baktriassa asuneisiin esi-isiimme jättäen muut ihmisheimot huomioonottamatta.
OKTAVIUS.
Minä kuuntelen teitä mielelläni. Mutta luuletteko, että näin hämärä asia voidaan vaaratta uskoa keskustelun sattumain varaan?
RAIMOND.
Totta puhuen uskon, että tutunomaisen juttelun sattumat ovat asialleni vähemmän vaaralliset kuin kirjoitetun tutkielman loogilliset kehittelyt. Älkää käytelkö tätä tunnustusta kohtuuttomasti aseena minua vastaan; minä peruutan sen heti, jos yritätte käyttää sitä hyödyksenne minun kustannuksellani. Tästä lähtien minä esitän pelkkiä väitteitä. Tahdon sanoa varmasti, mitä sanon. Pankaa se mieleenne. Huomautan vielä, että jos puhun kahdapäin, mikä on varsin luultavaa, niin se johtuu siitä, että kohtelen yhtä hellästi ajatukseni molempia eripuraisia poikia ollakseni varma siitä, etten tee vääryyttä sille, joka on oikeassa. Sitäpaitsi olen kirpeä, pureva ja mikäli mahdollista yltiöpäinen.
LAURA.
Saammepa nähdä, sopiiko sellainen ilme kasvoihinne. Mutta kuka teitä käskee sen omaksumaan.
RAIMOND.
Kokemus. Se todistaa minulle, että ankarinkin epäily lakkaa, kun alkaa puhe tai toiminta. Kohta kun puhun, väitän jotakin. Täytyy uskaltaa tehdä päätös. Minä alistun siihen. Niinmuodoin säästän teiltä sellaiset kielelliset pitsihunnut kuin "kukaties", "jos niin rohkenen sanoa", "tavallaan", joita vain Renanin lainen kirjailija osaa käyttää sievästi kaunisteenaan.
OKTAVIUS.
Olkaa kirpeä ja pureva. Mutta suvaitkaa hieman järjestellä esitystänne. Ja nyt, kun teillä on väite esitettävänä, esittäkää se niin, että tiedämme mitä se sisältää.
RAIMUND.
Kaikki ne, jotka osaavat menestyksellisesti liikkua yleisen oppineisuuden aloilla, ovat oivaltaneet saduissa piilevän vanhoja myyttejä ja mietelauselmia. Max Müller on sanonut (luulen voivani toistaa hänen lausuntonsa täsmälleen oikein): "Sadut ovat mytologian uudenaikainen kieliparsi, ja jos ne on otettava tieteellisen tutkimuksen esineiksi, on ensimmäisenä tehtävänä palauttaa jokainen nykyaikainen satu vanhempaan legendaan ja jokainen legenda alkukantaiseen myyttiin."
LAURA.
Oletteko suorittanut tuon tehtävän, serkku hyvä?
RAIMUND.
Jos olisin suorittanut tuon suunnattoman työn, ei päässäni olisi enää ainoatakaan hiuskarvaa eikä minulla olisi iloa katsella teitä muuten kuin neljäin rillien läpi, viheriän suojustimen alitse. Työ on vielä suorittamatta, mutta kerätty aines riittää tiedemiehille osoittamaan, etteivät sadut ole pelkkiä ilmavia haaveita, vaan että ne useasti, kuten Max Müller sanoo, "juontavat kaikki juurensa aina muinaisen kielen ja muinaisen ajatuksen alkuaiheista saakka". Vanhat, ränstyneet ja jälleen lapsiksi muuttuneet jumalat, jotka on sysätty inhimillisten olojen ulkopuolelle, voivat vielä huvittaa pieniä poikia ja tyttöjä. Ne toimivat isoisinä. Ja onko olemassakaan tointa, joka paremmin sopisi näille ikälopuille maan ja taivaan muinaisille herroille. Sadut ovat kauniita uskonnollisia runoelmia, jotka ovat ihmisiltä yleensä unohtuneet, mutta joita hurskaat isoäidit ovat säilytelleet uskollisessa muistissaan. Nämä runoelmat ovat muuttuneet lapsellisiksi ja ovat säilyneet viehättävinä, kun niitä on lempein huulin kertoellut vanha kehrääjämummo lieden luo kerääntyneille poikansa pienokaisille.
Valkoihoisten ihmisten heimot ovat hajautuneet. Toiset ovat kulkeneet läpikuultoisen taivaan alle, poikki lumihohtoisten vuoristojen ja pitkin rantamaita, joita huuhtelee sininen, laulava meri; toiset ovat häipyneet surunvoittoiseen sumumaailmaan, pohjoisten merten rannikoille, missä maa ja taivas toisiaan tapailevat jättäen tilaa vain epämääräisille ja eriskummallisille muodoille. Toiset ovat leiriytyneet yksitoikkoisille aromaille, mistä heidän laihat ratsunsa hakivat ravintoansa; toiset ovat kallistaneet päänsä lumihangelle, päittensä päällä raudankarvainen, timantteja välkkyvä taivas. On niitäkin, jotka ovat lähteneet poimimaan kultakukkaa graniittiselta mantereelta. Ja Intian pojat ovat juoneet kaikkien Euroopan virtojen vettä. Mutta kaikkialla, mökissä, teltassa ja tasangolle sytytetyn risuvalkean ääressä, on muinaisten aikojen lapsi vuorostaan mummoksi muuttuneena kertonut pienokaisille satuja, joita oli oman lapsuutensa aikana kuullut. Henkilöt olivat samat, samoin tapaukset. Mutta kertojan huomaamatta saivat tarinat sen ilman sävyä, jota hän oli pitkän elämänsä ajan hengitellyt ja sen maan tuntua, joka oli pian kätkevä hänet poveensa. Heimo lähti jälleen liikkeelle kokemaan väsymystä ja vaaroja ja jätti jälkeensä Idän puolelle isoäidin, joka nukkui nuorten ja vanhain vainajain keskellä. Mutta hänen nyt jäykistyneiltä huuliltaan kaikuneet kertoelmat pyrähtivät lentoon kuin Psyyken perhot, laskeutuivat jälleen vanhojen kehrääjä-mummojen huulille ja saivat jälleen muinaisen rodun nousevan polven silmät säteilemään. Kuka se opetti Aasinnahan pienille pojille ja tytöille Ranskassa, "suloisessa Ranskanmaassa", kuten laulussa sanotaan? "Sen teki Hanhi-emo", vastaavat kylän tietäjät, "Hanhi-emo, joka lakkaamatta kehräsi ja lakkaamatta tarinoi". Tiedemiehet asiaa tutkimaan. He ovat tunteneet Hanhi-emoksi sen kuningatar Hanhenjalan, jonka vanhat mestarit ovat kuvanneet Troyes'n hiippakunnassa sijaitsevan Sainte-Marie de Nesles kirkon pääovelle, Dijonin Sainte-Benigne kirkon pääovelle, Auvergne'issa sijaitsevan Saint-Pourcain kirkon ja Neversin Saint-Pierre kirkon pääoville. He ovat yhdistäneet Hanhi-emon kuningatar Bertrade'iin, kuningas Robertin vaimoon ja äitikummiin, kuningatar Bertha Isojalkaan, Kaarle Suuren äitiin, Saban kuningattareen, jolla oli sorkkajalka, koska hän palveli epäjumalia, Skandinaavian kauneimpaan jumalattareen Frejaan, jolla oli joutsenen jalka, pyhään Luciaan, jonka ruumis, samoinkuin nimikin, oli pelkkää kirkkautta. Mutta sellaisissa etsinnöissä joutuu kovin kauas ja eksyy omaan kuvitteluunsa. Mitä merkitsee Hanhi-emo muuta kuin meidän kaikkien isoäitiä ja isoäitiemme isoäitejä, naisia, joilla oli vilpitön sydän ja nystermäiset käsivarret, jotka suorittivat nöyrän ylevästi jokapäiväiset askareensa ja iän riuduttamina, lihattomina ja verettöminä kuin heinäsirkat vielä juttelivat lieden kulmalla, mustuneen hirren alla, esittäen kaikille tuvan tenavoille pitkiä tarinoita, jotka loivat mieleen lukemattomia kuvia? Ja koruton runous, vainioiden, metsien ja lähteitten runous kumpusi raikkaana hampaattoman vanhuksen huulilta. Esivanhempain ristikankaalle, ikivanhalle pohjalle, kutoi Hanhi-emo tuttuja kuviansa: linnan jämeine torneineen, olkikattoisen majan, ravitsevan pellon, salaperäisen suuren metsän ja kauniit naiset, hengettäret, jotka ovat maalaiskansalle hyvin tuttuja ja joita Jeanne d'Arc olisi voinut nähdä iltaisin ison kastanjapuun alla, lähteen partaalla...
Miten on laita, serkkuseni, olenko tärvellyt sadut?
LAURA.
Puhukaa, puhukaa, minä kuuntelen.
RAIMUND.
Jos minun olisi valittava, niin antaisin mielelläni kokonaisen kirjaston filosofisia teoksia, kunhan minulle jätettäisiin Aasinnahka. Kirjallisuudessamme on vain La Fontaine vaistonnut Hanhi-emon tavoin maankamaran runouden, kotoisten seikkain vanhan ja syvän viehätyksen.
Mutta sallikaahan minun koota yhteen eräitä tärkeitä huomioita, joita ei sovi jättää keskustelun satunnaisuuksien siroteltaviksi. Kielet olivat alkujaan täynnä kuvia ja elähdyttivät kaikkea, minkä nimesivät. Ne varustivat inhimillisillä tunteilla tähdet, pilvet, "taivaan lehmät", valon, tuulet, aamuruskon. Kuvallisesta, eloisasta kielestä sukeutui myytti ja myytistä syntyi satu. Satu muuntui lakkaamatta, sillä muuntuminen on olemassaolon ensimmäinen välttämätön ehto. Se käsitettiin sanan- ja kirjaimenmukaisesti, ja onneksi ei ollut olemassa henkeviä ihmisiä, jotka olisivat alentaneet sen vertauskuvaksi siten sen paikalla surmaten. Kelpo väki näki Aasinnahassa Aasinnahan itsensä, ei enempää eikä vähempää. Perrault ei etsinyt siitä muuta. Tuli tiede, joka yhdellä ainoalla silmäyksellä käsitti myytin ja sadun pitkän kehityslinjan ja sanoi: "Aamurusko muuttuu Aasinnahaksi." Mutta sen on lisättävä, että Aasinnahka, kohta kun se kuviteltiin, sai erikoisen piirteensä ja eli omaan laskuunsa.
LAURA.
Minä alan oivaltaa, mitä sanotte. Mutta koska mainitsette Aasinnahan, tunnustan teille, että sen tarinassa on eräs seikka, joka loukkaa minua mitä suurimmassa määrässä. Onko joku intialainen antanut Aasinnahan isälle tuon inhoittavan, omaan tyttäreen kohdistuvan intohimon?
RAIMUND.
Jos syvennymme myytin ytimeen, niin teitä säikyttävä sukurutsaus näyttää varsin viattomalta. Aasinnahka on aamurusko; se on auringon tytär, koska se on valon aiheuttama. Kun sanotaan kuninkaan rakastuneen tyttäreensä, niin tuo merkitsee, että aurinko noustessaan tavoittelee aamuruskoa. Vedojen mytologiassa Prajapati, luomisen herra, koko luomakunnan kaitsija, täysin sama kuin aurinko, ajaa takaa tytärtänsä Ushasta, aamuruskoa, joka pakenee häntä.
LAURA.
Olipa kuninkaanne aurinko tai mikä hyvänsä, joka tapauksessa hän minua loukkaa, ja minä olen vihoissani hänen keksijöilleen.
RAIMUND.
He olivat viattomat ja niinmuodoin vailla moraalia... Älkää väittäkö vastaan, serkku, siveellinen turmelus se vasta antaa moraalille olemisen oikeuden, samoinkuin väkivalta tekee välttämättömäksi lain. Kuninkaan tytärtänsä kohtaan tuntema tunne, jota perintä tieto ja Perrault ovat hartaan vilpittömästi kunnioittaneet, todistaa sadun korkeata ikää sijoittaen sen aina Ariadnen patriarkaalisten heimojen aikoihin. Näissä viattomissa paimenperheissä ei sukurutsausta ollenkaan kammoksuttu; isän nimenä oli "se, joka suojelee", veljen nimenä "se, joka auttaa", sisaren "se, joka lohduttaa", tyttären "se, joka lypsää lehmät", puolisoa nimitettiin "väkeväksi". Nämä auringonmaan härkäpaimenet eivät olleet lainkaan keksineet häveliäisyyttä. Heidän keskuudessaan nainen oli vailla salaperäisyyttä ja niinmuodoin vaaraton. Patriarkan tahto oli ainoa laki, joka salli miehen tuoda itselleen puolison kahden valkoisen härän vetämissä vankkureissa, tai kielsi sen häneltä. Jos isän ja tyttären liitto olojen pakosta olikin harvinainen, ei sitä kuitenkaan moitittu. Aasinnahan isä ei synnyttänyt mitään pahennusta. Pahennus on luonteenomainen sivistyneille yhdyskunnille, joiden kalleimpien huvitusten joukkoon se kuuluu.
OKTAVIUS.
Minä sallin teidän jaaritella. Mutta olen varma siitä, etteivät selityksenne kelpaa mihinkään. Moraali on ihmisessä myötäsyntyinen.
RAIMUND.
Moraali on tapoja käsittelevää tiedettä; se muuttuu tapojen ohella. Se on erilainen eri maissa eikä pysy missään kymmentä vuotta ennallaan.
Teidän moraalinne, Oktavius, ei ole isänne moraali. Myötäsyntyiset aatteet ovat pelkkää haavetta.
LAURA.
Hyvät herrat, jättäkäämme sikseen moraali ja myötäsyntyiset aatteet, jotka ovat ylen ikäviä asioita, ja palatkaamme Aasinnahan isään, joka on aurinko.
RAIMUND.
Muistattehan, että hän elätti tallissaan mitä jaloimpien, kauniilla loimilla varustettujen, "kullasta ja kirjo-ompeluksista kankeiden" hevosten joukossa "aasia, joka oli luotu niin omituiseksi, etteivät sen pahnat olleet milloinkaan likaiset, vaan joka aamu kauniiden kultarahain peitossa". No niin, tämä itämainen aasi on auringonratsu, ja ne kultakolikot, joihin sen pahnat peittyvät, tarkoittavat niitä valoläikkiä, joita päivänpaiste luo tunkeutuessaan lehväin lomitse. Sen nahka on erikoinen, pilvenlonkaa merkitsevä vertauskuva. Aamurusko verhoutuu siihen ja häviää. Muistattehan sen soman kohtauksen, jossa taivaansiniseen hameeseen puetun Aasinnahan näkee kaunis prinssi, joka tirkistää avaimenreiästä? Tuo prinssi, kuninkaan poika, on auringonsäde...
LAURA.
Joka tuikahtaa ovenraosta, toisin sanoen kahden pilven välitse, eikö totta?
RAIMUND.
Paremmin ei voisi sanoa, serkkuseni, ja havaitsenpa, että ymmärrätte ihailtavan hyvin vertailevaa mytologiaa. -- Ottakaamme kaikkein yksinkertaisin satu, tuo tarina nuoresta tytöstä, jonka suusta suikahtaa kaksi ruusua, kaksi helmeä ja kaksi timanttia. Tämä nuori tyttö on aamurusko, joka saa kukat puhkeamaan ja valaa niihin kastetta ja valoa. Hänen ilkeä sisarensa, joka oksentaa konnia, on usva. -- Lieden poron tuhrima Tuhkimo on aamurusko, jota pilvet himmentävät. Nuori prinssi, joka ottaa hänet puolisokseen, on aurinko.
OKTAVIUS.
Siniparran vaimot ovat aamuruskoja, Aasinnahka on aamurusko, nuori tyttö, jonka suusta pursuaa ruusuja ja helmiä, on aamurusko. Tuhkimus on aamurusko. Te ette puhu muusta kuin aamuruskoista.
RAIMUND.
Aamurusko, Intian suurenmoinen aamurusko, on tosiaankin arjalaisen mytologian runsain lähde. Sitä ylistetään monenlaisin nimin ja muodoin Vedahymneissä, Ja yöllä sitä kutsutaan, sitä odotetaan pelon- ja toivonsekaisin tuntein:
"Meidän vanha ystävämme, Aamurusko, palanneeko hän? Voittaako valkeuden jumala yön vallat?" Hän saapuu jo, tuo heleä, nuori tyttö, "hän lähestyy jokaista taloa", ja kaikkien sydämet riemastuvat. Hän se on, Djaus-jumalan tytär, ylhäinen paimentyttö. Joka aamu hän vie laitumelle taivaalliset lehmät, joiden täysistä utareista tihkuu kuivanmaan kamaralle raikas, virvoittava kaste.
Samoinkuin hänen tuloansa lauletaan hänen katoamistansakin; hymni ylistää auringon voittoa:
"Jälleen olet suorittanut voimallisen ja uljaan työn, oi Indra! Sinä lyöt Djaus-jumalan tyttären, naisen, jota on vaikea voittaa. Niin, Djaus-jumalan tyttären, loistavan aamuruskon, olet sinä, Indra, suuri sankari, lyönyt pirstaleiksi.
"Aamurusko syöksyi pois särkyneistä vaunuistaan peläten Indran, härän, häntä puskevan.
"Hänen vaununsa jäivät siihen, särkyneinä; mutta hän itse pakeni kauas, kauas."
Alkukannalla elävä intialainen muodosti itselleen aamuruskosta kuvan, joka alinomaa vaihtui säilyen kumminkin aina eloisana, ja tuon kuvan heikentyneitä ja muuntuneita heijastuksia voidaan vielä nähdä niissä saduissa, joista olemme puhuneet, samoinkuin vielä Pikku Punahilkan tarinassakin. Ison Äidin pikku tytön päähineen väri on ensimmäinen hänen taivaallisen alkuperänsä ilmaisija. Hänelle uskottu tehtävä, leipäkyrsän ja voipytyn kuljettaminen, saa hänet muistuttamaan Vedain aamuruskoa, joka on viestinviejä. Susi, joka hänet syö...
LAURA.
On pilvi.
RAIMUND.
Ei, serkkuseni. Se on aurinko
LAURA.
Aurinkoko susi?
RAIMUND.
Ahnas susi, kiiltäväkarva, Vrika, Vedain susi. Älkää unohtako, että auringonjumalilla, kreikkalaisten lyykialaisella Apollonilla ja latinalaisten Apollo Soran uksella on tunnuskuvanaan susi.
OKTAVIUS.
Kuinka on aurinkoa voitu verrata suteen?
RAIMUND.
Kun aurinko saa vesisäiliöt kuiviksi, paahtaa nurmet ja kuivaa laihtuneiden, läähättävien vetojuhtien selkänahan, niin eikö se ole ahne susi? Suden karva kiiltää, sen silmäterät hehkuvat, se näyttää valkoisia hampaitaan, sen leuat ja lanteet ovat lujat; sen karvan ja silmäin kiilto ja sen leukain raateluvoima ovat auringon ominaisuuksia. Te, Oktavius, ette juuri pelkää aurinkoa tässä kosteassa maassa, jossa omenapuut kukoistavat, mutta Pikku Punahilkka, joka saapuu kaukaa, on kulkenut halki kuumien seutujen.
LAURA.
Aamurusko kuolee ja herää jälleen eloon. Mutta Pikku Punahilkka ei kuoltuaan enää palaa. Hän teki väärin poimiessaan pähkinöitä ja kuunnellessaan sutta, mutta pitikö hänen siitä syystä joutua armotta syödyksi? Eikö olisi ollut parempi, jos hän olisi päässyt suden vatsasta niinkuin aamurusko yön vankeudesta?
RAIMUND.
Säälinne, serkku hyvä, on varsin henkevää. Pikku Punahilkan kuolema ei voi olla lopullinen. Hanhi-emo oli unohtanut sadun loppuosan.
Hänen iällänsä voi jotain unohtaa.
Mutta Saksan ja Englannin isoäidit tietävät varsin hyvin, että Pikku Punahilkka kuolee ja herää jälleen eloon kuten aamurusko. He kertovat metsästäjän halkaisseen pedon vatsan ja vetäneen sieltä esille rusottavan pienokaisen, joka silmät suurina lausuu:
-- Voi, kuinka minua peloitti ja kuinka pimeä tuolla sisällä olikaan!
Minä lehteilin äskettäin tyttärenne huoneessa erästä värillistä kuvakirjaa, jonka englantilainen Walter Crane on varustanut tarumaisilla, leikillisillä kuvilla. Mainitun taiteilijan mielikuvitus on samalla syvämielinen ja tutunomainen: hän tajuaa legendoja ja rakastaa elämää, hän kunnioittaa menneisyyttä ja nauttii nykyisyydestä. Hän on englantilainen henki. Kirja, jota selailin, sisälsi Little Red Riding Hoodin (englantilaisten Pikku Punahilkan) tekstin ja kuvat. Susi nielee tytön. Mutta eräs viheriään nuttuun, keltaisiin housuihin ja kaulussaappaisiin puettu maalaisherrasmies ampuu kuulan suden kiiltävien silmien väliin, avaa metsästyspuukollaan pedon vatsan, josta pienokainen astuu ulos raikkaana kuin ruusu.
Niin on asia todellisuudessa, ja te, serkkuseni, olette sen arvannut. Mitä tulee Prinsessa Ruususeen, jonka seikkailussa ilmenee korutonta, syvää runoutta...
OKTAVIUS.
Hän on aamurusko!
RAIMUND.
Ei. Prinsessa Ruusunen, Saapasjalkakissa ja Peukaloinen liittyvät erääseen toiseen arjalaiseen legendaryhmään, joka vertauskuvallisesti esittää talven ja kesän taistelua, luonnon uudistumista, tuota ikuista seikkailua, jonka sankarina on universaalinen Adonis, maailman ruusu, joka lakkaamatta kuihtuu ja jälleen kukoistaa. Prinsessa Ruusunen ei ole mikään muu kuin Asteria, Latonan heleä sisar, hän on Cora ja Proserpina. Kansan mielikuvitus kulki onnekasta latua pukiessaan valon siihen elävään hahmoon, jota valo maan päällä hellimmin hyväilee, nimittäin nuoren tytön hahmoon. Minä puolestani pidän metsän nukkuvasta prinsessasta, jota ajatellessani johtuu mieleeni Vergiliuksen Eurydike ja Eddan Brunhilde. Toista pistää käärme, toista orjantappuranpiikki, ja molemmat pelastuvat ikuisen varjon maasta: kreikattaren vapauttaa runoilija, Skandinaavian naisen soturi, kumpikin rakastuneita. Myyttien valosankarien yhteisenä kohtalona on vaipua tainnoksiin jonkin terävän esineen, orjantappuranokaan, pedon kynnen tai kehrävarren pistosta. Eräässä miss Freren löytämässä dekaanilaisessa legendassa pieni tyttö saa piston kynnestä, jonka eräs rakshasa on jättänyt oveen. Hän vaipuu kohta hengettömäksi. Ohikulkeva kuningas syleilee ja lämmittää häntä. Näille talven ja kesän, varjon ja valon, yön ja päivän näytelmille on ominaista, että ne alkavat yhä uudelleen. Perraultin esittämä satu alkaa jälleen siitä, mihin sen luulisi päättyvän. Prinsessa ottaa prinssin miehekseen ja tästä avioliitosta syntyy kaksi poikaa, pieni Päivä ja pieni Sarastus, Hesiodoksen Aithra ja Hemeros, tai, jos niin haluatte, Plioibos ja Artemis. Prinssin poissaollessa hänen äitinsä, syöjätär, rakshasa eli yön hirmu, uhkaa niellä ylhäiset lapset, molemmat nuoret valot, jotka pelastaa palaava kuningas-aurinko. Prinsessa Ruususella on läntisessä Ranskassa maalaissisar. Hänen tarinansa kertoo koruttomasti eräs vanha laulu, jossa jumalallinen legenda on ehtinyt äärimmäiseen alennustilaansa. Jos väliasteet puuttuisivat, olisi mahdotonta tuntea laulun ryysytyttöä siksi taivaalliseksi valoksi, joka talvella riutuu ja keväällä jälleen elpyy. Persialaisten suuressa kertomarunoelmassa Shahnamessa tutustumme sankariin, jonka kohtalo muistuttaa Prinsessa Ruususen kohtaloa. Isfendiar, jota ei mikään miekka kykene haavoittamaan, saa silmäänsä kuolettavan piston orjantappurapiikistä. Skandinaavisen Eddan kertomus Balderista osoittaa Prinsessa Ruususeen verrattuna vieläkin yllättävämpiä yhtäläisyyksiä.
Kuten kuninkaantyttären kätkyen ympärille kerääntyneet haltijattaret vannovat kaikki jumalat tekevänsä jumalallisen lapsen, Balderin vahingoittumattomaksi maan päällä. Mutta vaaroja ajatellessaan kuolemattomat unohtavat mistelin, joka ei kasva maassa, aivan samoin kuin kuningas ja kuningatar unohtivat eukon, joka kehräsi heidän linnansa tornissa. Prinsessaa pistää kehrävarsi; mistelinoksa surmaa Balderin.
"Siinä makasi maassa Balder, kuolleena, ja hänen ympärillään kasoittain miekkoja, tulisoihtuja, keihäitä ja peitsiä, joita jumalat olivat huvikseen singonneet kohti asein vahingoittumatonta Balderia. Mutta hänen rintaansa oli työntynyt kuolettava mistelinoksa, jonka Loke oli antanut Hoderille ja jonka Hoder ampui mitään pahaa aavistamatta."
LAURA.
Kaikki tuo on erittäin kaunista; mutta ettekö tiedä mitään sanoa pienestä Pouffe-koirasta, joka oli prinsessan vuoteessa? Minusta se on kovin soma: se kasvoi markiisitarten sylissä, ja minä kuvittelen rouva de Sévignén sitä hyväilleen kädellään, joka osasi kirjoittaa mitä kauneimpia kirjeitä.
RAIMUND.