Part 6

Hänen vastustajaansa vangitsi voimakas ote, mutta hän yritti riistäytyä irti siitä. Taaskin pisti Watson hänet nurin juosten sitten tiehensä mutta nuo kalpeanlihavat estivät sen ja hänen täytyi väistää Patsyn nyrkiniskuja ja uudelleen puristaa nyrkkiään vihollistaan vastaan. Tämä ote uusiutui monta kertaa. Ja Watson kävi yhä kylmäverisemmäksi, kun taas Patsy raivosi yhä villimmin, hän kun ei päässyt hänen kimppuunsa. Nyrkkeilyn aikana rupesi hän sitäpaitsi päällään puskemaan. Ensikerran se sattui Watson'in nenään. Sitten piiloitti hän nyrkkeilyn aikana kasvonsa Patsyn rinnalla. Mutta vimmattu Patsy jatkoi puskemistaan ja satutti pahasti omat silmänsä, poskensa ja nenänsä iskemällä ne vastustajan pääkalloon. Mitä enemmän Patsy vahingoitti itseänsä, sitä enemmän ja rajummin hän puski.

Tämä tappelu kesti noin kaksitoista tai viisitoista minuuttia. Watson ei milloinkaan tehnyt iskua, yritti vain päästä pois. Ollessaan toisinaan vapaa ryömi hän pöytien välitse päästäkseen ovelle, mutta kalpeanlihavat tarttuivat takin helmaan viskaten hänet ryntäävän Patsyn luo. Kerta toisensa jälkeen vieläpä lukemattomia kertoja nyrkkeili hän asettaen Patsyn selälleen mutta joka ainoa kerta kieritti tämä ensin Watsonia ympäriinsä ja lennätti hänet ovea kohti. Watson siis näin joutui hiukan lähemmäksi omaa päämääräänsä.

Hattua vailla, revittynä, vertavuotavin nenin ja toinen silmä ummessa tuli Watson vihdoinkin kadulle erään poliisin luo.

"Pidättäkää tuo mies", sähisi Watson.

"Terve, Patsy", sanoi poliisi. "Mitä on tekeillä?"

"Terve, Charley", kuului vastaus. "Tuo sälli tulee sisään hiipien..."

"Pidättäkää tuo mies", toisti Watson.

"Älkää lörpötelkö!" sanoi Patsy.

"Älkää lörpötelkö!" toisti poliisimies. "Muuten teidät pidätetään."

"Ei ennenkuin olette pidättäneet tuon miehen. Hän on hyökännyt päälleni raakamaisesti ja aivan syyttä."

"Onko tuo totta, Patsy?" kysyi poliisi.

"Ei. Sallikaa minun selvittää tuo asia, Charley. Minulla on todistajia jotka puheeni pätevyyttä varmentavat, vaikkapa Jumalankin edessä. Istuin keittiössäni syöden lautasellisen soppaa, silloin tuleekin tuo roisto sisään ruveten metelöimään. Milloinkaan elämässäni en ole miestä nähnyt. Hän oli juovuksissa..."

"Katsokaahan minua, poliisi", väitti sosioloogi harmissaan. "Olenko juovuksissa?"

Poliisi katsoi häneen katkerin ja uhkaavin silmin ja nyökkäsi Patsy'lle kehoitukseksi jatkamaan.

"Tämä lurjus laski pilaa kanssani. 'Olen rosvokuningas Dodo', sanoi hän, 'ja tulen leikkaamaan teidät siekalesyltyksi. Kädet ylös!' sanoi hän. Suuni vetäytyi vehnäseen hymyyn, mutta samalla veteli hän kahdesti minua korville ja kaasi soppani lattialle. Katsokaa silmäni. Hän miltei murhasi minut."

"No, miten käynee, pidätättekö hänet?" kysyi Watson.

"Leipälaukku kiinni", kuului vastaus, "muuten teidät pidätetään."

Carter Watson'in kansallinen oikeustajunta heräsi.

"Herra poliisi, panen vastalauseeni..."

Samassa tarttui poliisi häntä käsivarteen niin rajusti, että oli vähällä kaatua.

"Mars mies! Olette pidätetty."

"Pidättäkää sitten hänet myöskin", sanoi Watson.

"Ee-ei", vastasi poliisi. "Miksi hyökkäsitte hänen kimppuunsa hänen istuessaan kaikessa rauhassa syömässä soppaansa?"

II.

Carter Watson oli todella suuttunut. Hänen kimppuunsa oli aivan syyttä hyökätty, hänet oli vaikeasti pahoinpidelty ja kaikenlisäksi vielä pidätetty. Aamulehdet sisälsivät poikkeuksetta kauheat kuvaukset siitä, miten hän juovuspäissään oli ruvennut riitelemään tunnetun Vendôme-kahvilan isännän kanssa. Patsy Horan ja hänen seuralaisensa kuvasivat yksityiskohtia myöten tuon ottelun. Ehdoton totuus oli se, että Carter Watson oli ollut juovuksissa. Kolmasti oli hänet viskattu katuojaan ja kolmasti oli hän palannut takaisin kuin kiljuva jalopeura ja vannonut ajavansa kaikki kadulle. "_Etevä sosioloogi saa vasten naamataulua_" oli ensimäinen otsake, minkä luki sanomalehden ensi sivulta, ja alla oli suuri kuva hänestä itsestään. Toiset otsikot lukivat: _"Carter Watson tavoittelee maailmanmestaruutta"; "Carter Watson saa lämpöisen ruokansa"; "Tunnettu sosioloogi yrittää puhdistaa nurkkakahvilan" ja "Carter Watson hävinnyt Patsy Horanille kolmessa ottelussa."_

Seuraavana aamuna saapui Carter Watson, hänet oli vapautettu takuuta vastaan, poliisituomioistuimeen kuulusteltavaksi jutussa "Valtio Carter Watson'ia vastaan" koskeva erään Patsy Horan'in pahoinpitelyä. Mutta yleinen syyttäjä, joka nautti palkkaa siitä kun hän syytti kaikki rikokset kaupunkilaisten turvallisuutta vastaan, vei häntä ensiksi syrjään puhutellen Carter Watson'ia yksityisesti.

"Miksette anna jutun raueta?" sanoi syyttäjä. "Sanonpa teille mitä on tehtävä: ojentakaa herra Horan'ille kätenne ja selvittäkää asia, niin saa juttu heti raueta. Vain sana tuomarille ja juttu teitä vastaan raukeaa aiheettomana."

"Mutta minäpä en anna tuon jutun unohtua", kuului vastaus. "Virkavelvollisuuksiinne kuuluu syyttää minua sensijaan että pyydätte sopimaan tuon ... tuon vekkulin kanssa."

"Niin, minä kyllä haastan teidät oikeuteen", vastasi toinen.

"Silloin on teidän annettava haaste myös Patsy Horan'ille", neuvoi Watson, "sillä minä kyllä vangitutan hänet pahoinpitelystä."

"On parempi että ojennatte hänelle kätenne ja sovitte", sanoi yleinen syyttäjä ja tällä kertaa kuului hänen äänensä miltei uhkaavalta.

Molempain miesten kuulustelu oli määrätty samaksi aamupäiväksi viikkoa myöhemmin tuomari Witberg'in osastolle.

"Sinulla ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia", sai Watson kuulla eräältä lapsuudenystävältään, kaupungin suurimman lehden ent. toimittaja. "Kaikki tietävät sinun saaneen selkääsi tuolta mieheltä. Hän on perin huonossa maineessa. Mutta sinua se ei auta pienimmässäkään määrässä. Molemmat jutut raukeavat. Siitä saat kiittää että olet se mikä olet. Tavallinen ihminen saisi tuomion."

"Mutta minäpä en ymmärrä", väitteli sosioloogi hämmästyneenä. "Tuotapikaa hyökkäsi tuo mies kimppuuni lyöden minut vallan pahanpäiväisesti. Minä en lyönyt häntä kertaakaan. Minä..."

"Se ei tähän kuulu", keskeytti toinen.

"Mitä tähän sitten kuuluu?"

"Sen sanon sinulle. Aiot ruveta kamppailuun kaupungin poliisia ja koko poliittista koneistoa vastaan. Kuka olet sinä? Et ole edes tämän kaupungin henkikirjoissakaan. Asut maalla. Sinulla ei ole täällä äänioikeutta. Vielä vähemmin voit käyttää toisten ääniä. Tuo pelihuoneen isäntä voi komentaa koko joukon ääniä piirissään ... koko joukon ääniä."

"Tahdotko sillä sanoa tuomari Witbergin väistyvän pyhistä virkavelvollisuuksistaan ja poikkeavan valastaan päästämällä vapaaksi tuon roiston?" kysyi Watson.

"Saatpa nähdä", kuului katkera vastaus. "Oo, hän tulee menettelemään varsin hienosti. Hän tekee esittämättä muodollisen ja lainopillisesti moitteettoman lausunnon, täyteen sullottu sanakirjan kauniilla sanoilla, jotka ovat yhteydessä oikeuteen."

"Mutta löytyyhän sanomalehtiä", virkkoi Watson.

"Ne eivät nyt ole kapinassa kaupunkihallituksen kanssa. Ne tulevat härnäämään sinua aivan kauheasti. Olethan nähnyt mitä jo ovat tehneet."

"Vainiin, nuo poliisitutkintojen selostajat siis eivät kirjoita totuudenmukaisesti?"

"Heidän on vain kirjoitettava jotain niin lähelle totuutta, että yleisö heitä uskoo. Hehän kirjoittavat selostuksensa saamiensa kaavojen mukaisesti. He ovat saaneet käskyn väärentää ja värittää eikä sinusta jää paljoakaan jälelle kun ovat lopettaneet. On parasta antaa koko jutun heti raueta. Sinä kyllä vedät lyhemmän korren."

"Mutta tutkinto on määräpäivänä." "Sano vain yhden ainoan sanan, niin se peruutetaan. Ihminen ei voi tapella koneen kanssa, ellei hänelläkin ole konetta apunaan."

III.

Mutta Carter oli itsepäinen. Hän oli varmasti vakuutettu siitä, että tuo koneisto hänet voittaisi. Mutta hän oli koko elämänsä ajan yrittänyt koota sosialiset kokemukset itselleen ja tässä oli epäilemättä jotakin uutta.

Oikeudenkäyntipäivän aamuna teki yleinen syyttäjä uuden yrityksen saada asia sovintoon.

"Jos tuohon suuntaan puhutte on parasta minulle kääntyä asianajajan puoleen", sanoi Watson.

"Senlaista ei tarvita", sanoi yleinen syyttäjä. "Minulle maksaa kaupunki palkan syyttäjäntoimestani ja kyllä minä syytän. Mutta kuulkaahan mitä teille sanon. Teillä ei ole minkäänlaisia onnistumisen mahdollisuuksia. Me yhdistämme molemmat jutut yhdeksi ainoaksi ja silloinpa saatte nähdä."

Tuomari Witberg'in näkeminen vaikutti edullisesti Watson'iin. Jokseenkin nuori mies, pieni ja kylliksi lihava, sileäksi ajetuilla sekä verrattain älykkäillä kasvoillaan tuntui hän itseasiassa sangen suopealta. Tätä edullista vaikutusta lisäsivät vielä nuo hymyilevät huulet ja mustien silmien naurunhaluinen kimmellys. Watson'in lähemmin tarkastaessa ja arvostellessa häntä oli hän varma vanhan ystävänsä suuresti erehtyneen.

Mutta Watson tuli piankin toisille mietteille. Patsy Horan ja kaksi hänen apureistaan antoivat senlaisen todistuksen missä oli kokonainen paljous valheita. Watson ei olisi milloinkaan tuota uskonut ellei olisi itse kuullut. He kielsivät toisten olleen tilaisuudessa saapuvilla. Niistä kahdesta todistajasta väitti toinen olleensa keittiössä ja nähneensä Watson'in aiheettoman hyökkäyksen Patsy'n kimppuun kun taas toinen, kapakkahuoneessa ollut, todisti kuinka Watson oli toisen ja kolmannen kerran tullut sisäänhyökäten yrittääkseen tappaa viattoman Patsy'n. Ne syytökset kun asetettiin Watson'in harteille olivat niin suurenlaiset, niin sanomattoman raa'at että hän uskoi niillä vahingoittavansa oman asiansa. Ei voinut ajatellakaan hänen voivan käyttää niin voimakkaita sanoja. Mutta kun he kertoivat niistä raivokkaista lyönneistä, mitkä olivat satamalla sataneet Patsy-raukan kasvoille ja tuolista mikä särettiin hänen turhaan yrittäessään potkaista Patsya, tunsi Watson itsensä samalla kertaa sekä huvitetuksi että surulliseksi. Tutkinto oli kerrassaan ilveily, mutta toiselta puolen oli masentavaa nähdä sitä alhaista tapaa ajatellessa kuinka pitkä on se tie jota ihmiskunnan on kulettava ylöspäin.

Watson ei tuntenut itseänsä. Eikä hänen pahin vihollisensakaan olisi tuntenut häntä siinä kuvassa, minkä todistajat maalasivat äänekkäistä yli-ihmisistä. Mutta niinkuin mutkikkaissa tapauksissa yleensä, oli tässäkin aukkoja ja ristiriitaisuuksia eri kertomusten välillä. Tuomari ei niitä näyttänyt huomioivan ja yleinen syyttäjä ja Patsy'n asianajaja sivuuttivat ne helposti. Watson ei vaivautunut hankkimaan itselleen asianajajaa ja siitä oli hän nyt mielissään.

Mutta hänellä oli jälellä hiukan luottamusta tuomari Witberg'iin kun hän itse astui esille ja rupesi kertomaan omaa historiaansa.

"Satuin aivan sattumalta kulkemaan tuota katua", aloitti Watson, mutta tuomari keskeytti.

"Emme ole täällä kuulemassa mitä te ennen teitte", sanoi tuomari Witberg. "Kuka löi ensimäisen iskun?"

"Herra tuomari", vastasi Watson, "minulla ei ole todistajia tuosta tappelusta ja voin vain toteennäyttää väitteitäni kertomalla kokonaan koko jutun..."

Taaskin tuli hän keskeytetyksi.

"Täällä ei ole tarkoitus kertoa jännittäviä nurkkanovelleja", ärtyi tuomari Witberg ja katseli ankarasti ja pahaatarkoittavasti häntä. Watson tuskin saattoi uskoa tuon samaksi mieheksi jota oli tavannut ja puhutellut joku minuutti sitten.

"Kuka ensiksi löi?" kysyi Patsy'n asianajaja.

Yleinen syyttäjä tarttui nyt asiaan pyytäen saada tietää, kumpiko tämä oli kahdesta yhdistetystä jutusta ja millä oikeudella Patsy'n asianajaja juuri asiakirjojen tässä kohdassa ryhtyi asiaan. Patsy'n asianajaja vastaili. Tuomari Witberg asettui molempien väliin selittäen olevansa epätietoinen kahden eri jutun yhdistämisestä. Kaikki tuo piti selvittää. Syntyi ankara suukopu, mikä päättyi asianajajien anteeksipyyntöön toisiltaan ja oikeudelta. Sitten oikeuskäsittely jatkui ja Watson'ista tuntui kuin olisi joukko taskuvarkaita pahoinpidellyt ja tuuppinut rehellistä miestä sillä aikaa kun vievät hänen kukkaronsa. Kone työskenteli, siinä kaikki.

"Miksi menitte tuohon huonomaineiseen huoneustoon?" kysyttiin häneltä.

"Valtiotaloutta harrastavana ja sosioloogina olen useana vuotena pitänyt tapanani..."

"Sallikaa meidän päästä 'oloogien' kuulemisesta", nuhteli tuomari Witberg. "Tämähän on yksinkertainen kysymys. Vastatkaa siihen myöskin yksinkertaisesti. Onko totta tai eikö teidän juovuksissa olonne? Siitä kaikki riippuu."

Kun Watson yritti kertoa miten Patsy oli itse pilannut kasvonsa puskien päällään, tehtiin julkista pilaa Watson'ista ja tuomari Witberg läksytti hänet uudelleen.

"Ettekö muista juhlallisesti vannoneenne, että todisteluissanne puhutte vain totta, ei muuta?" kyseli hän. "Mitä nyt kerrotte on vain lasten satuja. Ei ole ymmärrettävää, että ihminen itseään vahingoittaa iskemällä arimmat osansa kasvoistaan teidän kalloonne. Tehän olette älykäs mies. Ei senlainen ole ymmärrettävissä, eikö totta?"

"Ihmisiä on yleensä vaikea ymmärtää kun ovat ilkeitä", vastasi Watson sävyisästi.

Mutta silloinpa vasta tuomari Witberg syvästi loukkaantui ja puhkesi puhumaan oikeutetun harmin sävyyn:

"Mitä oikeutta teillä on niin sanoa? Se on turhaa. Ei kuulu asiaan. Te olette täällä todistaaksenne tapahtuneita tapahtumia. Tuomioistuin ei ollenkaan tahdo kuulla mielipiteitä."

"Vastasin vain kysymykseenne, herra tuomari", väitteli Watson nöyränä.

"Sitä ette suinkaan tehneet", kuului seuraava nuhtelu. "Pyydän huomauttaa, että teette itsenne syypääksi loukkaustaherättävään esiintymiseen oikeuden edessä senlaisilla häikäilemättömillä lausunnoillanne. Ja tahdon teille ilmaista että me tässä vaatimattomassa tuomioistuinsalissa tiedämme soveltaa niinhyvin lain pykäliä kuin vaarinottaa kohteliaisuuden vaatimuksia. Häpeän puolestanne."

Seuraavan kärkkään kinastelun jatkuessa asianajajain välillä keskeytyi hänen kertomuksensa tapahtumista Vendôme-kahvilassa ja Carter Watson katsoi eteensä -- kaikkea katkeruutta vailla, huvitettuna, mutta samalla kertaa surullisena. Häntä hämmästytti suuresti ne maata hallitsevat suuret ja pienet vehkeilykoneistot, rankaisematon ja hävytön juonittelu minkä tuhansissa yhteiskunnissa tuon koneiston sydämettömät käskyläiset harjoittavat. Tässä hän seisoi tuomiosalissa ja tuomarin edessä, jonka koneisto pakoitti alamaisimmasti ryömimään erään pelihuoneenisännän edessä; tuo isäntä komenteli koko joukon ääniä. Miten halpamaista ja likaista tämä kaikki olikin, niin oli se kuitenkin pilkahdus siitä äärettömän suuresta ja monimutkaisesta koneistosta jokaikisessä yhteiskunnassa, joka kaupungissa ja joka tuhansin eri muodoin koko maata pimensi.

Hän kuuli korvillaan vanhan sanonnan: 'on kun voisi nauraa itsensä kuoliaaksi!' Suurimman suunsoiton aikana naurahti hän kerran äänekkäästi saaden siitä tuomari Witberg'in ärtyneen silmäyksen. Nämä törkeät asianajajat ja törkeä tuomari -- ajatteli hän -- olivat tuhatta kertaa pahemmat kuin raa'aksi parkitut perämiehet kaikkein kurjimmalla merimieslaivalla. Heillä ei ollut vain oikeus haukkua, vaan he tekivät muutakin suojellakseen itsensä. Nämä pikkutirannit sensijaan hakivat suojaa lain majesteetilta. He löivät vaan ei kukaan saanut lyödä takaisin. Suojanaan oli heillä vankilakomerot ja tyhmien poliisien ruoskat -- palkatut tappelupukarit. Mutta katkera ei hän silti ollut. Hän unohti koko heidän raakuutensa ja likaisuutensa siksi kun se oli niin hassunkurinen. Hänen iloinen luonnonlaatunsa oli tässä hyvänä apuna.

Mutta kuinka pilkattu ja naurunalainen hän olikaan, onnistui häneltä kuitenkin antaa yksinkertainen ja totuudenmukainen selostus tapahtumista. Ja tehokkaasta ristikuulustelusta huolimatta ei hänen todisteistaan ainoatakaan kohtaa voitu kumota. Se oli jotakin aivan muuta kun ne valalla vannotetut valheet mitkä olivat esiintyneet Patsy'n ja hänen seuralaistensa lausunnoissa.

Niinhyvin Patsy'n asianajaja kuin yleinen syyttäjäkin jättivät jutun sinänsä tuomioistuimen ratkaistavaksi ilman sen enempiä muistutuksia. Watson kyllä puolestaan yritti sitä kumota, mutta yleinen syyttäjä pakoitti häntä vaikenemaan ilmoittaen samalla kuka oli ja sanoi olevansa tietoinen velvollisuuksistaan.

"Patrik Horan on todistanut olleensa hengenvaarassa ja täytyi ryhtyä itseänsä puolustamaan", alkoi tuomari Witbergin päätös. "Herra Watson on väittänyt sitä samaa. Molemmat ovat alituiseen selittäneet että aina toinen heistä olisi lyönyt ensimäisen iskun; molemmat ovat alituiseen selittäneet että aina toinen heistä oli hyökännyt syyttä toisen kimppuun. Laki säätää, että vastaajalle epäilyttävissä tapauksissa luetaan hänen hyväkseen se tapaus. Tässä on aivan selvään esillä epäilyttävä tapaus. Riita-asiassa Valtion ja Carter Watson'in välillä tunnustetaan siis mainitulle Carter Watson'ille tuo etuisuus ja hänet selitetään täten vapaaksi kaikesta edusvastuusta. Samaa sanottakoon Valtion ja Patrik Horan'in välisessä jutussa. Hän saa laskea hyväkseen tuon epäilyttävän tapauksen ja hänet selitetään täten vapaaksi kaikesta edesvastuusta. Kehoitan molempia asiakkaita ojentamaan toisilleen kätensä ja sopimaan."

Ensimäinen Watson'in huomiota herättävä päällekirjoitus iltalehdissä oli seuraava: "_Carter Watson vapautettu_." Seuraavan päivän lehdissä oli luettavana seuraavaa: _Carter Watson vapautetaan sakolla_. Mutta ensi sijalle tuli muuan lehti aloittaen: "_Carter Watson kunnon mies_." Seuraavan päivän lehdestä luki hän tuomari Witberg'in kehoittaneen molempia taistelupukareita ojentamaan toisilleen kätensä, minkä heti tekivätkin. Alempana luki hän:

"Nyt menemme tämän asian päälle ottamaan ryypyn", sanoi Patsy Horan.

"Sama se", sanoi Carter Watson.

Ja käsikädessä marssivat he lähimpään anniskelupaikkaan.

IV.

Koko juttu ei Watson'in mieleen jättänyt mitään katkeruutta. Se oli eräänlaista uutta sosiaalista huomiota ja aiheutti uuden kirjan kirjoittamiseen nimellä: _Poliisituomiomenetelmä._ Erittely-yritys.

Eräänä kesäaamuna vuosi jälkeenpäin oli hän maatilallaan. Watson laskeutui hevosenselästä ja kiipesi muuatta kalliotietä pitkin tarkastamaan edellisenä talvena istuttamiaan saniaispensaita. Tullessaan kalliotien ylimpään päähän oli hänen edessään muuan kukkaniitty, ihastuttava palanen luontoa matalain kunnaitten ja puittenlatvain eristämänä suuresta maailmasta. Ja täällä tapasi hän erään herran, joka nähtävästi oli kävelyllä pikkukylän kesähotellista. Senlainen sijaitsi kivenheittomatkan päässä. He tapasivat ja tunsivat heti toisensa. Tämä oli tuomari Witberg. Tässä oli myöskin aivan selvä tapaus kuuluva lainkohtaan: "tunkeutuminen vieraille alueille". Watson oli rajoilleen asettanut kilpiä: "Kielletty alue". Hän ei kuitenkaan koskaan sitä käytännössä soveltanut.

Tuomari Witberg ojensi kätensä, mutta Watson ei ollut tuota näkevinään.

"Politiikka on lokainen ammatti, eikö totta herra tuomari?" sanoi hän. "Näen kyllä kätenne mutta en välitä siihen tarttua. Sanomalehdet sanoivat minun ravistaneen kättä Patsy Horan'in kanssa tuon kuulustelun jälkeen. Tehän tiedätte ettei niin tapahtunut. Mutta nytpä sanon teille että tuhatta kertaa mieluummin antaisin käteni Patsy Horan'ille ja hänen viheliäiselle koiraseurakunnalleen kuin teille."

Tuomari Witberg'iin koski tämä sangen kiusallisesti ja kun hän änkytti ja karisti kurkkuaan yrittäen jotakin sanoa, katsoi Watson häntä. Tällöin sai hän omituisen päähänpiston ja päätti järjestää katkeran ja toiselta puolen hupaisen ilveilyn.

"Tuskinpa saattaisi odottaa teiltä tuonlaista pitkävihaisuutta, lahjakkaalta ja maailmaanähneeltä henkilöltä", sanoi tuomari.

"Pitkävihaisuutta?" toisti Watson. "Ei suinkaan. Senlainen on minulle vierasta. Ja osottaakseni sen teille tahdon näyttää teille jotain erikoista mitä ette koskaan ole nähneet". Watson katsoi ympärilleen ja otti nyrkinkokoisen rosokiven maasta. "Katsokaa tätä. Pitäkää nyt varanne."

Tuota sanoessaan löi Carter Watson itseään kasvoihin kivellä. Kivi leikkasi posken luuhun saakka ja veri kuohui.

"Kivi oli liian terävä", sanoi hän hämmästyneelle poliisituomarille, joka luuli hänen tulleen hulluksi. "Minun on myöskin hankittava itselleni joitakin sinisiä kohtia. Silloin ei saata olla tarpeeksi realisti."

Carter Watson löysi nyt sileän kiven ja löi sillä poskelleen usean kerran sangen varovasti.

"Kas noin", sanoi hän tyytyväisenä. "Tämä tulee kauniin siniseksi ja keltaiseksi muutaman tunnin kuluttua. Se tulee ehdottomasti näyttämään vakuuttavalta."

"Te olette hullu", sanoi tuomari Witberg värisevällä äänellä.

"Älkää minulle puhuko noin epäkohteliaasti", sanoi Watson. "Näettekö minun rikkinäiset ja vertavuotavat kasvoni? Tuon olette te tehneet oikealla kädellänne. Te löitte minua kahdesti -- noin ja noin. Se on törkeä, aiheeton pahoinpitely. Olen hengenvaarassa. Minun on puolustettava itseäni."

Tuomari Witberg peräytyi toisen miehen uhkaavia nyrkkejä.

"Jos minua lyötte vangitsen teidät", uhkasi tuomari Witberg.

"Tuon sanoin minäkin Patsy'lle", kuului vastaus. "Ja tiedättekö mitä hän sanoi sen sanottuani?"

"Ei."

"Näin."

Samassa silmänräpäyksessä sattui Watson'in oikea nyrkki tuomari Witberg'in nenään. Oikeudenedustaja kaatui taaksepäin ruohikkoon.

"Nouskaa pystyyn!" komenteli Watson. "Jos olette herrasmies niin nouskaa -- tuon sanoi Patsy minulle, niinkuin tiedätte."

Tuomari Witberg ei tahtonut nousta, mutta Watson tarttui hänen kaulukseensa, nosti hänet pystyyn ja antoi hänelle sinisen silmän kaataen uudelleen. Sitten seurasi rangaistus kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Tuomari Witberg sai aimo selkäsaunan. Hän sai korvapuusteja ja nyrkiniskuja poskilleen ja hänen nokkansa kynti vaon maahan. Koko ajan muistutteli Watson miten Patsy Horan oli käyttäytynyt. Silloin tällöin antoi tuo raivostunut sosioloogi uhrilleen oikein turkin liiasta. Kerran nosti hän pystyyn tuomariraukan ja satutti tahallaan nokkansa tämän pääkalloon. Nenä rupesi heti verta vuotamaan.

"Katsokaahan!" huusi Watson ottaessaan askeleen taaksepäin ja taitavasti salli veren pirskoutua omalle paidanhialleen. "Tuon olette te tehnyt. Omalla nyrkillänne. Sehän on kauheata. Olette suorastaan murhannut minut. Taaskin on minun puolustettava itseäni."

Vielä kerran sai tuomari Witberg nyrkiniskun naamaansa ja löysi itsensä ruohikosta.

"Minä vangitsen teidät", nyyhkytti tuomari makuupaikaltaan.

"Juuri niin sanoi Patsykin."

"Raaka -- niff, niff -- hyökkäys -- niff, niff -- aivan syyttä."

"Juuri niin sanoi Patsykin."

"Minä vangitsen teidät, siitä voitte olla varma."

"Pitäkää kiinni leipälaukkunne, niinkuin puhutaan sakilaiskielellä."

Sen sanottuaan ratsasti Carter Watson kalliopolkua pitkin alas kylään.

Kun tuomari Witberg linkkasi ajotietä ylämäkeä hotelliinsa pysähdytti hänet muuan maalaispoliisi, joka ilmoitti hänelle Carter Watson'in ilmiantaneen hänet päällekarkauksesta ja pahoinpitelystä.

V.

"Herra tuomari", sanoi Watson seuraavana päivänä kylätuomarille. Kylätuomarina toimi muuan varakas talonpoika, joka kolmekymmentä vuotta sitten oli läpäissyt maanviljelyskoulun. "Koska tuo Sol Witberg on katsonut hyväkseen haastaa minut oikeuteen muka pahoinpitelystä sittenkun minä ensin haastoin hänet pahoinpitelystä, haluaisin ehdottaa, että molemmat jutut yhdistetään. Todistajat ja asiakirjat ovat molemmissa jutuissa samat."

Tuohon kylätuomari suostuikin ja kaksoisjuttu alkoi. Watson syyttäjänä astui ensin esiin kertoen jutun.

"Olin juuri kukkasia noukkimassa", sanoi hän. "Noukin kukkia omalla maallani enkä osannut ajatellakaan minkäänlaista vaaraa. Äkkiäpä syöksyi tuo mies esille puitten takaa ja heittäytyi kimppuuni. 'Olen rosvopäällikkö Dodo', sanoi hän, 'ja minä hakkaan teidät siekalesyltyksi. Kädet ylös!' Vedin suutani hymyyn mutta samassa löi hän minua niin, että kaaduin ja hukkasin kukkani. Kauhea minkälaista kieltä hän käytti. Se oli raaka pahoinpitely aivan syyttä. Katsokaapa poskiani. Katsokaapa nenääni. En voinut sitä ymmärtää. Luultavasti oli hän juopunut. Ennenkuin olin ehtinyt toipua hämmästyksestäni ennätti hän lyödä minut näin. Olin hengenvaarassa ja minun oli pakko puolustautua. Siinä kaikki, herra tuomari, vaikka viimeksi tulee minun painostaa, etten voi kylliksi ihmetellä. Miksi sanoi hän olevansa rosvopäällikkö? Miksi hyökkäsi hän kimppuuni aivan syyttä?"