Part 11

-- Eno Bog, nyt minä tunnen kaikkien niiden kasvien nimet, jotka olet minulle maininnut. Tässä ovat ne, jotka parantavat, ja tuossa ne, jotka lohduttavat. Minä tahdon ne säilyttää voidakseni ne aina tuntea ja opettaakseni toisiakin ne tuntemaan. Nyi tarvitsisin ison kirjan, jossa voisin ne kuivata.

-- Ota tämä, sanoi Bog.

Hän ojensi tytölle ensimmäisen nidoksen Inhimillisiä erehdyksiä koskevaa tutkimustaan.

Kun nidoksen joka lehden välissä oli kasvi, otettiin seuraava nidos. Kolmen kesän kuluessa oli koko teos muuttunut kasvikokoelmaksi.

III.

Susannan kirjasto.

1.

Rouva D----lle.

Pariisissa joulukuun 15:nä 188-.

Joulu on tulossa. Se on lahjojen ja toivojen juhla, ja lapsilla on siinä tärkein osa. Onhan se luonnollistakin. He kaipaavat kovin rakkautta. Sitäpaitsi he ovat viehättäviä sen vuoksi, että ovat köyhiä. Niilläkään heistä, jotka ovat syntyneet keskellä loistoa ja ylellisyyttä, ei ole muuta kuin se, mikä heille annetaan. Ja vihdoin: he eivät palkitse. Siitä syystä on ilo antaa heille lahjoja.

Heille sopivien lelujen ja kirjojen valitseminen on mitä mielenkiintoisin tehtävä. Minä kirjoitan vielä kerran leluja koskevan filosofisen tutkielman. Tämä aihe houkuttelee minua, mutta minä uskallan siihen ryhtyä vasta pitkällisen ja vakavan valmistelun jälkeen.

Tällä kertaa minä tyydyn käsittelemään kirjoja, joiden tarkoituksena on pienokaisten hauskuttaminen, ja koska olette minua kehoittanut, esitän teille, hyvä rouva, asiaa koskevia mietelmiä.

Nousee kohta esiin kysymys: Onko lapsille mieluummin annettava sellaisia kirjoja, jotka on kirjoitettu nimenomaan heitä varten?

Tämän kysymyksen vastaamiseen riittää kokemus. On huomattava, että lapset useimmiten erittäin vastahakoisesti lukevat kirjoja, jotka on tehty heitä varten. Tämä vastenmielisyys on erittäin helposti selitettävissä. He tuntevat heti ensi sivulta, että tekijä on pyrkinyt tunkeutumaan heidän elopiiriinsä sen sijaan, että olisi siirtänyt heidät omaan maailmaansa, joten he eivät hänen johdollaan löydä sitä uutuutta, sitä tuntemattomuutta, jota ihmishenki joka ikäkautena ikävöi. Pienokaisissa elää jo sama uteliaisuus, joka luo tiedemiehiä ja runoilijoita. He haluavat heille paljastettavan kaikkeuden, salaperäisen kaikkeuden olemusta. Kirjailija, joka peräyttää heidät omaan itseensä, pakottaen heitä katselemaan omia lapsellisuuksiaan, ikävystyttää heitä hirmuisesti.

Siihen suuntaan kumminkin ikävä kyllä ponnistellaan, kun valmistetaan jotakin nuorinta väkeä varten. Tekijä tahtoo muuttua lapsen kaltaiseksi. Hän muuttuukin lapseksi, mutta lapsen viattomuutta ja suloa hänessä ei ole. Minä muistan erään Palaneen koulutalon, joka pistettiin käteeni mitä parhain aikomuksin. Minä olin seitsenvuotias ja käsitin sen olevan typerän tekeleen. Jos eteeni olisi tullut vielä toinen Palanut koulutalo, niin olisin alkanut inhota kirjoja. Minä ihailin kirjoja jo siihen aikaan.

-- Mutta, väittänette ehkä vastaan, pitäähän sentään muovailla esitys sellaiseksi, että nuorten äly riittää sen käsittämiseen.

Epäilemättä, mutta yritys onnistuu huonosti, kun käytetään tavanomaista menetelmää, teeskennellään typeryyttä, omaksutaan tekopyhä esitystapa, ilmaistaan sulottomasti voimattomia asioita, sanalla sanoen: luovutaan kaikesta siitä, niissä täysikasvuisen älyn viehätys- ja vakuutusvoima piilee.

Lapset eivät ymmärrä mitään niin hyvin kuin todellista neroa. Teokset, jotka miellyttävät pieniä poikia ja tyttöjä, ovat ylevämielisiä teoksia, täynnä luovan voiman suuria ilmauksia, teoksia, joiden kauniisti järjestyneet osat muodostavat loistavan kokonaisuuden ja joiden tyyli on kiinteä ja mielevä.

Minä olen useita kertoja luetuttanut pienillä lapsilla muutamia Odysseian lauluja, hyvää käännöstä käyttäen. Lapset olivat ihastuksissaan. Don Quixote on, melkoisesti karsittuna, miellyttävintä lukemista, mitä kaksitoistavuotias voi saada käsiinsä. Minä puolestani olen lukenut Cervanteen jaloa teosta siitä lähtien kuin olen lukea osannut ja olen siihen siinä määrin kiintynyt ja sitä niin hyvin vaistonnut, että minun on suurelta osalta kiittäminen tuota lukemista siitä hilpeydestä, mikä vieläkin asuu mielessäni.

Robinson Crusoekin, joka on toista sataa vuotta ollut lapsuusiän klassillinen teos, kirjoitettiin aikoinaan täysikasvuisia, vakavia mieshenkilöitä, Lontoon Cityn kauppiaita ja Hänen Majesteettinsa merimiehiä varten. Tekijä käytteli siinä koko taitoansa, terävää älyänsä, laajoja tietojansa ja kokemustansa. Ja kaikki tuo olikin lopulta välttämätöntä koulupoikain huvittamiseksi.

Mainitsemiini mestariteoksiin sisältyy tapaussarja ja henkilöitä. Maailman känneinkään kirja ei kiinnitä lapsen mieltä, jos siinä on aatteet ilmaistu abstraktiseen tapaan. Kyky abstrahoida ja käsittää abstraktioita kehittyy myöhään ja kovin eri tavoin eri yksilöissä. Minun ollessani kolmannella luokalla kehoitti opettajamme, joka Jumala paratkoon ei ollut mikään Rollin eikä Lhomond, meitä lukemaan loma-aikana virkistykseksemme Massillonin Pikku?paaston. Opettajamme kehoitti meitä sen vuoksi, että me uskoisimme hänen itsensä virkistyvän kirjan lukemisesta ja hämmästyisimme. Lapsi, jota Pikku paasto huvittaisi, olisi hirviö. Luulen muuten, ettei ole olemassakaan sellaista ikäkautta, jota moiset teokset huvittaisivat.

Kun kirjoitatte lapsia varten, älkää omaksuko mitään erikoista tekotapaa. Ajatelkaa hyvin ja kirjoittakaa hyvin. Olkoon esityksenne joka kohdaltaan eloisaa, arvokasta, anteliasta. Siinä ainoa keino, miten voitte lukijoitanne miellyttää.

Tuon sanottuani olisin sanonut kaikki sanottavani, ellei täällä Ranskassa ja luullakseni koko maailmassa olisi jo pari vuosikymmentä ollut vallalla se käsitys, että lapsille ei ole annettava luettavaksi muita kuin tieteellisiä teoksia, koska muka runous tärvelee heidän mielensä.

Mainittu käsitys on siinä määrin juurtunut yleiseen tietoisuuteen, että kun meidän päivinämme julkaistaan Perrault uutena painoksena, tapahtuu se vain taitelijain ja kirjainkokoilijain vuoksi. Katsokaahan esimerkiksi niitä painoksia, joita ovat julkaisseet Perrin ja Lemerre. Ne uppoavat harrastelijain kirjastoihin sidottuina kultakoristeisiin sahviaanikansiin.

Lasten joulukirjojen kuvalliset luettelot sitävastoin yrittävät kiehtoa silmää rapujen, hämähäkkien, lehtimatojen ja kaasukojeiden kuvilla. Lapsena oleminen ei ole enää mitään leikintekoa. Yleistajuiset tieteelliset esitykset, lukemattomat kuin valtameren aallot, kuohuvat jokaisen vuoden lopulla meidän ja meidän perheittemme yli uhaten meidät hukuttaa. Ei ole enää kauniita muotoja, ei jaloja ajatuksia, ei taidetta, ei makua, ei mitään inhimillistä. Ainoastaan kemiallisia reaktioita ja fysiologisia tiloja.

Minulle näytettiin eilen Teollisuuden ihmeiden aapinen!

Kymmenen vuoden kuluttua me olemme kaikin sähköteknikkoja.

Herra Louis Figuier, joka muuten on kunnon mies, menettää mielenrauhansa, jos sattuu muistamaan, että Ranskan pienet pojat ja tytöt voivat vielä tuntea Aasin nahan. Hän on kirjoittanut esipuheen, jossa nimenomaan kehoittaa vanhempia estämään lapsiansa lukemasta Perraultin tarinoita ja korvaamaan ne teoksilla, joita on kirjoittanut hänen ystävänsä, tohtori Ludovicus Ficus. -- Sulkekaa tuo kirja, neiti Jeanne, jättäkää "Sininen lintu", joka teitä kovin ihastuttaa ja itkettää, ja ryhtykää nopeasti tutkimaan eetteriteorioja. Olisipa häpeä, ellette seitsemänvuotiaana olisi muodostanut itsellenne varmaa mielipidettä typpihappeuman anesteesisestä kyvystä! -- Herra Louis Figuier on keksinyt, että haltijattaret ovat kuviteltuja olentoja. Senvuoksi hän ei voi sietää niistä puhuttavan lapsille. Hän puhuu heille merilinnunlannasta, joka ei ole lainkaan kuviteltua. --? Hyvä herra tohtori, haltijattaret ovat olemassa juuri sen vuoksi, että ovat kuviteltuja. Ne elävät teeskentelemättömän raikkaissa mielikuvituksissa, jotka ovat luonnostaan herkät vastaanottamaan kansantarinain ikinuorta runoutta.

Vähäisinkin kirja, joka herättää runollisen ajatuksen, luo mieleen kauniin tunteen, liikuttaa ihmismieltä, on lapsille ja nuorisolle verrattomasti arvokkaampi kuin kaikki teidän kirjarähjänne, jotka ovat täpötäynnä mekaanista tietoa.

Pienet ja suuret lapset kaipaavat kertomuksia, kauniita runomittaisia tai suorasanaisia kertomuksia, teoksia, jotka meitä naurattavat tai itkettävät ja täyttävät mielemme hurmauksella.

Tänään sain suureksi ilokseni käsiini kirjan, jonka nimi on Lumottu maailma ja joka sisältää tusinan verran haltijatartarinoita.

Se herttainen ja oppinut mies, joka on tarinat koonnut, herra de Lescure, osoittaa esipuheessaan, mitä ihmismielen ikuista tarvetta hengetärten maailma vastaa.

"Tarve unohtaa maa ja todellisuus, niiden pettymykset ja häväistykset, jotka ovat katkeria ylväille mielille, niiden väkivaltaiset iskut, joita hienotunteisten on katkera sietää, on yleinen. Haave pikemmin kuin nauru erottaa ihmisen eläimistä ja todistaa hänen ylemmyyttänsä."

Haaveen tarve ilmenee jo lapsessa. Se tuntee mielikuvituksensa työskentelevän, ja sitä varten se tahtoo tarinoita.

Tarinoitsijat luovat maailman uudelleen oman mielensä mukaan ja antavat heikoille, yksinkertaisille ja pienille tilaisuutta luoda sen uudelleen omalla tavallaan. Niinpä heidän vaikutuksensa onkin mitä miellyttävin. He auttavat kuvittelemaan, tuntemaan, rakastamaan.

Älkää ollenkaan pelätkö, että he pettävät lasta kansoittaessaan hänen mielensä kääpiöillä tai haltijattarilla. L,apsi tietää varsin hyvin, ettei noita viehättäviä ilmiöitä löydä todellisuudesta. Teidän huvittava tieteenne se pettää; se se kylvää erehdyksiä, joita on vaikea korjata. Pienet pojat, jotka eivät osaa ollenkaan varoa, luulottelevat herra Verne'iin luottaen, että kuuhun voi päästä tykinkuulassa ja että elimistö kykenee vahingoittumatta vapautumaan painolakien vaikutuksesta.

Näistä taivaallisia avaruuksia tutkivan jalon tieteen, vanhan ja kunnianarvoisen tähtitieteen irvikuvista puuttuu totuus samoinkuin kauneuskin.

Mitä hyötyä on lapsilla järjestelmättömästä tieteestä, näennäisen käytännöllisestä kirjallisuudesta, joka ei puhu älylle eikä tunteelle?

Meidän olisi palattava kauniisiin legendoihin, runoili jäin ja kansojen runouteen, kaikkeen, mikä värisyttää kauneudellaan.

Yhteiskuntamme on valitettavasti täynnä apteekkareja, jotka pelkäävät mielikuvitusta. He ovat väärässä. Mielikuvitus haaveilleen kylvää maailmaan kaiken kauneuden ja kaiken hyveen. Se yksin tekee ihmisen suureksi. Oi äidit! Älkää pelätkö, että se turmelee lapsianne! Päinvastoin: se suojaa heitä tavanomaisista virheistä ja helpoista erehdyksistä.

2.

Keskustelua saduista ja tarinoista.

Laura, Oktavius, Raimund.

LAURA.

Auringonlaskun purppurajuova on kalvennut, ja taivaanranta on käynyt oranssinväriseksi; ylempää on taivas haaleanviheriä. Tuolla tuikkaa ensimmäinen tähti; se on ihan valkoinen ja värisee... Nyt näen jo toisenkin ja vielä toisen ja kohta en voi niitä enää laskeakaan. Puiston puut ovat tummenneet ja näyttävät suurenneilta. Tuo pieni tie, joka kulkee orjantappura-aitojen keskitse ja jonka jokainen kivi on minulle tuttu, näyttää tällä hetkellä suurelta, vaaralliselta ja salaperäiseltä, ja minä kuvittelen tahtomattani, että se johtaa sellaisiin seutuihin, joita näemme unessa. Kuinka kaunis on yö ja kuinka hyvä onkaan hengitellä!. Minä kuuntelen teitä, serkku, puhukaa meille saduista ja tarinoista, koska teillä on paljon mielenkiintoista sanottavaa. Mutta olkaa ystävällinen: älkää niitä tärvelkö. Sanon jo ennakolta, että ihailen niitä. Siinä suhteessa minä hieman kadehdin pikku tyttöäni, joka kysyy, ovatko jättiläiset ja haltijattaret "oikein totta".

RAIMUND.

Hän on vuosisadan lapsi. Epäilys puhkee hänessä ilmi ennen viisaudenhampaita. Minä en kuulu mainitsemanne lyhythameisen ajattelijattaren koulukuntaan; minä uskon haltijattariin. Haltijattaret ovat olemassa, serkkuseni, koska ihmiset ovat ne luoneet. Kaikki, mitä kuvittelemme, on todellista; mitään muuta todellista ei ole olemassakaan. Jos joku vanha munkki tulisi minulle sanomaan: "Minä olen nähnyt Pirun; sillä on häntä ja sarvet", niin minä vastaisin munkille näin: "Arvoisa isä, jos myönnetäänkin, että Pirua ehkä ei ole olemassakaan, niin te olette hänet luonut; nyt hän epäilemättä on olemassa. Varokaa häntä!" Serkku hyvä, uskokaa haltijattariin, jättiläisiin ja muuhun.

LAURA.

Puhutaan haltijattarista ja jätetään kaikki muu. Te kerroitte meille vast'ikään, että tiedemiehet käsittelevät satujamme ja tarinoitamme. Sanon vieläkin, että pelkään kamalasti niiden tärveltymistä. Pikku Punahilkka kuljetetaan lastenkamarista Akatemiaan! Onko kummempaa kuultu!

OKTAVIUS.

Minä luulin nykyaikaisia tiedemiehiä pöyhkeämmiksi, mutta näenkin, että olettekin hyvänsävyistä väkeä ettekä halveksi täysin mahdottomia ja äärimmäisen lapsellisiakaan juttuja.

LAURA.

Sadut ovat kieltämättä lapsellisia ja mahdottomia. Mutta minun on vaikea sitä myöntää, koska pidän niitä kovin somina.

RAIMUND.

Myöntäkää se, serkkuseni, myöntäkää pelkäämättä. Ilias on sekin lapsellinen, ja kuitenkaan ette löydä kauniimpaa runoelmaa. Puhtainta runoutta on lapsenikäänsä elävien kansojen runous. Kansat ovat kuin tarinan satakieli: ne laulavat hyvin niin kauan kuin niiden sydän on iloinen. Vanhetessaan ne käyvät vakaviksi, oppineiksi, huolestuneiksi, ja heidän parhaat runoilijansa ovat enää vain suurenmoisia kaunopuhujia. Prinsessa Ruusunen on lapsellinen taru. Siinä suhteessa se muistuttaa jotakin Odysseian laulua. Se kaunis yksinkertaisuus, se jumalallinen oppimattomuus, joita ei klassillisten aikojen kirjallisista tuotteista enää tapaa, on kukkineen ja tuoksuineen säilynyt kansantaruissa ja -lauluissa. Lisättäköön kohta, että nämä tarut ovat mielettömiä, kuten Oktavius huomautti. Elleivät ne olisi mielettömiä, eivät ne myöskään viehättäisi. Täytyy myöntää, että vain mielettömät asiat ovat miellyttäviä, ne yksin ovat kauniita, ne yksin luovat elämään suloa ja estävät meitä kuolemasta ikävään. Täysin järjenmukainen runoelma, veistokuva tai taulu pakottaisi haukottelemaan kaikki ihmiset, järkevimmätkin. Nähkääs, serkku, nuo hameenne liehureunusteet, nuo laskokset, puuhkat, ruusukkeet, koko tuo kangasleikki on mieletöntä, mutta ihastuttavaa. Minä onnittelen teitä.

LAURA.

Älkää puhuko vaatteista; te ette ymmärrä niistä mitään. Myönnän kyllä, ettei taiteessa saa olla liian yksipuolisesti järkevä. Mutta elämässä...

RAIMUND.

Elämässä ei ole muuta kaunista kuin intohimot, ja intohimot ovat mielettömiä. Kaikkein kaunein niistä on kaikkein järjettömin, nimittäin rakkaus. On olemassa eräs intohimo, joka on vähemmän mieletön kuin muut, nimittäin saituus, mutta sepä onkin peloittavan ruma. "Minua huvittavat vain hullut", sanoi Dickens. Onneton se, joka ei milloinkaan muistuta Don Quixote'ia eikä koskaan luule tuulimyllyjä jättiläisiksi! Ylevämielinen Don Quixote oli oma loitsijansa. Hänen henkensä veti luonnolle vertoja.

Hän ei ollut mikään houkkio, hän!

Houkkioita ovat ne, jotka eivät näe edessään mitään kaunista ja suurta.

OKTAVIUS.

Minusta näyttää, Raimund, että se mielettömyys, jota kovin ihastelette, juontuu kuvittelusta ja että se, mitä äsken lausuitte loistavan paradoksaalisesti, voidaan aivan yksinkertaisesti sanoa näin: mielikuvitus tekee tuntehikkaasta ihmisestä taiteilijan ja rohkeasta sankarin.

RAIMUND.

Te ilmaisette sangen täsmällisesti erään särmän ajatustani, mutta minä haluaisin mielelläni tietää, mitä te tarkoitatte tuolla mielikuvitus sanalla ja onko se teistä kyky, jonka avulla kuvittelemme mielessämme olevaisia vai olemattomia asioita.

OKTAVIUS.

Minä mies parka osaan vain istuttaa kaalia ja puhun mielikuvituksesta niinkuin sokea puhuu väreistä. Mutta luulenpa, ettei se ansaitse nimeänsä, ellei se tuota uusia muotoja tai uutta elämää, sanalla sanoen, ellei se luo.

RAIMUND.

Sellaisena, miksi sen määrittelette, ei mielikuvitus ole mikään inhimillinen kyky. Ihminen on ihan kykenemätön kuvittelemaan sellaista, mitä hän ei ole nähnyt, ei kuullut, ei tuntenut eikä maistanut. Minä en seuraa muotia, vaan pysyttelen vanhassa Conclillacissani. Kaikki mielikuvamme tulevat meille aistien tietä, ja mielikuvituksen tehtävänä ei ole niiden luominen vaan yhdistäminen.

LAURA.

Kuinka uskallatte puhua tuolla tavoin? Minä voin nähdä enkeleitä milloin vain tahdon.

RAIMUND.

Te näette lapsia, joilla on hanhen siivet. Kreikkalaiset näkivät kentaureja, sireenejä ja harpyijoja, koska olivat sitä ennen nähneet ihmisiä, hevosia, naisia, kaloja ja lintuja. Swedenborg, jolla on mielikuvitusta, kuvailee kiertotähtien, Marsin ja Venuksen ja Saturnuksen asukkaita. Hän ei mainitse yhtään sellaista ominaisuutta, jota ei olisi maan päällä tavattavissa, mutta yhdistelee eri ominaisuuksia mitä eriskummallisimmalla tavalla. Hän hourii alinomaa. Toisin on teeskentelemättömän, kauniin kuvittelun laita: Homeeros, tai pikemmin eräs tuntematon runolaulaja, loihtii valkeasta merestä nousemaan naisen, "kuin synkän pilven". Hän puhuu, hän valittaa taivaallisen tyynesti ja kirkkaasti! "Voi onnettomuutta, lapseni", sanoo hän, "miksi olen sinua rinnoillani ruokkinut... Minä synnytin sinut kotonani ankaraa kohtaloa varten. Mutta nyt lähden lumiseen Olympoon... Menen Zeuksen vaskilinnaan, syleilen hänen polviansa ja uskonpa hänen suostuvan pyyntööni." Hän puhuu, hän on Thetis, jumalatar. Luonto on antanut naisen, meren ja pilvenlongan; runoilija on liittänyt ne yhteen. Koko runous, koko taikamaailma sisältyy onnistuneisiin mielikuvayhtymiin.

Katsokaahan, kuinka kuunsäde puikahtaa tummain lehväin lomitse koivujen hopeanvälkkeisille rungoille. Säde värähtelee, se ei olekaan säde, vaan haltijattaren valkoinen hamonen. Kun lapset sen näkevät, niin he pakenevat suloisen kauhun valtaamina.

Siten ovat syntyneet haltijattaret ja jumalat. Yliluonnollisessa maailmassa ei ole yhtäkään atomia, joka ei olisi kotoisin luonnollisesta maailmasta.

LAURA.

Kuinka te sekoitattekaan toisiinsa Homeeroksen jumalattaret ja Perraultin haltijattaret!

RAIMUND.

Ne ovat samaa alkuperää ja samanluontoisia. Kuninkaat, viehättävät prinssit, prinsessat kauniit kuin päivä, jättiläiset, jotka huvittavat ja säikyttävät pieniä lapsia, ovat kaikki olleet muinoin jumalia ja jumalattaria ja ovat täyttäneet ihmissuvun lapsuudenajan kauhulla tai riemastuksella. Peukaloinen. Aasinnahka ja Siniparta ovat vanhoja, kunnianarvoisia tarinoita, jotka ovat tulleet meille kaukaa, hyvin kaukaa.

LAURA.

Mistä?

RAIMUND.

Kunpa sen tietäisin! On yritetty ja yritetään yhä vieläkin todistaa, että ne ovat peräisin Baktriasta, otaksutaan, että helleenit, latinalaiset, keltit ja germaanit ovat ne keksineet tuon tuiman maan tärpättipuiden alla. Tämän teorian ovat esittäneet ja sitä puoltavat erittäin vakavat tutkijat. Jos he erehtyvät, niin heidän erehdyksensä ei johdu kevytmielisyydestä. Hassutusten tieteelliseen perustelemiseen tarvitaan hyvä pää. Kielitaituri voi puhua puita heiniä parilla kymmenellä eri kielellä! Ne tiedemiehet, joita asia nyt koskee, eivät milloinkaan poikkea aineestaan. Mutta eräät heidän indoeurooppalaisina pitämiään satuja, tarinoita ja legendoja koskevat seikat aiheuttavat heille selvittämättömiä vaikeuksia. Heidän nähtyään ankaraa vaivaa todistaessaan, että Aasinnahka on kotoisin Baktriasta ja että Revon romaani on jaafetilaisen rodun omaisuutta, löytävät matkailijat Revon romaanin zulukafferien keskuudesta ja Aasinnahan papuaneekereiltä. Heidän teoriansa kärsii siitä ankarasti. Mutta teoriojahau luodaan ja esitetäänkin vain sitä varten, että ne sietäisivät niihin sisällytettyjä tosiasioita; pian niiden joka jäsen väännetään sijoiltaan, ne paisuvat ja puhkeavat kuin ilmapallot. Joka tapauksessa on varsin luultavaa, että sadut, varsinkin ne, jotka sisältyvät Perraultin kokoelmaan, ovat ihmiskunnan vanhinta perintätietoa!

OKTAVIUS.

Minä keskeytän puheesi, Raimund. Vaikka olenkin hyvin vähän perehtynyt nykyaikaiseen tieteeseen ja askartelen enemmän maanviljelykseen kuin oppineisuuteen kuuluvissa asioissa, olen sentään lukenut erään pienen, varsin hyvin kirjoitetun tutkielman, jossa väitettiin, että jättiläiset, "ogrit", olivat unkarilaisia, jotka keskiajalla hävittivät Eurooppaa, ja että Siniparran legenda oli sepitetty Kaarle VII:n aikana hirtetyn marsalkka de Raizin liiankin toden tarinan mukaan.

RAIMUND.

Me olemme muuttaneet kaiken tuon, Oktavius hyvä, ja tutkielmanne, jonka tekijä on parooni Walckenaer, kelpaa enää vain paperitötteröiksi. Unkarilaiset syöksyivät tosiaankin yhdennentoista vuosisadan lopulla Eurooppaan kuin heinäsirkat. Ne olivat hirvittäviä raakalaisia, mutta sitä muotoa, jossa heidän nimensä esiintyy romaanisissa kielissä, ei käy johtaminen parooni Walckenaerin ehdottelemasta alkujuuresta. Diez arvelee "ogre" sanan olevan vanhempaa alkuperää; hän johtaa sen latinan orcus sanasta, joka Alfred Mauryn mukaan on etruskilainen lainasana. Orcus on Mana, tuhoava jumala, joka ravitsee itseänsä lihalla ja jolle kehtolapset maistuvat kaikkein parhaalta. Mitä Gilles de Raiziin tulee, niin hän tosiaankin hirtettiin Nantes'issa 1440. Mutta syynä ei ollut seitsemän vaimon surmaaminen; hänen liiankin tosi tarinansa ei mitenkään muistuta Siniparran satua, ja viimeksimainitulle tehdään vääryyttä, jos häntä ja tuota katalaa marsalkkaa ei eroteta toisistaan. Siniparta ei ole niin synkeä kuin kuvauksista voisi päätellä.

LAURA.

Eikö hän ole synkeä?

RAIMUND.

Ei ollenkaan, sillä hän on aurinko.

LAURA.

Aurinko, joka surmaa seitsemän vaimoansa ja jonka itsensä surmaa ratsumies ja ampuja! Sepä hassua! Teidän Gilles de Raizinne on minulle yhtä tuntematon kuin unkarilaisennekin, mutta koska minusta, samoinkuin miehestänikin, tuntuu paljoa järkevämmältä uskoa, että historiallinen tosiasia...

RAIMUND.

Serkku hyvä, teistä tuntuu järkevämmältä erehtyä. Koko ihmiskunta menettelee samoin. Jos erehdys näyttäisi kaikista mielettömältä, niin kukaan ei erehtyisi. Niin sanottu terve järki se juuri aiheuttaa kaikki väärät arvostelmat. Terve järki opettaa meille, että maa pysyy paikoillaan, että aurinko kiertää sitä ja että ihmiset, jotka elävät maapallon toisella puolella, kävelevät pää alaspäin. Varokaa tervettä järkeä, serkkuseni! Sen nimissä on tehty kaikki typerät teot ja kaikki rikokset. Kavahtakaamme sitä, ja palatkaamme Sinipartaan, joka on aurinko! Ne seitsemän vaimoa, jotka hän surmaa, ovat seitsemän aamuruskoa. Jokaisena viikon päivänä nouseva aurinko todellakin tuhoaa aamuruskon. Veda-hymnien ylistämä taivaankappale on tosin saanut gallialaisessa sadussa pienen feodaalityrannin jokseenkin julmat kasvonpiirteet, mutta on kumminkin säilyttänyt erään määreen, joka todistaa sen vanhaa alkuperää ja osoittaa tuossa ilkeässä maalaisaatelismiehessä piilevän vanhan auringonjumalan. Tuo parta, josta hän on saanut nimensä, yhdistää hänet Vedojen Indraan, taivaan hallitsijaan, säteilevään, myrskyävään, jyrisevään jumalaan, jonka parta on taivaansininen.

LAURA.

Hyvä serkku, sanohan minulle, ovatko ne kaksi ritaria, joista toinen ratsumies, toinen ampuja, hekin Intian jumalia.

RAIMUND.

Oletteko kuulleet puhuttavan ashvineista ja dioskuureista?

LAURA.

En milloinkaan.

RAIMUND.

Intialaisten ashvinit ja helleenien dioskuurit kuvailivat illan ja aamun hämärää. Niinpä kreikkalaisessa tarussa dioskuurit Kastor ja Polluks vapauttavat Helenan, aamuvalon, jota Teeseus, aurinko, pitää vankinaan. Sadun ratsumies ja ampuja eivät tee enempää eikä vähempää vapauttaessaan sisarensa, rouva Siniparran.

OKTAVIUS.