Part 7

Olemme viipyneet hiukan kauan Käyn ja Gerdan tarinassa. Olisihan tietysti jokainen voinut lukea sen suoraan kirjasta ja kuullut sen silloin kerrottuna Andersenin omilla sanoilla. Jokaiselle toveripiirille on itse asiassa hyödyllistä silloin tällöin muistella mitä sirpale pirunpeilistä saattaa saada aikaan, kuinka se irvistää kaikki rikki ja mitä rakentavia voimia sydämen yksinkertaisuus ja uskollisuus ovat. Hyvästi, Hans Christian — kiitos ja näkemiin!

Todella ovat itse asiassa tällaiset juhlapäivät tilinteon päiviä, tuomiopäiviä. Kaikki me Koskenniemen Hannun kanssa seisomme, kymmenen vuotta kierreltyämme maailmaa, koulumäen alla:

»Vuoskymmen unhottui ja jällehen hän siinä seisten oli poikanen. — — — — — — — — — — Niin oli menneet vuodet unen lailla ja kohta oli koko nuoruus mailla. Niin omituiseks Hannun mieli suli. Mit oli aikonut hän lähteissään? Hän oppinutko oli läksyään? Niin koko nuoruus tuomiolle tuli.

Kuinka paljon enemmän me olisimmekaan voineet juoda elämää ja luoda elämää, palaa ja imeä sisältöä. Kuinka monta kertaa me olemme hakeneet mukavuuttamme, kuinka monta kertaa olleet kylmät tai penseät! Kuinka paljon enemmän me olisimme voineet antaa ja saada elämämme parhaimmalta vuosikymmeneltä, joka on mennyt eikä milloinkaan palaja!

Sen voittosaaliin, jonka me kuitenkin olemme jaksaneet koota, sen kokemuksen minkä lukupiiri on antanut, me laskemme sen nöyrästi Osakunnan jalkojen juureen, kiitollisina siitä, että Osakunta aina on ollut suosiollinen lukupiiriä kohtaan, kiitollisina siitä, että Osakunta on pitänyt sitä ikäänkuin elämäänsä kuuluvana.

On omituista, ettei ole hauskaa, jos päättää etukäteen tarkoituksellisesti pitää hauskaa. Seurustelun todellinen ilo tulee kutsumattomana ja laskemattomana kuin inspiraatio. Mutta me voimme houkutella sitä paikalle, sillä me tiedämme minkätapaisissa elämänehdoissa se viihtyy. Kaikki ilo kasvaa esiin työstä aivan niinkuin kaikki ikävystyminen kasvaa esiin laiskistelemisesta. Toverielämän täytyy perustua hyödylliseen työhön — muuten ei siitä ole odottaminenkaan iloa. Seurustelemisessa tällaisen laajemman toveripiirin kesken täytyy vallita eräänlainen täsmällisyys — henki joka on niin tuiki toisenlainen kuin virastojen koneentapainen tiki-taki päivästä päivään. Jollei tätä virkeää, nuorekasta, vapaaehtoista täsmällisyyttä ole, niin on turhaa odottaa toverielämältä sisältöä ja aitoja ilonhetkiä.

Toverielämä vaatii vapaaehtoisen kireyden rinnalla eräänlaista yksinkertaisuutta ja nöyryyttä: me teemme tehtävämme niin hyvin kuin voimme ja ehdimme.

Ystävämme kirjat ovat parhaat toverimme — en nyt tarkoita riippumattoromaaneja enkä sitä tyhjää literatuuria, joka elää päivän, kaksi. Suurten henkien perintö ihmiskunnalle on vastaanotettava vakavasti. Silloin tulee siitä meille sisällys ja rikkaus eliniäksi.

Niin, nyt olemme viettäneet lepohetken muistojen ääressä. Me kuulemme vielä takaamme jonkun ystävämme äänen:

Ihmislapselle, tietkää, tie yks on vaan: sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan!

Me tunnemme:

Ei ollut ilta, yö, ei aamukaan — niin oli ihmeen valkeata vaan.

Vielä kerran kokoamme kiitollisuutemme kaikkia ja kaikkea kohtaan, mikä täytti lukupiirin kymmenen vuotta. Ja sitten: eteenpäin, läpi sumujen kohti korkeuksia, ylös suurten henkien luo!

KALLIIT HAUDAT

Eräänä keväisenä sunnuntaina v. 1918 vallitsi pitäjän kirkkoa kohti liike, jommoista ei milloinkaan oltu täällä nähty. Ei rippipyhinä, ei silloin, kun pitäjän rikkain mies haudattiin, ei silloin, kun pitäjän suurellisimman talon tytär vietti häitä ja vieraita oli kutsuttu seitsemästä pitäjästä. Tällaista ei oltu täällä koskaan nähty. Naapuripitäjistä olivat ihmiset lähteneet liikkeelle jo illalla, ajaneet läpi kevätyön hämyn, kuulleet käkien kukkuvan auringonlaskussa, kuulleet laulurastaiden vaikenevan lyhyeksi sydänyön hetkeksi ja kuulleet leivosen heräävän ylistämään aamua. He olivat siinä kulkiessaan tunteneet kevätyön kaiken huuman, tuoksun puhkeavista lehvistä, tuoksun mustasta mullasta, tuoksun maan versovista yrteistä, mutta lakkaamatta oli heidän mielensä ollut suunnattu sitä huomista, sitä odotettua kohden. Ja aamulla olivat siellä lähempänä määräpaikkaa valtatiet, metsätiet ja polut olleet täynnä kansaa, jotka kiiruhtivat samaa päämäärää kohden. Tuhansia ihmisiä oli liikkeellä. Mutta eivätkö he ymmärtäneet, etteivät mihinkään mahdu, että olisi parempi kääntyä takaisin? Mutta he olivat sen näköisiä, etteivät he voineet olla poissa juhlista. Jokainen riensi sillä hartaudella ikäänkuin toimitus, jota odotettiin, olisi tarkoittanut juuri häntä. Jokainen oli siinä tarpeellinen, välttämätön. Jokainen oli sen näköinen, että jos olisi ollut juhannus ja ensi rippi, niin juuri hän olisi ollut yksi rippilapsista.

Mitä oli sitten tapahtunut? Mitkä kummat juhlat olivat tulossa? Mistä johtui tämä outo hartaus?

Tuossa lemuavassa yössä kulkiessa tapahtui, että joku mies ja vaimo rattailtaan näkivät outojen ihmisten istuvan tiepuolessa lepäämässä. Ja mies pysäytti hevosen, tarjosi heille paikkaansa rattailla ja tarjoutui kävelemään heidän puolestaan jonkin matkaa. Hänellä oli tarve olla toiselle hyvä.

Ja tapahtui, että kun muutama aviopari tienlaidassa avasi eväänsä, siitä sattui astumaan kansaa ohitse. Ja vaimo ojensi vieraille ihmisille — vaikka oli nälkävuosi — leipää, ja hyvä, onnellinen hymy oli hänen huulillaan. Näytti siltä kuin hän olisi saanut jotakin, kun hän sai antaa. Ja vieras tarttui kiitollisena lahjaan ja nautitsi sen onnellisena, onnellisena pääasiassa antajan iloisesta hymystä.

Mistä johtui sitten tämä kummallinen hartaus, tämä hyvä tahto ihmisten kesken — toteutuiko jouluyön enkelintoivotus siinä, kevätyössä v. 1918?

Ei ollut kirkolla pitäjän rikkaimman miehen hautajaiset, eivät olleet pitäjän suurellisimman tytön häät. Vaan kirkkomaan kauneimmalle kohdalle, sinne minne näkyi sininen kaukaisuus, kylä ja vainiot, joki ja järvi, Suomi, isänmaa, sinne oli luotu auki veljeshauta. Ja tämän haudan ympärille samosivat nuo tuhannet ihmiset, ikäänkuin jokainen vainaja olisi ollut jokaisen saattajan veli, isä, ystävä.

Siinä seisoivat rinnan mustat ja valkoiset arkut, toiset rikkaampina, toiset köyhempinä, kaikki koristettuina sillä vihannalla mitä Suomen toukokuu antaa.

Nämä vainajat siis olivat panneet liikkeelle nuo tuhannet ihmiset, nämä vainajat siis olivat karkottaneet elävien mielestä turhat matalat ajatukset, kateuden, nämä vainajat siis olivat saaneet aikaan, että näiden tuhansien ihmisten mieli askarteli korkeissa asioissa, että nämä tuhannet ihmiset tunsivat toisiaan kohtaan veljen mieltä ja hyvää tahtoa. Näissä vainajissa siis oli jotakin joka teki, että heitä ajatellessa noiden tuhansien elävien ihmisten sielu kävi ikäänkuin kirkkauden läpitunkemaksi. Sen kautta että tämä veljeshauta oli tässä, tällä kotoisella hautausmaalla, tässä pitäjässä, tällä kulmalla isänmaata, oli kaikki ikäänkuin saanut uuden sisällön, uuden merkityksen. Tämä hauta oli tälle hautausmaalle, tälle pitäjälle, tälle kolkalle isänmaata tullut omaisuudeksi. Tälle haudalle tulevat vuosikymmenien, vuosisatojen kuluessa elävät sukupolvet vaeltamaan, tässä pysähtymään ja ajattelemaan. Jotain siitä korkeudesta, joka tänä päivänä soi ilmassa, tulee aina viipymään tämän haudan yllä. Vaikka maa kamartuu ympärillä ja ehkä kerran vuosisatojen perästä tulee aika, jolloin koko kalmisto on hävinnyt rakennusten tai vainioiden sekaan, niin ovat sukupolvet aina tulevat aitaamaan yhden alan tästä kalmistosta, muistamaan sen, mainitsemaan sen: nimittäin tämän haudan alan, veljeshaudan vuodelta 1918.

Tämän kaiken saattaa lukea kasvoista, jotka tänä päivänä ovat kokoontuneet veljeshaudan ympärille. Ne ovat niin vakavat, niin hartaat, niin kiitolliset elämälle, niin nöyrinä kuoleman edessä. Kun nuo ihmiset hautausmaalta palaavat arkisiin askareihinsa, niin varmaan eivät he milloinkaan voi vaipua siihen mataluuteen, missä niin monen kodin elämä kuluu. Varmaan tulee tämän päivän muisto levittämään ikäänkuin suojelevat siivet yli jokaisen, joka täällä on ollut mukana. Varmaan tulee tämän haudan, näiden vainajien muisto aina vaikuttamaan puhdistavasti ihmissieluihin, pysyväisesti kasvattamaan eläviä.

Mikä on sitten tämä hauta, keitä ovat sitten nämä vainajat? Voivatko sitten vainajat siinä määrin vaikuttaa vielä jälkipolviin? Voiko jokin hauta olla eläville niin paljon?

Nämä vainajat ovat kootut Suomen vapaussodan taistelukentiltä.

Tuossa seisoo äiti ja katselee niitä arkkuja kohden, missä hänen poikansa lepäävät. Heitä on kaksi.

Siellä ne ovat, hänen lapsensa, hänen kauniit, voimakkaat poikansa... Kuolleina ja kuitenkin kuinka elävinä!

Eräänä iltana he kiireesti tulivat kotiin, tulivat hämärissä ja varkain niinkuin pahantekijät. He tulivat vain katsomaan — sanoivat he, mutta äiti ymmärsi, että he tulivat sanomaan hyvästi. He olivat levottomat, tuskin sai äiti heitä olemaan yötä, tytöt taittoivat uusia pajunoksia heidän huoneeseensa, koska oli kevät ja pojat pitivät niistä. Äiti kehoitti poikia nukkumaan levollisesti. Hän kyllä valvoo. Ja hän valvoi pimeässä salissa poikain oven edessä, valvoi, tähyili ikkunoista, kuunteli, oli polvillaan, käveli sukkasillaan... Pojat paiskelivat unissaan ja puhuivat. Äiti ymmärsi heidän levottomuutensa. Heidän paikkansa ei enää ollut täällä, se oli puolustajien joukossa. Koti on pyhä... Ja tätä ajatellessa aukeni äidin sisässä ikäänkuin jokin onnellinen, valaistu kohta, hellyyden tunne, jommoista hän oli tuntenut lapsiaan kohtaan kun he olivat pienet ja jommoista hän nyt tunsi suuria poikiansa kohtaan, jotka aamun koittaessa lähtevät suojelemaan kotia — ei yksin tätä omaa kotia, vaan kaikkia koteja, joissa ihmiset tekevät työtä, syntyvät ja kuolevat. Koti on pyhä, tämä koti, kaikki kodit. Ja koko isänmaa on kokoonpantu kodeista, monesta kodista. Isänmaa on yhteinen koti. Kuinka tuleekin helliä kotia, isänmaata. Poikain täytyy lähteä...

Aamu ei vielä ole valjennut, kun kaikki talossa jo ovat jalkeilla. Kukaan ei valita. Kaikki puhuvat pienistä jokapäiväisistä asioista. Reen ääressä seisoessaan peittelee äiti poikia ja kun se jo lähtee liikkeelle, luisuu hänen kätensä yli heidän lämminten selkäinsä ja viipyy silmänräpäyksen heidän olkapäillään. Yhtäkkiä nykäisee hevonen ja he ovat jo matkan päässä. Silloin tuntuu hetkeksi siltä kuin olisi tartuttu äidin sydämeen ja irroitettu se rinnasta. Mutta kummallista: nyt kun nuo rakkaimmat ovat luovutetut, nyt tuntuu taas siltä kuin koko maailma olisi avartunut. Äiti ei enää omista vain omaa kotiansa, vaan hän omistaa kaikki ne kodit, joiden puolesta hänen rakkaansa ovat lähteneet panemaan alttiiksi henkensä. Hän vapisee niiden kaikkien puolesta niinkuin tämän omansa puolesta. Kummallista: ihminen on antanut pois kaikki mitä hänellä on ollut, omaisuutensa, poikansa. Mutta hän on saanut sijaan koko isänmaan!

Yhä tuijottaa äiti hautaan. Hän on nyt niin ihmeen rikas, hänestä tuntuu, että kaikki nuo vainajat, jotka ovat antaneet hänelle isänmaan, ovat yhtä rakkaat kuin hänen omat kauniit poikansa. Niin nuoret he olivat, alle kahdenkymmenen. He ostivat vapaaksi isänmaan. Hengellään. He antoivat ryöstää itsensä paljaiksi. Se oli isänmaan hinta.

Tuossa seisoo tyttönen, poikain sisko. Hän niin rakasti veljiänsä, varsinkin vanhempaa. Tyttö on rippipuvussaan, se on vielä aivan uusi. Kuumeiset täplät palavat hänen poskillaan, nyyhkytyksen mainingit nostattavat väkivaltaisesti rintaa. Hän tuntuu olevan kuin yksinään tällä haudalla. Hän ei näe ketään, hän ei kuule mitä ympärillä tapahtuu. Muisteleeko hän jotakin niistä öistä, jolloin tulipalon loimu valaisi taivaanrantaa ja hän seisoi kotinsa pihamaalla ja kuunteli tykinpauketta. Pojat ovat siellä mukana, molemmat veljet ja niin monta, monta muuta... Nyt soittaa kuularuisku... selvästi saattaa sen kuulla... Pojat ovat siellä...

Kuinka lauha onkaan yö, oikea esikevään yö. Lumi risahtelee pudotessaan oksilta. Mitä onkaan tulossa Suomen kansalle? Esikevättäkö tämä on...? Tytön sydän lyö kuin polttava paise. Taas jysähdys, sitten kallion kumea ulvahdus.

Hän koettaa tästä puolin muuttaa elämänsä. Kuinka usein hän onkaan ollut tyytymätön ja ynseä. Hän koettaa nyt hillitä kiivaan luontonsa ja olla iloinen ja ystävällinen kaikille. Kuinka hyvä onkaan ollut kotona, oli isä, äiti, oli työtä, olivat pojat, oli jokapäiväinen leipä. Mutta kiittikö hän niistä koskaan oikein sydämensä pohjasta? Oi, jospa hän saisikin tilaisuuden hyvittää, mitä on rikkonut!... Taas alkaa tuo kauhea rätinä. Varmaan ei sen kynsistä pääse kukaan elävänä. Suuret ovat meidän syntimme olleet. Riidassa, kateudessa me olemme myrkyttäneet itseämme — opimmeko nyt jotakin?

Palelee. Hän menee sisään, veljien huoneeseen ja istahtaa samalle tuolille ikkunan pieleen, missä rakkain veli viimeksi istui. Tässä he puhelivat sinä lauantai-iltana, jolloin pojat viimein läksivät. Puhuttiin Suomen tulevaisuudesta. Vaikka he olivat niin nuoria, niin he olivat ajatelleet sitä ja tehneet itselleen kuvan siitä miten isänmaata olisi asuttava ja rakennettava. Kun isänmaa on vapautettu, niin yksilöiden ennen kaikkea pitää alistua itsekuriin, heidän pitää luopua mieliteoistaan ja kaikella harrastuksella rakentaa yhteistä kokonaisuutta, suurta kotia. Isänmaa ei ole turvattu sinä hetkenä, jolloin vihollinen on karkotettu, vaan silloin, kun sen pojat ja tyttäret ovat valmiit jatkuvasti, iloisella mielellä täyttämään kansalaisvelvollisuutensa, kaikki yhden puolesta ja yksi kaikkien puolesta. Vasta silloin on isänmaa turvattu, kun täällä vallitsee uhrimieli, ei yksin sodassa vaan rauhassa, henki, joka panee itsensä alttiiksi... Uhrimieli...

Tyttö oli katsahtanut veljiin. »Te, te voitte uhrata», oli hän sanonut, »te, pojat, voitte antaa henkenne. Mutta minä?» Silloin se rakkaampi pojista oli nauranut ja sanonut, että sodan jälkeen, sitten kun tätä riitaista isänmaata aletaan järjestellä, sitten vasta uhrimieli oikein tulee kysymykseen. Vasta silloin kysytään kuka jatkuvasti jaksaa vuodesta vuoteen kuolettaa pienet mielitekonsa, joita meillä on totuttu noudattamaan ja alistua yhteisen edun vaatimuksiin. Silloin kysytään kuka ottaa pestin totuuden soturina, kuka vihaa vääryyttä ja valhetta, kuka muistaa joka hetki, joka tunti, pienissä arkisissa, näkymättömissäkin askareissansa, että hän niissä tunnollisuudellaan rakentaa isänmaata ja että isänmaa on rakennettava suureksi. Ei kannata totisesti vuodattaa vertansa, jollei usko, että isänmaasta tulee oikeuden, totuuden ja onnellisten ihmisten koti. Mutta vasta jatkuva, sitkeä työ vuodesta vuoteen, pimeimpiä kolkkia myöten lääkitsee sodan haavat ja toteuttaa ne unelmat, joiden puolesta sotilas antaa elämänsä. Täällä meillä on viljelys, valistus, henkien sivistys pinnalla. Täällä täytyy kyntää syvään. Täällä tarvitaan, sanottakoon se vieläkin: uhrimieltä, ensimmäiseksi uhrimieltä, toiseksi uhrimieltä ja kolmanneksi uhrimieltä...»

Tyttö tuijottaa hautaan ja vuokot hänen veljiensä arkuilla loistavat häntä vastaan ihmeellisellä valolla. Valo kangastaa myöskin hänen sielussaan, hän ymmärtää, että hänelle on jäänyt kallis perintö: Suomi oikeuden, totuuden ja onnellisten ihmisten kodiksi. Muuten ovat uhrit olleet turhat. Onnelliset ovat ne ihmiset, joissa vallitsee uhrimieli. Se on elämän leipä sodassa ja rauhassa. Jos uhrimieli ihmisrinnassa tyrehtyy, niin ihminen kuivettuu niinkuin oksa ja isänmaa pudottaa hänet yhteydestään. Jos uhrimieli tyrehtyy kansasta, niin on kansa kuoleman oma. Isänmaa ilman kansan uhrimieltä on niinkuin äiti, jonka luonnottomat lapset ovat vieneet asumattomaan kalliosaareen aavassa meressä.

Tyttö mustassa rippipuvussaan seisoo säteilevin kasvoin. Hän ymmärtää nyt niin paljon. Hän ymmärtää mitä on koti ja mitä on isänmaa. Niin paljon täytyy ihmisen läpikäydä ennenkuin hän käsittää juuri yksinkertaiset suuret totuudet... Koti, sehän on se pieni armas paikka, minkä minä työlläni ja sydämelläni saan tehdä aurinkoiseksi, missä minä saan elää ja kuolla. Ja isänmaa, se on se suuri koti, joka tuhansien kansalaisteni käsien ja sydänten varassa kasvaa totuuden ja valon tyyssijaksi. Sama kieli, samat muistot, sama tulevaisuudentoivo yhdistää meidät yhdeksi perheeksi.

Mutta jo alkaa pyhä toimitus ja yli aurinkoisen kalmiston, yli ristien ja nurmettuneiden hautojen, yli tuoreen veljeshaudan, yli tuhansien elävien vyöryy virsi:

O Herra siunaa Suomen kansa, suo sille armos runsaus, suo sille lohtu haavoissansa ja tuskassansa unohdus, pois pyyhi vedet silmiemme, pois veritahrat tannertemme.

Sun voittos päivän huomenessa suo että suureks Suomi sais, suo että kahleen kirvotessa myös orjan mieli kirpoais, suo meille voima voimastasi ja valkeus sun valostasi.

Sa siunannut oot aseitamme, kun pakoon lyötiin sorron yö, myös siunaa rauhan-askartamme, tee kaunihiksi kansan työ. Miss' äsken hurme maata kasti, suo oraan itää runsahasti.

O Herra siunaa Suomen kansa, suo sille voimas runsaus, se kaikiss' että vaiheissansa ois oma kansas, valittus. O Herra, kalliimpana saamme nyt kädestäsi synnyinmaamme.

Monet veljeshaudat on meillä keväällä v. 1918 luotu umpeen ja uhrimielen siunaus on niinkuin keväinen sade käynyt yli Suomen maan. Moni on ilolla antanut kalleimpansa, moni on saanut ymmärtää mitä on koti ja mitä on isänmaa.

Mutta isänmaa ei ole turvattu sillä hetkellä jolloin vihollinen on voitettu. Isänmaa turvataan vasta pitkän, sitkeän, hellittämättä jatkuvan rauhan työn kautta, työn, jolloin Suomesta, itsekkäitä yksityisiä etuja kysymättä, poistetaan onnettomuuksien syyt, jolloin täällä valaistaan pimeinkin kolkka, jolloin uhrimieli luo tästä maasta totuutta ja onnea kohti pyrkivien ihmisten kodin. Meille eläville kaikuvat saarnat veljeshaudoilta, meidän täytyy teossa toteuttaa kaatuneiden unelmat. Auki korvat ja auki sydämet, ei saa olla yhtään kuuroa korvaa, ei yhtään penseää sydäntä — taikka on taistelu ollut turha, taikka on kärsimys ollut turha, taikka luisuu käsistämme kalliisti ostettu vapaus ja me olemme tuomitut orjiksi kansojen joukossa. Nyt jos emme ota vapautemme hetkestä vaaria, nyt jos emme turvaa isänmaata ja kotia, nyt jos emme kaikella järjellämme punnitse syitä ja seurauksia, nyt jos ryhdymme edesvastuuttomiin tekoihin ja jatkamme raakuuden palvelusta tässä maassa — nyt menee hetkemme ohi eikä ehkä koskaan palaja.

Meidän sukupolvemme on niittänyt monien menneiden polvien syntisadon, verisadon. Sillä älkäämme me kuvitelko, että tapaukset nousevat pinnalle ilman siementä ja ilman vartta. Meidän omissa teoissamme kolmannesta ja neljännestä polvesta asti on ollut siemen kaikkeen. Meidän syntimme läpi sukupolvien ovat ensi sijassa olleet täällä tapahtuneiden kauhutekojen siemen. Mutta meidän sukupolvemme on myöskin niittänyt sen kirkastuksen, sen uhrimielen, jonka esi-isien ja esiäitien rehellisyys, hurskaus, työ ja intomieli kylvivät. Me olemme saaneet nähdä myöskin ihanan uhrimielen kansassamme.

Älkäämme unohtako, että me jokainen joka hetki, joka silmänräpäys ajatuksilla, sanoilla ja teoilla kylvämme uutta siementä tuleville polville, kirouksen siementä tai siunauksen siementä. Varokaamme verikylvöä, kavahtakaamme vihan ja valheen siementä!

Veljeshaudat keväällä 1918, uhrien haudat ovat antaneet Suomelle uuden sisällön. Niistä puhuu meille eläville isänmaan omantunnonääni: älkää tehkö tyhjäksi vuodatettua veriuhria, älkää hukatko Suomen itsenäisyyttä. Suomi tulee aina olemaan vaarassa. Olkaa aina valmiit uhraamaan. Vain uhrimieli turvaa suomalaisen isänmaan.

HELMET

Tulin kerran käydessäni kaupungissa kultasepän liikkeeseen ja sain nähdä hänen helmivarastonsa. Melko suuressa laatikossa oli kolme osastoa ja näihin oli helmet lajiteltu. Olin kuullut, että helmet aina ovat kauniit, puhtaat ja kallisarvoiset, mutta nyt näin, että niitä on monta lajia. Se mitä näin ensimmäisessä osastossa, muistutti miltei pajakuonaa. Siinä oli läjä pieniä, hauraita, lianvärisiä esineitä, milloin tummien peltoherneiden näköisiä, milloin aivan muodottomia. Ne olivat hauraita ja epäjaloja, mitättömiä, arvottomia ja kuitenkin olivat nekin helmiä. Oliko ne sitten ennenaikaisesti nostettu päivänvaloon, varhemmin kuin ne olivat ehtineet kehittyä? Toiset eläimet tuottivat vain tällaisia helmiä, ja enimmät. Näitä hauraita, tummia oli paljon enemmän kuin noita muita.

Toisessa osastossa laatikkoa oli jo aivan toisenlaisia helmiä. Jotkut olivat muotovalmiit ja kauniisti hioutuneet, mutta niiden väri ja loisto eivät olleet kehittyneet samassa määrin kuin niiden muoto. Toiset olivat jääneet kokonaan muotopuoliksi, mutta onnistuneet johonkin kohtaansa kokoamaan ihanan hohdon. Tuo yksi loistava kohta keskellä muuten epätäydellistä helmeä teki sen arvokkaaksi. Toisissa näistä helmistä tapasi raskaan, ikävöivän hehkun, ikään kuin ne alituisesti olisivat kamppailleet kohti jotakin valoa, joka häämötti niille, mutta jota oli vaikea saavuttaa. Oli kummallista katsella näitä keskeneräisiä, ikään kuin kamppailevia helmiä. Ei löytänyt kahta samanlaista. Kullakin helmellä oli erikoiset puutteellisuutensa ja erikoiset etunsa. Toiset olivat kauneudessa ja jaloudessa päässeet pitemmälle kuin toiset. Kaikille oli yhteistä niiden kaipaus ja ikävöiminen kirkkauteen. Näitä helmiä oli paljon vähemmän kuin noita tummia.

Kolmannessa osastossa vihdoin oli vain harvoja helmiä. Nämä olivat ihmeelliset. Ne hohtivat hiljaisella, täyteläisellä valolla, ne olivat lujat, raskaat ja hioutuneet. Toiset hohtivat kuin lämmin sinertävä syyskuutamo, toiset kuin tähdet talvisella taivaalla, toisissa säteili iloinen auringon kelta, toiset punersivat lempeästi kuin vaalean ruusun lehti. Jotkut olivat maidon valkoiset, jotkut läpikuultavat kuin kyynel tai kastepisara. Nämäkin helmet olivat jokainen erilaiset, jokainen oli käynyt läpi oman kehityksen, jokainen oli saavuttanut oman erikoisen hohteensa. Toiset olivat suuret, toiset olivat pienet. Kaikille oli yhteistä lujuus ja kirkkaus.

Syvällä jokien ja järvien pohjalla asuu pieni eläin, joka kipeydestään tuottaa nämä helmet. Aivan terveet eläimet eivät tuota mitään helmiä. Toisten ja enimpien sairaus tuottaa vain kuonaa, toisten tuo kamppailun, kaipauksen kirkkauteen ja ehkäpä yhden pienen täydellisyyden täplän, muutamat harvat vihdoin saavuttavat kirkkauden. Jokainen näistä pienistä eläimistä kulkee yksinään syvällä vedessä, kulkee virran mukana kohti merta. Kaikille kajastaa ylhäältä taivas, kukkivat ympärillä rannat, hohtaa auringon loisto.

Syvällä elämän virrassa kulkevat ihmisten lapset kohti merta, kohti ikuisuutta. Jokainen on yksin — syvimmässä mielessä yksin, huolimatta kaikesta ystävyydestä, kaikesta rakkaudesta, mitä elämä tarjoaa. Jokainen kantaa povessaan omaa suruaan, omaa kipuaan, sitä, mitä ei kukaan voi ottaa pois. Minun rakkain ystäväni ei voi minua siitä vapauttaa, minun pahin vihamieheni ei voi sitä minulta ryöstää. Minun suruni jää minulle, vaikka kadottaisin kaiken muun. Se on ehkä lopulta koko omaisuuteni. Kukaan ei sitä näe, minä kätken sen. Minun huuleni hymyilevät, mutta minun sydämeni pohjalla on kärsimykseni, kaipaukseni, minkä nimen sille antanenkin. Ympärillä kukkivat kesäiset rannat, ympärillä käyvät syysmyrskyt, ylhäällä loistaa sininen taivas, ylhäällä sädehtivät tähdet — minä kuljen yksinäni kohti kuolemaa, povessani kärsimykseni, helmeni. Ja minun rinnallani miljoonat toiset ihmiset, kaikki yhtä yksinäisinä, kaikki kohti kuolemaa, kaikki kantaen mukanaan ainoaa omaisuuttaan: suruaan.