Part 8

Helmiaines on meissä kaikissa ihmisissä — mitä teemme me helmestämme? Tuleeko meidän surustamme kuonaa, mustaa haurasta syntiä, joka pimentää meidät itsemme, josta ei ole iloa kenellekään? Vai jaksammeko kamppailla itsellemme edes voimakkaan kaipauksen totuuteen ja kirkkauteen, jaksammeko muotopuoleen helmeemme luoda edes yhden loistavan täplän, joka valaisee meidän sieluamme ja hohtaa iloa ulospäin? Tai vihdoin: yrittäisimmekö korkeammalle, palaisiko mielemme kaikkein korkeimpaan? Tekisimmekö niinkuin vanha viisas, joka meni ja möi kaikki mitä hänellä oli ostaakseen yhden kalliin päärlyn? Ihmeellisellä valolla palaa se ihmissuru, joka edes jonkin silmänräpäyksen ajan on tuntenut kirkastuksen rauhaa. Sen helmen vuoksi kannattaa myydä kaikki mitä omistaa.

Kaikki mitä me omistamme kehdosta hautaan asti, iloiset järvenrannat, kukkivat vainiot, uskolliset eläimet, ystävyys ja rakkaus, kaikki on vain laina, jonka edelliset sukupolvet siirsivät meille ja jonka me vuorostamme jätämme tuleville sukupolville. Kaikki on annettu käytettäväksi sillä lailla, että meidän sielumme helmi lainaa hoitaessa kasvaa lujaksi ja hohtavaksi. Minkä arvoiset me itse asiassa olemme, jos meidän sielumme helmi on mustaa kuonaa!

Syvällä ihmisrinnassa asuvat ne tunnot, jotka määräävät, mitä meidän helmestämme tulee, miten me pimennämme tai valaisemme elämää ja mitä me jätämme jälkeemme sekä mitä me viemme mukanamme iäisyyteen, kun meidän retkemme elämän rantojen varsilla loppuu.

KUOLLEET JA ELOONJÄÄNEET

Eräänä päivänä kevätkesää 1918, kun kylän lapset leikittelivät raitilla ja ukko Jeremias istuskeli päivänpaisteessa osuuskaupan ovella, sattui sisäpuolella seuraava kohtaus.

Heinosen leski, Martin ja Einon äiti seisoi myymäläpöydän ääressä ja itki. Hän oli pyytänyt kangasta, mutta kankaat olivat jääneet läjään hänen eteensä. Sitten hän oli pyytänyt anturanahkaa ja sitä johtaja paraikaa leikkasi. Muut ostajat, suutarin Maija ja tohtorin palvelustyttö, katselivat vaieten toimitusta. Tylsä puukko nirsi nahkaa, pitäen vihlovaa ääntä, joka sekaantui lesken nyyhkytyksiin.

Martin ja Einon äiti oli taasen joutunut puhumaan siitä ainoasta mistä hän enää osasi puhua: kuolleesta pojastaan, joka makasi vieraan kirkkomaan mullassa. Itku oli keskeyttänyt hänen niin moneen kertaan toistetut ajatuksensa.

Ei kukaan puhunut. Heinosen leski oli enimmän kärsinyt koko kylässä, oli siinä vain ristiä yhden ihmisen osaksi, kun oli kaatunut poika ja palanut koti. Ja vielä niin julmalla tavalla oli ollut rääkättynä kuollut. Ei ollut ihme, että äiti, tämä Heinosen Iita suri. Ostajat seisoivat ääneti ja odottivat, että johtaja saisi itkevän äidin anturat eroon siitä suuresta vuodasta, joka oli levitetty toiseen päähän myymäläpöytää. He katselivat toimitusta juhlallisina ikäänkuin jokainen olisi ajatellut niitä raskaita askelia mitä leski tulisi ottamaan ennen niin somalla pihamaallaan, missä nyt törröttivät kolkot savupiiput. Ehkäpä he myöskin ajattelivat omia surujaan, kenelläpä niitä ei olisi ollut.

— Siellä kaukana on Martti, valitteli äiti, — vieraat hautasivat, vieraat holhosivat, ei yhtä kukkaa ole oma äiti saanut haudalle istuttaa. Mitäs vieraat, vieraat ovat vieraita...

Muut ostajat katsahtivat toisiinsa. Yhtä ja samaa puheli Iita-raukka, sekoamisen merkki se sellainen oli. Suutarin Maija korjasi kainaloonsa ostoskäärönsä ja rupesi vihdoin neuvomaan Heinosen leskeä. Ei ollut kristityn puhetta sellainen puhe, sekoaminen siitä tuli. Tallessa ovat kuolleet, eloonjääneillä, heillä on hiki ja vaivannäkö.

Kuolleen Martin äiti oli omissa ajatuksissaan. Tohtorin Olkakin tuijotti ääneti seinään. Tuntui tukalalta. Johtaja taisteli nahan kanssa, olipa tuo veitsi päässyt tylsäksi. Pyyhkiessä silmiään esiliinaan, tuli äidin mieleen sekin kerta, jolloin Martti oli hänelle tuonut tämän esiliinan. Sellainen oli Martti ollut: aina hän muisti äitiä.

Olka näki ilmielävänä silmissään Martin, kuinka hän mäen alla, juuri siinä missä polku erosi hänen äitinsä mökille, aina hyppäsi alas kuormalta — hänhän oli niin sääliväinen eläimiä kohtaan. Siinä hän oli nähnyt Martin sinäkin iltana, jolloin Martti läksi. Martti oli tullut hiihtäen. Olka oli häntä odottanut, mutta ei Martti siitä tietänyt. »Onpa sinun kätesi kylmä», oli Martti sanonut. Hänen oli kuuma ja kiire. Ei se heidän asiansa silloinkaan tullut selvitetyksi. Martti kysyi, mahtoiko äiti olla kotona. Olka sanoi, että kyllä kai, mihinkäpäs hän näin illalla. »Voi hyvin sitten», sanoi Martti ja ojensi uudelleen kätensä. Se oli niin kuuma ja tykytti Olkan kädessä. Niinkuin Olka olisi tuntenut, että tämä oli viimeinen kerta, niin teki hänen mielensä huutaa Martille vielä jotakin, mutta Martti meni jo tuolla korkealla mäellä, sukset käsissään. Tähdet olivat taivaalla, Martti astui kuin suoraan tähtiä kohti. Olka oli painanut kädet sydäntään vasten ja vielä seisonut siinä mäen alla. Koira Heinosella oli ruvennut haukkumaan. »Voi hyvin sitten.»

— Ihminen on niinkuin heinä ja niinkuin kukkanen kedolla, jatkoi Maija äskeistä keskustelua.

Samassa heräsi hänessä aivan yhtäkkiä suutarinvaimo, ja hän katkaisi juhlalliset ajatuksensa ja huudahti tuskastuneena:

— Eikö nyt kenelläkään ole terävämpää veistä lainata johtajalle, ihanhan hän vinguttaa tuota nahkaa niinkuin pahankurinen lapsi koiranpentua.

Johtaja punehtui, hän oli sellainen nuori aatteen mies, toissilmäinen ja vasta hiljan tullut toimeensa.

Kaikille kävi olo ikäänkuin helpommaksi. Lahdenperän Jeremias nousi auringonpaisteesta, tuli puotiin, veti puukon tupesta, pyyhkäisi sitä housuihinsa ja ojensi johtajalle. Näki sen, että siinä oli ammattimiehen veitsi, oli maar sillä moni korea puuastia syntynyt vuosien vieriessä. Jeremias yskähti syvältä ja leveästi, koko hänen työilonsa niin monien iltapuhteiden kestäessä höyläpenkin ääressä keskellä kahisevaa lastukasaa, hänen ylpeytensä monien kyläkuntien parhaimpana kirvesmiehenä — kaikki tuo hyrskähti hänen yskähtäessään rinnassa.

— Onhan se jo ollut tupessaan kolmattakymmentä vuotta. Se on Niinimäen veljesten takoma. Ne olivat kaikki seppiä ja mihin ne vain käsillään tarttuivat, se luonnisti. Ja sellainen se on ihminenkin, että luontevaksi on seppänsä käsistä lähtenyt. Heinä kuin heinä ja kukkanen kuin kukkanen. Mutta puukko kuin puukko ja ihminen kuin ihminen.

Viilsi Jeremiaan puukko toki toisella lailla halki anturanahan. Tuotapikaa sai ukko takaisin puukkonsa ja palasi päivänpaisteeseen portaille. Ovi puotiin oli auki, kuuli sekä sen mitä sisällä tapahtui että sen mitä ulkona. Kuolleen Martin äiti oli siepannut kiinni keskustelun pään ja luuli sitä jatkavansa.

— Kukkanen kuin kukkanen! sanoi hän haikeaan tapaansa. — Ei yhtä kukkasta saanut oma äiti istuttaa haudalle.

Olka katsahti Martin äitiin silmällä, joka sekä vihaa että rakastaa. Äiti oli hylkinyt köyhää tyttöä ja toivonut pojalleen suurellista morsianta. Kerrankin kun Martti ajoi niittokonetta juuri siinä heidän aitansa takana, oli Olka pysähtynyt aidanvierelle ja antanut hevoselle leipäpalan. Silloin oli Martin äiti tullut ja sanonut, ettei heidän hevosensa ollut minkään puutteessa, hyvä laidun heillä oli. Vieläkin poltti Olkan sydämessä, kun hän tämän muisti.

— Puukko kuin puukko ja ihminen kuin ihminen ja vaikkapa niittokone kuin niittokonekin, sanoi hän niin vihlovan kipeästi, että suutarinvaimon huulilla selvästi oli jokin kova vastaus.

— Kyllähän se sota on niittokone, koetti johtaja tasoitella ja astui oven puolelle, missä peltiämpärit riippuivat.

Olka, joka oli niitä ostamassa, tuli perässä, suupielissä vielä nauru ja silmäkulmassa särkynyt kyynel. Tuuli hulmusi kuumana ja hyvänhajuisena sisään ovesta ja ikkunoista. Silmänkantamien alalla pölysivät ruisvainiot ja kulki sininen auer. Kärpäset surisivat ja perhoset leijailivat ukon ympärillä, joka istui portailla. Suutarinvaimo piti suunsa kiinni, jokainen ajatteli omia ajatuksiaan. Vihdoin sanoi Jeremias:

— Yhteinen seppä, yhteinen seppä kedon kukkasilla ja puukkojen tekijöillä!

Sekä suutarinvaimo ja Heinosen leski olivat jo pois menossa. Olka heilutti niin ärsyttävästi ämpäriä käsivarrellaan, että Maija pysähtyi.

— Vai yhteinen! tiuskasi hän. — Se joka antaa kedon kukkasten kasvaa se on taivaallinen Isä, mutta puukot ja niittokoneet ovat syntisten ihmisten tekoja.

Hyväntahtoinen johtaja riensi taasen sovittamaan.

— Me profeteeraamme puolittain ja ymmärrämme puolittain. Älkää te surko, emäntä. Saitte hyvät anturat, niillä astutte monet askeleet ja voi tulla ilonpäiviäkin.

Leski katsoi häneen ja sanoi:

— Ei ikinä! Ei tule enää ilonpäiviä. Ei kukkasta saanut oma äiti istuttaa... Olisi ollut se verenpisarakin nyt niin kaunis.

Olka lakkasi heiluttamasta ämpäriä. Hänen mieleensä oli tullut hänen myrttinsä. Sekin oli nyt niin kaunis, täydessä kukassa... Mutta kukas tuo oli?

Puukko ja puukonterät sentään, sotilashan se oli, Halmeen Antti olikin, vaikka häntä tuskin olisi tuntenut, niin suoraksi ja sorjaksi hän oli käynyt! Antti toi terveisiä Einolta, yhdessä olivat juuri tulleet vankileiriltä. Olivat käyneet Heinosella ja leipääkin olivat ottaneet puodista, kun oli nälkä. Ei Einolla mitään hätää ollut, saunaan lupasi panna pitkäkseen, kaunis verenpisarahan siellä kukki ikkunalla.

Itkettynyt äiti ikään kuin heräsi. Hänen silmiinsä tuli niinkuin sokealle ihmiselle ihmeen kautta yhtäkkiä näkö. Hän siirteli anturanahkaa kainalosta toiseen ja puheli miltei ärtyneenä.

Niin, Eino, vai tuli Eino. Niin, miksei hän olisi tullut, eihän hän ollut kaatunut. Ei hän ollut äidilleen koskaan ollut sitä mitä vainaja, Martti. Eino ajatteli muitakin ja varmaan menee naimisiinkin, mutta Martti aina vain sanoi, että hän elää siinä Heinosella mamman kanssa. Ja niin piti menemän, ettei hänen haudallaankaan ollut äiti saanut itkeä. Ei suinkaan siellä kukaan ollut kyyneltä vuodattanut eikä kukkasta istuttanut. Vain kirje oli tullut Eräjärven rovastilta, että taistelukentältä oli korjattu poika ja että silmät...! Oi Herra Jumala! Kun sitä ajattelikin, oli kuin olisi tuntenut omiin silmiin työnnettävän palavaa rautaa. Ei, ei tauonnut tämä tuska! Ja että juuri piti mennä tämän Martin, joka oli käynyt koulut ja opistot. Hänellähän oli ollut tarkoitus, että hän vielä taloa laajentaa ja vie trilloilla ja kiiltävällä juoksijalla vanhan mamman kirkkoon. Ja näin piti käydä. Ei kukkasta ollut äiti saanut hänen haudalleen istuttaa.

Suutarinvaimo nykäisi häntä käsipuolesta. Aina vain samaa hän hoki. Ei sitä kukaan jaksanut kuunnella.

— No nyt, keskeytti Antti yhtäkkiä hänen puheentulonsa, — nyt sopii sinne Eräjärvelle istuttaa ruusut ja verenpisarat. Siellä vietetään sankarihaudalla juhlat ja kaikki kaatuneiden omaiset kutsutaan juhlavieraiksi. Eino tietää. Ensi sunnuntaina ovat juhlat, vai lienevätkö seuraavana. Eino kyllä tietää. Ja kutsukirjeenkin pitäisi vielä tuleman. Niin että ei nyt kannata itkeä, sopii istuttaa verenpisarat ja vaikka myrtitkin.

Äiti oli vaiennut ja ilonkyyneleet kiilsivät hänen silmissään. Vai että Eräjärvelle — vai että hän saisi nähdä poikansa haudan, saisi istuttaa sinne kukkasensa. Kiitos olkoon Jumalalle tästä suuresta armosta. Hän saa nähdä poikansa haudan. Läpi mullan, kolmen kyynärän syvyyteen itkee hän kyyneleensä. Ah, Herra Jumala, tätä iloa ja tätä tuskaa!

Ja hyvästiä sanomatta, ostos kainalossaan läksi äiti tuontien menemään kohti poltettua kotiaan.

Olka oli käynyt valkoiseksi ja äänettömäksi. Morsiuskruunuksi hän oli kukkaansa kasvattanut. Haudalle se nyt pääsisi. Yhdestä asiasta jos olisi ollut varma: olisiko Martti ottanut hänet vai oliko äiti oikeassa. Ei ollut tullut puhutuksi heidän asiansa. »Voi hyvin sitten.» Se toivotus oli ainoa minkä kuollut oli hänelle jättänyt, hänen ainoa perintönsä ja omaisuutensa. Sillä täytyi elää läpi elämän. Poloinen äiti, yksinään oli hänkin. Hänellä oli vielä poika, mutta hän ei sitä nähnyt. »Voi hyvin sitten!»

Olka oli jo astunut kappaleen matkaa omalle taholleen, kun hän yhtäkkiä palasi takaisin:

— Milloinkas sanoittekaan juhlan olevan siellä Eräjärvellä?

Antti oli johtajalle kuvaamassa oloja vankileirillä. Hän vastasi että sunnuntaista viikon taa.

— Eikös ensi sunnuntaina?

Antti mietti hetken ja vastasi, että kyllä ne juhlat sittenkin taisivat olla sunnuntaista viikon taakse. Pitäisi toimittaa sille eukolle, sille Einon äidille sana, ettei vielä laputa turhaan Eräjärvelle.

Kun äiti nousi ylös kotimäkeä, ei hän ajatellut Einoa, elävää poikaansa, vaan verenpisaraa, joka hänen piti viedä kuolleen poikansa haudalle. Siinä oli keskellä pihamaata ruma tulipalonjättö, kaksi käryttynyttä pihlajaa, kaksi törröttävää savupiippua, tuhkaa ja tuvan irti kiskaistu ovi. Äiti astui nopeasti niiden ohitse ja tuli pientä polkua myöten saunalle. Siellä hohti jo vihertävän ruudun läpi verenpisara. Mikä onni että hän oli sen pelastanut! Ihmiset olivat häntä nauraneet, kun hän jätti hopealusikkansa palamaan ja pelasti verenpisaransa. Mutta sehän oli aivan kuin Jumalan johdatusta.

Eino makasi sängyssä ja äiti istui penkillä kukkasensa ääressä. Poikaa ei saanut pysymään valveilla. Laihtunuthan hän oli, mutta muuten terve. Tämä Eino olikin aina ollut niin voimakas, Martti, hän oli lapsena sairastellut.

— Mistä sinä sait kuulla, että juhlat ovat sunnuntaina? huusi äiti ja ravisti Einoa hartioista.

— Yksi poika sanoi junassa. Sen pojan veli on siinä samassa haudassa.

— Tiesikö hän varmasti?

— No tottakai, kun hän itsekin menee sinne.

Siis ensi pyhänä, ensi pyhänä! Elävän poikansa vetäessä syviä henkäyksiä istui äiti riemun ja tuskan vallassa ajatellen kuollutta. Hänen sydämensä sykki pakahtumaisillaan. Oli kuin hän olisi valmistautunut näkemään Marttia viimeisen kerran. Hän mietti kaikkea mitä hän hänelle sanoisi. Kukkanen jää hänen puolestaan Martin luo. Hän laski molemmat kätensä kukkaruukun ympärille ja kohdisti kaiken hellyytensä vastaiseksi kukkaseen. Ja raskaat sinipunertavat pisarat tuntuivat todella imevän itseensä hänen tuskansa. Ne ikään kuin paisuivat hänen nähtensä, paisuivat hänen kyynelistään, hänen rukouksistaan.

Kuin unessa käyden toimitti äiti arkiset askareensa. Hänen ajatuksensa olivat tulevassa pyhäpäivässä. Tottapahan nyt juhlapäiväksi kaunistavat siellä Eräjärvellä haudan, ettei omaisten tarvitse nähdä sitä hoitamattomana. Vieraat ovat vieraita, eivät suinkaan ne muuten hoida.

Torstaiaamuna sanoi Eino yhtäkkiä:

— Mutta jos juhla olikin vasta toisena sunnuntaina?

Äiti hätkähti ikään kuin hänelle olisi ollut tapahtumaisillaan suuri vääryys. Hän ei jaksa odottaa seuraavaan sunnuntaihin. Hän oli muutenkin laskenut päiviä ja hetkiä.

— Olisi pitänyt tulla kirje, sanoi Eino armottomasti.

— Se on voinut postissa mennä hukkaan, puolusti äiti oikeuttaan. — Kyllä me nyt menemme sunnuntaina. Sanoithan sinä sen tullessasi selvästi.

Äiti oli joka päivä puistellut hameensa ja huivinsa ja tarkastanut kenkänsä — onneksi olivat vaatteet tulipalon aikana olleet aitassa. Jo perjantaina hän latoi tavaransa sangalliseen juurikoppaan — ei oikeastaan ollutkaan muuta kuin virsikirja ja silkkihuivi.

Eino käveli kädet housuntaskuissa edestakaisin pihamaata.

— Kyllä rakentaminen nyt tulee kalliiksi, sanoi hän äidilleen. — Miten tässä päästänee yli talven.

Äiti katsahti häneen nuhdellen ja vastasi haikeaan tapaansa:

— Kyllä Martti olisi rakentanut.

Sitten hän riensi aittaan tarkastamaan matkakoppaansa. Se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Uudestaan ja uudestaan puisteli hän mustaa hamettaan ja totesi, että virsikirja kauniisti oli nenäliinan sisällä.

Eino seisoi savupiippujen luona ja käänteli jalallaan tuhkia. Äiti tuli aitasta, otti käteensä kärventyneen rautavanteen ja rupesi itkemään.

— Miksen minäkin tätä teille rakentaisi, sanoi Eino, — jos olisi rahaa. Mutta ei sitä mistään nyt saa.

Äiti vastasi itkunsa seasta, kuuntelematta mitä poika oli sanonut:

— Niin, mitäs sinä, ethän sinä veljeäsi kaipaa.

Einon pää painui hiukan. Hän kumartui ja kiskaisi käteensä tuvan oven. Samassa se putosi maahan niin että tuhka lenteli.

— Kirjettä vain ei ole tullut, sanoi hän.

— Mitäs kirjeistä. Jos se poika rautatievaunussa sanoi juhlien olevan, niin ne ovat.

Jos nyt olisi ollut tavalliset ajat, niin äiti olisi valmistanut oikeat vanhanaikaiset kirkkoeväät. Hän sekoitti kuitenkin munavoita vakkaan ja otti mukaan kaikki leipänsä. Ei niitä niin monta ollutkaan. Yöllä lauantaita vasten ei hän ummistanut silmiään. Musta matala huone hämärtyi ja linnut lakkasivat laulamasta. Saunasirkka vain äänteli sisäpuolella ja ulkona ruisrääkkä. Äiti makasi selällään, kädet ristissä ja ajatteli Vapahtajan yötä Getsemanen yrttitarhassa. Hänen rakas kuolleensa oli ikään kuin jossakin lähellä, äiti ei hiiskahtanut, jottei hän menisi pois. Ainoastaan hänen sydämensä sykki, puhuen pojalle, joka vain näin yösydännä kävi vieraissa ihmisten mailla. Kun aamun koi alkoi valaista, tunsi äiti rakkaan loittonevan. Linnut virittivät jo iloisia laulujaan. Äiti taivutti päänsä saunan matalan oven alitse juuri kun aurinko nousi ja rusotus taivaalta tulvi raunioille ja hiiltyneille puille. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi valmistautunut lähtemään viimeiselle retkelleen. Ehkä Jumala armossaan salliikin hänen kuolla poikansa haudalle.

Kukot lauloivat pitkin kylää. Aidanseipäiden välissä kimmelsivät hämähäkinverkot suurina ja ehyinä kuin jotkut oudot pyörät. Juhlallisin mielin astui äiti aittaan ja otti sangallisen koppansa. Eino jäi sinne nukkumaan. Aitan rappusilla pukeutui äiti mustaan pukuunsa. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pukeutunut valmiiksi arkkuun. Kun hän oli sitonut silkin leuan alle, astui hän Einon eteen, joka nukkui sikein hengenvedoin.

— Maatkaat vielä ja levätkäät, sanoi äiti, ajatellen Getsemanen yötä. — Katso, hetki on lähestynyt...

He kulkivat hevosella ja istuivat aseman odotussalissa. Heillä oli tuntikausia odotusaikaa. Verenpisara oli sanomalehtipapereihin käärittynä äidin vieressä. Joitakin vanhoja vaimoja sattui aina äidin ympärille ja heiltä äiti heti kysyi, olivatko he sattuneet kuulemaan, että Eräjärven hautausmaalla huomenna piti olla juhlat sankarihaudalla. Hänen poikansa oli siinä haudassa. Niin oli mennyt tämä rakkaampi poika, ettei äiti ollut saanut hyvästiä sanoa. Ei hän ajatellut silloin kun Martti kotoa läksi, ettei ikinä häntä näkisi. Ei kukkasta äiti ollut saanut istuttaa haudalle, nyt vasta saisi viedä tämän verenpisaran. Etteihän vain ollut loukkaantunut hevosmatkalla. Ja he ottivat auki kääröt ja katsoivat: kylläpä se oli kaunis, ei sellaista oltu nähtykään. Tuo sotilas tuossa? Kyllä se oli hänen nuorempi poikansa, mutta ei hän ollut koskaan ollut äidilleen sellainen poika kuin Martti.

Rautatievaunussa kysyi äiti heti, olivatko matkustajat vastapäätä menossa Eräjärvelle. Siellä on juhlat sankarihaudalla. Hänen poikansa on siinä haudassa. Tiedustelumatkalla kaatui ja niin hirveästi olivat runnelleet. Eikö ollut ketään menijää sinnepäin? Kyllä se oli niin hyvä poika, ettei tämä toinen, tämä nuorempi ensinkään ollut sellainen. Mikä sitten lienee ollutkin taivaallisen Isän tarkoitus. Ei suinkaan hän, äiti, enää jää elämään. Mitäpä elämästä ilman Marttia. Kotikin on tuhkana, ei tämä Eino sitä rakenna. Kyllä Martti olisi rakentanut. Mitenkä hoitanevat niitä sankarihautoja? Ei suinkaan kukaan sinne kukkia istuta, vieraat ovat vieraita. Tässä on tämä kukkanen, tämä verenpisara. Pitääpä kastella sitä, jos olisi kuinkakin sattunut kuivamaan... Kosteapa tuo näkyy olevan. Kyllä se kaunis oli kotoa lähtiessä, miksi lienee sitten käynyt. Hän onkin sitä niin ikävöinyt, että saisi edes kukkasen istuttaa poikansa haudalle. Ei lakkaa tämä suru, ei milloinkaan. Sanoi johtaja siellä kotona osuuskaupassa, kun möi nämä anturat, että tulee vielä ilonpäiviä... Ei tule, ei koskaan. Hautaan hän joutaa poikansa luo... Vai ei ketään menijää ole Eräjärvelle? Antaapa tuon kukkasen olla tuossa noin, saapa sen sitten taas kääröihin. Vai tässä nämä matkustajat jo lähtevätkin pois.

Tyhjälle penkille vastapäätä tuli kaksi miestä, toinen sotilaspuvussa.

— Eino hoi — minnekkä se minun poikani tästä joutui? Ettehän te suinkaan — antakaa anteeksi, että kysyn — ole matkalla Eräjärven hautausmaalle? No, siellä pitäisi huomenna olla sankarihaudalla juhlat... Poika, poikahan minulla on siellä. Rakkain lapsi se on siellä kaukana vieraan kirkkomaan mullassa. Niin piti menemän... ei kukkaa ole oma äiti saanut istuttaa. Tämän verenpisaran nyt vien. Niin, aina se tulee itku... Eino, missäs sinä olet? Etteihän vain mennä ohitse? Vai vielä kolme tuntia. Se oli ollut sotilas, joka Einolle, tuolle minun nuoremmalle pojalleni tässä viime maanantaina sanoi, että hänkin lähtee niinkuin huomiseksi Eräjärvelle. Arvelin vain, että jos olisitte sattunut olemaan sama.

Ei yksin se vaunu missä äiti matkusti, vaan seuraavatkin vaunut tiesivät juhlallisuuksista Eräjärvellä huomenna. Äidistä ja verenpisarasta oli muodostunut keskus, jonka ympärille kaikki tahtoivat kokoontua. Nääntyneenä, kyyneleet rinnassa oli hän kuin kuva koko Suomi-äidistä, joka on matkalla itkemään kuollutta poikaansa. Hänen elävä poikansa seisoi junasillalla, katseli vuodentuloa pelloilla ja vainioilla ja mietti, että on kai parasta ruveta palvelukseen, ei se rakentaminen käy tällaisena aikana. Hän ajatteli myös, että jokohan tuo äiti nyt tuosta menee suruunsa, niin hyvä työihminen kun on ollut eikä nyt muuta tee kuin itkee. Mitäs mielelläänhän hän, Eino, olisi mennyt Martin sijasta. Martti oli käynyt koulut ja parempi hän oli kaikin puolin. Mutta Martilla oli ollut sellainen palava into tähän isänmaan taisteluun, mielellään hän oli mennyt kuolemaan. Ei ollut helppoa niilläkään, jotka tänne jäivät, taistelu saattoi olla edessä heilläkin, monenlainen.

Lähestyttiin vihdoin Eräjärven asemaa ja rupesi tuntumaan oudolta, kun ei sinne ollut ketään menijöitä. Ja kuitenkin oli Eräjärven hautausmaalla suuri sankarihauta. Koko junasilta oli täynnä väkeä, kun äiti ja poika astuivat vaunusta. Mikä painoi äidin kättä, mikä ojensi hänelle koria, mikä antoi eväsvoileipänsä. Verenpisaraa äiti itse kantoi. Matkustajat heiluttivat hänelle liinojaan, kun hän seisoi siinä yksinäisellä asemasillalla.

Siitä ei pitänyt olla peninkulmaakaan kirkolle, jaksothan tuon matkan kävelläkin. Eikä hevosia olisi ollut saatavissakaan. Kovalle kuitenkin otti kesähelteessä. Kopan äiti mielellään luovutti Einon kannettavaksi, mutta verenpisaran hän olisi tahtonut kantaa itse. Taistelun jälkiä alkoi jo tulla näkyviin. Oli kaadettu metsää ja pitäjänmakasiinin nurkka oli ammuttu mäsäksi. Mäellä tuli vihdoin näkyviin kirkonkylä ja kirkko. Kirkon nähdessään laski äiti nopeasti maahan kukkasensa. Hän oli pyörtymäisillään. Eino auttoi hänet mättäälle istumaan, otti kopasta voileivän ja pakotti hänet syömään. Saunat savusivat kylässä ja likeisimmässä talossa tuli tyttö panemaan uusia havuja portaiden eteen.

— Siellä, siellä se on minun lapseni! pääsi äidiltä.

Heidän ei tarvinnut kysyä tietä. Äiti oli yhtäkkiä saanut voimia ja käveli nopeasti. Hautausmaan tummat puut tulivat yhä likemmä, kiviaita jo näkyi. Ja näkyi jo jotakin vaaleaakin, ikäänkuin olisi ollut suuri vaaleanpunainen lakana levitettynä maahan. Äiti käveli niinkuin ei hän olisi astellut maan pinnalla, vaan puoleksi liidellyt ilmassa. Vapisevin käsin irroitti hän mustan rautaportin edustalla paperit kukkansa ympäriltä. Portti vikisi raskaasti saranoillaan. He astuivat puiden alle.

Suuri rauha tulvehti niinkuin terveeksitekevä lääke heitä vastaan. Vaahteranlehvien varjot hiekalla ja nurmikoilla, koivujen kimmellys sinistä taivasta vasten, kuusenlatvojen tumma nousu ylöspäin kilvan kirkontornin kanssa, kaikki teki täällä yliluonnollisen vaikutuksen. Kaukaisimmasta kulmasta hohti ilta-auringon punerruksessa vaalea, kukkiva alue, ikäänkuin se olisi ollut jokin autuaitten sielujen kenttä.

Se oli hyvin suuri hauta, kauttaaltaan rehevien, punertavien kukkien peitossa. Kiviaidan takana nostivat päitään rukiintähkät, ulottuen kauas metsän laitaan asti ja metsän kupeelta leveni silmän eteen kylä, järvi ja autereinen, loppumaton kaukaisuus. Siellä oli ihmiselämä, sen työ ja taistelu, täällä oli rauha.