Part 2

Peränpitäjä epäröi vielä, mutta ainoastaan lyhyen tuokion; sillä jos hän olisi päästänyt suotuisan tilaisuuden käsistään, olisi ollut epävarmaa, tokko säikytetty valas olisi enää ensinkään palannut Purje, jonka harpuunimies oli heti kiskaissut ylös, pullistui tuulesta, ja vene syöksähti harpuunimiehen ohjaamana täyttä vauhtia pakenevan pedon perään. Ja samassa suhahti harpuuni nuoren englantilaisen väkevän käden lennättämättä ja upposi valaan selkään tarttuen kiinni sitkeään silavaan. Vks-kaks oli purje laskettu alas, airot vedetty sisään ja peränpitäjä lennähti keulasta paikallensa peräsimen ääreen luovuttaen keulapaikan harpuunimiehelle, jonka tehtävänä oli antaa valtameren hirviölle surmanisku. Harpuunimies on näet valaanpyyntiveneessä ensimäinen johtaja, peränpitäjä toinen. Pyynnin alussa he ovat vaihtaneet paikkaa tai oikeammin sanoen eivät ole vielä asettuneet oikeille paikoilleen; sillä harpuunimies ohjaa veneen valaan kupeelle, mikä kysyy erittäin varmaa ja harjaantunutta kättä, ja peränpitäjä seisoo silloin keulassa varustettuna köydeliisellä harpuunilla, jolla peto on ensin iskettävä ja saatava kiinni. Mutta heti kun harpuuni on tarttunut valaan selkään ja peto siten on tullut vangituksi, asettuu varsinainen harpuunimies paikallensa veneen keulaan, kädessään keihäs (oikea heittokeihäs ilman väkäsiä), millä surmanisku on annettava; keihään täytyy osua juuri rintaevän takana olevaan tummahkoon syvennykseen, sillä vain siten voidaan tämä mahtava eläin haavoittaa kuolettavasti.

Köysi, johon harpuuni oli kiinnitetty, purkautui suhisten ulos aukosta, joka tarkoitusta varten oli tehty veneen keulaan, ja vene syöksyi huimaa vauhtia eteenpäin sinne tänne vääntelehtivän valaan perässä. Patrik seisoi nyt keulassa, heittokeihäs koholla, ja miehet lappoivat kaikin voimin köyttä sisään, vetääkseen pienen aluksensa vangitun pedon luo, jolle nyt oli annettava surmanpisto.

Vihdoin oli päästy sen kupeelle; Patrik taivuttihe taaksepäin, ja samalla kun jättiläispedon pyrstö iski veteen aivan heidän vieressään ja valas otti vauhtia paetakseen vaaraa, suhahti kuolettava teräs sen pehmeään kylkeen upoten siihen syvälle. Silmät voitonriemusta välähtäen kiskaisi harpuunimies aseensa takaisin uudistaakseen piston, mutta samassa valas teki kuolonkamppauksessaan äkillisen ja raivokkaan käännöksen, niin että syntyi kuohuva ja kihisevä hyökyaalto.

»Sakeaa verta, sakeaa verta!» huusivat miehet riemuiten, mutta »Takaisin!» kiljaisi harpuunimies. Peränpitäjä viskautui koko painollaan melaansa vasten ja ponnistautui kauas laidan ulkopuolelle saadakseen keulan äkkiä kääntymään. Mutta ennenkuin miehet ennättivät viskata airot hankaimiin, ryntäsi ärsytetty peto, joka nyt näki vainoojansa ihan edessään, kita auki heitä päin. Se ponnahti korkealle vedestä, jättiläiskita ammollaan, ja juuri veneen kääntyessä se iski hampaansa sen keskikohtaan ja puristi leukansa yhteen pirstoen ohuet lankut ikäänkuin ne olisivat olleet paperia.

Patrik näki vaaran ja oivalsi heti paikalla, mikä heitä uhkasi. Levollisena ja varmalla kädellä hän kuitenkin vielä singahutti keihäänsä suoraan vihollisen silmään puhkaisten sen — mutta venettä hän ei sillä saanut pelastetuksi. Raivoisa peto tuskin enää tunsikaan uutta haavaansa kuolinkamppailussaan; sakeaa, tummaa verta purskuttaen ja koston vimman villitsemänä se puri veneen murskaksi, ja tuokion kuluttua uiskenteli kuohuvassa, verisessä vedessä sekaisin pirstaleita ja ihmisiä, jotka itsesäilytysvaistonsa ohjaamina haparoivat laudanpalasia käsiinsä.

Patrik itse oli veteen suistuessaan vaistomaisesti ja kouristuksentapaisesti tarrautunut köyteen, joka oli kiinnitetty harpuuniin. Se kietoutui hänen käsivartensa ympäri ja veti hänet tuokion kuluttua valaan perässä verisen kuohun halki aavalle ulapalle ja sitten veden alle. Hän olisi ollut hukassa, jos pedon henki olisi säilynyt muutamia sekunteja kauemmin. Mutta ensimäinen heitto oli ollut kuolettava; valas kohosi jälleen pinnalle, ui pari pientä kierrosta, pieksi aaltoja jättimäisillä evillään ja jäi sitten kuolleena hiljalleen ajelehtimaan veristen aaltojen mukana.

Patrik, joka oli jälleen päässyt ilmaa hengittämään ja tahtomattaan joutunut kuolleen valaan hinausköyteen, veti sitten ripeästi itsensä veden pinnalla uiskentelevan jättiläisruhon luo ja tarttuen siinä vielä pystyssä törröttävään harpuuniin heilautti itsensä valaan selkään. Samassa kajahti hänen takanaan hurja huuto. Hän kääntyi kauhistuneena katsomaan — hätähuuto tuntui aivan erityisen kamalalta ja pöyristyttävältä. Hänen sydäntään viilsi kuin veitsellä, kun hän vähän matkan päässä takanaan erotti kahden haikalan tummat selkäevät, jotka liikkuivat sinne tänne, samalla kun aivan lähellä häntä veden loiskina ja aaltojen pieksiminen osoittivat paikkaa, missä eräs hänen tovereistaan taisteli kuolonkamppailuaan kolmannen pedon hirmuisissa hampaissa.

Kuten korppikotkat joka haaralta kokoontuvat kuolevan eläimen ympärille, niin nousevat syvyydestä haikalat äkkiä ja odottamatta uimarin tuhoksi, ja mihin ne kerran ovat iskeneet kiinni, se pysyy niiden omana ja sen ne pitävät kuin rautaisissa pihdeissä pyöriskellen vinhasti ympäri.

Siellä täällä ajelehti vielä joku poloinen haaksirikkoinen joko tarrautuneena veneenpirstaleihin tai airo kädessä pysytellen pinnalla; mutta vain kolme oli enää hengissä kaikista niistä voimakkaista, elämänhaluisista miehistä, jotka vielä muutama minuutti sitten olivat rohkeasti ja uhmaten katsoneet vaaraa silmiin, ja meren hyeenat raivosivat heidän keskuudessaan. Mitä auttoi siinä voimaton nyrkinisku, mitä vihlova epätoivon huuto — se oli vain suloista soitantoa noiden kylmien, hirmuisten, kissansilmäisten, jättiläisvoimaisten petojen korville, ja verinen vaahto, joka hetken kuluttua uiskenteli meren pinnalla, oli poloisten käärinliinana ja haudan osoittajana.

»Tämä on hirveää!» voihkasi Patrik, joka töin tuskin jaksoi pysytellä häntä vielä suojelevan valaanruumiin päällä. — »Hirveää on kuolla näin, saamatta apua mistään!» — Ja silmä etsi epätoivoisena pelastavaa laivaa, joka risteili kaukana, kaukana taivaanrannalla, lähestyen toisia veneitä. Ja jospa siellä toverit häntä kaipaavatkin ja etsivät, ja jos he, kun eivät enää löydä venettä kaukoputkella, risteilevät täällä vaikka päiväkausia — mitä se häntä auttoi? — Hänellä oli enää aikaa vain jokunen tunti, ehkä ainoastaan muutama minuutti, ja hänen pyövelinsä ilakoivat hänen ympärillään, milloin poukahtaen ilmaan, milloin sukeltaen veden alle. Ne olivat vastikään saaneet tyydyttää hurjaa himoansa, mutta se himo oli sammumaton.

Kauhuissaan hän peitti silmänsä kädellään, miltei unohtaen oman vaaransa, päästäkseen vain näkemästä toveriensa kuolinkamppailua — samaa kohtaloa, joka häntä itseänsä odotti. Mutta veden sihinä ja polskahtelu hänen ympärillään pakotti hänet lopulta kuitenkin ajattelemaan omaa pelastustaan tai ainakin viivyttämään tuhon tuloa valmistaakseen edes jotakin tilaa avun saapumisen mahdollisuudelle. Itsesäilytysvaisto turvautuu viime hetkeen saakka oljenkorteenkin.

Valaan selässä oleva harpuuni, jonka hän varmuuden vuoksi painoi vielä syvemmälle, oli tukena, jonka avulla hän saattoi pysytellä liukkaalla, sileällä pinnalla luisumatta veteen. Pari kertaa hän tosin oli ajatellut kaivaa raudan irti, käyttääkseen sitä puolustusaseena ahnaita haikaloja vastaan, mutta oli lopulta kuitenkin luopunut siitä tuumasta. Sillä jos aallot olisivat huuhtaisseet hänet valaan selästä veteen, olisi teräväkin ase ollut riittämätön turva nopeaa haita vastaan, joka hyökäten milloin Hiiltäkin suunnalta olisi viimein kuitenkin saanut uhrinsa kiinni ja mahdollisesti isketyistä haavoistakin huolimatta vienyt hänet muassaan syvyyteen.

Mutta yhden asian hän saattoi tehdä. Harpuunin varsi, lyhyt, jykevä, parin tuuman paksuinen tammiseiväs, oli vielä terässä kiinni. Hän irroitti sen ja katkaisi sen toisessa päässä olevan köyden vyössään olevalla lyhyellä veitsellä, jommoinen kaikilla merimiehillä on aina mukanaan. Sitten hän solmittuaan köyden harpuunirautaan kiinni kääräisi sen vasemman kätensä ympäri, saadakseen varmemman tuen, ja tarttui iloisen itseluottamuksen täyttämänä oikealla kädellään tukevaan seipääseen, asettuen hammasta purren ja uudestaan elpyneellä rohkeudella odottamaan vihollisen ensi hyökkäystä. Sitä sai kuitenkin varrota verrattain kauan.

Haikalat olivat toistaiseksi kylläisiä, ja vain leikitellen ne uiskentelivat veren punaamissa aalloissa himoitsematta uutta saalista. Veren seassa uiskennellessa niiden vainukin tylsistyi, ja monta kertaa ne koettivat, vaikka turhaan, tarttua hampaillaan valaan liukkaaseen, leveään ruumiiseen; tavoittelivatpa ne laiskasti ja veltosti veneen pirstaleita ja airojakin, joita ajelehti vedessä, pitivät puupalasta hetken ajan kidassaan tai työntelivät sitä edellään pyöreällä, lapiomaisella yläleuallaan.

Onneksi oli jotenkin tyven; vain itäpasaati nostatti pieniä laineita, joissa valaan ruho hiljalleen keinui ylös ja alas. Haikalat eivät olleet vielä tulleet niin lähelle, että olisivat nähneet miehen, tai jos olivatkin nähneet, niin eivät välittäneet hänestä, ja hän toivoi jo mahdollisesti saavansa olla rauhassa paikallaan, kunnes laiva tulisi pelastamaan hänet tahi edes lähettäisi veneen. Mutta missä laiva oli? — Hyvä Jumala, ei pelastuksen toivoakaan vielä pitkään aikaan; sillä näinkin pitkältä matkalta merimiehen silmä erotti, että laiva kulki hänestä poispäin, pyrkien vastatuuleen. Toiset veneet olivat jo palanneet, ja kun valaat oli kiinnitetty laivan syrjiin, ei enää ollut mahdollista ruveta häntä etsimään.

Aurinko paistoi tulikuumasti hänen päälaelleen, ja hänen kielensä tarttui kitalakeen kiinni. Vettä! Vilpoisat laineet kostuttivat hänen jalkojaan, ja näinkö sitten kuitenkin täytyi tässä nääntyä? Hän laskeutui polvilleen ja pesi otsansa, ohimonsa, silmänsä ja huulensa saadakseen viileyttä hehkuvassa helteessä. Suojellakseen päätänsä polttavilta auringonsäteiltä solmi hän sen peitteeksi nenäliinansa, sillä haaksirikossa hän oli kadottanut lakkinsakin.

Mutta tämä liikunto nähtävästi kiinnitti erään haikalan huomion häneen; vaikka peto olikin ylen kylläinen, ei se kuitenkaan voinut hillitä raateluhimoaan. Kun mies kohotti päänsä, näki hän, että eräs kaikkein suurimmista ympärillä risteilevistä tummista selkäevistä lähestyi häntä ripeällä vauhdilla. Hän ennätti tuskin suoristautua ja kohottaa aseensa lyöntiin, kun noin kolmentoista jalan pituinen venkale jo syöksähti suoraan häntä kohden ja yritti nousevan aallon mukana ponnahtaa valaan selkään temmatakseen sieilä-olijan alas. Mutta vaaran keralla palasi merimieheen entinen reipas, huimapäinen rohkeus. Raskas harpuuninvarsi oikeassa kädessä ja tukiköysi vasemman käden ympäri kierrettynä hän läimäytti vedestä esiinpistäytyvää petoa päähän niin vimmatun voimakkaasti ja taitavasti, että hai puoli pyörryksissä luisui takaisin ja upposi, ennenkuin hän ehti iskeä uudelleen. Mutta melu, loiske ja lyönti oli houkutellut toiset pedot paikalle, ja vaikkeivät ne kohta suorastaan hyökänneetkään urhean ihmislapsen kimppuun, joka uskalsi niitä uhmata niiden omassa elementissä, uiskentelivat ne kuitenkin hänen ympärillään yhä pienenevässä kehässä ja tulivat pari kertaa niinkin lähelle, että hän sai tukevalla seipäällään kolhaistuksi niitä kiduksien yläpuolelle ja siten annetuksi pienen muistutuksen vastaisen varalle. Mutta hai on ahnaan uppiniskainen otus, ja vaikka sitä pahoinkin haavoittaisi, palaa se yhä uudelleen vainuamansa saaliin luo, niin kauan kuin voimia vähänkin on jäljellä. Niinpä tässäkin. Kerran toisensa jälkeen sai raskas seiväs huomauttaa pedoille, ettei tässä ollut mitään niitä varten, ei ainakaan niin kauan kuin nuori irlantilainen vielä tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi taistelemaan nälkää ja janoa, polttavaa auringonpaistetta ja kauhean vaaran synnyttämää lakkaamatonta hermojännitystä vastaan.

Entä laiva? — Sieltäpäin ei ollut pelastuksen toivoa. Yhä alemmaksi laski aurinko, ja ylen kaukana oli vielä laiva välkkyvine purjeineen. Mutta ympärillä uiskentelevat pedot kävivät yhä himokkaammiksi ja koettivat tuontuostakin, vaikka turhaan, iskeä hampaansa valaan sitkeään nahkaan. Ja kun tähdet idässä syttyivät ja vähitellen levisivät yli koko taivaankannen, näki hän niiden loistavien säteiden väreilevän fosforivälkkeisessä vedessä, haikalain uiskennellessa hänen ympärillään yhä ahtaammassa kehässä. Yön tulo lisäsi hänen asemansa vaarallisuutta.

Hyvin hän tunsi laivansa merkkilyhdyt, jotka oli kadonneita varten ripustettu mastoihin. Kun tuli pilkkopimeä, näki hän myös rasvasoihtujen punaisen loimon, vieläpä raaninkeitto-uunienkin himmeän valohohteen, joka heijastui piukoitetuista purjeista. Mutta mitä se häntä auttoi? Miten hän olisi saattanut toivoa, että hänet laivasta huomattaisiin sysimustassa yössä ja että hänet voitaisiin pelastaa ja vapauttaa hirveästä asemastaan? Ja oliko ihmisvoimilla mahdollista kestää tätä kauheutta huomisaamuun asti? Hän jaksoi tuskin enää pysytellä jaloillaan ja etsi vähäistä lepoa edes siitä, että laskeutui polvilleen kummalliselle lautalleen minuutin ajaksi tai niin kauaksi kuin pedot kulloinkin jättivät hänet rauhaan. Koettipa hän kerran — vain yhden ainoan kerran — oikaista itsensä pitkäkseenkin veden peittämälle alustalle. Turha toivo! Kiusanhenget eivät antaneet hänelle rauhaa, ja läheltä piti, etteivät ne yllättäneet häntä, tarttuneet kiinni ja temmanneet alas ja kuolemaan. Ahnain niistä, eräs nuori kala, tuskin enemmän kuin kahdeksan jalan mittainen, iski kerran harpuuniinkin, jonka takana hän seisoi, ja piti siitä hampaillaan kiinni, kunnes takaisin loiskahtava aalto jätti sen melkein kuivalle valaan selkään. Mutta silloin Patrikin harpuuninvarsi kumahtikin niin lujasti häijyläisen kalloon, että peto huumaantuneena luiskahti alas, käänsi valkoisen vatsansa ylöspäin ja upposi. Mutta toisia tuli sen sijalle. Välkkyvä juova, jonka ne jättivät jälkeensä mustaan veteen, ilmaisi niiden tulon ja kehotti onnetonta joka kerta olemaan varuillaan ja torjumaan hyökkäyksen.

Tunti tunnin perästä kului tässä hirveässä kamppailussa elämän ja kuoleman välillä. Mutta uusi toivo heräsi miehessä, kun laiva läheni ja hän kuuli selvästi tykinlaukauksen kajahtavan. Nyt hän saattoi erottaa jo kannenkin, vieläpä ihmisetkin, jotka tulen valossa liikkuivat edestakaisin. »Hoi — hoi — hoi!» kajahti hänen hurja, epätoivoinen huutonsa tovereille, jotka häntä huomaamatta olivat ajautumaisillaan hänen ohitseen. »Hoi, hoi!»

Taas syntyi ankara taistelu elämästä ja kuolemasta, sillä kalat hyökkäsivät ihmisäänen houkuttelemina joka puolelta häntä kohti. Yltympäri piirtelivät niiden tummat selät vedenpintaa. Tuontuostakin sattui hänen iskunsa maaliin; sitkeäpuisen seipään pää oli jo ruhjoutunut epätoivoisista iskuista — iskuista, jotka olisivat saaneet härän pyörtymään, mutta jotka haikalaan vaikuttivat harvoin enempää kuin että vähäksi aikaa karkoittivat sen.

Ja laiva? — Tuossa se kulki, miltei äänenkantaman päässä. Taas pamahti tykinlaukaus, ja hän käytti sitä seurannutta hiljaisuutta päästääkseen uuden, vihlovan hätähuudon. Noin lähellä oli pelastus ja kuitenkin niin saavuttamattomissa! Tuuli puhalsi sieltäpäin; niin selvään kuin hän kuulikin tykinlaukaukset, vieläpä silloin tällöin luuli erottavansa jonkun yksityisen ihmisäänenkin kannelta, oli hänen oman huutonsa kuitenkin mahdoton kantaa sinne asti. Vain viholliset hänen ympärillään se teki yhä valppaammiksi ja himokkaammiksi, ja niiden hyökkäykset laajenivat laajenemistaan. — Tähän asti oli pelastuksentoivo pitänyt yllä hänen voimiaan ja rohkeuttaan — nyt ne menivät aivan lamaan, kun hän näki laivan ajautuvan ohitseen eikä voinut millään tavalla ilmaista lähellä-oloaan. Ainoastaan kouristuksentapainen, miltei tajuton itsesäilytysvaisto sai hänet vielä viimeisiin voimiin, viimeiseen hengenvetoon asti puolustautumaan ahnaiden petojen hyökkäyksiä vastaan.

Niin kului yö. Eteläisellä taivaalla loistava Risti-tähdistö kääntyi hitaasti, hitaasti lanteen päin, ja kaukana idässä alkoi aamu sarastaa. Hän näki sen vielä — näki auringon nousevan merestä, erotti jälleen laivansa ääripiirteet, solakat mastot ja piukoitetut purjeet, tahtoi vielä viimeisen kerran yrittää antaa tietoa itsestään ja koetti riisua paidan yltään liehuttaakseen sitä, jotta tähystäjä sen näkisi mastostaan, — mutta ei jaksanut enää. Jäsenet olivat jäykät ja turtuneet, ääntäkään ei enää lähtenyt kurkusta, heikkoa korinaa vain. Silmiä poltti, päätä huimasi, ja uusi, hurja aatos välähti hänen mielessään kuin virvatuli aavalla merellä ja tuntui karkoittavan kaikki avun ja pelastuksen ajatukset, kaiken toivon ja selvänäköisyyden.

Hän alkoi etsiä ympärillään yhä vieläkin väsymättä uiskentelevien haikalojen joukosta erästä, jonka kimppuun aikoi viskautua ja jonka aikoi surmata terävällä, lyhyellä puukollaan, samalla kun itse heittäytyisi kuolemaan. Se oli, tuo samainen hai, ahdistanut häntä herkeämättä, antamatta hetkenkään lepoa; yhä uudelleen se oli hyökännyt, vaikka oli joka kerta saanut tukevasta seipäästä iskun, niin että oli täytynyt peräytyä. Se oli ahnain koko joukosta, ja sille hän tahtoi verisesti kostaa.

Mutta hänen voimansa uupuivat; hirvittävä henkinen ja ruumiillinen jännitys uhkasi lannistaa hänet. Päivännousun jälkeen eivät haikalat enää suorastaan ahdistaneet häntä hyökkäyksillään, sillä olihan hän joka tapauksessa varma saalis, mutta eivät ne myöskään poistuneet surmatun valaan lähettyviltä. Hän oli vaipunut polvilleen ja seurasi puolittain tajuttomasti katseillaan tummien, uhkaavien selkäevien liikkeitä. Laivan hän oli jo kokonaan unohtanut. —

Pelastavasta veneestä kajahtanut äänekäs huuto vasta havahdutti hänet huumauksesta. Hän näki veneen, mutta näytti tuskin käsittävän, mikä sen tarkoitus oli ja missä hän itse oikeastaan oli. Mutta hän oikaisihe kuitenkin vielä kerran — tunsi olevansa toisten käsien tukemana, kuuli ystävällisiä, sydämellisiä, rohkaisevia sanoja ja lysähti tiedottomana veneen pohjalle.

Harpuunimies oli tosin saanut sellaisen määräyksen, että jos hän saavuttaa laivasta nähdyn tumman pisteen ja löytää kuolleen valaskalan, tulee hänen antaa merkki liehuttamalla mukaan otettua valkoista lippua ja sitten jäädä paikalle odottamaan, kunnes toiset veneet ehtivät hänen avukseen saalista hinaamaan. Mutta eiväthän he olleet aavistaneet, että löytäisivät valaan selästä puolikuolleen toverinsa. Siksi hän kyllä antoi sovitun merkin, mutta kiinnitti sitten lipun valaan ruumiiseen, jotta toiset veneet osaisivat paikalle, ja läksi kiireimmän kautta soutamaan takaisin laivalle viedäkseen pelastetun miehen sinne.

Kolme haikalaa, jotka eivät tahtoneet näin helpolla luopua varmaksi luullusta saaliistaan, lähti seuraamaan venettä, ja harpuunimies, joka hyvin käsitti, kuinka ne olivat toveri parkaa hätyytelleet ja kiduttaneet, surmasi ne yksitellen heittokeihäällään.

Tarina nykyajalta.

Holger Drachmannin mukaan.

Eräänä päivänä kävelin hietikolla Skagenin pohjoisrannalla. Ilma oli sumuinen, niin että majakkatornin huippua tuskin erotti. Se kohosi kuin suunnaton masto harmaanvalkoisten hietaharjanteitten yläpuolelle. Pitkin ranta-matalikkoa virui hajallaan laivahylyn pirstaleita; ulompana murtuivat tyrskyt hietasärkkiin meuruten kuin kaukainen karjalauma marskimaalla. Se saattoi olla lähenevän myrskyn enne, mutta myös laantuneen jälkisoitto.

Rannalla, jota vesi nuoleksi pitkinä, valkeina kielekkeinä, seisoi muutamia miehiä.

He tuijottivat kaikki yhteen kohti ja näyttivät syventyneen jonkun esineen tarkastamiseen.

Astuin luokse ja tervehdin. He vastasivat lyhyesti tervehdykseeni ja jatkoivat arvelujansa.

»Kuollut se kai on», virkkoi luotsi Ole Kristoffersen painellen lyhyen piippunsa sisällystä sormellaan.

»Se on vielä nuori mies», huomautti kalastaja Sören Kappelborg. — »Sillä taitaa olla ihan uudet saappaat?» tuumi Jens Taneren itsekseen pureskellen miettiväisenä mälliänsä. — »Se näyttää ruotsalaiselta», virkahti puheen lopuksi Hans Lauritsen ja kahlasi muutamia askelia veteen tuodakseen esineen maalle.

Nämä Skagenin miehet olivat vanhoja tuttujani.

Esine oli rantaan ajautunut ruumis, nimetön ja koditon tuntematon, jolla ei ollut yllään monta vaatekappaletta.

Väkeä tuli lisää. Tuntematon kannettiin pois, ja ruumiinkatselmus pantiin toimeen. Rantavouti ja tohtorikin tulivat paikalle. Tuntematon ei näyttänyt kauan maanneen vedessä. Hänellä oli nuorekkaat, miltei miellyttävät kasvot. Otsassa oli suuri kuhmu.

»Onko hän kuollut äkkiä?» kysyin minä osaaottavasti.

»Hm — ettäkö äkkiä —?» murahti rantavouti kääntäen ruumiin toiselle kyljelle. »Vaatteina mitä lie ryysyjä...»

Eräs toinen arveli, että mies oli saanut ohimoonsa iskun ja sen johdosta suistunut laivasta mereen.

Lääkäri aukaisi virallisesti vainajan silmäluomet ja paineli silmämunaa. Hän muistutti minusta pikkupoikia, jotka leikkivät suurilla turskanpäillä.

»Olipa tässäkin muka syytä juoksuttaa minua tänne. Näkeehän jokainen, että mies on kuollut kuin kivi.»

Sen pituinen se ruumispuhe, minkä vainaja sai osakseen.

Tämä tapaus osoitti minulle, kuinka mutkattomasti tällaiset asiat Skagenilla toimitetaan. Kaikki ovat Herralle kuoleman velkaa. Tänään se voi tavata sinut, huomenna minut, ja siksi on parasta olla sitä kovin paljon ajattelematta.

Kun toisella kertaa tapasin skagenilaiset tuttuni, puuttui yksi heistä, Hans Lauritsen.

»Minne Hans on joutunut?» kysyin.

Luotsi Ole Kristoffersen paineli tapansa mukaan piipunpesän sisällystä alemmaksi ja teki varsipuolella merkitsevän liikkeen merelle päin.

»Niinkö!» sanoin minä. »Sinnekö on jäänyt?»

»Hän on turskain tykönä, jotka syövät lihat hänen luistansa», vastasi luotsi ja pyysi tulitikkua.

»Miten se kävi?» kysyin.

»Viime syksynä se tapahtui, kun olimme kuutolia ulkona. [Kuutto = pienehkö purjealus, jota käytetään rannikkoliikenteessä.] Aalto pyyhkäisi hänet kannelta, ja me muut kolme makasimme kolmisenkymmentä tuntia kuuton pohjalla mullin-mallin. Ettekö ole kuullut sitä juttua?»

En ollut, ja hän kertoi pyynnöstäni sen.

»Niinkuin sanottu — ja luulin, että olitte jo itse siitä kuullut tai lukenut — teimme silloin kuutolla pienen matkan. Viime vuonna päiväntasauksen aikaan, syyskuun 27:ntenä, aikaisin aamulla huomasimme kuuton, jolla oli hätälippu mastossa. Oli juuri siksi valoisa, että saatoimme nähdä, miten se siellä myllersi; sillä hietasärkän edustalla kävi jo ankara aallokko, vaikkei oikeata myrskyä vielä ollutkaan.

’Kova matka noin pienelle kuntoile’, sanoin minä Sören Kappelborgille, joka seisoi aivan vieressäni. ’Mitähän sillä on lastina?’

’Se on eri asia’, sanoi Sören. ’Mutta siellä on jotain hullusti; näetkö, että lippu on puolimastossa?’

’Niinpä näkyy. Onkohan laivuri pudonnut mereen? Mutta olisihan silti hauska tietää mitä siinä on.’

’Olisipa niinkin’, vastasi Sören. ’Minä soudan Jens Tanerenin kanssa sinne kuulemaan miten asiat ovat.’

Hän ja Jens ja muutamat muut ottivat veneen ja soutivat sinne. Me näimme, että he ankkuroivat kuuton ja käänsivät sen päin tuulta. Sitten he palasivat laivurin ja hänen matruusinsa kanssa maalle.

Miehillä oli nähtävästi vaikea matka takanaan, ja molemmat, sekä laivuri että matruusi, olivat niin väsyksissä, etteivät jaksaneet pitemmälle.

Laivuri tahtoi nyt miehiä viemään kuuton matalikkojen taitse Frederikshavniin, ja kun oli siinä hetkinen keskusteltu asiasta, lupauduin minä laivan kuljettajaksi, jos Sören Kappelborg, Jens Taneren ja Hans Lauritsen lähtisivät mukaan miehistöksi.

Mennessäni kotiin öljytakkia hakemaan näin, että ilmapuntari laski laskemistaan. Taivaskaan ei ollut kirkas, niin että saimme siis varustautua ottamaan vastaan myrskyä.

No niin, ajattelin minä, on tässä ennenkin kestetty yhtä ja toista, niin jotta eiköhän kestetä nytkin.

Sitä ne toisetkin arvelivat, ja me läksimme kuuttoon sanottuamme hyvästit laivurille ja hänen matruusilleen, jotka olivatkin siksi sairaan ja viheliäisen näköiset, että hyvällä syyllä voivat uskoa aluksensa toisten huostaan.