Part 7

Sol Witberg tuli näin saaneeksi ilmaisia opetustunteja valehtelemistaidossa oikeuden edessä. Hän oli usein tuomarituoliltaan kärsivällisenä kuunnellut tuonlaisia valejuttuja ja vääristelyjä, mutta ensi kerran suunnattiin ne nyt häntä itseänsä vastaan eikä hän sen kauemmin istunut poliisituomioistuimella oikeuspalvelijat, poliisien ruoskat ja vankilakopit takanansa.

"Herra tuomari", virkkoi hän, "en milloinkaan ole kuullut tuonlaista paljoutta valheita punottavan kokoon noin kärkkäältä valehtelijalta..."

Watson nousi rajusti pystyyn.

"Herra tuomari, asetan vastalauseeni. Teille herra tuomari, kuuluu ratkaista mikä on totta tai valetta. Tuo todistaja on täällä lausumassa mitä todellakin on tapahtunut. Hänen henkilökohtaiset ajatuksensa asioista ja laaduista yleensä ja minusta eivät ollenkaan ole tämän jutun yhteydessä."

Tuomari kynsi päätään ja ärtyi.

"Tämä on aivan oikein", selitti tuomari. "Ihmettelen suuresti että te, herra Witberg, joka pidätte itseänne tuomarinveroisena ja olette perillä lain muodoissa, teette itsenne syypääksi tuonlaiseen laittomaan menettelyyn. Te esiinnytte kuin jokin paloviina-asianajaja. Täällä on yksinkertaisesti kysymys päällekarkaamisesta ja pahoinpitelystä. On ratkaistava kumpi löi ensimäisen iskun ja me emme välitä mielipiteistänne ja hra Watson'in henkilökohtaisesta luonteesta. No, mitä teillä on sanomista?"

Sol Witberg oli raivossaan purrut arkaa ja paisunutta huultaan ettei se olisi tuottanut kipua. Mutta hän hillitsi itsensä kertoen yksinkertaisesti, suoraan ja totuudenmukaisesti tapahtumasta.

"Herra tuomari", sanoi Watson, "pyydän, että kysytte häneltä mitä hän teki tiluksillani?"

"Hyvä. Mitä oli teillä tehtävää hra Watson'in tiluksilla?"

"En tiennyt että ne olivat hänen maitansa."

"Hän on ollut kielletyllä alueella, herra tuomari", virkkoi Watson. "Kukaan ei saata olla näkemättä varoituskuulutuksiani."

"En nähnyt mitään kuulutuksia", sanoi Sol Witberg.

"Olen itse ne nähnyt", soimasi tuomari. "Ne pistävät hyvin silmään. Ja tahdon huomauttaa, herraseni, jos te pikkuasioissa viekastelette tulevat tärkeämmät tiedonantonne epäilyksenalaisiksi. Miksi löitte hra Watson'ia?"

"Herra tuomari, en ole häntä sormellani koskenut, niinkuin jo sanoin."

Tuomari katsoi Carter Watson'in paisunutta ja pahasti survottuja kasvoja ja kääntyi Sol Witberg'in puoleen häijysti mulkoilevin silmin.

"Katsokaa tuon miehen poskea!" ärjyi hän. "Ellette sormellannekaan ole häneen koskenut, mistä johtuu että häntä on näin lyöty ja pahoin tärvelty?"

"Niinkuin olen todistanut..."

"Ajatelkaa mitä puhutte", varoitti tuomari.

"Minä ajattelen eteeni, herra. Puhun vaan senlaista mikä on totuus. Hän löi itse itseänsä kivellä. Hän löi itseänsä kahdella eri kivellä."

"Onko siinä järkeä, että senlainen ihminen, joka ei ole hullu, noin tekee itselleen pahaa ja jatkaa sitä hakkaamalla arimmat osat kasvoistaan kivellä?" kysyi Carter Watson.

"Se kuulostaa lapsensadulta", komenteli tuomari. "Olitteko juovuksissa herra Witberg?"

"Ei, herra tuomari."

"Ettekö juo milloinkaan?"

"Toisinaan."

Tuomari mietti tätä vastausta hiotulla syvämielisyydellä.

Watson sovitti katseensa ja vilkutti silmillään Sol Witberg'iä. Mutta tuo pahasti putiloitu henkilö ei voinut nähdä mitään lystillistä tässä tapahtumassa.

"Hyvin omituinen juttu, hyvin omituinen juttu", selitti tuomari ruvetessaan antamaan lausuntonsa. "Molempain asianosaisten lausunnot ovat aivan vastakkaiset. Ei ole muita todistajia, kun molemmat asianosaiset. Molemmat väittävät toisen hyökänneen, enkä tiedä minkäänlaista mahdollisuutta laillista tietä saada tietää totuus. Mutta minulla on yksityinen mielipiteeni, herra Wiberg ja neuvon teitä tästälähin pysyttelemään Watson'in tiluksien ulkopuolella eikä näyttäytymään näilläkään seuduilla..."

"Tuo on minusta loukkaus!" virkkoi Sol Witberg.

"Istukaahan, herra!" jyrähteli tuomari. "Jos kerran vielä keskeytätte tuomaria tuolla tavalla, sakotan teidät oikeuden edessä suuttumusta herättävästä käytöksestänne. Ja sanonpa vielä etukäteen että tulen tuomitsemaan teille melko korkean sakon -- teidän -- itse tuomarina, pitäisi kai huomioida taitavaa ja arvokasta esiintymistä oikeuden edessä. Nyt julistan päätökseni:

"Lainopillinen sääntö määrää, että vastaaja epäilyksenalaisessa tapauksessa saa laskea tuon epäilyksenalaisen hyväkseen. Niinkuin olen sanonut ja toistan vielä kerran, ei löydy minkäänlaista mahdollisuutta minulle ratkaista kumpi riitapuoli löi ensimäisen iskun Siksi olen pakotettu suureksi ikävyydekseni" -- hän piti väliajan ja vilkkui Sol Witberg'iä -- "tunnustaa molemmille riitapuolille tuo etuisuus. Hyvät herrat, poistukaa."

"Tämän asian muistoksi juomme grogi-juoman", sanoi Watson Witberg'ille heidän jättäessään tuomioistuinsalin. Mutta tuo loukattu mies ei antanut käsivarttaan eikä myöskään marssinut lähimpään anniskelupaikkaan.

LUJAT NYRKIT.

"Samoset"-purrella oli ryhdytty suurenmoisiin toimenpiteisiin joulunviettoon nähden. Koska pursi ei useampaan kuukauteen ollut poikennut missään ihmismäisessä satamassa, ei purren muonavarasto voinut kehua lukuisilla herkuilla. Kuitenkin oli Minnie Duncan onnistunut suunnittelemaan oikeita juhlaruokalistoja niinhyvin hienommalle yleisölle kuin laivamiehistöllekin.

Boyd Duncan, purren omistaja, oli omaperäinen ihminen. Niin sanoivat ainakin hänen ystävänsä. Melkoisen rikkaana ei hänen tarvinnut muuta kuin huolehtia mukavuudestaan ja tähän tarkoitukseen oli hän sittemmin valinnut matkustuksen maailman ympäri syrjäisiä ja suuresti epämukavia teitä pitkin. Hänen vaimonsa Minnie Duncan pidettiin myöskin omaperäisenä naisena hän kun suurella mieltymyksellä seurasi mukana miehensä harharetkillä.

Lasikellon lyödessä kahdeksan kertaa kokoontui purren miehistö ruorirattaan luo ja Boyd Duncan tuli näkyville musta pullo ja kipponen kädessään. Joulun kunniaksi tarjosi hän rommijuoman itse, puoli kipposta päätä kohti. He nielivät juomansa tehden suillaan joukon mieliteltyjä irveitä ja äänekkäitä maiskutuksia, vaikkakin rommi oli melko karvas ja kylliksi voimakas kuumentamaan heidän limakalvojaan. Kaikki joivat juomansa lukuunottamatta raitista kokkipoikaa.

Rouva Minnie kutsui sitten jokaista nimeltään jakaen joululahjat. Jokaista lahjaa seurasi sitäpaitsi antajan puolelta hauskasti lausuttu leikillinen omistuslause mikä suuressa määrässä oli omiaan enentämään jouluaaton hupia. Lahjoina jaettiin halvat kellot, tuppiveitset, suuri valikoima ongenkoukkuja, tupakkarasioita, tulitikkuja ja koreat karttuunivaipat vyötärön ympärille. Raikuvat naurupuuskat olivat todisteena siitä, kuinka runsaasti Minnie Duncan'in leikilliset sanasutkaukset tervehdittiin.

Oli vielä varhainen ilta -- lasikello oli juuri lyönyt kahdesti -- jolloin Duncan ja vaimonsa seisoivat hyttinsä edustalla, katsoivat yläsuuntaan tuumien jos mahdollisesti voisivat sijoittaa, vuoteensa purren kannelle. Pieni tumma pilvenlonka näkyi nousevan taivaanrannalla, uhaten kylläkin sateella. Tästä seikasta juuri puhuivat kun laivan kapteeni, Dettmar, tullen perältä ja ollen menossa kannen alle äkkiä katsoi puhujiin sangen epäilevästi. Kapteeni seisahtui ja lihakset hänen kasvoillaan liikkuivat kouristuksentapaisesti. Sitten kysyi hän: "Minustako te puhutte?"

Hänen äänensä oli käheä väristen suuttumuksesta. Minnie Duncan säpsähti katsoen miehensä liikkumattomiin kasvoihin. Hän ymmärsi miehensä tarkoituksen ja vaikeni.

"Puhutte minusta, sanon minä", toisti kapteeni; tällä kertaa oli ääni uhkaava.

Hän ei horjahtanut; vain nuo kouristuksentapaiset ilmeet kasvoilla ilmaisivat hänen juoneen liikaa.

"On parasta, että menet alas, Minnie", sanoi Duncan aivan tyynenä. "Sano Lee Goom'ille meidän nukkuvan alhaalla. Ei viivy kauan kun tulee oikea rankkasade."

Hän ymmärsi miehensä tarkoituksen mennen vasta luotuaan levottoman katseen molempain miesten heikosti valaistuihin kasvoihin.

"No?" kyseli Duncan hiljaa mutta varmana.

"Sanoin teidän minusta puhuneen. Sanon sen vielä kerran. Oo, en ole sokea. Päivä toisensa jälkeen olen kuullut teidän minusta puhuvan. Miksi ette tule luokseni ja puhu suoraan? Olen kyllä tietoinen, että tiedätte tuon kaiken. Ja tiedän myöskin teidän päättäneen eroittaa minut toimestani seuraavassa satamapaikassa, mikä on Attu-Attu."

"Olen pahoillani kun järjestätte mokomankin riidan turhasta", vastasi Duncan tyyneesti.

Mutta kapteeni Dettmar oli päättänyt puhua.

"Tiedänhän saavani eron. Mielestänne olette liian hyvät ollaksenne minun seurassani -- te ja vaimonne."

"Olkaa hyvä ja älkää sekoittako vaimoani tähän", varoitteli Duncan. "Mitä haluatte?"

"Tahdon tietää aikeestanne."

"Eroittaa teidät Attu-Atussa sen jälkeen mitä nyt on tapahtunut."

"Sen olette aikonut koko ajan."

"Päinvastoin. Se on teidän käytöksenne joka minut siihen pakoittaa."

"Tuota ei teidän tarvitse minulle uskotella."

"En voi kauemmin käyttää senlaista kapteenia palveluksessani, joka nimittää minut valehtelijaksi."

Kapteeni Dettmar oli silmänräpäyksen vastaamatta.

"Lee Goom nouti postin Tahitissa", rupesi kapteeni Dettmar puhumaan. "Olimme lähtövalmiit. Ette katsoneet kirjeitänne ennenkun olimme nostaneet ankkurimme ja silloin oli se myöhäistä. Siksi ette minulle antaneet matkapassia Tahitissa. Oo, minä kyllä tiedän. Näin tuon pitkän kirjekuoren Lee Goomin tullessa laivaan. Kirjeen oli lähettänyt Californian kuvernööri. Niin oli kirjekuoreen painettuna joten ken tahansa saattoi sen lukea. Olitte toimineet selkäni takana. Joku vietävä rakkari Honolulu'ssa oli kuiskannut jotain korviinne ja niin kirjoititte kuvernöörille saadaksenne lähemmät tiedot minusta. Ja tuon vastauksen jätti Lee Goom teille. Miksi ette tullut suoraan luokseni niinkuin miesten kesken on tapana? Ei, teidän piti menetellä kierosti minua vastaan, vaikkakin tiesitte tämän toimen olevan minulle ainoa mahdollisuus päästä uudelleen jaloilleni. Ja niinpian kun olitte lukenut kuvernöörin kirjelmän tiesitte että teidän oli saatava minut eroon. Sen olen lukenut kasvoiltanne näinä kuukausina. Olen nähnyt teidän molempain -- pirun kohteliaina edessäpäin -- vetäytyvän sokkeloihin puhumaan minusta ja tuosta San Franciscon tapahtumasta."

"Oletteko jo lopettanut?" kysyi Duncan ankaralla mutta silti hiljaisella äänellä. "Oletteko jo päässyt pisteeseen."

Kapteeni Dettmar ei vastannut.

"Silloin puhun teille yhtä jos toistakin. Juuri tuon Frisco-tapahtuman vuoksi en teitä eroittanut Tahitissa. Jumala tietäköön että annoitte siihen riittävät syyt. Jos joku ihminen tarvitsee tilaisuutta kohotakseen maailman silmissä, olette te niistä numero yksi. Ellette jo ennestään olisi ollut merkitty, olisin eroittanut teidät paikalla kuultuani miten olette minulta varastanut."

Kapteeni Dettmar näytti hämmästyneeltä, tahtoen katkaista puhujan, vaan katui lopulta.

"Tuo työ käsitti purrenkannen tilkitsemisen, uuden peräsinraudan asettamisen, koneenkorjauksen, uuden puomin valmistuksen ja pelastusveneen kuntoonsaattamisen. Te tarkistitte veistämöltä tulleen laskun. Se oli kaikkiaan neljätuhatta satakaksikolmatta frangia. Tavallisen taksan mukaan ei lasku olisi kohonnut centimeäkään ylitse kahdentuhannen viidensadan frangin."

"Jos enemmän luotatte satamasaikkareihin kuin minuun...", aloitti toinen puhumaan matalalla äänellä.

"Älkää vaivautuko keksimään uusia valheita", jatkoi Duncan kylmänä. "Minä tarkastelin laskun. Haastoin Flaubin'in kuvernöörin eteen vastaamaan ja tuo vanha juutas tunnusti velkoneen minulta liikaa kuusitoistasataa frangia. Hän sanoi teidän suostutelleen hänet siihen tekoon. Kaksitoistasataa oli teidän osuutenne ja neljäsataa hänen osuutensa lukuunottamatta työstä ansaitsemaansa summaa. Älkää minua keskeyttäkö. Minulla on hänen kirjallinen tunnustuksensa alhaalla hytissä. Ellei teillä olisi ollut tuo rajuilmapilvi yllänne olisin päästänyt teidät maihin. Teillä oli vain tämä ainoa mahdollisuus ... tai myöskin täytyy teidän alistua. Soin teille tuon mahdollisuuden. No, mitä on teillä sanottavana?"

"Mitä sanoi kuvernööri?" kysyi kapteeni Dettmar happamena.

"Mikä kuvernööri?"

"Californian. Valehteliko hänkin teille niinkuin kaikki toiset?"

"Sanon teille mitä hän teistä puhui. Hän sanoi, että tuomionne langetettiin epävakavien todistusten nojalla ja siksi saitte elinkautisen rangaistuksen kun se toisessa tapauksessa olisi ollut kuolemantuomio; että olette Marymaa-perheen Dettmar'in musta lammas; että he sekoittivat maan ja taivaan saadakseen teille armon; että käyttäytymisenne vankilassa oli ollut esimerkiksi kelpaavaa; että hän toimi yleisenä syyttäjänä silloin kun saitte tuomionne; että hän teidän oltua seitsemän vuotta kuritushuoneessa antoi myötä perheenne rukouksille ja armahti teidät, ja että hän puolestaan epäili teidän murhanneen McSweeny'n."

Syntyi vaitiolo, jolloin Duncan jatkoi nousevan pilven tarkastelua ja kapteeni Dettmar'in kasvot työskentelivät kauheasti.

"Kuvernööri oli väärässä", selitteli hän lyhyesti nauraen. "Minä tapoin McSweeny'n. Minä juotin yövartijan juovuksiin. Minä iskin McSweeny'n kuoliaaksi omassa kojussaan. Käytin siihen laivakaraa mikä näytettiin oikeusistunnossa. Hän ei voinut puolustautua. Hakkasin hänet makkararuuaksi. Tahdotteko kuulla lähemmät yksityiskohdat?"

Duncan tarkasteli häntä kuin kummitusta, mutta ei vastannut.

"Minä en pelkää puhua siitä teille", virkkoi kapteeni Dettmar äkkiä. "Täällä ei ole todistajia läsnä. Ja sitäpaitsi olen nyt vapaa mies. Olen armahdettu, eikä minua todentotta enää pistetä tuohon läpeen. Ensimäinen isku murti McSweeny'n leukaluun. Hän makasi selällään ja nukkui. Hän sanoi: 'Herra Jumala, Jim ... herra Jumala!' Oli sangen koomillista nähdä tuon murtuneen leukaluun heilua sinne tänne tuota sanoessaan. Sitten annoin hänelle kuoliniskun ... no, tahdotteko kuulla enempää?"

"Onko siinä kaikki mitä teillä on sanottavana?" kuului vastaus.

"Eikö siinä ole riittävästi?" kysyi Dettmar.

"Riittäähän se."

"Miten aijotte menetellä?"

"Asettaa teidät maahan Attu-Atussa."

"Ja siihen saakka...?"

"Siihen saakka..." Duncan oli ääneti. Tuuli kävi tuimemmaksi ja löi leikkiä hänen tukassaan. Tähdet taivaalla katosivat ja "Samoset" keinui rajusti taitamattoman perämiehen ohjaamana. "Ensiksi ja viimeiseksi, irroittakaa köydet ... ja ruvetkaa perää pitämään. Minä jakelen käskyt laivamiehistölle."

* * * * *

"Kaikki on selvää", huusi Duncan iloisena vaimolleen "Vain yksi sadekuuro."

"Entä kapteeni Dettmar?" kysyi vaimo.

"Hän on juonut liikaa, siinä kaikki. Tulen poistamaan hänet laivasta Attu-Atun satamassa."

Mutta ennenkuin Duncan kiipesi kojuunsa, otti hän mukaansa tukevan revolverin. Hän nukkui miltei heti, sillä hän omasi jännittyneitten hermojensa vallitsemiskyvyn.

Hän heräsi kuitenkin ennen pitkää. Ilma tuntui tukahduttavalta ja pää raskaalta. Siinä maatessaan kuuli hän vaimonsa liikkuvan hytissään ja menevän peräkannelle. Hän tahtoi luultavasti kannella hengittää raikkaampaa ilmaa ja päätti Duncan'kin seurata vaimonsa esimerkkiä.

Duncan asetti juuri jalkansa märälle kannelle kun kuuli vaimonsa kirkaisevan. Se oli äkillinen kauhunhuuto ja päättyi se siihen että jotakin kuului loiskahtavan mereen. Duncan juoksi purren peräpuolelle. Tummahkossa tähtien valossa tunsi Duncan vaimonsa pään ja olkapään purren vanavedessä.

"Mitä se oli?" kysyi kapteeni Dettmar joka hoiteli peräsintä.

"Rouva Duncan", vastasi Duncan kiskoessaan naulakosta pelastusvyön ja viskasi sen kauas mereen laivan perältä. "Kääntäkää laivan kulkusuuntaa", komenteli hän kapteeni Dettmar'ia.

Mutta sittenpä teki Boyd Duncan erheen. Hän hyppäsi myöskin mereen.

Tultuansa jälleen pinnalle näki hän pelastusvyön heikon sähkövalon, mikä oli itsestään syttynyt sen koskiessa veteen. Hän ui sen luo ja huomasi Minnien jo tavoittaneen sen.

"Hoi", huusi hän, "viileyttäkö sinä etsit?"

"Oi, Boyd!" vastasi hän asettaessaan märän kätensä miehensä käden päälle.

Sähkövalo sammui. Lamppu oli kaiketi jollakin tavalla vioittunut.

"Minun täytyy sanoa kapteenin käyttävän runsaasti aikaa", sopersi Duncan, "Miksi hän ei käännä purtta! Siellä se vain purjehtii eteenpäin..." -- Duncan kuunteli. "Se oli isopurje", jatkoi Duncan. "Hän kääntää purren aivan päinvastaiseen suuntaan kun minä määräsin..."

Uhrit nousivat jälleen aallon harjalle, mistä saattoivat nähdä "Samoset'in" vihreäin lamppujen valonpilkkeen. Mutta sen sijaan että pursi olisi pysähtynyt merkiksi haaksirikkoisille, rupesi se menemään heistä poispäin.

Duncan kirosi.

"Miksi tuo kuhnuri pysyttelee tuolla kaukana", kysyi hän. "Onhan hänellä kompassinsa ja tietää missä me olemme." Duncan yritti huutaa useampia kertoja.

"Miten saattaa hän kuulla avunhuutojamme, kun purressa on senlainen hälinä", sanoi Duncan paheksuvalla äänellä.

"Hän elämöi siksi, ettei laivamiehistö kuulisi sinua", sanoi Minnie.

Hänen varmassa äänessään oli jotakin terästä, mikä herätti miehensä uteliaisuutta.

"Mitä tarkoitat?"

"Tarkoitan ettei purren kapteeni edes yritäkään nostaa meidät täältä", vastasi vaimo samassa tyyneessä äänensävyssä. "Hän viskasi minut mereen."

"Ellet vaan erehdy?"

"Kuinka se olisi mahdollista? Minä seisoin purren kaiteen luona ja katselin jos mahdollisesti olisi odotettavissa lisää sadetta. Pitelin toisella kädellä kiinni. Hän tarttui vapaana olevaan käteeni takaapäin ja heitti minut yli kaidepuun. Oli paha ettet sitä tiennyt, muutenhan olisit jäänyt purteen."

Duncan sätkähti pahasti eikä useampaan minuuttiin sanonut mitään. Vihreä valo muutti suuntaa.

"Pursi on kääntynyt", sanoi Duncan. "Sinulla on oikein. Hän ohjaa purren tahallaan väärin. Jos tuuli on vastassani en saa ääntäni kuuluville. Mutta turhaa on hyvällä antautua..."

Pitkän ajan hän huusi lyhyin väliajoin. Vihreä valo katosi ja sitä seurasi punainen valo. Tästä saattoivat haaksirikkoiset päättää purren taaskin muuttaneen kulkusuuntaansa.

"Minnie", puhui Duncan lopulta, "on surullista tunnustaa olevasi avioliitossa hullun kera. Hulluksihan sitä sanotaan, joka hyppää mereen, niinkuin minä tein."

"Mitä mahdollisuuksia on meillä pelastautua ... johonkin toiseen laivaan, tarkoitan?" kysyi Minnie.

"Yksi mahdollisuus kymmenestä tuhannesta tai kymmenestä tuhannesta miljoonasta. Tässä ei kulje mikään höyrylaiva eikä kauppalaivakaan. Ja Etelämerellä ei kohtaa minkäänlaisia valaanpyytäjiäkään. Voisihan sattua, että joku kuunari sattumalta sivuuttaisi matkalla Tutuwanga'sta. Mutta se saari saa vain kerran vuodessa tervehtijöitä. Niin olen kuullut. Meidän pelastusmahdollisuutemme on yksi miljoonasta."

"Sen mahdollisuuden asetamme sitten peliin", vastasi Minnie rohkeana.

"Sinä vasta oletkin kruunu!" Hän vei vaimonsa käden huulilleen. "Kuitenkin ihmetteli täti Elisabeth aina, mitä sinusta olin löytänyt. Luonnollisesti asetamme ehdoksi pelastusmahdollisuutemme. Ja me voitamme. Muuta keinoa ei ole ajateltavissakaan. Hyvästi pistooli."

Hän irroitti raskaan pistoolin vyöstä antaen sen vaipua meren syvyyteen. Mutta vyön piti hän tallella.

"Ui pelastusvyöhön ja nuku hiukan. Sukella."

Minnie Duncan sukelsi totellen miehensä käskyä tullen näkyviin kelluvan renkaan sisäpuolella. Duncan kiinnitti vyöt vaimonsa ympäri ja teki samoin itselleen renkaan ulkopuolella, kiinnittämällä pistolivyön olkapäittensä ympäri.

"Näin tulemme toimeen koko huomisen päivän", sanoi mies. "Jumalan kiitos, vesi on lämmintä. Ensimäiset neljäkolmatta tuntia eivät missään tapauksessa tule käymään vaikeiksi. Ellemme tule pelastetuiksi pimeän tullen saamme kauniisti riippua vielä päivän, siinä kaikki."

Puolisentuntia olivat he ääneti. Duncan näytti lepäävän sillä käsivarrella jonka hän oli kiinnittänyt renkaaseen.

"Boyd", sanoi Minnie hiljaa.

"Luulin sinun nukkuvan", sopersi hän.

"Boyd, ellemme läpäise kaikkea tätä..."

"Pidä suusi kiinni", virkahti mies epäkohteliaasti. "Luonnollisestikin läpäisemme. Sitä seikkaa emme tarvitse epäilläkään. Jossakin täällä merellä kulkee laiva suoraan meitä kohti. Odotahan, niin tulet näkemään. Mutta toivoisin järjelläni olevan langattoman sähkölennättimen. Nyt rupean nukkumaan, ellet sinä sitä tee."

Mutta uni ei ottanut tullakseen. Tunti jälkeenpäin tunsi hän Minnien liikkuvan ja tiesi hänen valvovan.

"Sano, tiedätkö mitä minä olen ajatellut?" kysyi Minnie.

"En tiedä, mitä sitten?"

"Tahdon toivottaa sinulle hyvää joulua."

"Tuhat tulimmaista, sen olen unohtanut. Nythän on joulupäivä. Ja me tulemme vielä viettämään monta senlaista. Tiedätkö mitä minä olen ajatellut? Me olemme itsellemme järjestäneet kirotun ikävän joulupäivällisen. Odotahan kunnes tapaan Dettmar'in. Silloin saa hän maksaa meille tämän. Ei mitään aseita siinä käytetä. Vain pari lujaa nyrkkiä. -- Ja toivon nyrkkieni säästyvän hänen kurituksessaan", sanoi hän hetkistä myöhemmin.

Päivällinen tuli ja meni ja haaksirikkoiset ajautuivat edelleen, nehän olivat merivesi ympyrän keskipisteenä. Kuolevan passaadituulen lempeä hyväily viihdytti heitä ja he laskivat ja nousivat yksitoikkoisesti kiiltävillä kesälaineilla.

"Minnie!" -- Minnie ei vastannut ja hän huusi uudelleen tuon nimen vaimonsa korvaan sillä äänenvoimalla mikä oli jälellä. Minnien silmät avautuivat ja ilmaisivat ne vuoroon tajuntaa ja houretta. Mies löi vaimonsa käsille ja käsivarsille, kunnes kipu hänet herätti.

"Tuolla tulee pelastuksemme", huusi mies. "Höyrylaiva, joka ohjaa suoraan tänne! Se on itseasiassa panssariristeilijä! Nytpä tiedän! Se on 'Annapolis', joka on Tutuwanga'sta noutanut tähtientutkijat."

* * * * *

Yhdysvaltain konsuli Lingford oli hommaava vanhempi herrasmies ja ne kaksi vuotta mitkä hän oli Attu-Atussa palvellut ei hän ollut tavannut Boyd Duncan'in tapaista. Ainoalaatuinen tapahtuma. Viimeksimainitun ja hänen vaimonsa oli "Annapolis" nostanut merestä; ja laiva lähti heti Fiji'in tähtientutkijoineen.

"Sepä oli kylmäverisesti suunniteltu murhayritys", sanoi konsuli Lingford. "Laki pitää paikkansa. En oikeastaan määrälleen tiedä, miten minun tulee ryhtyä vastaanottamaan tuota kapteeni Dettmar'ia, mutta jos hän poikkeaa Attu-Attu'un, voitte olla varmat siitä, että ryhdyn -- hm -- ryhdyn häneen käsiksi. Siihen mennessä tutkin lakia. Suvaitsetteko te ja kiltti vaimonne nyt syödä aamiaista kanssani?"

Kun Duncan vastaanotti tuon tarjouksen, seisoi Minnie ikkunan luona katsellen satamaa ja nyt kumartui hän miehensä puoleen koskettaen hänen käsivarttaan. Mies seurasi vaimonsa katsetta ja näki "Samoset"-purren lippu puolitangolla liukuvan satamaan ja pudottavan ankkurinsa tuskin sata metriä täältä.

"Tuossapa tulee minun laivani", sanoi Duncan konsulille. "Ja nyt laskevat pelastusvenheen vesille ja kapteeni Dettmar astuu siihen. Ellei aavistukseni ole väärä on hän tulossa tänne tuomaan tietoa meidän kuolemastamme."

Vene tuli valkoseen hiekkarantaan, ja silläaikaa kun Lorenzo askarteli moottorin kera, kulki kapteeni Dettmar tietä pitkin konsulivirastoon.

"Sallikaa hänen antaa tiedoituksensa", sanoi Duncan. "Me seisomme viereisessä huoneessa ja kuuntelemme."

Ja puoleksi avoimen oven kautta kuulivat Duncan ja hänen rouvansa kapteeni Dettmar'in itkunsekaisella äänellä kertovan miten hän kadotti isäntänsä ja tämän rouvan.

"Käänsin purren ja purjehdin takaisin siihen paikkaan, missä olivat menneet mereen", sanoi kapteeni lopuksi. "Heistä ei näkynyt jälkeäkään. Huusin sinne, huusin tänne, vaan vastausta en saanut. Minä risteilin edestakaisin runsaasti kaksi tuntia, sitten purjehdin myötätuulessa aamunkoittoon ja risteilin takaisin ja jatkoin etsiskelyäni koko päivän kaksi miestä tähystäjinä. Tämä on kauheata. Olen aivan murtunut. Herra Duncan oli kunnon mies ja minä en milloinkaan..."

Mutta hän ei saanut puhetta loppuun, sillä samassa tuli tuo kunnon mies suoraan käsiksi kapteeniin, kun taas Minnie seisoi ovella. Kapteeni Dettmar'in kalpeat kasvot tulivat vielä kalpeammiksi.

"Tein parastani ottaakseni teidät vedestä, herra", rupesi hän puhumaan.