Part 1

YÖ VALASKALAN SELÄSSÄ JA MUITA MERISEIKKAILUJA

Kirj.

Friedrich Gerstäcker

Mailta ja meriltä N:o 27.

Toimittanut Teuvo Pakkala

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

Yö valaskalan selässä (Friedrich Gerstäcker). Tarina nykyajalta (Holger Drachmann). Valtameren jättiläinen (Jonas Lie).

Yö valaskalan selässä.

Englantilainen valaanpyyntilaiva »Harold kuningas» risteili Kingmills-saariston lähettyvillä päiväntasaajan kohdalla tavoittelemassa kaskelotteja. [Kaskelotti = mahtavimpia ja kallisarvoisimpia valaita, ruumis 8—20 metrin pituinen ja hyvin paksu. Elää päiväntasaajan tienoilla olevissa merissä. Vaarallinen peto.] Aikomus oli viettää täällä talvikuukaudet ja kevään tullen siirtyä pohjoiseen pyydystämään jäämeren valaita. Mutta turhaan oli nyt purjehdittu edestakaisin kuukausimääriä ja kuljettu moneen kertaan kaikki tunnetut parhaat pyyntivedet. Tähystäjät, joita määrähetkinä vaihdellen pidettiin mastoissa kaiket päivät tarkastamassa, näkyisikö valaita, pysyivät vaiti ja mykkinä, ja jos milloin todella kajahti huuto, ei kukaan enää ottanut uskoakseen sitä. Sellaiset löydöt olivat näet tähän asti miltei joka kerta osoittautuneet olevan vain kelpaamattomia miekkavalaita tai pyöriäisparvia, joita ei maksanut vaivaa ruveta pyydystämään. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti suojattomalle kannelle, ja hiljainen, puhtaaksi siistitty laiva pieniksi reivattuine purjeineen vienossa tuulessa näytti siltä, kuin se olisi risteillyt täällä vain huvin vuoksi, leppoisan mutta hieman yksitoikkoisen sunnuntai-iltapäivän ratoksi, vailla muuta tarkoitusta ja varmempaa määrää.

Laivaväellä on tietysti sellaisenakin aikana työnsä: purjeita on paikattava, köysistöä, sekä kiinteää että juoksevaa, on tarkastettava, eivätkä valaanpyynnissä tarvittavat aseetkaan saa ruostua: veneenohjaajien erityisenä velvollisuutena on pitää ne kirkkaina ja hyvässä kunnossa. Tynnyrin tekijälläkin on laivassa työtä valmistaessaan astioita tulevan pyynnin varalle, ja kirvesmies puuhailee veneiden kimpussa etsien lahoja kohtia ja paikkaillen niitä. Mutta koko hommassa ei ole eloa, ei oikeata toiminnan henkeä. Kaikesta huomaa, että miehet, jotka jo kuukausimääriä ovat ajelehtineet merellä sinne tänne, tekevät työtä ainoastaan päästäkseen vetelehtimästä joutilaina. Jokainen luo tuontuostakin ikävöivän katseen työstänsä meren väreilevälle ulapalle erottaakseen mahdollisesti aaltojen kimalluksen keskeltä valaan puhaltaman suihkun, vaikka tietaäkin toiveensa turhaksi. Sillä jos sellaista todella olisi näkyvissä, niin tähystäjän huuto kyllä olisi sen jo aikoja sitten ilmoittanut. —

»Jo puhaltaa!» kajahtaa yhtäkkiä.

Kaikki työ keskeytyy kuin komennosta. Tynnyrintekijä viskaa vasaran kädestään, puuseppä höylänsä. Kapteeni, joka on makaillut kajuuttansa sohvalla lukien tai nukkuen, jotenkuten kuluttaakseen aikaa, joka tällaisessa joutilaassa kuljeksimisessa venyy kamalan pitkäksi, ryntää rappusia ylös, katsoo tuulen puolelle ja ylös tähystäjään saadakseen tarkempia tietoja valaasta, joka on ilmestynyt näkyviin.

»Jo puhaltaa!» huutaa mies uudelleen — »puhaltaa — puhaltaa — puhaltaa —» jatkaa hän verkalleen ja venytellen, kun useita suihkuja perätysten nousee, ilmoittaen siten kunkin niistä erikseen.

»Missäpäin?» kuuluu kannelta huuto, ja tähystäjän ojennettu käsivarsi näyttää suunnan. Mutta kovin se viittaa vastatuuleen, ja tulisessa kiireessä veneenohjaajat huutavat miehistönsä koolle, kukin ehtiäkseen ensimäisenä vesille, — kunnia, kunnia ennen kaikkea! Pieni vesitynnyri täytetään; pytty, missä on köysikerä harpuuneja [harpuuni — valaanpyytäjäin käyttämä väkäkeihäs, joka heitetään (nykyään ammutaan tykillä) valaan ruumiiseen. Sen varressa on köysi, joka estää saaliin pääsemästä pakoon] varten, heitetään veneeseen, harpuunit pannaan paikoilleen, ja vene laskeutuu veteen vipukiekkojen kitistessä. Miehet seuraavat perässä kavuten alas laivan ulkolaitoja pitkin kuin kissat. Airot pannaan veteen, ja heti kun harpuunimies eli boats-header (veneenpäällikkö) on asettunut paikallensa veneen perään, lähdetään liikkeelle. Lujarakenteisen, kevyen pyyntiveneen terävä keula kääntyy osoitettuun suuntaan, ja vaahdoten vesi halkeaa molemmille puolille.

Silloin kun valaita ilmestyy tuulen alapuolelle, saattavat laivat täysin purjein lähestyä niitä jonkun matkan päähän, säikyttämättä niitä pakosalle, ja ripeästi vesille lasketut veneet pääsevät sitten purjeillaan hiljaa ja huomaamatta saaliinsa lähelle. Semmoisissa tapauksissa ajo käykin nopeasti ja varmasti sekä verrattain helposti. Mutta jos laiva yrittäisi vastatuuleen luovimalla päästä lähelle valaita, menisi paljon aikaa hukkaan ja kuitenkin perin harvoin onnistuttaisiin saavuttamaan saalis. Soutaminen on senvuoksi tässä tapauksessa nopein ja varmin keino, vaikkakin samalla vaivalloisin. Laiva seuraa jäljellejääneine miehistöineen perässä niin nopeasti kuin pääsee ottaakseen pyynnin loputtua veneet jälleen huostaansa ja mahdollisesti saaliiksi saadun valaan kupeelleen hinattavaksi. »Harold kuninkaan» neljä venettä kiitivät nekin notkuvin airoin suoraan päin tuulta ja saivat puolituntisen ripeän soudun jälkeen näkyviinsä ensimäisen »suihkun». Edessä oli nähtävästi useampia valaita, jotka leikitellen milloin sukelsivat syvyyteen, milloin nousivat pinnalle. Sinne asti oli heille laivasta osoitettu seipään päähän kiinnitetyllä, mustaksi maalatulla pyöreällä korilla, minnepäin valaat milloinkin kääntyivät. Yhden matruusin täytyi näet kaiken aikaa pitää ylhäällä tuota kauasnäkyvää viittakoria, ja veneet suuntasivat sen mukaan kulkunsa.

Omituinen jännitys ja kiihko päästä ensimäisenä valaaseen »kiinni» valtaa tuollaisilla retkillä ei ainoastaan veneenohjaajien ja harpuunimiesten, vaan koko miehistön mielet. Suurin kunnia tulee sille veneelle, mistä ensimäinen maaliin osunut ja tehokas heitto on tehty, ja pyynnin tuloksesta saavat kaikki osansa, kapteenista laivapoikaan asti. Siksi onkin luonnollista, että miehet ponnistavat kaikki voimansa, jotteivät jäisi muista jäljelle. Nopeimmat kolme venettä olivat tälläkin kertaa niin pitkällä, että saattoivat pian päästä sopivalle heittovälille, kun taas neljäs, jota komensi nuori, hurjapäinen irlantilainen, jäi miehistönsä epätoivoisista ponnistuksista huolimatta jälkeen. Kun ensimäisten veneiden ohjaajat jo valmistautuivat heittämään harpuunin, oli neljäs vene vielä lähes kaapelinmitan päässä niiden takana. [Kaapelinmitta = merenkulkijain käyttämä pituusmitta, joka on eri maissa erisuuri (keskimäärin 200 metriä).]

Silloin nousi heidän oikealla puolellaan, tosin vielä pitkän matkan päässä, yksinäinen suihku ilmaan. Veneet eivät yleensä mielellään erkane kauas toisistaan, jotteivät hädän tullessa jäisi apua vaille, mutta heti kun peränpitäjänä seisova nuori irlantilainen huomasi tämän yksinäisen suihkun, joka osoitti valaita olevan toisaallakin, käänsi hän silmänräpäyksessä veneensä keulan sinnepäin lähteäkseen ajamaan toista saalista kuin muut veneet.

Juuri tällöin oli toisissa veneissä niin paljon puuhaa, etteivät niiden päälliköt joutaneet huomaamaan irlantilaisen aikeita. Mutta soutajat, jotka istuivat kasvot veneen perään päin ja näkivät kumppaniensa muuttuneen suunnan, oivalsivat helposti, että toisaallakin oli saalista, eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että pääsivät yhdestä kilpailijasta. Sitäpaitsi he olivat lähempänä valaita kuin olivat aluksi luulleetkaan; nämä näet sukelsivat yhtäkkiä veden alle ja viipyivät siellä jonkun aikaa, veneiden kiitäessä entistä suuntaansa minkä airoista läksi, mutta ilmestyivät sitten taas yhtäkkiä pinnalle tuskin kolmenkymmenen askelen päässä heistä, ja eräs tuli niin lähelle ensimäistä venettä, että ohjaaja silmänräpäyksessä viskasi harpuuninsa lujasti sen selkään kiinni. Ennenkuin kymmenen minuuttia oli kulunut, olivat molemmat muutkin iskeneet saaliinsa, mutta toisen veneen harpuuni irtautui ja sen saalis painautui syvyyteen. Silloin tämä vene, joka nyt oli joutunut kauas valasparvesta, seurasi kolmatta venettä, pyrkien varmuuden vuoksi iskemään harpuuninsa sen saaliiseen, mikä lopulta onnistuikin. Vangitut valaat uivat täyttä vauhtia pohjoiseen, vetäen veneitä perässään, niin että aalto kuohui korkeana keulan molemmin puolin. Vihdoin kolmannen veneen harpuunimies onnistui syöksemään keihäänsä valaan rintaevän juureen ja antamaan sille surmanpiston. Ensimäinen vene jatkoi vielä menoa englannin-penikulman verran, kunnes senkin harpuunimies sai saaliinsa isketyksi hengiltä, jonka jälkeen vene jäi odottamaan laivaa. Soutamalla olisi ollut mahdoton hinata tuollaista jättiläisruhoa perässään. Niin kauas he jo olivat joutuneet laivasta, ettei tämän runkoa enää näkynyt vedenpinnan yläpuolella, ja hitaasti se läheni heitä luovimalla pyrkien hiljaisessa tuulessa koillista kohti.

Noissa kolmessa veneessä tähysteltiin nyt, vaikka turhaan, neljättä, joka oli joutunut aivan näkymättömiin. Joka taholta etsittiin sen vaaleata purjetta, joka mahdollisesti oli nostetettu. Mutta mitään ei näkynyt. Miehet kuitenkin lohduttivat itseään sillä, että laivasta käsin oli joka tapauksessa pidetty venettä silmällä ja että sen kulkema suunta tiedettiin.

»Harold kuningas» ei ollut suinkaan mikään nopea purjehtija, ainakaan vastatuulessa, ja koko iltapäivä kului, ennenkuin se oli päässyt luovimaan veneille asti ja saanut valaat kiinnitetyksi kummallekin kyljelleen. Toinen venekunta oli jo aikaisemmin palannut laivaan ollakseen apuna sen ohjaamisessa. Heti lähetettiin mies kaukoputki muassaan mastoon ottamaan selkoa siitä, minne neljäs vene oli joutunut ja oliko silläkin saalista, jossa tapauksessa olisi lähetetty kaikki veneet sen avuksi hinaamaan valasta laivalle.

»No, Sirrah, missäpäin se on?» huusi kapteeni kannelta, kun tähänastinen saalis oli tallessa, niin että hän saattoi omistaa huomiota poissaolevallekin veneelle. »Onko se kaukana täältä?»

»En näe sitä missään, sir!» kuului vastaus, ja mies ryhtyi uudelleen kiikaroimaan taivaanrantaa kaikilta ilmansuunnilta.

»Pöllö, älä sinä sinne tuulen päälle tuijota, ei se siellä ole!» huusi kapteeni taas. »Jätä aurinko oikealle ja tähystä tarkasti etelän puolta — sielläpäin sen täytyy jossakin olla.»

Mies teki työtä käskettyä, mutta katseli niin kauan tuloksetta kaukoputkellaan, että kapteeni vihdoin menetti malttinsa ja kapusi vantteja myöten ylös itse tähystämään. Hän alkoi jo käydä levottomaksi tästä katoamisesta.

»Tuolla suunnalla olin pari kertaa näkevinäni jotakin sellaista, sir», sanoi mies kapteenille, joka oli ottanut kiikarin, viitaten kädellään etelälounaaseen. »Minusta tuntui, kuin siellä olisi ollut jokin tumma piste vedessä, mutta kun katsoin tarkemmin, oli se kadonnut.»

»Missä?»

»Tuolla noin, suunnilleen sielläpäin, missä tuo pieni valkoinen pilvi on, — ehkä vielä hiukan lännempänä.»

Kapteeni tähysti kaukoputkella jonkun aikaa osoitettuun suuntaan, pudisti sitten päätänsä ja alkoi etsiä muualta. Mutta turhaan hän viipyi ylhäällä, kunnes aurinko laski taivaanrannan taakse kirkastaen pienimmätkin esineet selväpiirteisiksi ja helposti erottuviksi. Hän ei nähnyt jälkeäkään veneestä, jonka kuitenkin olisi pitänyt tähän aikaan nostaa purjeensa, sillä tulihan siinä-olijain ymmärtää, että heitä jo tähysteltiin laivasta kiikarilla, ja valkea purje loistaa merellä kauas. Ensimäinen harpuunimieskin oli nyt kavunnut mastoon — varmaan oli veneelle tapahtunut joku onnettomuus, ja väki alkoi käydä levottomaksi sen johdosta. Mutta harpuunimieskään ei kiikarilla katsoessaan erottanut mitään veneen tai purjeen tapaista, ja äkkiä lankeava hämärä, jota näillä leveysasteilla yhtä nopeasti seuraa yö, teki tähystyksen pian mahdottomaksi.

»Harold kuninkaan» kapteenilla ei ollut valitsemisen varaa sen suhteen, mitä tässä tapauksessa oli tehtävä. Risteillä edestakaisin hän ei voinut, sen tekivät mahdottomaksi valaat, jotka oli kiinnitetty kummallekin kyljelle. Mutta jos hän olisi tietänyt suunnan, minne ohjata, olisi hän ehkä luopunut saadusta saaliistakin löytääkseen kadonneet miehensä jälleen. Mutta sitten hän vielä toivoi tapaavansa heidät tuulen alapuolelta, ja sinnepäin laiva paraikaa ajautuikin, purjeet tiukalla, pasaatituulen ja päiväntasaajavirran viemänä. Ellei venettä vielä aamullakaan näkyisi, voisi hän jättää jäljelle valaanraadot, mikäli niitä ei siihen mennessä ole ehditty yön aikana nylkeä, kiinnittää niihin lippunsa ja lähteä risteillen etsimään venettä. Vaikka toivotontahan sellainen kadonneiden veneiden etsintä oikeastaan on. Meri on niin äärettömän suuri, ja jos miehet todella olivat kadottaneet veneensä ja uiskentelivat vesivarassa — mistä heidät löytää? Mutta olihan se kuitenkin tehtävä, jottei tunto soimaisi siitä, että osa tovereista oli kevytmielisesti jätetty surman suuhun.

Hyvin todennäköistä oli, että haavoitettu valas oli pirstonut veneen ja ettei miehistö ollut kauan jaksanut uimalla pysyttäytyä veden pinnalla. Meri tosin oli verrattain tyven, mutta hirvittävä haikala vainuaa pian isketyn valaan veren. Laivankin ympärillä noita ahnaita petoja uiskenteli paraikaa kuusi tai seitsemän kappaletta maltittomina odottaen saaliin paloittelemista ja tuontuostakin syöksähtäen raatojen kimppuun, saamatta kuitenkaan teräviä hampaitansa pystymään jättiläishirviön sitkeään nahkaan. Samoin oli niitä kai ilmestynyt kateissa olevan veneenkin ympärille, ja voi miespoloisia, jos he aluksen turvaa vailla joutuivat nälkäisten petojen piirittämiksi.

Tosin oli vielä jäljellä sekin mahdollisuus, että vene oli ehyenä, mutta oli joutunut valaan perässä liian kauas tuulen alle, joten paluu ei käynyt niinkään pikaisesti; vene on vain pienoinen pilkku äärettömällä valtamerellä ja voi helposti jäädä huomaamatta parhaallakin kaukoputkella katsottaessa.

Mutta paluu-suunta oli eksyneillä arvatenkin selvillä, ja jotta he sen tietäisivät varmasti yön pimeydessäkin, kiinnitettiin keula- ja päämastcn huippuihin lyhty kumpaankin, jotteivät he pimeässä soutaisi laivan ohitse. Pimeän tultua sekä puoliyön ja aamuvahdin aikana kapteeni sitäpaitsi laukaisutti kannella olevat pienet tykit, jotta niiden paukekin osoittaisi veneelle oikeata suuntaa. Mutta kaikki oli turhaa. Yö kului, eikä kadonneita kuulunut, ei näkynyt.

Saaliiksi saatujen valaiden paloittelu oli sillävälin täydessä käynnissä. Silava irroitettiin suurina viiluina ja nostettiin kannelle erityisten vipulaitosten avulla, jonka jälkeen keittäminen heti alkoi, jottei aikaa hukattaisi hetkeäkään ja jotta rasva saataisiin mitä pikimmin talteen, sillä näillä leveysasteilla se on kovin herkkää pilaantumaan. Suuria tulisoihtuja, joissa polttoaineena oli valaanrasva, riippui jonkinlaisessa rautavanteista kyhätyssä häkkyrässä laivan ulkopuolella valaisten hurjannäköistä, vilkasta näytelmää veripunaisella loimellaan. Jo ennen puoliyötä oli toinen jättiläisvalas kuorittu, ja raskaalla, jykevällä rasvakoukulla nostettiin kannelle hirmuisen suuri pää, sitten kun se ensin oli vedessä irroitettu selkärangasta. Laiva ihan kallistui sen valtavasta painosta.

Päivän koittaessa, kun koko miehistö taas oli ankarassa työssä toisen valaan kimpussa, lähetettiin jälleen pari harpuunimiestä, kumpikin varustettuna kaukoputkella, mastoon tähystämään. Turhaan he tarkastelivat auringon nousuun asti taivaanrantaa joka suunnalta. He eivät löytäneet niin mitään. Mutta vihdoin ensimäisen harpuunimiehen silmä keksi tumman pisteen, joka näkyi nyt kirkkaansäihkyvällä ulapalla. Välimatka oli tosin hyvällekin kiikarille liian pitkä, jotta mitään yksityiskohtia olisi erottanut, mutta asiasta ilmoitettiin kuitenkin kapteenille, joka heti kiipesikin ylös. Joka tapauksessa ui vedessä jotakin, olipa se mitä hyvänsä; mutta se oli liiaksi tuulen yläpuolella. Laiva oli kai yöllä ajautunut sen ohitse. Toinen harpuunimies määrättiin lähtemään veneineen ottamaan siitä selkoa. Ellei se ollutkaan kaivattu vene — sillä veneeltä se ei näyttänyt — saattoi se olla kuollut valas, jota kannatti käydä katsomassa ja joka mahdollisesti voi johtaa kadonneitten jäljille, sillä jos se oli heidän iskemänsä, oli sillä joka tapauksessa laivan harpuuni eli »rauta» vielä ruumiissaan.

Käsky huudettiin mastosta kannelle, ja muutaman minuutin päästä laskettiin vesille vene, joka neljän airon kiidättämänä lähti vinhalla nopeudella siihen suuntaan, jota päämastossa oleva viittakori osoitti. Mutta kapteeni jäi vielä mastoon pitääkseen kiikarillaan silmällä äsken löydettyä pistettä, jottei se pääsisi katoamaan, ja nähdäkseen mitä vene sai aikaan.

Noin puolisen tuntia oli tämä jo kulkenut seuraten ainoastaan laivasta annettua merkkiä, itse näkemättä edessäpäin mitään. Mutta silloin keulassa seisova harpuunimies vihdoin luuli erottavansa suoraan edessään tumman esineen ihan veden pinnassa, Viittakorikin, joka nyt vedettiin takaisin laivaan, osoitti heidän olevan oikealla suunnalla Eikä kestänyt kauan, ennenkuin harpuunimies yhtäkkiä kääntyi puolittain soutajiin päin ja huusi, osoittaen kädellään eteenpäin:

»Vetäkää, pojat, vetäkää minkä jaksatte — tuolla on totisesti ihminen, joka seisoo lautalla tai veneessä tai jossain sentapaisessa — vetäkää lujasti, sillä minusta näyttää, että tulemme ihan viime tingassa!»

Sitten hän kajahutti kovaäänisen »hoi!»-huudon, koettaen herättää vastahuutoa. Mutta mitään vastausta ei kuulunut. Miehet soutivat kaikin voimin, niin että airot olivat taittua, ja vinhasti läheni teräväkeulainen, solakka vene kummallista maaliansa vaahdon kohistessa kokassa.

»Mies siellä on, mies!» huusivat nyt soutajatkin, jotka uteliaina katsoivat taakseen. »Lempo vieköön silmäni, ellei se ole Patrik!» mörähti peränpitäjä ojentautuen suoraksi seisomaan perämela kädessä.

»Patrik, jumaliste!» huusi nyt harpuunimieskin. — »Mutta missä toiset ovat?»

Uudistettu kysymys hävisi yleiseen hämmästyksen huutoon, kun he lähemmäksi päästyään tunsivat haaksirikkoisessa todellakin neljännen harpuunimiehen, nuoren irlantilaisen Patrikin, mutta lisäksi näkivät, ettei hän ollutkaan millään lautalla eikä kaatuneen veneen pohjalla, vaan kuolleen valaskalan selässä polvillaan. Valas oli painunut muutaman tuuman vedenpinnan alle. — Vasemman kätensä ympäri mies oli kietonut köydenpätkän, jonka toinen pää oli kiinni harpuunissa, mikä vielä oli pedon ruumiissa pystyssä. Vain siten oli hän voinut pysytellä liukkaalla paikallaan. Oikeassa kädessään oli hänellä harpuunin varsi, jonka hän oli leikannut köydestä irti ja jota hän piteli niin kouristuksentapaisesti, ettei tahtonut hellittää siitä vielä silloinkaan, kun vene laski hänen viereensä ja kaikkien kädet ojentuivat häntä auttamaan.

Mies parka oli kalmankalpea eikä saanut ääntäkään suustansa — vieläpä hänen katseensakin harhaili villinä ja tuijottavana toverista toiseen, ikäänkuin hän ei olisi enää tuntenut heitä. Koneentapaisesti hän vain nousi astuakseen veneeseen, mutta lysähti heti tajuttomana kokoon, kun tunsi allansa tukevan pohjan. Hän oli viettänyt hirveän yön, ja meidän on nyt palattava takaisin siihen hetkeen, jolloin hän veneineen jätti toiset lähteäkseen tavoittamaan laumasta eronnutta yksinäistä valasta.

* * * * *

Valas oli noin viidensadan askelen päässä, kun he kääntyivät soutamaan sitä kohti, ja välimatka lyheni, kun se sukelsi useita kertoja ja sitten taas verkalleen nousi pinnalle, aavistamatta vihollisten tuloa. Se kääntyi yhä enemmän tähänastisesta suunnastaan, aikoen mahdollisesti palata laajassa kaaressa äskeiselle temmellyspaikalleen; mutta sitten se jälleen muutti suuntaa ja alkoi uida tuulen ja virran mukana suoraan länttä kohti. Patrik, neljännen veneen harpuunimies, nostatti purjeen, tuulen käydessä myötäiseksi, voidakseen nopeammin ja äänettömämmin seurata valasta. Mutta tämäpä — joko sitten omaksi huvikseen tahi mahdollisesti saatuaan kaikesta varovaisuudesta huolimatta vihiä vihollisesta — lisäsi vauhtiansa niin, että vene suotuisasta tuulesta huolimatta pääsi vain hyvin hitaasti lähestymään. Ja lopulta, kun oli suurella vaivalla päästy miltei heittovälin päähän, valas yhtäkkiä sukelsi, ja seuraavassa tuokiossa vene kiiti yli sen paikan, mihin peto oli uponnut ja missä vesi vielä pyöriskeli häränsilminä.

»Purje alas!» kajahti silloin ripeästi ja varmasti harpuunimiehen käsky. Pieni raakapuu putosi silmänräpäyksessä, vene hiljensi vauhtiaan, ja peränpitäjä nousi esimiehensä viittauksesta seisomaan, harpuuni kohotettuna, ollakseen valmiina heittämään oitis, niin pian kuin valas jälleen näyttäytyy. Itse hän kyllä epäili onnistumista, arvellen ettei peto tällä kohtaa nouse pinnalle, ja osoitti kädellään kauemmaksi eteenpäin, katsoen kysyvästi harpuunimieheen. Mutta tämä, vaikka oli vuosiltaan nuori, oli kuitenkin vanha valaanpyytäjä, ja päättäen siitä tavasta, millä valas oli sukeltanut, piti hän edelleen varmana, että se oli vain hetkeksi pysähtynyt tähän ja että se pitemmälle sukeltamatta oli pian jälleen nouseva pinnalle. Purje lepatti velttona mastoa vasten, ja harpuunimies piti vielä kiinni sen nostoköydestä, ettei hukkaisi hetkeäkään, jos takaa-ajoon olisi vielä pakko ryhtyä. Sillaikaa miehet, jotka oli kaiken varalta taas pantu hiljalleen soutamaan, katselivat tarkkaavaisina allansa olevaan kirkkaaseen veteen, mielessä epävarma toive, että saisivat nähdä veden alla uiskentelevan pedon ja voisivat sen mukaan määrätä suuntansa.

»Tuolla ui jotakin!» huudahti äkkiä eräs miehistä tukahutetulla, kauhunsekaisella äänellä. »Tuolla ihan allamme — se nousee!»

»Hst!» varoitti päällikön ääni. »Hiljaa — hiljaa, muuten se pelästyy ja karkaa! Missä?»

»Tässä ihan — nyt se nousee!» kirkaisi kolme tai neljä ääntä yhtaikaa, ja miehet tarttuivat vaistomaisesti airoihin.

»Takaisin — huovatkaa — henkenne edestä!» kiljahti samassa harpuunimieskin, joka laidan yli kumartuneena näki vaaleanvihreän jättiläisruhon nousevan syvyydestä salaman nopeudella. Hän ymmärsi hyvin, mihin vaaraan he joutuisivat, jos merihirviö noustessaan hiukankin hipaisisi venettä. Miltei samassa silmänräpäyksessä airot läiskähtivät veteen, mutta vene oli tuskin ehtinyt peräytyä yhden pituutensa vertaa, kun mahtavan kaskelotti-valaan jättiläiskokoinen, tylppä pää jo kohosi vedenpinnalle, hirveä, kaltainen kita puoliavoimena. Samassa se ponnahutti itsensä ilmaan ja syöksyi heti sen jälkeen huimaa vauhtia eteenpäin, puhaltaen kummallekin puolelleen paksun usvasuihkun, paetakseen vierasta esinettä, venettä, jonka se tietysti oli heti nähnyt.

Veneen keulassa seisoi peränpitäjä keihäineen, ihan tuon »rasvavuoren» yläpuolella, joka suorastaan kohosi hänen jalkainsa alta; mutta hänen käsivartensa vapisi, eikä hän uskaltanut näin läheltä viskata keihästään jättiläispetoon, joka yhdellä ainoalla iskulla olisi voinut lyödä liiskaksi koko venekunnan. »Heitä — heitä, tuhat tulimmaista!» kiljui Patrik, välittämättä ollenkaan vaarasta ja ajatellen tällä hetkellä ainoastaan sitä, että saalis oli tuossa miltei käden ulottuvilla. »Sinähän riivattu päästät sen ihan käsistä!» Ja siepaten oman keihäänsä näytti hän hurjalla ilolla odottavan hetkeä, jolloin saisi lennättää terävän raudan pedon rintaevän juureen.