Part 5
Hän suostutteli isäänsä luovuttamaan pääomaa ja rupesi liikemieheksi perustamalla liikkeen, mikä hoidettiin järkevästi ja tuli kukoistavaksi, Ward kun koko sielullaan kiintyi siihen iltapäivinä, hänen yhtiötoverinsa hoitaessa liikettä aamupäivinä. Alun illasta vietti hän seuraelämässä, vaan kellon lähetessä yhdeksää tai kymmentä valtasi hänet vastustamaton levottomuus ja katosi ihmisten parista taas seuraavaan iltapäivään saakka. Ystävät ja tuttavat uskoivat hänen kuluttavan, suuren osan ajastaan urheiluun. Ja he olivatkin oikeassa, vaikka eivät milloinkaan olisi aavistaneet minkälaiseen urheiluun, vaikkakin olivat nähneet hänen ajavan erämaansusia yöllisillä kilpajuoksuilla Mill Valley'in kukkuloilla. Eivät myöskään uskoneet, kun merikapteenit kertoivat nähneensä kylminä talviaamuina erään miehen uivan useampia peninkulmia rannasta Raccoon salmessa tai voimakkaissa pohjavirtapaikoissa Goat Islannin ja Angel Islannin välillä.
Mill Valley-huvilassa asusti hän yksinään lukuunottamatta kiinalaista kokkia, kaikkitietäväistä, joka tiesi paljon isäntänsä omituisuuksista, mutta hyvästä maksusta visusti vaikeni. Yöllisten riemujen ja aamupäiväunen jälkeen matkusti James Ward yli lahdelman San Franciscoon keskipäivällä kulkevalla höyrypurrella ja meni kerhoonsa ja omaan konttoriinsa aivan normaalina ja sovinnaisena liikemiehenä kuin ken tahansa siinä kaupungissa. Mutta kun päivä oli kulunut iltaan kutsui yö hänet luokseen. Hänen kaikki aistimuksensa saivat eloa ja hänet valtasi levottomuus. Hänen kuulonsa tuli samassa tarkaksi. Yön tuhannet äänet kertoivat houkuttelevan ja tunnetun tarinan ja jos hän sattui olemaan yksin rupesi hän kulkemaan edestakaisin pienessä huoneessaan kun synkän metsän vangittu eläin.
Kerran hän rakastui. Mutta sitä huvitusta hän sitten myöhemmin visusti karttoi. Hän kävi araksi. Ja useana päivänä oli tuossa nuoressa naisessa, joka pelkästä säikähdyksestä menetti ainakin osan arvokkuuttaan, siniset jäljet käsivarsissa, olkapäissä ja ranteissa hänen kaikessa rakkaudessa myöhäisinä iltahetkinä tuhlaamistaan hyväilyistä. Tuossa myöhäisessä iltahetkessä piili hänen hairahduksensa. Jos hän iltapäivällä olisi kunnioittanut morsiantaan hellyydellään olisi kaikki ollut hyvinpäin. Silloin olisi hän esiintynyt neitosen edessä kuin hillitty herrasmies konsanaan. Mutta öiseen aikaan oli hän kun hillitsemätön naisryöstäjä pimeissä aarniometsissä. Hänen älynsä kyllä soi iltapäiviksi hänelle kyvyn esiintyä rakastajana, mutta toiselta puolen oli hän selvillä siitäkin tosiasiasta, että avioliitto johtaisi hirvittävään epäonnistumiseen. Häntä kauhistutti jo pelkkä ajatus olla kahdenkesken aviosiippansa kera pimeän tullen.
Siksi oli hän välttänyt kaikkinaisen mielistelyn, järjestänyt kaksoisolentonsa, ansainnut miljoonan liikeasioistaan, pysyen etäällä tytärtään naittavista äideistä. Ja kirkas- ja pirteäsilmäiset nuoret naiset kaikilta ikäluokilta olivat tutustuneet Lilian Gersdaleen ja ehdottomasti kielletyt oleskelemasta hänen seurassaan illalla kello kahdeksan jälkeen. Hän metsästi öisin erämaansusia ja nukkui niitten pesissä metsässä. Tuon seikan oli hän onnistunut pitämään salaisuutena kaikilta muilta paitsi Lee Sing'iltä ... nyttemmin vielä Dave Slotter'ilta. Viimemainitun tekemä paljastus säikähdytti hänet kerrassaan. Vaikkakin hän oli yrittänyt synnyttää kauhua tuossa murtovarkaassa saattoi tämä vallan hyvin puhua suunsa puhtaaksi ihmisten kesken. Ja vaikkapa ei tämä puhuisikaan, paljastaisi hänet joku toinen ennen pitkää.
Siksipä teki nyt James Ward uusia voitokkaita yritteitä saada mitättömäksi tuo muinaisajan minä omassa itsessään. Hän seurasi aivan täsmälleen tuota mielijohdettaan tavata Lilian vain iltapäivisin ja ensimäisinä iltatunteina ja uskoi varmaan ajan koittavan, milloin tämä neitonen suosii hänen lähestymistään ja toivoi salaa ettei hänen tuota tarvitsisi katua. Mikään nyrkkeilijä ei ole milloinkaan harjoituttanut itseänsä hartaammin, ankarammin ja niin tunnontarkasti kilpaotteluun kun hän tänä aikana yrittäessään tukahduttaa villiolennon itsessään. Muun muassa yritti hän väsyttää itsensä päivän kuluessa, jotta uni tekisi hänet kuuroksi yön kiusauksille. Hän irtautui helpolla konttoritehtävistään tehden pitkiä metsästysretkiä, ajoi hirviä takaa miltei pääsemättömillä ja tiettömillä alueilla mitä konsanaan saattoi löytää -- ja alati päivisin. Yöt oli hän sisällä ollen tyystin väsynyt. Asunnossaan laittoi hän kuntoon voimistelutelineitä ja kun toiset suorittivat liikkeen kymmenen kertaa teki hän sen sata kertaa samassa ajassa. Mutta korvaukseksi rakensi hän itselleen nukkumis-aitan ylhäällä katolla. Täällä sai hän toki hengittää tuota siunattua yöilmaa. Kaksinkertaiset ristikkoaidat estivät häntä karkaamasta metsään. Joka ilta sulki Lee Sing oven avaten sen seuraavana aamuna.
Elokuussa pestasi hän useita palvelijoita Lee Sing'in avuksi ryhtyen järjestämään vastaanottotilaisuuksia huvilassaan Mill Villey'ssä. Lilian, hänen äitinsä ja veljensä sekä puolisen tusinaa yhteisiä ystäviä olivat vieraina. Kaksi päivää ja kaksi yötä oli kaikki hyvällä tolalla. Ja kolmantena iltana hänen pelatessaan noppapeliä kello yhteentoista saakka oli hänellä jo täysi syy olla ylpeä itsestään. Hän onnistui salaamaan levottomuutensa, mutta kohtalo oli satuttanut niin, että Lilian Gersdale istui pelipöydässä hänen oikealla puolellaan. Tämä neitonen oli puhdas pieni kukkanen ja yötunnelmassa ärsytti häntä tytön hauraus. Hän ei kuitenkaan rakastanut tuota naista sen vähemmin, mutta hän tunsi miltei vastustamattoman halun kietoa käsivartensa tytön ympäri ja piestä häntä. Etenkin koska Lilian näytti voittavan hänessä alaa.
Hän lähetti noutamaan metsästyskoirat ja tuntien miltei halkeavansa kiukusta hyväili hän koiraa ja tämä ote tuntui lieventävän. Kosketus tuohon villakarvaiseen koiraturkkiin tuotti hänelle helpotusta ja näytti siltä kuin kestäisi hän koko illan. Kukaan vieraista ei aavistanut minkälaista kauheata taistelua isännän sisimmässä riehui hänen suruttomasti naurahtaessaan ja siinä pelatessaan mitä suurimmalla tarkkuudella. Kun hän tuli nukkumis-aittaansa ollen varmasti sisäänsuljettuna teki hän kolmasti tai neljästi niin monta ruumiinharjoitusta kuin tavallisesti, kunnes väsähtäneenä kaatui vuoteelle maaten siinä unettomana ja pohtien kahta kysymystä, mitkä erittäin häntä vaivasivat. Yksi näistä oli nuo voimisteluharjoitukset. Ne olivat mahdottomat. Mitä enemmän hän harjoitti tällä rajattomalla tavalla, sitä vahvemmaksi hän kävi. Tietysti väsytti hän näin yökulkijan ja muinaisuuden minän, mutta luultavasti viivytti tämä vain sitä onnettomuuspäivää kun hänen voimansa kävisi hurjaksi ja ylittäisi oman itsensä. Silloin tulisi tuo voima peloittavammaksi kuin ennen milloinkaan. Toinen kysymys oli hänen avioliittonsa ja se viekkaus jota hän pimeyden tultua käytti välttääkseen vaimonsa. Näissä tuloksettomissa mietteissä tulikin uni.
Mistä tuo suuri taistokarhu tuona yönä saapui oli pitkän ajan salaisuutena. Springs Brothers'in sirkus, joka esiintyi Sausalitossa toimeenpani pitkät ja turhat etsiskelyt löytääkseen "Big Benin", suurimman kaikista kesytetyistä karhuista. Mutta "Big Ben" pääsi pakoon ja tuhansien huvilain ja herraskartanoitten parista valitsi se juuri James G. Ward'in huvilan temmellyspaikakseen. Äkkiäpä herra Ward seisoi permannolla väristen jännityksestä ja taisteluhalua uhkuva povi sekä vanha tuttu sotahuuto huulillaan. Ulkosalta kuului koirien kiivas haukunta. Ja ylinnä kaiken hälinän keskeltä kuului koiran kuolinvalitus -- Ward tunsi sen omakseen.
Avonuttuun puettuna ja ennättämättä edes ottaa aamukengät jalkoihinsa murtautui hän ovesta minkä Lee Sing oli huolella sulkenut ja syöksyi alas portaita ulos pimeyteen. Kun hänen alastomat jalkansa tunsivat hietakäytävän, pysähtyi hän pistäen kätensä portaitten alle ja veti esille tutunomaisesta piilopaikasta kookkaan kuhmurasauvansa -- muuten vanha seuralainen jollakin järjettömällä vuoristoseikkailulla. Raivostuneitten koirien haukunta tuli yhä lähemmäksi ja heilutellen tuota kuhmurasauvaansa syöksyi hän suoraan pensastiheikköön, siellä kohdatakseen petoeläimen.
Heränneet vieraat kokoontuivat suurelle parvekkeelle. Joku heistä sytytti sähkövalonkin, mutta eivät nähneet yön pimeydessä muuta kuin toistensa säikähtyneet kasvot. Kirkkaasti valaistun ajotien takana muodostivat puut tiiviin muurin; siitä ei valokaan päässyt pilkahtamaan lävitse. Mutta jossakin täällä pimennossa suoritettiin kauhea taistelu. Kuului hitonmoinen seos eläinääniä; koirien haukuntaa ja karhun mörinää. Kovat iskut siinä jaettiin ja raskaat ruumiit rysähtivät pensaikkoon.
Taistelu siirtyi puitten välistä tielle aivan parvekkeella olevien katsojain eteen. Ja nyt he näkivät. Rouva Gersdale huusi kietoutuen puoleksi tiedottomana poikaansa. Lilian tarttui niin voimakkaasti parvekkeen kaidepuihin, että se koski hänen sormissaan monta päivää jälkeenpäin ja tirkisteli kauhistuneena vaaleatukkaista, villisilmäistä jättiläistä, tuntien hänet siksi mieheksi, jonka kanssa oli määrä solmia avioliitto. Hän heilutteli suurta kuhmurasauvaansa ja tappeli jäykkäniskaisesti mutta tyynesti takkuista villipetoa vastaan. Otus oli suurempi kuin uskalsi kuvitellakaan. Eläimen raajat olivat loppuun kuluttaneet Ward'in aamukauhtanan ja sitäpaitsi kynsineet hänen ihonsa verinaarmuihin.
Lilian Gersdalen kauhun muodosti pääasiassa tuo levottomuus rakastetustaan, mutta oli siinä suuri osa pelkoakin siitä, miten hänelle lopulta kävisi tuossa ottelussa. Ei milloinkaan olisi tuo nainen saattanut uskoa senlaisen kauhistuttavan ja inhoittavan villin piilevän hänen sulhasensa silitettyjen paidanrintojen ja virheettömän pukimen takana. Ja milloinkaan ei hän ole saanut nähdä miten mies taisteli. Senlainen kamppailu ei tosiaankaan lukeutunut nykyaikaan eikä hänen edessään ollut nykyajan ihminenkään, mutta tuota hän ei tiennyt. Sillä nyt ei mies ollut herra James Ward, Washingtonin liikemies vaan muuan nimetön ja tuntematon, raaka ja villi olento, joka olosuhteitten pakottamana oli eläytynyt uudelleen kolmentuhannen vuoden perästä.
Koirat piirittivät taistelevia yhä edelleen haukkuen tai riehuivat edestakaisin herättääkseen karhun huomiota. Kun eläin sitten kääntyi ympäri torjuakseen tuonlaiset hyppäykset sivultapäin, syöksyi mies esille pakottaen kuhmurasauvallaan vastustajansa menemään edellään. Joka lyönti kohotti karhun vihan, eläin ryhtyi hyökkäykseen, hypäten otti mies aimo askeleen sivulle koirien ohitse, vetäytyi sitten taaksepäin taas uudistaen hyökkäyksen toiselta suunnalta. Silloin koirat pitivät sopivana hyökätä, vaan eläimen raivo kääntyi jälleen heidän puoleensa.
Äkkiä tuli sitten loppu. Karhu teki käänteen antaen käpälällään eräälle koiralle ankaran iskun; koiran viskasi sitten eläin murtunein kylkiluin ja taittunein selin pitkälle syrjään. Silloinpa vasta ihmispeto tuli haltioihinsa. Kuohuvana raivosta päästi hän itsestään villiytyneen, töykeän äänen juostessaan näkyville ja molemmin käsin heiluttaen kuhmurasauvaansa antaen sen sattua ulvovan karhun keskikalloon. Ei edes karhun kallokaan kestänyt tuonlaista murtavaa iskua; eläin menikin nokilleen kumoon ja koirat heittäytyivät empimättä saaliinsa kimppuun. Ja keskellä koirien myllerrystä loikkasi herra Ward karhun ruumiille seisoen sen päällä hohtavassa sähkövalossa nojautuen kuhmurasauvaansa ja ylisti voittoaan laulamalla tuntemattomalla kielellä erään laulun. Laulu oli niin vanha, että professori Wertz olisi antanut kymmenen vuotta elämästään sen muistiin merkinnästä.
Vieraat riensivät kilvan esille ottaakseen herra Wardin hoitoonsa ja kunnioittaakseen häntä, mutta silloinpa James Ward jälleen katsahti muinaisihmisen silmistä. Hän katsoi vaalean puhtoista rakastamaansa nykyajan tyttöä ja tunsi omituisesti ratkeavan aivoissaan. Hän horjui väsähtäneenä tytön luo, irroitti kuhmurasauvansa ja oli vähällä kaatua. Jotakin oli hänessä epävireessä. Hänen järkensä pirstoutui käsittämättömistä tuskista. Oli kuin hänen sieluansa olisi reväisty kahtia. Hän seurasi toisten katseita huomaten karhun kuolleen ruumiin. Se näky vaikutti häneen kauhistuttavasti. Hän päästi huudon ja olisi karannut tiehensä elleivät toiset taluttaneet häntä sisälle huvilaan.
James J. Ward on edelleenkin toiminimen Ward, Knowles & C:o:n päällikkönä. Mutta hän ei kauemmin asusta maalla eikä myöskään metsästä erämaansusia kuutamossa öiseen aikaan. Muinaisihminen hänessä kuoli tuona yönä, kun tappoi karhun Mill Valley'ssa. James J. Ward on nyttemmin kokonaan James J. Ward, hän ei enää anna osaa omasta itsestään jollekin eksyneelle muinaisajan olennon laskuvirheelle. Ja James J. Ward on täysin uudenaikainen, että hän kaikessa laajuudessaan elää sivistystuskan kirouksen alaisena. Hän pelkää pimeyttä ja yö metsässä tuntuu hänestä hirvittävän kauhuaherättävältä. Hänen kaupunkitalossaan vallitsee kerrassaan turhantarkka järjestys ja hän on äärimmilleen innostunut kaikkiin keksinnöihin, mikäli ne koskevat suojaa murtovarkautta vastaan. Hänen kotinsa on sähköjohtojen sokkelo ja illan tullen vieras tuskin saattaa huoneustossa liikkua herättämättä hälyytyskelloja soimaan. Myöskin on hän keksinyt avaimettoman ovilukon, minkä hänen matkustavat vieraansa pitävät liivintaskussaan ja käyttävät nopeasti ja vaivatta kaikissa olosuhteissa. Mutta hänen vaimonsa ei katso miehensä arkailevan. Siinä suhteessa tuntee vaimonsa hänet liiankin hyvin. Ja toisten sankarisielujen tapaan on hän tyytyväinen levätessään laakereillaan. Eivätkä hänen rohkeuttaan epäile ne, jotka tuntevat Mill Valley'n tapahtuman.
EPÄILYTTÄVÄ TAPAUS.
I.
Carter Watson tuli hitaasti astuskellen viimeinen numero muuatta aikakauslehteä kainalossaan katsellen uteliaana ympärilleen. Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun hän viimeksi kulki tällä kadulla. Muutokset olivat suuret ja suorastaan hämmästyttävät. Tämä länsiamerikkalainen kaupunki kolmellasadallatuhannella sielulla oli vain kolmekymmentätuhatta asukasta käsittävä kaupunki kun hän pikkupoikana oli maleksinut sen katuloilla. Se katu mitä hän nyt kulki oli siihen aikaan reunustettu työläisasunnoilla mitkä olivat sangen kunnioitettavat ulkomuodoltaan. Mutta nyt näytti sen yli lepäävän lievimmin sanottuna kaksinainen piirre. Siellä oli paljon kiinalaisia ja jaappanilaisia pikkukauppoja ja peliluolia ripotettuina valkorodun pesikköjen ja kapakkain väliin. Nuoruutensa rauhaisa katu oli nyt muuttunut kaupungin viheliäisimmäksi kortteliksi.
Hän katsoi kelloaan. Puoli kuusi. Vaikkakin hyvin tiesi tämän tunnin kuolleeksi hetkeksi tässä korttelissa, oli hänestä kuitenkin mielenkiintoista nyt katsella ympärillensä. Kaksikymmentä vuotta oli hän harhaillut ympäri tutkimassa koko maailman yhteiskunnallisia kysymyksiä. Koko tämän ajan oli hän alati muistellut kotikaupunkinsa olevan miellyttävän ja sitäpaitsi terveellisen. Nyt näkyvä muutos oli sangen yllättävä. Hänen täytyi ehdottomasti kulkea eteenpäin ja lähemmin katsella minkälaiset muutokset olivat kohdanneet kaupunkia.
* * * * *
Ja lisäksi tuli Carter Watson'in valveilla oleva sosiaalinen ja kansallinen yhteistunto. Ollen rikas ja riippumaton oli hän kyllästynyt tuhlaamaan voimiansa kirjavan ylhäisöelämän teekutsuihin ja päivällisiin. Naisnäyttelijät, kilparatsastustilaisuudet ja senlaatuiset huvit olivat hänestä yhdentekevät. Hän suosi tieteitä, ollen suuri maailmanparantaja, vaikkakin hänen tähänastinen toimintansa pääasiallisesti oli muodostunut vakavampien aikakauslehtien avustamiseen, älykkäästi ja loistokkaasti kirjoitettuihin kirjoihin työväenluokan asemasta ja köyhäin korttelien asukkaista. Ne kaksikymmentäseitsemän kirjaa kun tähän saakka olivat julkaistut nimitettiin muunmuassa seuraavasti: "Jos Kristus tulisi New Orleans'iin", "Työssä loppuunkulunut työläinen", "Uudistuksia Berliinin työväen asunto-oloissa", "Köyhäinhoito Englannin maaseudulla", "Syrjäkaupungin asukkaat", "Uudistus ja vallankumous", "Yliopistojen kasarmijärjestelmä radikalismin pesäpaikkana" ja "Sivistyksen uranuurtajat."
* * * * *
Mutta Carter Watson ei ollut tunteiltaan sairaaloinen eikä oikullinen. Hän ei menettänyt malttiansa niissä löytämissään kurjuusoloissa joita tutki ja paljasti. Häntä ei vaivannut mikään yltiöpäinen tunteellisuus. Hänen hyvätuulinen mielensä, laaja kokemuksensa ja filosoofinen taipumuksensa pelastivat hänet siitä. Ei hän myöskään harrastanut salamanpikaisia uudistuksia. Hänen mielipiteensä mukaisesti parannettiin yhteiskuntaa vain äärettömän pitkällä ja paljon kärsivällisyyttä kysyvällä kehityksellä. Ei löytynyt minkäänlaisia oikoteitä eikä äkkinäinen uudestaan syntyminen saattanut tulla kysymykseen. Ihmiskunnan parannus tulee käydä pitkällisen tuskan ja kärsimyksen kautta niinkuin kaikki yhteiskuntaparannukset menneinäkin aikoina.
Mutta tänä kesäisenä iltapäivänä oli Carter Watson sangen utelias. Hän pysähtyi erään ravintolan edustalle; sen nimikilpi oli perin loistava ja siinä luettiin nimi "Vendôme". Ravintolaan johti kaksi sisäänkäytävää. Nähtävästi niistä toinen vei kapakkaan. Siitä ei hän välittänyt. Toinen porras oli kapea eteinen. Kun Watson oli kulkenut sen läpi seisoi hän suuressa huoneessa, mikä oli täynnä tuolien reunustamia pöytiä ja aivan tyhjänä vieraista. Hämärässä valossa näki hän pianon huoneen nurkassa. Hän päätti tulla toisen kerran katsomaan ja tarkastamaan minkälaisia ihmisiä siellä tapasi istua juomassa näissä monissa pöydissä. Nyt kulki hän kuitenkin huoneen ympäri.
Huoneen taaimmasta osasta johti ovi pieneen keittiöön. Siellä istui Vendôme'n isäntä, Patsy Horan, yksin pöydän ääressä syöden kevyen päivällisen ennenkuin iltakiireet alkoivat. Patsy Horan oli koko maailman vihollinen. Hän oli noussut aamulla väärällä jalalla ja koko päivän oli kaikki käynyt hullusti. Jos olisi kysynyt viinureilta Patsy Horan'in olotilaa olisivat he vastanneet hänen sairastavan luulotautia. Mutta siitä ei Carter Watson ollut tietoinen. Kun hän kulki tuon pienen oven ohi sattui Patsy Horan'in äkäinen katse aikakauskirjavihkoseen mitä hän kantoi kainalossaan. Patsy ei tuntenut Carter Watson'ia eikä myöskään tiennyt, että mies kantoi kainalossaan juuri aikakauskirjaa. Aiheeton kiukuntunne sai Patsyn ajattelemaan, että tuo tuntematon mies oli yksi niitä leukavia nulikoita, jotka pilaavat seinät hänen huoneustossaan liimaamalla niille kaikenlaiset ilmoituslehtiset. Kansilehden väri osoitti selvään tuon olevan juuri senlaisen julistuksen. Se oli riidan alkusyynä. Pöytäveitsi ja haarukka kädessään juoksi Patsy Carter Watson'in jälkeen.
"Ulos!" huusi Patsy. "Tiedän mitä teillä on tekeillä!"
Carter Watson säpsähti. Mies oli sukeltautunut esiin yhtä nopeasti kuin taikarasian ukko.
"Te likaatte seiniäni", huusi Patsy ja sitten seurasi kokonainen sarja haukkumasanoja.
"Pyydän anteeksi siinä tapauksessa että..." Pitemmälle ei hän päässyt. Patsy keskeytti. "Ulos! Ja pitäkää suunne kiinni!" karjasi Patsy ja varmentaakseen sanojensa vaikutusta heilutteli hän veistä ja haarukkaa.
Carter Watson kuvitteli tuon pöytähaarukan epämiellyttävällä tavalla iskettynä kahden kylkiluun väliin ja käsitti hän olevan tyhmää puhua tuon enempää kääntyen äkkiä mennäkseen. Näky tuosta nöyränä peräytyvästä selästä näytti ärsyttävän Patsy Horan'in vielä enemmän, sillä hän heitteli luotaan veitsen ja haarukan ja hyökkäsi Carter Watson'in kimppuun.
Patsy painoi kahdeksankymmentä kiloa. Saman painoi myöskin Watson. Siinä suhteessa olivat miehet tasaväkiset. Mutta Patsy oli vain tavallinen kapakan oviloikkari ja Watson nyrkkeilijä. Tuossa oli jälkimäinen voitokkaampi, sillä Patsy karkasi päälle ja kohotti oikean kätensä murhaavaan iskuun. Watson tarvitsi vain antaa kohtisuora isku vasemmalle puolelle ja lähteä pakoon. Mutta Watson'illa oli toinenkin etuisuus. Hänen nyrkkeilytaitonsa ja kokemukset kaiken maailman rosvokortteereista olivat opettaneet hänelle itsensähillitsemistaidon.
Hän kääntyi ja sensijaan että olisi lyönyt, väistyi hän Patsy'n hyökkäyksiä. Mutta Patsy syöksi kuin härkä täyttä vauhtia kun Watson taas kääntyi kohdatakseen riitakumppaninsa ollen aivan vauhtia vailla. Tulos oli se, että molemmat kaatuivat lattialle kaikkine satakuusikymmentäkiloineen hirveällä rytinällä. Watson oli alinna. Hän makasi permannolla niin että pää kosketti suuren huoneen ulommaista seinää. Kadulle oli sataviisikymmentä jalkaa, ajatteli Watson nopeaan. Hänen ensimäinen päätöksensä oli yrittää välttää kaikkea riitaa. Ei hän tuntenut minkäänlaista halua nähdä nimensä lapsuuskaupunkinsa sanomalehdissä; kaupungissa eleli sitäpaitsi useita sukulaisia ja perhetuttavia.
Sitten sitoi hän käsivarsillaan hänen päällään makaavan miehen, pitäen häntä kiinni ja odotti tulevaa apua, minkä heidän niskaheittonsa aiheuttama kolahdus aikaansai. Apu tulikin -- kuusi miestä syöksyivät kapakkapuolelta asettuen puolipiiriin heidän ympärilleen.
"Nostakaa hänet pystyyn, pojat", sanoi Watson. "En ole häntä lyönyt, enkä tahdo tapella."
Mutta puolipiiri vaikeni. Watson ei päästänyt otettaan, vaan odotti. Useitten epäonnistuneitten yritysten jälkeen aikaansaada Watson'ille pahaa rupesi Patsy sopimaan.
"Päästäkää minut, niin minäkin päästän", sanoi hän.
Watson päästi otteensa, mutta kun Patsy oli ryöminyt pystyyn, seisoi hän siinä uhaten yhä makaavaa vihollistaan valmiina iskemään.
"Nouskaa pystyyn", komenteli Patsy.
Hänen äänensä oli ankara ja lannistumaton kuin Jumalan ääni viimeisellä tuomiolla. Watson tiesi ettei Patsyltä ainakaan armoa olisi odotettavissa.
"Menkää pois tieltä niin nousen", vastasi hän.
"Jos olette herrasmies, niin nouskaa", sanoi Patsy. Hänen vaaleansiniset silmänsä säkenöitsivät vihasta ja hänen nyrkkinsä oli suunnattu surmaniskuun.
Samassa silmänräpäyksessä vei hän jalkansa takaisin potkiakseen toista kasvoihin. Watson nousi pystyyn niin nopeasti että valtasi kokonaan vastustajansa ennenkuin tämä kerkesi lyömään. Pitäessään häntä kiinni sanoi Watson katsojille:
"Ottakaa hänet varteen, pojat. Näettehän, etten häntä lyö. En suorastaan tahdo tapella. Tahdon päästä täältä pois."
Mutta piiri ei liikahtanut eikä puhunut, sen hiljaisuus oli niin onnettomuutta ennustava että Watson oikein värähteli. Patsy ponnisteli poistaakseen häntä yltään, mutta seurauksena tästä oli Patsyn joutuminen selälleen. Watson riisti itsensä irti hänestä syösten ovea kohti. Mutta puolipiiri asettui väliin kuin muuri. Hän huomasi heidän kalpeanlihavat kasvonsa, senlaiset kun eivät milloinkaan ole auringonpaisteessa ja hän tiesi, että tietä sulkevat miehet olivat yölintuja ja petoeläimiä kaupungin viidakossa. He tunkivat hänet kohti Patsyä.
Syntyi uusi ottelu jolloin Watson, varmana jonkun silmänräpäyksen, kääntyi piirin puoleen. Taaskin puhui hän kuuroille korville. Silloin rupesi hän pelkäämään. Sillä hän oli nähnyt monta senlaista tapausta senlaisissa huonoissa pesissä kuin tämä oli, missä nuoret miehet ovat joutuneet pahoinpitelyn esineiksi, saaneet rintakehänsä ja kasvonsa rikkipoletuiksi ja toiset menettäneet henkensäkin. Hän tiesi myöskin, jos onnistuisi selviytymään tästä pelistä ei hän saanut vastustajalleen enempää kuin hänen seuralaisilleenkaan antaa minkäänlaisia lyöntejä.
Hän paloi oikeutettua kiukkua. Seitsemän yhtä vastaan ei missään suhteessa ollut tasaväkistä. Hän oli vihainen ja hänessä heräsi tuo eläimellinen taisteluhimo mikä piilee joka miehen povessa. Mutta hän muisti vaimonsa ja lapsensa, vielä tekeillä olevan kirjansa; laajat, lainehtivat viljavainiot maatilallaan korkealla ylänkömaalla, joihin hän oli erikoisen kiintynyt. Hän näki salamannopealla välkkeellä sinisen taivaan, kultaisen auringonpaisteen mikä virtasi hänen kukkaisniityilleen, tuon laiskan alhaalla joessa polvia myöten seisovan karjan ja säkenöivät taimenkalat koskessa. Elämä oli ihanaa -- aivan liian ihanaa, ettei sitä kannattanut uhrata hetken eläimelliselle vaistolle. Lyhyeen sanottu oli Carter Watson kauhistunut mutta jääkylmä.