Part 13

Teidän mieliksenne suomme pienelle koiralle taivaalliset esi-isät. Me juonnamme sen suvun juuret Saramasta, koirasta, joka vainuaa aamunkoitteen, ja Seirios-koirasta, tähtien vartijasta. Onhan siinä luullakseni ylhäisyyttä kerrakseen. Minä tyydyn mainitsemaan vain yhden oksan tätä suurta sukupuuta. Suomalaisen oksan, pienen Ilo-koiran, jolle sen emäntä sanoo kolme kertaa:

"Menehän, pikku koiraseni, katsomaan, eikö kohta päivä koita."

Kolmannella kerralla aamu sarastaa.

OKTAVIUS.

Minua ihmetyttää, miten kevyesti te sijoitatte taivaaseen satujen eläimet ja ihmiset. Roomalaiset eivät lähettäneet hallitsijoitaan sievemmin tähtitarhoihin. Jos tapahtuu teidän tahtonne, niin markiisi de Carabas tulee olemaan vähintään itse aurinko.

RAIMUND.

Epäilemättä, Oktavius. Tuo köyhä, nöyryytetty henkilö, joka kasvaa rikkauteen ja valtaan, on aurinko, joka nousee usvista ja säteilee keskipäivän kirkkaassa korkeudessa. Huomatkaa tämä seikka: markiisi de Carabas nousee vedestä pukeutuakseen loistaviin vaatteisiin. Auringonnousua ei voi esittää selvemmin vertauskuvin.

LAURA.

Mutta sadussa markiisi on tarmoton olento, jota kuljetetaan; ajattelemisesta ja toimimisesta pitää huolta kissa. Eikö olisi oikein ja kohtuullista, että kissa, kuten äskeinen pikku koirakin, kuuluisi taivaallisten olentojen joukkoon.

RAIMUND.

Niin onkin laita. Hän edustaa aurinkoa samoinkuin isäntänsä kirç.

LAURA.

Hauskaa kuulla. Mutta ovatko hänen pergamenttinsä yhtä selvät kuin Pouffe-koiran? Voiko se todistaa aateluutensa?

RAIMUND.

Miten sanookaan Racine:

Ei aina juhlaa lemmen valaista tuohuksin.

On mahdollista, että Saapasjalkakissa polveutuu niistä kissoista, jotka vetivät Frejan, skandinaavisen Venuksen, vaunuja. Kattokourujen notaarit eivät kumminkaan virka siitä mitään. Tunnetaan eräs hyvin vanha egyptiläinen aurinkokissa, sama kuin Ra, joka puhuu eräässä herra de Rougén kääntämässä hautausmenohymnissä, näin sanoen: "Minä olen se suuri kissa, joka oli elämänpuun tien varrella, Anissa, sen suuren taistelun yönä." Mutta tuo kissa on kushiitti, Hamin lapsia. Saapasjalkakissa on Jaafetin heimoa, enkä minä käsitä, kuinka ne voitaisiin liittää toisiinsa.

LAURA.

Oliko tuolla kushiittikissalla, josta hautajaismenohynminne perin hämärästi puhuu, kerjuureppu ja saappaat?

RAIMUND.

Siitä ei ole mitään mainittu. Markiisin kissan saappaat ovat verrattavissa niihin seitsemän peninkulman saappaisiin, jotka Peukaloinen vetää jalkaansa ja jotka esittävät vertauksellisesti valon nopeutta. Oppineen herra Gaston Paris'n mukaan oli Peukaloinen alkujaan eräs arjalainen jumala, taivaallisten härkien ajaja ja varastaja kuten Hermes-lapsi, jota maljakkojen maalaajat eivät sijoita kehtoon vaan kenkään. Kansan mielikuvitus sijoitti Peukaloisen Otavan pienimpään tähteen. Mitä tulee saappaisiin, kuten sanotaan, niin tiedättehän, että Jacquemart, joka valmisti varsin kauniita syövytyksiä, keräsi itselleen runsaan kokoelman jalkineita. Jos tahtoisi hänen esimerkkiään noudattaen laatia mytologisia jalkineita käsittävän museon, niin yksi lasikko ei riittäisi. Seitsemän peninkulman saappaitten, Hermes-lapsen kengän ja Saapasjalkakissan jalkineitten viereen olisi sijoitettava täysikasvuisen Hermeen siipianturat, Perseuksen sandaalit, Athenen kultakengät, Tuhkimuksen tohvelit ja Marian, pikku venakon, ahtaat lapikkaat. Kaikki nämä jalkineet ilmaisevat tavallaan valon nopeutta ja taivaankappaleitten liikettä.

LAURA.

Eikö olekin erehdytty, kun on väitetty Tuhkimuksen tohvelien olleen lasia? Eihän voi ajatella jalkineita, jotka ovat samaa ainetta kuin vesikarahvi. Oravannahkakengät, toisin sanoen turkiskengät, ovat paremmin käsitettävissä, vaikka onkin mieletöntä antaa sellaiset jalkineet tytölle, joka lähtee tanssiaisiin. Niihin puettuna Tuhkimus varmaan oli kuin kyyhkynen höyhenjalkainen. Niin kuumissa kengissä tanssiakseen hänen täytyi olla pieni hurjapää. Mutta nuoret tytöt ovat kaikki hurjapäitä: he tanssisivat, vaikka anturat olisivat lyijyä.

RAIMUND.

Serkku hyvä, olenhan teitä varoittanut liiaksi luottamasta tavalliseen terveeseen järkeen. Tuhkimuksen tohvelit eivät olleet oravannahkaa, vaan lasia, lasia niin läpikuultavaa kuin lähdevesi tai vuori-kristalli. Tohvelit olivat loihditut. Kun sen tiedätte, niin kaikki vaikeudet katoavat. Vesimelonista ajavat esiin vaunut. Vesimeloni olikin loihdittu. Onhan oikeastaan sangen luonnollista, että loihditut vaunut ajavat esiin loihditusta vesimelonista. Pikemmin sopisi olla ihmeissään, ellei olisi niin laita. Venäläisellä Tuhkimuksella on sisar, joka leikkaa poikki isonvarpaansa saadakseen tohvelin mahtumaan jalkaansa; veri tihkuu näkyviin ilmaisten prinsessoille kunnianhimoisen tytön sankarillisen viekkauden.

LAURA.

Perrault tyytyy kertomaan, kuinka molemmat ilkeät sisaret tekivät kaiken voitavansa saadakseen jalkansa mahtumaan tohveliin kumminkaan onnistumatta. Se miellyttää minua enemmän.

RAIMUND.

Samaa mieltä on ollut Hanhi-emo. Mutta jos olisitte slaavi, olisitte hieman julma, ja leikattu isovarvas sopisi vallan hyvin teidän makuunne.

OKTAVIUS.

Raimund on puhunut meille jo aika kauan haltijatar-tarinoista, mutta haltijattarista itsestään hän ei ole vielä virkkanut sanaakaan.

LAURA.

Se on totta. Mutta parempi onkin jättää haltijattaret epämääräisyytensä ja salamyhkäisyytensä peittoon.

RAIMUND.

Te pelkäätte, serkku, että nuo oikulliset olennot, milloin hyvät, milloin pahat, nuoret ja vanhat, miten vain mielitte, nuo olennot, jotka vallitsevat luontoa ja näyttävät aina olevan siihen häipymäisillään, eivät suostukaan tyydyttämään uteliaisuuttamme, vaan liukuvat käsistämme juuri kun luulemme ne tavoittavamme. He ovat kuunsäteestä kudotut. Vain lehväin kahahdus ilmaisee heidän ohihuiskahduksensa ja heidän äänensä sulaa suihku- lähteitten solinaan. Jos uskaltaa tarttua heidän kultahamosensa helmaan, niin käteen jää vain kourallinen kuivia lehtiä. Minä en ole niin jumalaton, että lähtisin heitä takaa-ajamaan. Heidän pelkkä nimensä ilmaiskoon meille heidän olemuksensa salaisuuden.

Haltijattaren nimi on ranskaksi fée, italiaksi jata, espanjaksi hada, portugalin- ja provensalinkielillä fada ja fade; fadette siinä berryläismurteessa, jonka George Sand teki kuuluisaksi: se johtuu latinan fatum sanasta, joka merkitsee kohtaloa. Haltijattaret ovat tuloksena mitä suloisimmasta ja mitä surullisimmasta, kaikkein tutunomaisimmasta ja kaikkein yleisimmästä inhimillisen elämän käsittämisestä. Haltijattaret ovat meidän kohtaloitamme. Naisen hahmo sopii hyvin kohtalolle, joka on oikullinen, viekoitteleva, petollinen, täynnä viehätystä, levottomuutta ja vaaroja. Totisesti on meillä jokaisella äitikumminamme haltijatar, joka kätkyemme yli kumartuneena jakaa meille lahjoja, onnekkaita ja tuhoisia, jotka säilytämme halki elämän. Tarkastelkaa ihmisiä, kysykää itseltänne, mitä he ovat, mikä heidät luo ja mitä he saavat aikaan, niin huomaatte, että heidän onnellisen tai turmiokkaan olemassaolonsa ylimpänä lakina on haltijatar. Claudiuksesta pidetään, koska hän laulaa hyvin; hän laulaa hyvin, koska hänen äänijänteensä ovat sopusointuisesti sommitellut. Kuka ne on niin järjestänyt Claudiuksen kurkkuun? Haltijatar. Miksi kuninkaan tytär loukkasi itsensä eukon kehrävarteen? Siksi että hän oli vilkas, hieman vallatonkin... ja siksi että haltijatarten määräys niin sääsi.

Niin vastaa meille satu, ja inhimillinen viisaus ei pääse tuota vastausta kauemmaksi. Miksi, serkkuseni, te olette kaunis, henkevä ja hyvä? Siksi, että eräs haltijatar on suonut teille hyvyyttä, toinen henkevyyttä ja kolmas suloa. Heidän tahtonsa on tapahtunut. Salaperäinen risti-äiti määrää syntyessämme elämämme kaikki teot ja kaikki ajatukset, ja me olemme onnelliset vain mikäli hän niin tahtoo. Vapaus on haavetta ja haltijatar on ilmeinen totuus. -- Ystäväni, hyve, samoinkuin pahekin, on välttämättömyys, jota ei käy väistäminen... Älkää väittäkö vastaan! Hyveen kauneus pysyy samana ja hyve ansaitsee yhtä paljon kunnioitustamme, vaikka onkin epätahallinen.

Me emme rakasta sitä hintaa, minkä hyvyys maksaa, vaan sitä hyvää, minkä se aiheuttaa.

Kauniit ajatukset ovat lähtöisin kauniista sieluista, jotka levittävät omaa olemustansa niinkuin kukat haihduttavat olemuksensa osasia tuoksuina. Jalo sielu ei voi henkiä muuta kuin jaloutta, samoinkuin ruusu ei voi tuoksua muulta kuin ruusulta. Niin ovat haltijattaret tahtoneet. Kiittäkää heitä, serkkuseni.

LAURA.

Minä en enää kuuntele teitä. Viisautenne on hirveä. Minä tunnen haltijattarien mahdin, tunnen heidän oikkunsa. He ovat varjelleet minua enemmän kuin muita sisäisiltä heikkouksilta, huolilta ja rasituksilta. Mutta minä tiedän, että heidän yläpuolellaan, elämän satunnaisuuksien yläpuolella, liikkuu ikuinen ajatus, joka luo meihin uskoa, toivoa ja lähimmäisen-rakkautta. -- Hyvää yötä, serkku.