Part 3

Tulimme laivaan tuossa yhdeksän tienoissa aamulla. Minä halusin odottaa ja katsella, millaiseksi ilma tästä oikein otti muodostuakseen, ja niinpä me pysyimme siinä ja annoimme aluksen riuhtoa ankkuria, kunnes kello tuli yksitoista. Silloin ankkuriketju katkesi.

’Se meni sen tien!’ sanoi Sören, joka oli vikkelin miehistä. ’Nyt ei kai muuta kuin purjeet ylös ja luovimaan!’

Nostimme pikku purjeet ja annoimme mennä pitkin rannikkoa puolipäivään asti. Sitten keitimme kahvia ja söimme kukin pari voileipää. Se oli ensimäinen ja viimeinen ateria, minkä me siinä kuutossa nautimme.

’Jopa myllertää pahasti!’ sanoi Jens Taneren, nuorin joukosta. Hän oli aluksen kovasta keikkumisesta tullut merikipeäksi. Skagerrakin aallot eivät olekaan, jukoliste, mitään leikintekoa. Mutta muuten poika teki tehtävänsä niinkuin muutkin.

Panimme isoonpurjeeseen kolme reiviä ja fokkiin yhden.

’Pienet on purjeet!’ sanoin minä. ’Mutta vielä pienemmiksi ne tulevat, saatte nähdä.’

Koetimme painautua oman maan puoleen, jottemme olisi joutuneet liian lähelle Ruotsin rannikkoa. Raskaita tuulenpuuskia ajeli pitkin merta, taivas kävi pikimustaksi, ja aallot yltyivät niin korkeiksi, ettei meillä hetken kuluttua ollut öljytakeistamme huolimatta ainuttakaan kuivaa paikkaa koko ruumiissa.

’Vielä tästä pahempaakin tulee’, sanoin minä.

Ja tulikin.

Iltapäivällä raivosi kerrassaan hirmumyrsky, ja tuuli vei meiltä fokkipurjeen mennessään. Reivasimme isonpurjeen niin, että siitä muodostui kolmio.

Liivarin otimme irti ja koetimme sovittaa sitä fokin sijaan. Kappaleen matkaa saimmekin sitä paikoilleen, mutta nyt oli tullut pilkkopimeä ja meidän täytyi alituisesti pelätä, että aallot pyyhkäisisivät keulavantaalla seisovan miehen mereen. Me olimme kaikki enemmän veden alla kuin päällä. Panimme parastamme, ja Sören ja Hans pureutuivat purjeeseen kiinni kuin kissat. Ja lopulla saimme kuin saimmekin liivarin puolittain ylös, mutta se oli tuskin ennättänyt saada tuulta, kun se jo pamahtaen lensi kauas pois.

’Se meni sen tieni’ sanoi Sören.

Nyt olimme ilman kokkapurjetta, ja se on kehnoa seilaamista, kuten kai tiedätte. Oli säkkipimeä; me erotimme ainoastaan hyökyaaltojen väikkeen, kun ne syöksyivät ylitsemme niinkuin Simson filistealaisten kimppuun. Me ajauduimme taaksepäin, ja minun täytyi ohjata länttä kohden, jotta olisimme pysyneet erillämme Ruotsin rannikosta, sillä pahin, mikä meille voi sattua, oli se, että töksähtäisimme siihen kiinni.

Oli, kuten sanottu, tullut pikimusta pimeys. Meillä oli edessämme pitkä yö; hirmumyrsky raivosi, ja me istuimme takapurjeen kappaleen kanssa yksin pienessä kuutossa, joka oli jo ottanut sisäänsä niin paljon vettä, että meidän täytyi ryhtyä pumppuamaan. Hyökyaalto toisensa perästä loiskahti ylitsemme; edestämme pimeydestä kuului räiskettä ja pauhinaa, ja pian olivat aallot lakaisseet tuulenpuolelta kaiken, mitä siellä oli pystyssä seisovaa. Minä peilasin juuri Skagenin majakan noin viiden penikulman päässä kaakossa, ja Hans ja Sören istuivat takanani paukutellen käsiänsä lämpimikseen, kun taas Jens Taneren makasi kajuutassa, sillä poika parkaa vaivasi kamala merikipu. Silloin tulee hyökyaalto ja murtuu takanamme kahtia.

’Ruori alas!’ karjaisee Sören. Ja minä väännän ruorin tiukkaan alas, mutta silloin oli aalto jo päällämme. Se pyyhkäisi kajuutankannen ikäänkuin miehen päästä hatun, ja me kuulimme, miten vesi syöksyi kajuuttaan.

Jens ponnahti ylös kuin tulppa pullon suusta. Hän unohti koko merikivun ja huusi, että kuutto uppoaa.

Sitä se tosin ei tällä kertaa tehnyt. Me saimme pelastetuksi kajuutankannen, joka uiskenteli meressä, ja panimme sen takaisin paikalleen. Ja sitten pumppuihin käsiksi. ’

Pumppuaminen ei muuten ole hullumpaa työtä. Siinä lämpiää sormet, ja se pitää mielen virkeänä.

Puoliyön tienoissa näimme purjelaivan, joka tulla porhalsi takaapäin ihan meitä kohden. Me puhalsimme sumutorveen varoittaaksemme sitä, mutta emme saaneet mitään vastausta. Se lasketti tuulen alta meidän ohitsemme niin läheltä, että erotimme sen rungon ja taklauksen ja näimme, että se oli kuunari. Niin, selvä jumalan ihme, ettei se ajanut meidän ylitsemme.

Panimme pumput taas käyntiin ja olimme saaneet kuuton jotakuinkin tyhjäksi, kun minä jätin peräsimen Hans Lauritsenille ja pistäysin Sörenin kanssa kajuuttaan sytyttämään piipun ja saamaan jotain sydämenvahvistusta lämpimikseni. Jens oli taas makuulla ja kamppaili meritaudin kynsissä.

Meidän lähtiessämme virkkoi Hans peräsimen äärestä:

’Olisi hauska tietää mitä kello on. Yö on pitkä ja pimeä; tuntuu, kuin se ei ottaisi ollenkaan loppuakseen!’

Ne olivat viimeiset sanat, mitä kuulimme hänen suustaan.

Päästyämme kajuuttaan seisoin minä hajasäärin ladaten piippuani. Jens makasi kirstupenkillä, ja Sören istuutui hänen viereensä ja raapaisi tulitikulla valkeaa.

’Mitäs sulle kuuluu, Jens?’ kysyin minä ja pyysin tulta.

Juuri kun tulitikku oli syttynyt palamaan, kuulimme ylhäältä kannelta hyökyaallon jysähdyksen.

’Jos se tämän kestää, niin kestää enemmänkin’, huusin minä, sillä se oli raskain hyökyaallon jysähdys, minkä muistin ikinä kuulleeni.

Ja samassa silmänräpäyksessä tulitikku sammui ja me sätkimme kaikki mullin-mallin yhtenä rykelmänä pimeässä ja vedessä pää alaspäin ja koivet pystyssä.

Sören oli ensimäinen, jolta lähti sana suusta:

’Kuutto on ylösalaisin. Nyt ollaan elävältä haudatut.’

Päästyämme vihdoin pystyyn seisoimme vedessä rintaa myöten. Minä kysyin, missä Jens oli, mutta hän ei vastannut.

Sitten kumarruin ja haparoin vedessä ympärilleni ja huomasin, että hän oli tarrautunut kajuuttakaappiin kiinni.

Niin me seisoimme kotvan aikaa, ja joku meistä rukoili palasen isämeitää, toinen puhui jotain kotiväestään ja minä puolestani tuumin, että nyt sitä hukutaan, pojat.

Mutta silloin juolahti Sören Kappelborgin mieleen, että kajuutanpohjassa piti olla luukku niinkuin tällaisissa aluksissa tavallisesti oli. Hän kopeloi ympärilleen ja löysikin kellarinluukun, joka ennen oli ollut jalkaimme alla, mutta nyt oli päämme päällä, kuutto kun oli kumollaan, pohja ylöspäin.

’Kunpa nyt olisi jotain, millä saisi murretuksi sen auki!’ sanoi hän.

Minä tuin häntä, ja hän kumartui veteen ja löysi hetken kuluttua puupalasen, jossa oli suuri naula. Sillä hän sai luukun auki, ja me huomasimme, että kohta tuli parempi olo.

Sitten ryhdyimme ensi työksemme auttamaan Jensiä, joka oli tarrautunut kaappiin kiinni keikkuen milloin sen yläpuolella, milloin alapuolella ja ollen melkein hukkumaisillaan. Me kuulimme, kuinka hän pulikoi vedessä sinne tänne, ja suolaisen veden säihkyssä erotimme silloin tällöin hänen hahmonsa. Sören huusi hänelle käskien häntä hellittämään kaapista ja rohkaisemaan itsensä, mutta kun tästä ei ollut apua ja kun Jens yhä vain pysyi viheliäisessä ja avuttomassa tilassaan pidellen kiinni kaapistaan, niin Sören läimäytti häntä pari kertaa kunnollisesti käsivarsille ja jaloille sanoen, että riitti kai tässä jo se, että Hans Lauritsen oli hukkunut, niin ettei hänen, Jensin, pitänyt siinä maata ja läkähtyä kuin sika tynnyrissä. Sillä tavoin hän sai Jensin jaloilleen, ja sitten minä kapusin Sörenin avulla luukusta ylös ja koetin parhaani mukaan sijoittua mukavasti kellarikoloon.

Varsin mukavaa ei siinä kuitenkaan ollut, se täytynee sanoa. Hädin tuskin mahduin kyyryssä istumaan kölin alle, kun pistin pääni polvien väliin ja vedin raajani koukkuun. Sain tehdä ruumiistani linkkuveitsen tapaisen kapineen. Mutta molemmilla toisilla ei ollut senkään vertaa tilaa.

Sören ryömi minun jäljessäni ylös. Hän pisti päänsä ja yläruumiinsa molempien takimmaisten kaaripuiden väliin; toinen jalkansa oli hänellä muassaan ylhäällä, toinen riippui alhaalla kajuutassa. Erityisen mukava ei hänen asentonsa ollut, mutta pahinta oli, että hänen päänsä täytyi maata kajuutanpohjalla, joka oli tältä puolen täynnä naulankärkiä kuin mikäkin häkilä. Sentähden hänen täytyi pitää toinen käsivartensa ikäänkuin tyynynä, estääkseen kasvojaan saamasta naulanpistoja joka kerta, kun kaatunut kuutto heilahteli aalloilla. Hän arveli maanneensa pehmeämmälläkin alustalla elämässään.

Jens Taneren ei päässyt niinkään ylös kuin me toiset. Hänen täytyi myötäänsä seisoa rintaan saakka vedessä, pää ja käsivarret permantoaukossa. Mutta sen sijaan hän saattoi liikutella jalkojaan, ja sitä hän tekikin, kun alkoi tulla vilu. Alustana oli hänellä kaakeliuuni, joka oli kuuton kaatuessa mennyt nurin ja vierähtänyt ihan kellarinluukun alapuolelle, ikäänkuin itse olisimme sen vartavasten siihen asettaneet. Merikipua hän ei enää sanottavasti tuntenut. Ei hän ainakaan puhunut siitä.

Yleensä emme puhuneet paljoa. Alussa Sören kyllä lausuili yhtä ja toista, mutta se kai tapahtui ikäänkuin lystin vuoksi.

’Täällä haisee niin peevelisti!’ sanoi hän sitten.

Siinä hän oli oikeassa. Kellari oli täynnä kaikenlaista törkyä. Olisimme ehkä tukehtuneetkin sinne, mutta kun laivahylky keikkui ankarasti, saimme uutta ilmaa joka kerta, kun se vaipui alas, sillä aina kun peräkansi painui veteen, puristui ilma meidän komeroomme niin kovalla voimalla, että melkein lennätti meidät sijoiltamme, ja kun perä jälleen kohosi, imeytyi ilma pois ikäänkuin uunin kautta, niin että tuskin saimme hengitetyksi.

Siinä me sitten kyyrötimme koko yön, kunnes arvelimme, että piti olla jo tiistai-aamupäivä.

’Mitä sinulle kuuluu, Jens?’ kysyin minä.

’Tuossahan menettelee’, vastasi hän.

’Mitä sinä ajattelet, Jens?’ kysyin taas.

’Enköhän minä tässä oikeastaan ajattele setääni, joka on siellä kotona, vanhaa Ole Gaihedeä. Sillä äijällä oli tapana maata kaikki talvet sängyssään sian vieressä, että elukan olisi hyvä olla. Toivoisin melkein olevani se sika.’

’Ka miksei’, vastasin minä. ’Paremmatkin olot voisi olla kuin mitä meillä tässä. Mutta voisipa olla pahemmatkin. Me edes elämme vielä.’

’Vielä, niin!’ vastasi Sören.

’Mitä sinä ajattelet, Sören?’ kysyin minä.

’Ajattelen, että olisi hyvä, jos voisin riisua saappaan!. Jalassa ne eivät minua kuitenkaan paljoa hyödytä. Paremmin voisin käyttää niitä naamani ja käsieni alustana, sillä naulat pistelevät niin tuhannen peijakkaasti.’

Minä autoin häntä saappaiden riisumisessa. Se oli kova työ, mutta vihdoin saimme ne jalasta ja asetimme ne hänen päänalusekseen.

’Kas, se auttoi!’ sanoi hän.

Sitten kului taas puolikymmentä tuntia, ja arvelumme mukaan piti olla jo aikoja sitten iltapäivä. Silloin kysyin Söreniltä:

’Onko sinun nälkä, Sören?’

’Ei’, vastasi hän.

’Entä jano?’

’Ei’, vastasi hän.

Pian sen jälkeen tuntui sysäys.

’Sinäkö se olit, Sören?’ kysyin minä.

’En. Laiva se jysähti.’

’Sitten se on ajautunut karille’, sanoin minä. ’Me olemme siis Ruotsin puolella.’

’Ah, Jumala meitä auttakoon!’ sanoi Jens.

’Niin, saamme nyt nähdä, tokko hän tahtoo auttaa’, sanoin minä. ’Jos hän voi, niin kyllä kai hän sen tekee, mutta on siinä helkkarinmoinen työ!’

Samassa laivahylkymme karahti kolme kertaa perätysten lujasti kiveen, ja silloin Sören kirkaisi ensimäisen kerran, sillä naulankärjet tunkivat syvälle lihaan.

Toisella kerralla kuulimme maston ja kokkapuun katkeavan. Kolmannella kerralla arvatenkin kansi kolahti kiveen.

Luettuani nuo kolme sysäystä ja huomattuani, että olimme jälleen joutuneet syville vesille, sanoin:

’Eiköhän tämä ollut Punakari? Kun pääsemme sen ohi, tulemme Hornösva-karille, ja siihen me luultavasti jäämme kiinni.’

’Se olisi hyvä’, sanoi Jens.

Samassa koko peräpuoli sukelsi veden alle ja ilma tiivistyi niin, että me puristuimme melkein litteiksi.

Luulimme, että laiva hajoaisi, ja valmistauduimme jo siihen, että pelastus olisi tuiki mahdoton. Emme tohtineet hiiskahtaakaan, pitelimme vain kiinni toisistamme. Silloin hylky jälleen nousi, ja sitten seurasi perätysten kuusi jysähdystä, jonka jälkeen olimme taas uimavedellä.

’Peijakas!’ sadatteli Sören.

’Älä kiroa!’ sanoin minä. ’Sillä nyt saamme nähdä —’

Tuskin olin sen sanonut, kun karahdimme viimeisen kerran karille ja jäimme siihen.

’Se on Hornösva-kari!’ sanoin minä.

Mutta silloin lastiruuma, joka oli rikkonut kajuuttaosan, kun laiva viimeisen kerran törmäsi kivelle, luisui perään päin. Sörenin toinen sääri joutui puristukseen ja oli vähällä musertua peräkaarta vasten. Hänellä ei ollut voimaa vetää sitä pois, mutta minä sain housunlahkeesta kiinni ja kiskaisin jalan ylös. Ja tätä en olisi voinut tehdä, jos hänellä olisi ollut vielä saappaat jalassa, sillä silloin korot olisivat jääneet lankkujen väliin, niin ettei jalkaa olisi saanut paikaltaan liikutetuksi. Ja siitä sen näkee, että on hyvä riisua saappaansa ajoissa.

Oli tiistai-ilta, auringonlaskun aika. Kun huomasimme, että oltiin vahvasti karilla, menivät Sören ja Jens puolikannen etusyrjää myöten alas ja huusivat haljenneen peräpeilin kautta apua.

’Vastaako siellä kuka?’ kysyin minä heiltä.

Ei vastannut, ilmoittivat he. Mutta mahdotonta olikin kuulla mitään, sillä irtaimet kappaleet pitivät hylyn sisässä hirveätä ryminää ja katkennut masto, joka vielä oli köysistössä kiinni hylyn kupeella, kolisteli ulkopuolella. Ja sitäpaitsi aallot myötäänsä löivät kallioiden yli.

’Siitä ei tule mitään!’ arvelin minä. ’Täytyy toivoa, että pysymme tässä kiinni huomisaamuun asti ja ettemme siihen mennessä ole paleltuneet kuoliaaksi.’

Sören oli toista mieltä. Hän tahtoi ryömiä ulos kalliolle huutamaan apua, koska sanoi arvelevansa, että lähitienoilla oli veneitä.

’Ruotsalaiset ovat kai nähneet meidät’, sanoi hän. ’Niillähän on silmät kuin marakatilla.’

Mutta minä hartaasti pyysin häntä jäämään.

’Kun olemme näin kauan pysyneet yhdessä’, sanoin, ’niin pysytään vielä tämä yökin. Sinä olet meistä vahvin; me saatamme tarvita sinun voimiasi päästäksemme huomisaamuna tästä ruumisarkusta ulos. Jos sinä nyt menet kalliolle, niin joudut ihan suotta meren saaliiksi, niin totta kuin minä olen luotsi Ole Kristoffersen Skagenilta.’

Silloin Sören ja Jens ryömivät takaisin sisään. Mutta nyt, kun Sören oli saanut oikoa raajojaan, ei hän enää voinut kestää entistä asentoaan poikkiteloin kaaripuitten päällä, naulankärjet päänaluksena. Siksi hän meni alas puolikannelle ja seisoi siellä koko yön vedessä, joka ulottui lähelle polvia.

Minä jäin kyyryksissä istumaan siihen missä olin. Tunsin, että jos nyt tästä nousen, niin en pysty enää asettumaan entiselle paikalleni, jos tulee tarvis. Sillä olin jotakuinkin yhtä pehmeä kuin mätä nauris.

Niin kului tämäkin yö. Mutta nyt emme enää kyselleet toisiltamme mitä kukin ajatteli. Jens Taneren vain alkoi aamupuoleen höpistä jotain kotona olevista omaisistaan, ikäänkuin unissaan puhuen. Hän väitti kuulleensa ulkoa jonkun ’Petter Andersin’ huudon, joka muka oli johtanut hänet sellaisiin ajatuksiin.

Heti sen jälkeen hän kiljaisi:

’Vesi nousee, kuutto uppoaa!’

’Se on vale!’ sanoi Sören. Ja sitten hän pyydysti käsiinsä laudan, joka uiskenteli kajuutassa, ja pisti sen ulos perästä hylyn alle. Hän näki silloin, että vedessä oli vielä merisäihkyä ja että siis oli vielä yö. Ja sitten me ymmärsimme, että olimme joutuneet tyvenille vesille ja että vesi nousi eikä kuutto uponnut.

Me huusimme kaikki yhtaikaa apua niin lujasti kuin jaksoimme, mutta vastausta ei kuulunut. Silloin sanoi Sören Kappelborg, joka oli puristuksesta miltei puolikuollut ja naulankärkien pistelemä ja repimä, ettei hän enää jaksanut kestää niitä kovia tuskia, joita hänellä oli kaikissa jäsenissään. Nyt sai mennä syteen tai saveen, mutta hän tahtoi koettaa päästä ulos, niin kauan kuin voimia vielä riitti siihen.

Minä kysyin, oliko hänen nälkä, mutta hän vastasi kieltävästi ja samaten Jens.

Silloin Sören tarttui minua käteen ja minä Jensiä ja me kahlasimme varovasti peräkannen aukkoa kohden. Siellä Sören vartoi hetkeä, jolloin vesi juoksi ulos, kumartui hylyn alle ja onnistui tarttumaan peräsimeen, ennenkuin vesi jälleen virtasi sisään. Sieltä hän ryömi laivan kölille.

’Mitä näet, Sören?’ huusin minä hänelle.

’Näen majakkatulen!’

’Millaisen tulen?’ kysyin minä.

’Punaisen ja valkoisen!’

’Hyvä on!’ sanoin minä.

Sitten kuulin hänen mylvivän apua, ja minusta tuntui, kuin olisi etäältä kuulunut vastaus.

’Nyt sieltä tulee’, sanoin minä Jensille, joka seisoi vieressäni.

’Jo on aikakin!’

Jäseneni vapisivat vilusta, samoin Jensin.

Mutta se seikka, että ihmisiä oli lähellä, merkitsi jo edullista käännettä.

Sören oli laivahylkymme köliltä huomannut ruotsalaisia veneitä ja huutanut lähinnä olevaa avuksi. Kun kalastaja, joka oli juuri sovittelemassa painolastia veneeseensä, kuuli ihmisäänen laivasta, jota kaikki olivat pitäneet ’kuolleena’, säikähti hän niin pahanpäiväisesti, että pudotti raskaan painolastikiven aluksensa pohjalle ja oli vähällä saada aikaan uuden haaksirikon.

’Peijakas, ettekö näe, että täällä on tanskalaisia kalastajia Skagenilta!’ huusi Sören.

Sitten hän astui taas veteen hylyn perään, piti vasemmalla kädellään kiinni peräsimestä ja veti oikealla ensin minut ja sitten Jensin ulos. Sitten meidät korjattiin veneisiin ja me tulimme miehistön kanssa Fjellbackan kalastajakylään. Kovin ne ihmiset olivat kilttejä meille, se minun täytyy sanoa, — vaikka tulimmekin sinne vain kaatuneen kuuton alustakomerossa —»

* * * * *

Minä kiitin kertojaa ja kysyin, eikö matkasta ollut mitään haitallista seurausta hänelle tai hänen tovereilleen.

»Eipä erityistä!» vastasi hän. »Sitä näet ollaan sentään tottuneita monenlaiseen, joskaan ei ihan sellaiseen. Pahimmin kävi Hans Lauritsenille; mutta ei kai hänenkään nyt ole sen pahempi olla kuin meidän kaikkien kerran on. Herra ottaa kunnon kalastajan hyvästi vastaan! Se on meidän uskomme täällä Skagenilla.»

Valtameren jättiläinen.

Jonas Lie’n mukaan.

Valaanpyyntilaivassa paukkuivat uuninovet auki ja kiinni; höyrypannuja kuumennettiin lisää, ja savu tuprusi mustana torvesta.

Oli ilmoitettu: »Valas näkyvissä!»

Kaukana näköpiirin rajalla valas tuontuostakin kohotti tumman, jäänharmaan päänsä vedenpinnalle.

Se tuli yhä selvemmin näkyviin...

Saattoi arvata, missä kohdin se milloinkin ilmaantui pinnalle, ja suihku nousi sen pärskyessä ikäänkuin voimakkaasta höyrykoneesta.

Noin tunnin kuluttua laukaistiin keulatykki lievällä panoksella, ja sen suusta singahti harpuuni käsivarrenpaksuisine touveineen niin rajulla vauhdilla, että kelannapaan täytyi ammentaa merivettä, jottei se hankauksesta syttyisi tuleen.

Valas hypähti ilmaan, kun harpuunin rautakynsi oikeni ja tarttui väkäsineen kiinni; se oli sattunut ihan evärustoon.

Ruijan rannikko oli viivasuoraan oikealla viiden neljänneksen päässä, kun ajo alkoi, ja kulku jatkui sitten vähentymättömällä vauhdilla ja tiukoin touvein luodetta kohden aavalle ulapalle koko iltapäivän.

Höyrylaiva laahautui valaan perässä kuohun ja pärskeen halki huolimatta siitä, että sen lähes 40-hevosvoimainen kone kävi takaperin ja vastatuuli puski levitettyyn keulapurjeeseen. Jättiläiseläin oli tyyten uuvutettava, jos mieli odottaa sen antautumista.

Se oli pitkäruumiinen, laiha, villi uurteisvalas, jonka hurjia voimia nyt saatiin kokea.

Maa katosi näkyvistä. Myöhäisenä, valoisana iltana kimalteli laskevan auringon keltainen loimo yli kirkkaan ulapan. Vauhti pysyi ennallaan. Touvi pistihe vinosti mereen ja pieksi tuontuostakin kappaleen matkaa edelläpäin aallonharjoja; veden pärskettä sateli myötäänsä kannelle, ja keula kaivautui syvälle kuohuihin.

Ei ajatustakaan levolle-pääsystä sinä yönä!

Eikä vielä puolipäivän tienoissa seuraavanakaan päivänä mitään muutosta. Laiva laahautui yhä eteenpäin kokka vaahdossa ja keulalaidat veden sisässä.

Tämä kulku näytti voivan jatkua aina Jäämeren tuntemattomille ulapoille, ennenkuin oli toivoa jättiläisen masentumisesta.

Kului jälleen pitkä iltapäivä ja ilta, — menipä sitkeä, viheliäinen yökin, jolloin aallot tulvanaan huuhtelivat kantta ja kapteeni ja perämies vuorottelivat vahdinpidossa komentosillalla.

Oli laahauduttu valaan perässä neljäkymmentäviisi tuntia — lähes kaksi vuorokautta!

Juuri kun kokki toi aamukahvia kolmannen päivä vahdin aikana, katkesi touvi ja laiva menetti harpuuninsa ja sen mukana kuusitoista kyynärää rautaketjua ja kolmekymmentä kyynärää touvia, mikä kaikki nyt sukelsi valaan keralla syvyyteen. — — —

Samana vuonna, vain joitakin viikkoja myöhemmin, kertoivat sanomalehdet, että suunnattoman iso valas oli nähty jossakin pienessä, ahtaassa vuononhaarassa Norjan rannikolla satasen penikulmaa edellä kerrotun tapahtuman paikalta.

Ja se oli käyttäytynyt kerrassaan merkillisellä tavalla — liikkunut koko ajan omituisen järkähtämättömällä säännöllisyydellä edestakaisin niin matalassa vedessä, että ihan näytti siltä, kuin se olisi hangannut vatsaansa pohjakiviin.

Miten se oli joutunut sinne?... Kaiketi eksynyt ajaessaan sillejä takaa — tai tuurakalaa — tahi rautasampea tai miekkavalasta — jotka kaksi eläintä kummittelevat rahvaan mielikuvituksessa miltei yhtä salamyhkäisinä kuin Näkki tai merikäärme.

Valaskalan, näkeminen herätti aika hälinän paikkakunnalla; sana lennätettiin talosta taloon, ja väkeä kokoontui läheisille särkille ja luodoille.

Vahinko, ettei ollut harpuuneja eikä muita pyydyksiä näin uhkean vieraan varalle.

Ja siksi paikkakuntalaiset keräsivät kaikki ampuma-aseensa, sotilaskiväärit ja vanhat pii- ja nallilukkoiset tussarit nauloistaan ja nurkista. Syntyi yleinen maaliinammunta jättiläiseläimen maleksiessa edelleenkin rauhallisena matalikkoja pitkin — yhäti samaan tapaan hankaillen itseänsä ja joutumatta vähääkään suunniltaan luodeista, jotka kaivoivat reikiä sen jalanpaksuisen rasvan peittämään selkään ja kupeisiin.

Katkerasti tuntien voimattomuutensa näkivät pyydystäjät kaiken tuon rikkauden — satoja tynnyreitä raania ja jos mitä hyvää — uiskentelevan tuossa ihan silmäin edessä ja kuitenkin saavuttamattomana.

Valas oli saanut ainakin kaksisataa rihlapyssyn luotia silavaansa, ennenkuin se kyllästyi moiseen kohteluun ja — kiirehtimättä — lähti uida vengottamaan takaisin meren ulapalle. — — —

Ja jossakin puolen sadan penikulman päässä etelämpänä rahvas myöhemmin samana vuonna pyydysti jättimäisen jäämeren-valaan, yli seitsemänkymmenen jalan pituisen. Kova siinä oli temmellys karien keskessä, ennenkuin sellainen hirviö saatiin nujerretuksi.

Valas oli näet sielläkin kulkeutunut niin kauas ja matalalle, ettei pakoveden aikana päässyt enää takaisin.

Valtavan suuri uurteisvalas makasi rannalla nyljettäväksi hinattuna, elottomana ja puoleksi kyljellään, uurteinen, vaaleanvihreänkellahtava vatsa täynnä jos jonkinlaisia naarmuja, repeämiä ja haavoja, ja pää — pienten aivojen suhteettoman iso kajuutta — kuolleena ammottaen, suu täynnä hetuloita ja suurena kuin ranta-aitan puolisko. Eräs köysistä oli sidottu sen puoleksi koholla olevaan, vielä vedessä viruvaan jättiläispyrstöön, joka muistutti vaitamerihöyrylaivan potkuria.

Tarinat ottelusta ja sen jännittävistä yksityiskohdista säilyvät kauan sikäläisen rahvaan keskuudessa. Valaan mahtavia, kyynäränpaksuisia selkänikamia nähdään paikkakunnalla tukipatsaina vajannurkkain alla ja valtavat karkealuiset alaleuat jossakin kakskymmenjalkaisina lankkuina.

Erityisesti ihmeteltiin kaikkia niitä rihlaluoteja, jotka olivat tunkeutuneet syvälle rasvakerroksen läpi. Ja vieläkin enemmän sitä, että valaan toisessa turvonneessa, tulehtuneessa evälihaksessa oli kiinni uudenaikainen harpuuni, jonka varressa laahasi kuusitoista kyynärää rautaketjua ja kaksi sen vertaa touvia.

* * * * *

— — Neljäkymmentäviisi tuntia oli valas laahannut perässään raskasta höyrylaivaa, jonka potkuri kävi takaperin, suoraan vasten tuulta ja aaltoja, jokaisella valtavan pyrstönsä iskulla voittaen sadan hevosen voiman. Hurjassa kuoleman tuskassa tykyttävä jättiläissydän lähetti lämmintä, kuohuvaa verta suuren ruumiin jokaiseen suoneen. Ja joka kerta, kun eläin pistäytyi ylös hengittämään, kävi vesisuihku yhä verisemmäksi; pienet, ylöspäinkääntyneet silmät, jotka ovat aivan lähellä suupieliä eivätkä ole juuri härän silmiä suuremmat, muuttuivat kahdeksi veren täyttämäksi punaiseksi reiäksi eläimen kiskoessa äärimmäisillä ponnistuksilla harpuunikoukkua ja höyrylaivaa ulapalle — yhä loitommaksi ulapalle...