Part 6

En uskalla mennä sanomaan, onko meidän lukupiirimme kymmenvuotiskausi ollut ehdotonta ponnistusta ylöspäin, en tiedä, onko meidän levähdyspaikkamme korkealla, en uskalla mennä takaamaan miten laajalta sinne näkyy Jumalan luontoa ja ihmiselämää. Joskus olen lukupiiri-illan päätyttyä jostakin nuoresta silmäparista lukenut, että ilta ei ole antanut niin paljon kuin asianomainen oli toivonut. Jonkin kerran olen ensikertalaisen katseesta nähnyt, ettei hänen ole ollut joukossamme hyvä olla ja ettei hän koskaan tule takaisin. Mutta monen kädenlyönti lukupiiri-illan päätyttyä on myöskin ollut niin lämmin, että olen ajatellut: ehkä sentään kannattaa jatkaa tätä seurustelua kirjojen parissa. Ne jotka kylminä ovat lähteneet lukupiiristä, ne ovat aina olleet niitä, joita ei lukupiiri ole voinut kiinnittää työhön. Ne jotka iloisimpina ovat sen jättäneet, ovat olleet niitä, jotka ovat kantaneet päivän kuorman ja helteen, niitä jotka eivät ole itseänsä säästäneet, vaan ottaneet hartioilleen kaiken työn mitä heiltä on pyydetty, niitä, jotka ovat panneet itsensä alttiiksi. Tässä itsensä alttiiksipanossa piilee kaiken voittamisen salaisuus ja nämä alttiiksipanijat ja samalla voittajat ne ovat ne, jotka uskollisuudellaan ja sydämensä lämmöllä ovat ylläpitäneet lukupiirin. Jos jollekin tänä päivänä kuuluu kiitos, niin heille. Jonkin kerran on keväisenä iltana lukukauden päättyessä sattunut, että joku painaessaan kättäni on sanonut: minä jätän nyt Helsingin, en enää saa tulla lukupiiriinkään. Ja hänen silmissään on kiiltänyt kyynel. Olen silloin kauan seisonut ikkunassa ja seurannut sitä valkolakkista parvea, joka kevään rusottavassa hämärässä on loitonnut läpi puukujien kaupunkia kohti. Olen ajatellut miten nupulla se oli tuo ihmislapsi, kun hänet ensi kerran näin ja miten hän on puhjennut kukkaan täällä elämän ja kirjojen parissa. Hänessä asuu nyt tarve nöyrästi ja iloisesti panna itsensä alttiiksi suuren, mahtavan elämän edessä, hänessä sykkii halu lisätä elämän vauhtia, juoda elämää ja antaa elämää. Kun sitten valkoiset lakit ovat hävinneet tienmutkaan, olen palannut kokoushuoneeseemme ja tuntenut vaikutuksen siitä oudon salaperäisestä sisällöstä, minkä läheinen toveripiiri jättää mieleen, yksinpä kokoushuoneeseenkin. Lähteneiden käsien kosketus viipyy vielä täällä esineissä, heidän äänensä helinä on vielä piilosilla täällä hämärässä ja kyynel, tuon täältä eronneen pojan tai tytön kyynel hohtaa täällä kuin helmi.

Niin ovat ylioppilaspolvet vaihtuneet vuosien kuluessa, mutta jokainen toveripiirille omistettu ajatus, jokainen ystävällinen muistaminen vaikkapa kuinka kaukaa on tullut hyväksemme ja yhdistynyt siihen sisällön pääomaan, mistä lukupiirimme elää. Kukaan niistä lukupiirin ystävistä, jotka ovat jättäneet Helsingin, eivät itse asiassa ole poistuneet lukupiiristä. Heidän suoritettu työnsä ja heidän hyvät ajatuksensa ovat aina olleet mukana muodostamassa pohjaa jokaiselle kylläiselle mielialalle tai näkemykselle, joka täällä on syntynyt.

Me olemme tahtoneet hyvien ja suurten kirjojen parissa rikastua ja syventyä. Me olemme tahtoneet ystävystyä parhaaseen, mitä kaunokirjallisuuden alalla on luotu. Suurten henkien luo me olemme pyrkineet. Me olemme myöskin tahtoneet välttää vaaraa, joka uhkaa jokaista toveripiiriä: oleilemisen, laiskottelemisen vaaraa. Sillä se tappaa lopuksi parhaimmankin ystävyyden. Kymmenen vuoden kuluessa on lukupiirissä läpikäyty hyvä joukko toistasataa kirjaa ja uskon, että useat näistä kirjoista ovat tulleet ystäviksemme elämän ajaksi ja että niiden henkilöt pulmallisissa ajankohdissa meidän elämämme juoksua voivat astua esiin ja tehdä meille hyviä palveluksia. Me olemme tahtoneet välttää tyhjän yhdessäolon vaaraa, mutta nyt, kun kymmenen vuoden taival on kuljettu loppuun, lienee meillä lupa asettua piiriin levähtämään, ottaa esiin eväämme ja muistella.

Miten monet hetket nousevatkaan mieleen, miten monet illat lepattavien kynttiläin valossa! Miten monet tutut kasvot nousevatkaan silmien eteen. Ne ovat sittemmin kadonneet itään ja länteen, mutta nyt ne kaikki ovat täällä ja jokainen sielu tulee ja kuiskaa: muistatko? Ah, emmekö me muistaisi! Armaat ihmiset, armaat illat, niin lähellä ja kuitenkin jo niin saavuttamattoman kaukana! Tihenemistään tihenee auer yli menneisyyden. Ainoastaan äänet kuuluvat selvästi, sekä toverien että ystäviemme kirjojen. Huonosti olisikin lukupiirin ollut, jolleivät uskollisten ystävien ja suurten henkien äänet seuraisi meitä läpi elämän.

Me kuulemme Lear-kuninkaan äänen hänen marttyyriutensa yössä nummella keskellä rajuilmaa. Hovin loisto, armaat tyttäret, kunnia, kaikki on menetetty — narri ja rauhattomaksi julistettu alaston ihminen ovat kuninkaan seurana. Silloin kuningas sanoo, tarkoittaen miestä, joka esiintyy hulluna: »Eikö ihminen ole tuota parempi? Sinä et ole velkaa madoille silkkiä, et pedolle taljaa, et lampaalle villaa, et moskus-kissalle hajuja. — Haa, kolme meitä tässä on vääristeltyä, sinä olet oikea sinä. Koristamattomana ihminen on vain tuollainen köyhä, alaston, kaksijalkainen elukka kuin sinä siinä. — Pois, te lainakalut...» Ja kuningas repii vaatteensa.

Ah, kun kerran joutuu eteemme yö, jolloin elämän koreus on meille paljastanut karvansa, kun ihmiset ovat meidät hylänneet, silloin puhu meille, kuningas Lear.

Ja kun kuningas lopuksi on saanut takaisin järkensä ja viimeisen lapsensa ja he molemmat ovat vankeina ja hirttonuora häälyy heidän päänsä päällä, silloin kuulemme Learin äänen:

Ei, ei, ei! Pois tule vankityrmään. Siell' laulamme kuin häkkilinnut kahden. Jos siunaust' anot sinä, polvillani Min' anon anteeksi. Näin elellään me, Rukoillaan, laulellaan ja tarinoidaan, Hymyillään kulta-perhoille ja kuullaan Kuin köyhät raukat hovist' uutta kertoo. Muassa haastellaan ken voittaa, tappaa, Ken nousee, lankee; salaviisait' ollaan Kuin Herran enkelit. Näin tyrmässämme Vältämme suurten lahko-juonet, jotka Kuun mukaan nousee, laskee.

Hetkinä jolloin koko meidän maailmamme on supistunut yhdeksi ainoaksi tautivuoteeksi, tai yhdeksi ainoaksi sydämeksi — puhu meille, opettajamme kuningas Lear!

Entä kuka täällä tulee? Hiukset kuin leijonan harja, kasvot kuin kotkalla... Hän oli meidän muassamme lukupiirissä kerran kiirastorstaina, hän, Puolan kansan näkijä, Adam Mickiewicz.

Litwo! Ojczyzno moja, ty ojestes jak zdrowie! Ile cie trzeba cenic, ten tylko sie dowie, kto cie stracil...

Liettua, synnyinmaani, sinä olet kuin terveys. Kuinka paljon sinua tulee pitää arvossa, sen ymmärtää vain se, joka on sinut kadottanut...

Mitä hän sanookaan, Adam Mickiewicz? Hän paljastaa yhden ihmissydämen arimpia kohtia, sen ihmisominaisuuden, ettemme näe mitä meillä on, ettemme ymmärrä kiittää siitä onnesta minkä me omistamme, ettemme tunne sisältöä sellaisissa sanoissa kuin isänmaa, kotiseutu, ennenkuin me olemme ne kadottaneet... Ja vielä kajahtaa Mickiewiczin tuotannosta säepari, jonka hän on omistanut runoilijalle, luovalle taiteilijalle, mutta jonka me jokainen voimme omistaa itsellemme, sillä emmekö kaikki ole elämäntaiteilijoita, kaikki kutsuttuja luomaan ja antamaan elämää:

Runoilijalla, se tietkää, tie yks on vaan: sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan!

Emme tehne suurta syntiä, jos ajattelemme: ihmislapsella, tietkää, tie yks on vaan...

Faustin runoilija...! Suuri, viisas otsa, syvät rypyt kulmien välissä, voimakas leuka, tunteelliset viivat suupielissä...

Alles in der Welt lässt sich ertragen, nur nicht eine Reihe von schönen Tagen!

Voi täällä kaikkea kestää — yksin ei hyviä päiviä pääksytyksin.

Denn mit Göttern soll sich nicht messen irgend ein Mensch. — — — — — — — —

Was unterscheidet Götter von Menschen? Dass viele Wellen vor jenen wandeln, ein ewiger Ström: uns hebt die Welle, verschlingt die Welle und wir versinken.

Älköön jumalten mukaan mitatko itseään yksikään ihminen.

Mikä on erona jumalten ja ihmisten välillä? Että monet aallot kulkevat heidän edessään, ikuinen virta. Meitä nostaa aalto, meidät nielee aalto ja me uppoamme.

Trocknet nicht, trocknet nicht, Thränen der ewigen Liebe! Ach, nur dem halb getrockneten Auge wie öde, wie tot die Welt ihm erscheint! Trocknet nicht, trocknet nicht, Thränen unglücklicher Liebe!

Älkää kuivuko, älkää kuivuko, ikuisen rakkauden kyyneleet! Oi, puoleksikin kuivuneeseen silmään miten autiolta ja kuolleelta näyttää maailma! Älkää kuivuko, älkää kuivuko, kyyneleet onnettoman rakkauden!

Henrik Ibsen! Me näemme hänen Brandinsa ponnistavan eteenpäin sumussa tuntureilla.

Det som du er, vær fuldt og helt og ikke stykkevis og delt — — —

Mitä olet, ole täydelleen ja kokonaan eikä paloittain ja jaettuna.

Alt hvad til jord dig binder nu, skal du frivilligt kaste af og skride nøgen mod din graf.

Kaikki mikä sinua nyt sitoo maahan, se on sinun vapaaehtoisesti heitettävä yltäsi ja kuljettava alastonna hautaasi kohden.

Yksi on ihmisellä määrä: olla tauluina, joihin Jumala voi kirjoittaa

Sjæl, vær trofast til det sidste! Sejrens sejr er alt at miste. Tabets alt din vinding skabte — evig ejes kun det tabte...

Sielu ole uskollinen viimeiseen asti! Voiton voitto on kaiken menettäminen. Menetyksen kokonaisuus johti sinut omistamaan: ikuisesti omistetaan vain menetetty.

Miten monta iltaa Henrik Ibsenin seurassa! Eivätkö olekin kuin omaisia Hedda Gabler, Ella Rentheim, Rebekka West, Peer Gynt, Rita Almers, tohtori Stockmann, tohtori Wangel, Vilhelm Foldal, kärsimyksineen, rikoksineen, taisteluineen ja kaipuineen.

Tässä astuu vastaamme ritarien ritari, Rostandin Cyrano de Bergérac, jonka kalpa kohoaa kaikkea typeryyttä, pöyhkeyttä ja alhaisuutta vastaan, Cyrano, joka kauniin, yksinkertaisen ystävänsä puolesta kuiskaa rakkauden sanat Roxanelle! Cyranon sydän on tulessa, mutta Christian nousee parvekkeelle ja saa Roxanen suudelman. Vuodet kuluvat. Luostarissa suree Roxane kuollutta Christiania, toistellen hänen kauniita kirjeitään. Lauantaisin, kun kello lyö kuusi, tulee Cyrano tervehtimään Roxanea ja koko luostari odottaa häntä silloin. Hän ei ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin Roxanea, Roxane ei sitä tiedä — Christian oli kaunis. On syys, viiniköynnös luostaripihalla helottaa punaisena, keltaisia raskaita lehtiä varisee, kokonainen läjä on vaahterain alla. Kello lyö kuusi. Sisaret, jotka kirjailevat silkkikaapuja varjossa puiden alla, nostavat päitään. Cyranoa ei kuulu! Kymmenen vuoden aikana on hän kellon lyödessä kuusi astunut portista, ja nyt...! Hetken perästä tulee Cyrano, töyhtö hatussaan, leikkiä laskien kuten aina. Mutta hän kätkee hatun alla kuolettavaa haavaa. Ja siellä keltaisten lehtien alla saa Roxane vihdoinkin tietää, että ne kauniit ja kuumat sanat, joilla hän vuodesta vuoteen on ravinnut sieluaan, eivät olekaan olleet Christianin vaan Cyranon. Hän onkin rakastanut Cyranoa — eikä Cyrano ole mitään sanonut... Houriessaan ennen kuolemaansa, näkee Cyrano edessään kaikki vanhat vihollisensa elämän varrelta: valheen, kompromissin, ennakkoluulon, pelkuruuden — ja viimeisin voimin vetää haavoittunut ritari miekkansa:

— Vai niin, vai luulette te, että minä ryhdyn sovintoon teidän kanssanne. En ikinä, en ikinä. Vai sinäkin, typeryys — ykskaikki, tulkaa, tulkaa te vain. Minä taistelen, taistelen, taistelen! Kaikki te riistätte minulta, ruusun ja laakerin. Riistäkää! Mutta siitä huolimatta jää jotakin, joka, kun minä tänä iltana astun Jumalan eteen, leveältä lakaisee taivaan sinistä kynnystä, jotakin, jonka tuon mukanani vailla ryppyä ja tahraa... Se on ritaritöyhtöni!

Tervehdimme sitten Gustav Frensseniä suolaisilta dyyneiltä ja hänen kultatukkaista Jan Guldtiaan, joka purjehti Anna Hollmannilla ja hirvittävässä haaksirikossa Biskayalla menetti muistonsa koko menneisyydestä, yksinpä nimestään. Kun hän sitten vuosien perästä, nujertuneena miehenä istuu vastapäätä ikuista morsiantaan Eva Göttiä, kuulemme hänen väsyneen äänensä: »Minun luontoni vaati oikeutta, uskollisuutta ja järjestystä, minä vaadin sitä kuumin sydämin ja minusta tuntui, että kaikkien muiden ihmisten täytyi olla samanlaisia. Mutta minä sain kokea, että ihmiset kulkevat omia teitään ja että Jumala antaa heidän kulkea. Minulle kävi hyvin vaikeaksi, jopa mahdottomaksi katsoa tätä. Ja niin iskin pääni seinään. Luultavasti täytyy kaikkien kuumaveristen hyvien ihmisten kokea samaa kuin minun... Meidän esivanhempamme suoriutuivat helpommin, he elivät yksinäisempinä eivätkä sentähden törmänneet yhteen ihmisten kanssa. Ja sitten olivat heidän silmänsä ikäänkuin sidotut niin etteivät he nähneet vääryyttä eivätkä niinmuodoin törmänneet yhteen Jumalan kanssa... Minun oli niin turvallista ja onnellista astua lähellä Jumalan kättä, enkä minä saata kävellä yksin, kuten muut ihmiset...»

Se oli Gustav Frenssen suolaisten rantojen dyyneiltä!

Andersen, Hans Christian, poika Odensen pienestä pesästä, joka ensin näki nälkää ja vilua, joka oli niin erikoinen, että häntä vain hyljeksittiin ja potkittiin, Andersen tervehtii ystäviään lukupiirissä. Jos kuuntelisimme häntä, pyytäisimme häntä kertomaan jotakin, joka on puhjennut esiin hänen sisimmästä sydämestään ja joka samalla voi hyödyttää meitä. Andersen, jonka suurin piina elämässä oli arvostelu, arvostelun nakertelu, Andersen kertoo tähän tapaan:

Kas niin, nyt me alamme. Kun me olemme päässeet tarinan loppuun, niin tiedämme enemmän kuin nyt, sillä oli paha noita, kaikkein pahimpia, se oli »Paholainen». Eräänä päivänä oli hän oikein hyvällä tuulella, sillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus, että kaikki hyvä ja kaunis mikä siihen kuvastui suli melkein tyhjiin ja se mikä ei kelvannut mihinkään ja näytti oikein pahalta, se astui nyt oikein esiin ja kävi entistäkin pahemmaksi. Kauneimmat maisemat olivat peilissä kuin keitetty pinaatti ja parhaimmat ihmiset kävivät inhottaviksi ja seisoivat päälaellaan. Kasvot vääntyivät niin ettei niitä saattanut tuntea. Se oli mainion hauskaa, sanoi piru. Kun ihmisessä puhkesi esiin hyvä ja hurskas ajatus, niin silloin irvisti peili niin että noitapirun piti hymyillä taitavaa keksintöään. Ja pirun oppilaat — sillä hän piti noitakoulua, he kertoivat nyt pitkin maailmaa, että oli tapahtunut ihme: vasta nyt saattoi nähdä mitä maailma ja ihmiset oikeastaan olivat. He lähtivät nyt lennättämään peiliä eikä lopulta ollut ainoaakaan maata tai ihmistä, jota ei peilissä olisi väännetty. Nyt he niinikään tahtoivat kohota taivaaseen asti pilkkaamaan Jumalaa ja enkelejä, ja jota korkeammalle he lensivät, sitä pahemmin peili irvisti. Lopulta se vapisi niin ettei se tahtonut pysyä käsissä. Ylös, ylös, aina Jumalaan asti! Mutta äkkiä päästi peili kauhean irvistyksen, lensi heidän käsistään ja räjähti tuhansiksi sirpaleiksi. Toiset näistä sirpaleista olivat tuskin tomuhiukkasen kokoisia ja nämä lentelivät nyt ilmassa ja joutuivat ihmisten silmiin. Te saatatte käsittää miten kävi, kun kuulette, että jokaisella sirpaleella oli sama ominaisuus kuin itse peilillä: ihmiset näkivät nyt kaikki nurinkurisena, tai eivät he nähneet sitä hyvää mikä oli ympärillä, näkivät vain sen pahan ja tämän moninkertaisena. Mutta muutamien ihmisten kävi vielä niinkin, että he saivat peilinpalat sydämeensä ja nyt muuttui tuo sydänraukka ikäänkuin jääkappaleeksi. Muutamat peilinkappaleet olivat niin suuret, että niistä tehtiin ikkunaruutuja — saatatte kuvitella mitä ajateltiin ja puhuttiin taloissa, joissa katseltiin maailmaa ja kanssaihmisiä noiden ruutujen läpi. Toisista peilinkappaleista tehtiin silmälaseja. Piru oli iloissaan, hän nauroi ja hyppi. Mutta ulkona lentelivät peililasin hiutaleet. Kuulkaapas nyt kuinka kävi.

Suuressa kaupungissa missä on niin paljon ihmisiä, että he tuskin mahtuvat asumaan, eli kaksi naapuriperhettä, kukin pienessä ullakkokamarissaan. Kummallakin perheellä oli pieni lapsensa, Kay oli poika, Gerda oli tyttö, he eivät siis olleet sisarukset, mutta he rakastivat toisiaan ikäänkuin olisivat olleet sitä. Aina he leikkivät yhdessä. Ikkunoilla kasvoi mitä ihanimpia ruusuja, ihmeellistä oli päivää vastaan katsella hienoja lehtiä. Ja kuinka ne tuoksuivat! Heillä oli yhteinen 'kuvakirja, se oli heidän rakkain leikkikalunsa. Isoäiti kertoi satuja, hän osasi paljon ihmeellisiä satuja. Talvisin jäätyivät ikkunaruudut, jäätähdet kimmeltelivät! Joskus tapahtui, että jokin tähti silmissä alkoi kasvaa ja kasvaa ja muuttui kokonaiseksi eläväksi olennoksi. Se oli kuin nainen, valkea ja loistava, hän viittasi kädellään. Pikku Käyn sydäntä kylmäsi, sillä hän pelästyi.

Eräänä päivänä istuivat lapset ruusujen alla ja katselivat kuvakirjaa — kello kirkontornissa löi juuri viisi. »Ah, mikä minun silmääni meni!» parahti äkkiä pieni Kay. Gerda kietoi kädet hänen kaulaansa ja koetti tarkastaa, mutta ei mitään näkynyt. Pikku Kay oli kuin olikin kuitenkin saanut silmäänsä sirpaleen noitapeilistä.

— Mitä sinä siinä itkeä tihrutat! huusi hän pikku Gerdalle. — Mikä ruma tyttö sinä olet!

Hän potkaisi ruusuruukkua ja paiskasi satukirjan menemään. Ja siitä päivästä lähtien hän kokonaan muuttui. Isoäiti oli hänestä naurettava, hänen satunsa olivat lorua. Käyn leikit kävivät kovin järkeviksi, hän haki nyt vain poikain seuraa kadulla, oppi kaikenlaisia outoja sanoja ja nauroi, kun ei Gerda ymmärtänyt niitä. Ne olivat kiroussanoja. Hänen korkein kunniansa oli, kun kadun suuret pojat kehuivat häntä. Hän oppi matkimaan kaikkia ihmisiä jotka asuivat niillä tienoin, kuinka he kävelivät ja kuinka he puhuivat. »Sillä pojalla on mainio pää!» sanoivat nämä samat ihmiset. »Hänestä tulee vielä jotakin!»

Kun pikku Kay näki koolla lapsia jotka leikkivät, niin hän meni takaapäin ja repi heitä vaatteenliepeestä. Jos pojat liukuivat pihamaalla, niin hän pani jalkansa eteen niin että he kaatuivat. Hän halveksi syvästi kaikkia iloisia pyrkimyksiä. Joka paikkaan missä nuoria oli koolla siinä tarkoituksessa, paiskasi hän tulemaan pilkan sanan. Kaikki oli niin lapsellista, niin typerää. Ja aivan niinkuin hän oli nyppinyt rikki ruusut kodin ikkunalla, repi hän nyt rikki mielialat. Olisi luullut, että pikku Kay olisi pysynyt poissa seuroista ja leikeistä, joita hän niin syvästi halveksi, mutta ei: pikku Kay tuli joka paikkaan eikä hän tehnyt mitään muuta kuin pilkkasi niitä jotka koettivat tehdä jotakin yhteisen ilon ja hyödyn saavuttamiseksi. Hän saattoi niin erehtyä, että hän luuli kukkien hunajaa siirapiksi eikä hän enää osannut erottaa auringonpaisteen läikkää kotinsa lattialla siirapista. Kaikki oli siirappia.

Eräänä päivänä oli Kay kadun isojen, risaisten poikien kanssa laskemassa mäkeä. Kun hevosia ajoi ohitse, sitoivat he kelkkansa rekien perään ja saivat siten vapaan kyydin. Yhtäkkiä tulla viillettää suuri valkea reki, missä istui joku valkoisessa turkissa. Kay sitoi nopeasti kelkkansa kiinni ja nyt sitä mentiin. Mutta valkea olento ei suuttunutkaan, kun huomasi Käyn takana, vaan nyökytti hänelle ystävällisesti päätään. Kay koetti nyt irroittaa kelkkaansa, mutta se ei onnistunut. Ja vauhti lisääntyi lisääntymistään. Hän olisi heittäytynyt pois kelkasta, mutta hän oli kasvanut siihen kiinni ja lumi vyöryi ja suhisi ympärillä. Yli kivien ja kantojen mentiin, Käytä pelotti. Hän koetti muistutella mieleensä isämeidän rukousta, mutta hän muisti vain kertomataulun.

Lumihiutaleet kävivät yhä suuremmiksi, ne olivat jo kuin valkeita kanoja, ne lentelivät ja lepattivat ympärillä Valkea olento reessä kääntyi: se oli ihmeen ihana nainen.

— Onko sinun kylmä? Tule tänne minun turkkiini!

Kay vaipui kuin lumihankeen ja nainen suuteli ja suuteli häntä. Kay unohti että isoäitiä ja pikku Gerdaa koskaan oli ollutkaan. Hän ei enää pelännyt. Hän kertoi uudelle ystävättärelleen, että hän osasi päässälaskua ja kuinka monta asukasta kaupungeissa oli ja paljon muuta samantapaista — ja aina vain nainen hymyili, viisaasti, kylmästi. Vihdoin tultiin perille. Yöt istui Kay ja katseli kuuta ja revontulia, päivät makasi hän Lumikuningattaren jalkojen juuressa. Lumikuningatar se nimittäin oli, joka oli ottanut hänet valtoihinsa.

Suuri oli pikku Gerdan suru. Hän kulki ja etsi ja kyseli. Hän antoi pois kaikki mitä hänellä oli saadakseen tietoja leikkitoveristaan, mutta kukaan ei tietänyt missä Kay oli. Vihdoin viimein läksi tyttönen maailmalle etsimään lapsuutensa ystävää. Kävisi kuitenkin aivan liian pitkäksi kuvata niitä vaaroja ja seikkailuja mitä pikku Gerda koki. Pitkien, pitkien aikojen perästä tuli hän kauas pohjolaan, missä jo oli pelkkää lunta ja jäätä ja revontulet räiskivät.

Mutta kuulkaammepa missä pikku Kay sillaikaa vietti aikojaan.

Jäänavan äärillä oli Lumikuningattaren linna, joka kauttaaltaan oli lumesta ja jäästä. Siellä oli tuhansia saleja, toinen toistaan komeampia ja ainoastaan Järjen teräksenkirkas valo valaisi niitä. Ei koskaan tunkenut hitunenkaan sydämen hyvyyttä tai iloisuutta näihin saleihin, siellä ei pidetty edes pieniä karhuntanssiaisia, eivätkä pienet kettuneidot kokoontuneet sinne kahvikesteihin. Keskellä ääretöntä lumisalia oli jäätynyt järvi, jonka pinta oli haljennut yhtä suuriksi kappaleiksi, se oli oikea taideteos. Kappaleita saattoi laskea ja muodostaa kuvioiksi. Keskellä tätä jäistä järveä istui Lumikuningatar, kun hän oli kotona. Hän sanoi istuvansa järjen jääpeilissä, se oli kaikkein parasta maailmassa.

Pikku Kay oli käynyt aivan siniseksi vilusta, mutta hän ei huomannut sitä. Hänen sydämensä oli miltei muuttunut jääkappaleeksi. Hän kuljetti jääpalasia paikasta toiseen ja muodosti niistä kuvioita — se oli Järjen jääpeliä, hän pelasi sitä aivan niinkuin me dominoa tai jotakin muuta. Se oli kaiken huippu, niin nerokasta, niin sukkelaa. Vielä hän koetti jääkappaleista panna kokoon erästä sanaa: iäisyys. Sillä Lumikuningatar oli sanonut, että jos Kay sen voi tehdä, niin hän saa vapautensa ja parin uusia luistimia. Mutta hän ei voinut. Lumikuningatar tiesi varsin hyvin, että kun sydän on jäässä ja silmässä on sirpale pirun peilistä, niin ei tätä sanaa voida panna kokoon.

— Nyt minä lähden matkalle! sanoi Lumikuningatar.

Ja Kay jäi yksin peninkulmansuuruiseen jääsaliin. Ja hän tuijotti jääkappaleihin ja ajatteli ja ajatteli. Hän oli aivan kankea, olisi luullut häntä kuolleeksi.

Silloin astui pikku Gerda ovesta läpi vinkuvien viimojen. Kun hän näki Käyn, tunsi hän hänet heti. Mutta Kay ei tuntenut Gerdaa. Ja Gerda huusi ilosta ja kietoi kädet hänen kaulaansa. Ja pieni Gerda itki ja nauroi ja hänen kyyneleensä putosivat Käyn rinnalle ja tunkivat hänen sydämeensä. Siirappia! olisi Kay joskus ennen sanonut, mutta nyt ei hän sanonut mitään, hän vain tuijotti. Vihdoin alkoi Gerda laulaa jotakin jota he lapsina yhdessä olivat laulaneet ja hän itki ja hän lauloi. Silloin suli pirunpeilin sirpale Käyn sydämestä, hän purskahti itkuun ja tunsi Gerdan. Hän tunsi myöskin kuinka kylmä oli salissa ja molemmat he nauroivat ilosta ja onnesta. Sellaista ei Järjen suuressa jääsalissa vielä ikinä oltu nähty, jääkappaleetkin alkoivat hyppiä, ja mitä ihmettä — eivätkö ne nyt muodostaneetkin sitä sanaa, jota Lumikuningatar vaati. Iäisyys luettiin siinä selvästi. Kay oli siis nyt vapaa, vapaa! Ja käsikädessä jättivät Kay ja Gerda salin ja läksivät kotimatkalle. Paljon siinä oli vaiheita ja vaikeuksia, mutta vihdoin he olivat kotona. He tunsivat suuren kaupungin tornineen. Oli kevät, vihantaa, kukkasia ja kirkonkellot soivat. Isoäidin huoneessa oli kaikki ennallaan, kello kävi aivan kuin ennen, mutta kun he astuivat matalasta ovesta, huomasivat he, että he olivat kasvaneet isoiksi ihmisiksi. Kuin raskasta unta oli nyt kylmä tyhjä loisto Lumikuningattaren luona. Isoäiti istui auringonpaisteessa — Kay näki että se oli auringonpaistetta, ja luki: »jollette ole niinkuin lapset, niin ette tule Jumalan valtakuntaan.»