Part 9

Punertavien kukkien joukosta oikeni nyt suoraksi ihmisolento, nuori tyttö, joka oli ollut polvillaan. Hänen kätensä olivat mullassa ja toisessa kädessään hän pusersi kitkemiään rikkaruohoja. Muiltakin haudoilta kohosi nyt ihmishahmoja.

Äiti ja poika tervehtivät ääneti. Tyttö katseli heihin suurin, kummastelevin silmin.

— Onko täällä huomenna juhlat sankarihaudalla? kysyi vihdoin nuori sotilas.

— Ne ovat vasta seuraavana sunnuntaina, vastasi tyttö.

— Tämäkö sitten on se sankarihauta? jatkoi sotilas.

— Tämä. Me hoidamme sen vuoronperään, me kylän tytöt.

— Me olemme Martti Heinosen omaisia.

— Hän lepää tässä näin. Tiedän sen siitä että minun veljeni on hänen vieressään.

Tyttö astui ulos punertavasta kukkakentästä ja tuli näyttämään sijaa. Nuori heleä nurmi siinä versoi mustasta maasta.

Äiti oli käynyt kalmankalpeaksi. Tuskin sai hän verenpisaran käsistään, hän putosi suulleen maata vasten.

Hän itki siinä kauan, sitten hän hiljeni. Nuoret odottivat hänen nousevan ja puhelivat kuiskaamalla. Vihdoin he rupesivat häntä puhuttelemaan. Kun ei hän vastannut, nostivat he häntä kainaloista, kumpikin puoleltaan.

— Antakaa olla, vastusti hän sammuvalla äänellä, — minä kuolen tähän.

Ja hän lyyhistyi takaisin. Nuoret neuvottelivat miten olisi meneteltävä. Heidän sydämensä sykkivät kiivaasti eivätkä he enää katsoneet toisiaan silmiin. He olivat hiljaa, poika kuopien saappaansa kärjellä hiekkaa, tyttö kierrellen esiliinansa kulmia. Yhtäkkiä tyttö nopeasti tarttui vieraan äidin olkapäihin eikä hellittänyt ennenkuin hän nousi.

— Enkö minä saanutkaan kuolla? sanoi äiti ja hymyili lauhasti.

Ja molemmat naiset, äiti ja vieras tyttö, asettivat nyt verenpisaran maahan. Äiti sai siinä takaisin puhelahjansa. Hän kertoi kuinka hyvä poika Martti oli ollut, aina oli tuonut äidille tuliaisia ja oli aikonut tykkänään jäädä asumaankin äidin kanssa. Hän toisti niin moneen kertaan kerrotut asiat, mutta ei tällä kertaa sanonut elävästä pojastaan mitään halventavaa. Tyttökin kertoi veljestään ja yhdessä kävivät naiset kitkemään hautaa. Eino otti ruiskukannun ja tyttö neuvoi missä puro oli. Heidän jäätyään kahden sanoi äiti:

— Niin, niin — ei se suru koskaan haihdu, sellainen on äidin sydän. Ei siksi, että hyvä poika se on tämä nuorempikin, tämä Eino. Sillä on se urhoollisuuden nauhakin, mutta ei pannut näkyviin niinkuin sekin Halmeen Antti aina pitää näkyvissä. Eino sanoo, että kun on tehnyt velvollisuutensa, niin mitäpä sillä kerskuu. Hyvä poika on Eino.

Eino tuli takaisin ja kasteli kukkaset. Vesipisarat putosivat iloisesti helisten nuorelle heinänoraalle ja reheville, janoisille kukkasille. Jokin suloinen rauha valui myöskin niihin ihmissydämiin, jotka sykkivät veljeshaudalla.

— Me aiomme tähän oikein kaunista muistopatsasta, toimitti tyttö. — Rahastokin on jo suuri.

— Vai on rahasto, toisti äiti ja hänen kyyneleensä vuotivat helposti, ikään kuin vieden pois tuskan. — Ihmiset ovat sentään ihmisiä, lisäsi hän, ja kun Eino oli ruiskukannuineen päässyt vähän matkan päähän, kuiskasi hän ilman mitään aihetta: — Hyvä poika se on tuo nuorempi, tuo Eino. Pitää se taloa siinä missä Marttikin.

Hautausmaan portti vingahti, hiekka narskui ja pitkä vanha mies likeni kirkkoa. Se oli suntio. Hänen askeleensa kopisivat portaissa, tapulin luukut avautuivat, iltakellot helähtivät yli seudun.

Äiti oikaisi suoraksi selkänsä ja äänsi hiljaa kuolleen poikansa nimen. Tuntui siltä kuin kellot olisivat vieneet hänen kuiskeensa sinisiin kirkkauksiin. Kun hän astui ulos hautausmaan portista, oli maailma hänen silmissään toisen näköinen kuin ennen, ikään kuin sinisempi ja kirkkaampi. Korkeuksien sini oli laskeutunut alemmaksi. Tuntui kumman helpolta astella siinä sen nuoren tytön rinnalla, jonka veli nukkui Martin vieressä.

Tyttö vei vieraat kotiinsa. Hänen vanhemmillaan oli Niemelän talo tuolla vainioiden takana. Kaunista oli vilja. Iloiset punaiset rakennukset paistoivat järveä vasten.

— Meiltä kun polttivat asuinrakennuksen, toimitti Eino oudon puheliaana. — Täytyy tehdä uusi ja entistä tilavampi. Kyllä kai sieltä omastakin metsästä löytyy tarpeita, jos niikseen tulee. Pitää teettää piirustukset oikein rakennusmestarilla, että tulee kaunis. Kai neitikin sitten pistäytyy katsomassa miltä näyttää sillä maailmankulmalla.

Tyttö punehtui ja lausui kiitoksensa niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli.

— Niin, toimitti äitikin, — pitää tulla. Kaunista siellä meillä on, Se on se meidän paikka mäellä ja sinne näkyy paljon maailmaa.

He puhelivat kaikki kolme posket kuumina ja rinnassa kumma ilon ja helpotuksen tunne. He tunsivat kaikki kolme, että jokin uusi elämä heissä teki tuloaan.

— En suinkaan minä enää lähde juhlille ensi sunnuntaiksi, sanoi äiti hymyillen. — Lähteköön tuo Eino. Ja tulette sitten tekin meitä katsomaan. Niinhän te olette kuin omainen, antakaa anteeksi, mutta kun makaavat siellä rinnan meidän Martti ja teidän veljenne.

Niemelä oli kaunis talo ja ystävällisesti siellä otettiin vastaan.

Seuraavana lauantaina seisoi Heinosen leski taasen osuuskaupassa. Kangashan oli unohtunut ostamatta. Niinkuin edellisenäkin lauantaina kirmasivat raitilla lapset ja Jeremias Lahdenperä veteli sieraimiinsa apilaanlemua portailla päivänpaisteessa.

— Kylläpä olette virkistynyt matkalla, puheli ystävällinen johtaja.

— No niin olen, sanoi Heinosen leski. — Se oli sellainen virvoitus, kun sain itkeä poikani haudalla. Siellähän minä vasta huomasin, että minulla oli poika elossakin. Oikein se oli sanottu, kun sanoitte, että tulee vielä ilonpäiviäkin. Eino rakentaa talon uudelleen ja entistä paremman väittää rakentavansa. Ja...

Hän oli jo huomaamatta sanomaisillaan suuren salaisuuden, mutta hillitsi viime hetkessä kielensä.

— No, sanoi Jeremias, — juhlat ovatkin vasta huomenna.

— Niin ovat, huomenna.

— Ette mennytkään huomisiin?

— Mitäs minä, minulla oli jo juhlat.

— Mutta Olka tästä aamulla meni, myrtti kainalossa.

Äiti kävi totiseksi.

— Vai meni. Olka parka... Niin, niin. Pitää lähteä Olkalta kuulemaan juhlista, jahka hän palaa. Vai myrttinsä... Niin, menihän sinne Einokin...

— Meni, näinhän hänet minäkin ja oikein sulhasmiehen näköinen olikin... Mitä teille siellä Eräjärvellä lienee tapahtunutkaan...

— Mitäs siellä sitten... Sellainen hauta on eläville lohdutus, ettekös sitä ymmärrä... Ei maar, täytyy tästä lähteä kotiin, olen siellä vähän pannut kuntoon paikkoja, jos sattuisi vieraitakin tulemaan. Eino vähän puhui, että jos toisi — jonkun toverinsa... Hyvästi nyt vain ja hyvää voimista.

Ja kevyesti asteli äiti läpi kukkivien vainioiden kohti uudestisyntyvää kotiansa.

— Sama seppä, sama seppä, puheli Jeremias osuuskaupan portailla, — sama seppä ihmisen iloilla ja suruilla. Sama seppä elämällä ja kuolemalla.