Part 5

Nehljudofia hän ylenkatsoi siitä syystä, että tämä muka oli teeskennellyissä suhteissa Maslovaan, ja vielä erittäinkin siksi, että tämä uskalsi ajatella yhteiskunnallisista epäkohdista ja niiden korjaamisen keinoista hiukan toisella lailla, kuin hän, Novodvorof, ja vieläpä jollakin omalla, ruhtinaallisella, s. o. typerällä tavalla. Nehljudof tiesi tästä Novodvorofin suhteesta häneen, ja mielipahakseen tunsi, että huolimatta siitä hyvästä ja sydämmellisestä mielialasta, jossa hän matkan aikana oli, hän nyt maksoi samalla mitalla Novodvorofille eikä mitenkään voinut voittaa itsessään mitä suurinta vastenmielisyyttä tätä ihmistä, kohtaan.

XVI.

Viereisestä huoneesta kuului nyt päällikköjen ääniä. Kaikki hiljeni, ja sen jälkeen tuli huoneeseen vanhempi aliupseeri ja kaksi vartiosotamiestä. Se oli iltahuuto. Aliupseeri luki kaikki, osoittaen jokaista sormellaan. Kun vuoro tuli Nehljudofiin asti, hän sanoi tälle suopeasti ja tuttavantapaisesti:

--Nyt, ruhtinas, ei enään saisi jäädä tänne iltahuudon jälkeen. Täytyy mennä.

Nehljudof tiesi mitä tämä merkitsee, tuli hänen luokseen ja pisti hänen käteensä edeltäpäin, varustamansa kolme ruplaa.

--No, minkäs teille teki. Istukaa sitten vielä.--Aliupseeri oli jo menossa, kun huoneeseen tuli toinen aliupseeri ja tämän jäljessä pitkä laiha vanki, jonka silmä oli sinelmissä ja harvaa partaa leuvassa.

--Minä tulin sitä tyttöä hakemaan,--sanoi vanki.

--Siinähän on pappakin,--kuului äkkiä kimakka lapsen ääni ja valkotukkainen pää kohosi Rantsevan takaa, joka yhdessä Maria Pavlovnan ja Katjushan kanssa ompeli tytölle uutta pukua Rantsevan uhraamasta hameesta.

--Minä, minähän se olen,--sanoi vanki leppeästi.

--Hyvä sen on täällä olla,--sanoi Maria Pavlovna osaa ottavalla kärsimyksellä katsoen vangin pahaksi lyötyihin kasvoihin.--Jättäkää se vaan tänne.

--Neidit laittavat minulle uutta pukua,--sanoi tyttö osoittaen isälle Rantsevan työtä.--Hyvä tulee, punanen,--loruili hän.

--Jäätkö meille yöksi?--sanoi Rantseva, hyväillen tyttöä.

--Jään. Ja pappa myös. Rantseva puhkesi hymyynsä.

--Pappa ei saa,--sanoi hän.--Jättäkää siis tyttö tänne,--sanoi hän kääntyen isän puoleen.

--Olkoon menneeksi, jääköön,--sanoi aliupseeri, pysähtyen ovessa, ja meni sitten yhdessä toisen aliupseerin kanssa.

Heti kun sotamiehet olivat menneet, lähestyi Nabatof vankia, ja koskettaen tätä olalle sanoi:

--Kuules, veikkonen, onko totta että teillä Karmanof tahtoo asettaa toisen sijaansa?

Vangin hyväntahtoiset, leppeät kasvot menivät yhtäkkiä surullisiksi ja hänen silmäinsä päälle vetäytyi jonkinlainen samea, hieno kalvo.

--Emme ole kuulleet. Tuskinpa,--sanoi hän, ja yhä sama surun kalvo silmissään lisäsi:--no, sinullapa nyt on hyvät päivät tässä rouvasväen parissa,--ja läksi kiireimmiten.

--Tietää kaikki, ja vaihto on epäilemättä tapahtunut,--sanoi Nabatof.--Mitäs te aijotte tehdä?

--Sanon kaupungissa päällystölle. Minä tunnen heidät molemmat ulkonäöltä,--sanoi Nehljudof.

Kaikki olivat vaiti, nähtävästi peläten että riita voisi uudistua.

Simonson oli kaiken aikaa äänettömänä kädet pään alla loikonut nurkassa lavitsalla. Nyt hän päättäväisesti nousi ylös ja varovaisesti kiertäen istuvia tuli Nehljudofin luo.

--Oletteko nyt tilaisuudessa kuulemaan minua?

--Tietysti,--sanoi Nehljudof ja nousi mennäkseen hänen kanssaan.

Katsahdettuaan Nehljudofiin ja kohdattuaan tämän silmäyksen Katjusha punastui ja, ikäänkuin ymmärtämättä, pudisti päätään.

--Minulla on seuraava asia teille,--alkoi Simonson kun he yhdessä Nehljudofin kanssa tulivat käytävään. Tänne kuului sangen kovasti vankien meluavat huudot. Nehljudof rypisti silmiänsä; mutta Simonson ei näyttänyt välittävän.

--Tuntien teidän suhteenne Katarina Mihailovnaan,--alkoi hän, katsellen tarkkaavasti ja suoraan hyvänluontoisilla silmillään Nehljudofin kasvoihin,--pidän itseni velvollisena...--jatkoi hän, mutta oli pakoitettu keskeyttämään, sillä juuri ovessa kaksi ääntä kiljui yhtä aikaa riidellen keskenään.

--Johan olen sanonut sinulle, koira, ettei se ole minun,--ärjyi toinen.

--Mene helvettiin, saatana,--kähisi toinen. Nyt tuli Maria Pavlovna ulos käytävään.

--Mikä selvä tässä tulee,--sanoi hän,--tulkaahan tänne, täällä on vaan Vera. Ja hän meni edellä viereisestä ovesta, joka vei pienen pieneen, nähtävästi yksinäiseen koppiin, joka oli nyt annettu valtiollisten naisten heteille. Lavitsalla makasi Vera Jefremovna kietoutuneena päinensä vaippaan.

--Hänellä on migreeni, hän nukkuu mistään tietämättä, ja minä menen tieheni,--sanoi Maria Pavlovna.

--Päinvastoin, jää vaan tänne,--sanoi Simonson,--minä en salaa mitään keltään, saati sinulta.

--Sen parempi,--sanoi Maria Pavlovna, ja lapsen tavoin keikauttaen ruumistansa puolelta toiselle, päästäkseen näin ylemmäksi lavitsalle, valmistui kuuntelemaan ja kiinnitti kauniit lampaan silmänsä kauas etäisyyteen.

--Asiani olisi nyt se,--toisti Simonson,--että tietäen teidän suhteenne Katarina Mihailovnaan minä katson olevani velvollinen ilmoittamaan teille oman suhteeni häneen.

--Se tahtoo sanoa, mitä niin?--kysyi Nehljudof ehdottomasti ihaillen sitä yksinkertaisuutta ja rehellisyyttä, jolla Simonson oli kääntynyt hänen puoleensa.

--Se tahtoo sanoa, että minä tahtoisin mennä naimisiin Katarina Mihailovnan kanssa...

--Merkillistä!--sanoi Maria Pavlovna pysähtäen katseensa Simonsoniin.

--... ja olen päättänyt pyytää hänen suostumustansa siihen, siihen nimittäin, että hän tulisi minun vaimokseni,--jatkoi Simonson.

--Mitäs minä siihen taitaisin? Se riippuu hänestä,--sanoi Nehljudof.

--Niin, vaan hän ei ratkaise tätä kysymystä ilman teitä.

--Miksei?

--Siksi, että niinkauan kuin kysymys teidän suhteestanne häneen ei ole lopullisesti ratkaistu, ei hän voi tehdä mitään vaalia.

--Minun puoleltani on kysymys ratkaistu lopullisesti. Minä tahdon tehdä sen, minkä pidän velvollisuutenani, ja paitsi sitä helpoittaa hänen asemaansa, vaan en missään tapauksessa tahdo rajoittaa hänen vapauttansa.

--Niin, mutta hän ei tahdo teidän uhraustanne.

--Mitään uhrausta ei ole olemassa.

--Ja minä tiedän että tämä hänen päätöksensä on horjumaton.

--Mitä puhuttavaa sitten on minun kanssani?--sanoi Nehljudof.

--Hänelle on tarpeen, että tekin myönnätte niin olevan.

--Kuinka ininä voisin myöntää, ettei minun pidä tehdä sitä, niitä pidän velvollisuutenani. Ainoa minkä voin sanoa, on, että minä en ole vapaa, mutta hän on vapaa.

Simonson oli hetken aikaa vaiti miettien jotakin.

--Hyvä, sen minä sitten sanonkin hänelle. Elkää te luulko, että minä olen häneen rakastunut,--jatkoi hän.--Minä rakastan häntä niinkuin hyvää, harvinaista, paljon kärsinyttä ihmistä. Minä en tarvitse häneltä mitään, mutta hirveästi haluttaisi auttaa häntä, helpoittaa hänen kohta...

Nehljudofia kummastutti kuulla Simonsonin äänen vapisevan.

--... helpoittaa hänen kohtaloansa,--jatkoi Simonson.--Jos hän ei tahdo ottaa vastaan teidän apuanne, ottakoon vastaan minun apuni. Jos hän suostuu, niin olisi aikomukseni pyytää päästä sinne minne hän lähetetään. Neljä vuotta ei ole ijankaikkisuus. Minä eläisin hänen rinnallaan ja ehkä voisin helpoittaa hänen kohtal...--taas hänen oli pysähtyminen mielenliikutuksen tähden.

--Mitäpä minä voisin siihen sanoa?--sanoi Nehljudof.--Olen iloinen että hän on löytänyt sellaisen suojelijan kuin te...

--No juuri sitä minun pitikin vaan saada tietää,--jatkoi Simonson.--Minä halusin tietää, kun rakastan häntä ja tahdon hänen hyväänsä, pidättekö tekin, että minun avioliittoni hänen kanssaan olisi hänelle hyväksi?

--No, arvatenkin,--sanoi Nehljudof päättävästi.

--Kaikki tarkoittaa vaan hänen parastaan, minä tahdon vaan, että tuo kärsinyt sielu saisi levähtää,--sanoi Simonson katsoen Nehljudofiin semmoisella lapsellisella hellyydellä, jommoista ei olisi mitenkään odottanut noin synkännäköiseltä mieheltä.

Simonson nousi seisaalleen, otti Nehljudofia kädestä, lähensi kasvonsa häntä kohden, hymähti ujosti ja suuteli häntä.

--Siis minä sanon hänelle niin,--sanoi hän ja meni huoneesta.

XVII.

--Onko nähty mokomata?--sanoi Maria Pavlovna.--Rakastunut, ihan rakastunut. Kyllä en olisi voinut aavistaa, että Vladimir Simonson rakastuu tuommoisella kaikkein tyhmimmällä ja poikamaisimmalla tavalla. Merkillistä! Ja suoraan sanoen: myöskin surkeata,--päätti hän ja huokasi.

--Entäs Katja? Mitä luulette hänen ajattelevan asiasta?--kysyi Nehljudof.

--Hänenkö?--Maria Pavlovna pysähtyi nähtävästi tahtoen vastata kysymykseen niin säntillisesti kuin suinkin.--Nähkääs, hän on, huolimatta entisyydestään, luonnon laadultaan mitä siveellisimpiä ihmisiä ... ja tuntee niin hienosti, niin hienosti... Hän rakastaa teitä--rakastaa syvästi, ja on onnellinen voidessaan tehdä teille vaikka vaan sen kieltoperäisenkin palveluksen, ettei yhdy teidän kanssanne. Hänelle olisi avioliitto teidän kanssanne hirveä lankeemus, pahempi kuin mikään entinen, ja sen vuoksi hän ei milloinkaan suostu siihen. Ja kuitenkin teidän läsnäolonne tekee hänet levottomaksi.

--Pitäisikö minun sitten hävitä, vai kuinka?--sanoi Nehljudof.

Maria Pavlovna veti suunsa suloisen lapsekkaaseen hymyyn.

--Niin, osaksi.

--Kuinkas voi hävitä osaksi?

--Minä valehtelin, mutta hänestä tahdon teille sanoa, että luultavasti hän huomaa Simonsonin tyhmän innokkaan rakkauden, vaikkei tämä olekaan vielä hänelle mitään puhunut, ja hän on siitä sekä mielissään että peloissaan. Tiedättehän etten minä ole niissä kysymyksissä mikään asiantuntija, mutta minusta näyttää, että Simonsonin puolella ei ole muuta kun kaikkein tavallisin miesten tunne, vaikkakin naamioittu. Hän tosin sanoo, että tuo rakkaus enentää hänen tarmoansa, ja että se on platoonillinen. Mutta minä tiedän että jos rakkaus tarkoittaa jotakin erikoisesti, niin sen pohjalla on välttämättä sittenkin jotakin likaista... Niinkuin esimerkiksi Novodvorofin rakkaudessa Grabetsiin.

Maria Pavlovna joutui näin syrjäpoluille, kun pääsi omaan lempiaineeseensa.

--Niin, mutta mitä minun nyt on tekeminen?--kysyi Nehljudof.

--Luullakseni on parasta että sanotte hänelle. Aina on hyvä että kaikki on selvänä. Puhukaa nyt hänen kanssaan, minä kutsun hänet tänne. Tahdotteko?--sanoi Maria Pavlovna.

--Olkaa niin hyvä,--sanoi Nehljudof, ja Maria Pavlovna meni.

Merkillinen tunne valtasi Nehljudofin, kun hän jäi yksin tähän pieneen koppiin kuunnellen Vera Jefremovnan hiljaista hengitystä ja uiketta, ja vankien melua, joka yhtä mittaa kuului kahden oven läpi.

Se, minkä Simonson oli hänelle sanonut, vapautti hänet siitä velvollisuudesta, jonka hän oli suorittaakseen ottanut ja joka heikkouden hetkinä näytti hänestä raskaalta ja oudolta, ja kuitenkin teki hänelle jokin asia sekä pahaa että kipeätä. Tähän tunteeseen sekaantui muun muassa se, että Simonsonin aikomus hävitti kaiken erikoisuuden eli harvinaisuuden Nehljudofin teolta, vähensi hänen omissa ja muiden silmissä sen uhrin arvoa, johon hän oli valmistunut: jos joku ihminen, ja vielä niin hyvä ja aivan riippumaton kaikista entisyyden siteistä, oli valmis yhdistämään kohtalonsa Maslovan kanssa, niin ei Nehljudofin uhri siis ollutkaan mitään erikoisen merkillistä. Oli siinä myöskin ehkä tavallisen mustasukkaisuudenkin tunnetta: hän oli niin tottunut Katjushan rakkauteen häntä kohtaan, ettei voinut ajatellakaan Katjushan voivan rakastua toiseen. Oli siinä myöskin paha mieli kerran omaksumansa suunnitelman kukistumisesta, jonka mukaan hänen piti elää Katjushan rinnalla niin kauan kuin tämä kärsi rangaistustaan. Jos Katjusha meni naimisiin Simonsonin kanssa, niin ei Nehljudofin läsnäolo enää ollut tarpeen, ja hänen piti muodostaa itselleen uusi elämän suunnitelma.

Ei hän vielä ehtinyt tunteissansa täysin selvitä, kuin avatusta ovesta remahti yltynyt vankien melu (heillä oli tällä kertaa jotakin erikoista), ja huoneeseen tuli Katjusha.

Hän tuli nopeasti Nehljudofin luo.

--Maria Pavlovna lähetti minut,--sanoi hän pysähtyen ihan Nehljudofin viereen.

--Niin, minulla olisi vähän puhumista. Istukaahan. Vladimir Ivanovitsh on puhunut minun kanssani.

Katjusha istahti, pani kätensä polvilleen ja näytti ihan rauhalliselta, mutta heti kun Nehljudof oli vaan maininnut Simonsonin nimen, hän sävähti tulipunaiseksi.

--Mitäs hän sitten puhui teille?--kysyi Katjusha.

--Hän sanoi tahtovansa mennä naimisiin teidän kanssanne.

Katjushan kasvot yhtäkkiä rypistyivät ilmaisten tuskaa; hän ei sanonut mitään, vaan loi ainoastaan katseensa alas.

--Simonson pyysi minun suostumustani tai neuvoani. Minä sanoin, että kaikki riippuu teistä,--että teidän on itsenne päätettävä.

--Voi, mitä tuo nyt on? Mitä varten?--sanoi Katjusha ja katsahti Nehljudofiin tuolla omituisella vähän vinolla katseellaan, joka oli aina hyvin voimakkaasti vaikuttanut Nehljudofiin. Muutamia sekuntia he äänettöminä katsoivat toisiansa silmiin, ja tämä katse sanoi paljon sekä toiselle että toiselle.

--Teidän täytyy päättää,--toisti Nehljudof.

--Mitä minulla on päättämistä?--sanoi hän.

--Kaikki on aikaa sitten päätetty.

--Ei, vaan teidän täytyy päättää otatteko vastaan Simonsonin tarjouksen,--sanoi Nehljudof.

--Eihän minusta, pakkotyöhön tuomitusta ole vaimoksi. Miksi minä pilaisin elämän vielä häneltäkin?--sanoi hän pahoilla mielin.

--Niin, mutta jos onnistuisi niin että tulisi armahdus?--sanoi Nehljudof.

--Voi, jättäkää minut. Ei ole enää mitään puhumista,--sanoi hän, nousi ja meni kopista.

XVIII.

Kun Nehljudof palasi Katjushan perässä miespuolisten koppiin, olivat siellä kaikki hyvin kiihoittuneina. Nabatof, joka aina liikkui kaikkialla, joka oli kaikkien kanssa tekemisissä ja otti kaikesta selkoa, oli tuonut kummastuttavan sanoman. Hän oli löytänyt seinän rakoon pistetyn paperilapun, jonka oli kirjoittanut Petlin niminen, pakkotyöhön tuomittu vallankumouksellinen. Kaikki olivat luulleet, että Petlin oli jo aikoja sitten määräpaikassa, ja nyt tuli ihan odottamatta ilmi, että hän oli vasta ikään kulkenut tätä samaa tietä yksin tavallisten rikoksentekijäin kanssa.

»17 p. Elokuuta», oli loppuun kirjoitettu, »lähetettiin minut yksin rikoksellisten kanssa. Nevjerof oli minun mukanani ja hirttäytyi Kasaanissa, hulluinhuoneessa. Minä olen terve ja virkeä ja toivon kaikkea hyvää».

Kaikki keskustelivat Petlinin asiasta ja Nevjerofin itsemurhan syystä. Mutta Kryiltsof oli vaiti, ja miettiväisen näköisenä, pysähtynein, kiiltävin silmin katsoi eteensä.

--Mieheni on minulle kertonut, että Nevjerof oli nähnyt näkyjä jo Petropavlovskin linnassa,--sanoi Rantseva.

--Niin, hän on niitä runoilijoita, fantasteja, semmoiset ihmiset eivät kestä yksinäisyyttä,--sanoi Novodvorof,--minä kun jouduin yksinäiskoppiin, en päästänyt mielikuvitusta ollenkaan valloilleen, vaan mitä järkiperäisimmällä tavalla järjestin aikani. Senpätähden aina kestinkin mainiosti.

--Mitä siinä on kestämistä? Minä olin usein päinvastoin suorastaan iloinen, kun jouduin kiinni,--sanoi Nabatof reippaalla äänellä, nähtävästi haluten lieventää mielialan raskautta;--vapaana ollessa kaikki pelottaa: pelottaa että itse joutuu kiini, että saattaa toiset vaaraan, että yhteinen asia kärsii; mutta kun otetaan kiinni, niin loppuu kaikki edesvastaus: saa levähtää. Ei muuta kuin istuu ja polttelee.

--Tunsitko häntä lähemmin?--kysyi Maria Pavlovna, levottomasti katsahdellen Kryiltsofin äkkiä muuttunutta ja jäykistynyttä muotoa.

--Nevjerofko fantasti?--alkoi Kryiltsof äkkiä puhua, hengästyneenä, aivan kuin olisi kauan huutanut tai laulanut,--Nevjerof oli semmoinen ihminen, joita ei tämä matoinen maailma monta synnytäkään. Niin ... hän oli kokonansa kristallista, niin että hänen läpitsensä saattoi nähdä. Niin ... puhumattakaan valehtelemisesta,--hän ei voinut ollenkaan teeskennellä. Hän ei ollut ainoastaan hienonahkainen, vaan oli ihan kuin puhtaaksi nypitty, kaikki hermot maalla. Niin ... monipuolinen, rikas luonne, ei mikään tuommoinen... No, mitä siitä puhuukaan!...--Kryiltsof oli vähän aikaa vaiti.--Me tässä riitelemme, mikä on parempi,--sanoi hän vihaisen näköisenä,--ensinkö sivistää kansaa ja sitten muuttaa elämän muodot, vai ensinkö muuttaa elämän muodot, ja sitten--kuinka muka on taisteleminen: hiljaisellako opin levittämisellä, vaiko terroorilla? Riitelemme, niin. Mutta _nuo_ ne eivät riitele, ne tietävät asiansa, heille on ihan yhdentekevä, hukkuuko vaiko ei huku kymmeniä satoja ihmisiä, ja vielä mimmoisia ihmisiä. Päinvastoin he tahtovat, että juuri parhaimmat hukkuisivat. Niin, Hertzen sanoo, että kun dekabristit toimitettiin elävien joukosta, niin yleinen siveyden kanta aleni. Kuinka muuten voi ollakkaan! Sitten toimitettiin itse Hertzen pois ja hänen hengenheimolaisensa. Nyt Nevjerofit...

--Ei ne kaikkia saa häviämään,--sanoi Nabatof reippaalla äänellään.--Aina niitä jää siksi että pääsevät leviämään.

--Eikä jääkkään, jos me rupeemme säälimään _noita_.--sanoi Kryiltsof korottaen ääntänsä ja antamatta itseään keskeyttää.--Anna minulle paperossi.

--Mutta eihän sinun pitäisi polttaa,--sanoi Maria Pavlovna,--ole nyt niin hyvä äläkä polta.

--Anna minun olla,--sanoi hän vihaisesti ja sytytti paperossin, mutta kohta rupesi rykimään; häntä alkoi yököttää niinkuin oksentaessa. Sylettyään kyllikseen hän jatkoi:

--Ihan toisin meidän olisi pitänyt menetellä, ihan toisin. Ei jaaritella, yhtyä vaan kaikki ... ja hävittää heidät.

--Mutta ovathan hekin ihmisiä,--sanoi Nehljudof.

--Eivät, ne eivät ole mitään ihmisiä, jotka voivat tehdä sitä mitä he tekevät... Ei, kehutaan että on keksitty pommia ja ilmapalloja. Niin, pitäisipä nyt nousta ilmapallossa ja sirotella alas pommeja kuin lutikkojen päälle, kunnes kuolevat sukupuuttoon... Niin juuri. Sen tähden että...--oli hän vielä alkamassa, mutta ihan punaisena rupesi jälleen yskimään ja veri syöksähti hänen suustaan.

Nabatof juoksi hakemaan lunta. Maria Pavlovna sai esiin valerianatippoja ja koetti tarjota hänelle, mutta hän, silmät ummessa, torjui häntä luotaan valkoisella laihtuneella kädellään ja hengitti raskaasti ja tiheään. Kun lumi ja kylmä vesi olivat vähän rauhoittaneet häntä ja hänet oli saatu yölevolle, jätti Nehljudof kaikille hyvästi ja meni ulko-ovelle yhdessä aliupseerin kanssa, joka oli tullut häntä hakemaan ja jo kauan odottanut häntä.

Vangit olivat nyt jo vaienneet ja enimmät nukkuivat. Vaikka kopeissa makasi ihmisiä sekä lavitsoilla että lavitsain alla ja välillä, eivät he kaikki voineet saada sijaa, vaan osa makasi käytävän permannolla, peitettyinä märkiin mekkoihinsa, päät säkkien päällä. Koppien ovista ja käytävissä kuului kuorsaamista, voivotuksia ja unissapuhumista. Joka paikassa näkyi ihmisröykkiöitä mekkojen alla. Ainoastaan naimattomien vankien kopissa valvoi muutamia miehiä, jotka istuivat nurkassa kynttiläpätkän ääressä, minkä he sammuttivat nähtyään sotamiehen, ja sitten käytävässä eräs ukko lampun alla; hän istui paljaana ja poimi eläviä paidastaan. Valtiollisten vankien kopissa oleva pilaantunut ilma tuntui puhtaalta verrattuna täällä olevaan haisevaan ja ummehtuneeseen ilmaan. Savuava lamppu näytti tuikkivan kuin sumun läpi, ja oli vaikea hengittää. Päästäkseen käytävää myöten eteenpäin, astumatta jalalle tai satuttamatta ketään nukkuvista, piti edeltäpäin hakea itselleen tyhjä paikka ja, pantuaan siihen toisen jalkansa, hakea paikka taas seuraavalle askeleelle. Kolme henkeä, jotka eivät nähtävästi olleet löytäneet sijaa käytävässä, olivat asettuneet etehiseen juuri sen haisevan ja liitteistään vuotavan likavesikorvon luo. Yksi näistä ihmisistä oli heikkomielinen äijä, jota Nehljudof oli usein matkalla nähnyt. Toinen oli noin kymmenvuotias poika; hän makasi kahden vangin välissä ja käsi päänsä alla nukkui toisen vangin jalan päällä.

Tultuaan ulos portista Nehljudof pysähtyi ja hänen piti rintaansa levittäen vetää keuhkoihinsa kauan ja nopeasti pakkasilmaa.

XIX.

Ulkona oli taivas tähdessä. Palattuaan jo jäätynyttä ja vaan muutamin paikoin enää läpäsevää likaa myöten kestikievariinsa, Nehljudof koputti pimeään ikkunaan, ja leveäharteinen paljasjalkainen työmies avasi hänelle oven päästäen hänet eteiseen. Eteisestä oikealle kuului renkien tuvasta ajurien kovaa kuorsaamista; oven edestä pihan puolelta kuului kuinka suuri joukko hevosia narskutti kauroja. Vasemmalla oli ovi vierashuoneeseen. Vierashuoneessa oli käryä ja hienhajua, ja väliaitauksen takaa kuului tasainen kuorsaaminen vahvoista keuhkoista, nurkassa paloi punaisen lasin takana pieni yölamppu jumalankuvan edessä. Nehljudof riisuutui, levitti vaippansa vaksivaatteella vuoratun sohvan yli, asetti siihen nahkatyynynsä ja pani pitkäkseen, muistellen mitä kaikkea hän oli tänäpäivänä nähnyt ja kuullut. Kaikesta siitä, mitä Nehljudof oli saanut nähdä, tuntui hänestä hirveimmältä se poika, joka makasi korvosta vuotavan lian päällä ja oli pannut päänsä vangin jalalle.

Vaikka Nehljudofin tämäniltainen keskustelu Simonsonin ja Katjushan kanssa oli niin odottamaton ja merkillinen, Nehljudof ei pysähtynyt sitä miettimään: hänen suhteensa siihen oli liian monimutkainen ja vielä epämääräinenkin, ja sentähden hän karkoitti luotaan nuo ajatukset. Mutta sitä elävämmin tulivat hänen eteensä nuo onnettomat pilaantuneessa ilmassa ja haisevassa liassa nukkuvat ihmiset, ja erittäinkin tuo viattoman näköinen poika, joka nukkui pakkotyöläisen jalan päällä. Se näky ei mennyt hänen mielestään.

Toista on tietää, että jossain kaukana jotkin ihmiset kiduttavat toisia, saattaen heitä kaikenlaisen turmeluksen alaisiksi, toimittaen heille alennuksia ja kärsimyksiä, ja ihan toista on kolmen kuukauden aikana yhtä mittaa itse nähdä kuinka toiset ihmiset turmelevat ja kiduttavat toisia. Ja Nehljudof sen nyt näki. Näiden kuukausien ajalla hän oli enemmän kuin yhden kerran kysynyt itseltään: »olenko minä hullu, että näen sitä mitä eivät muut näe, vai ovatko hulluja ne, jotka saavat aikaan sitä mitä minä näen?» Mutta ihmiset (ja niitä oli paljon) tekivät sitä, mikä häntä niin kummastutti ja kauhistutti, niin rauhallisina ja vakuutettuina siitä, että täyttivät velvollisuuttansa ja vielä päälliseksi että olivat hyvin tärkeässä ja hyödyllisessä toimessa,-- että oli vaikea pitää kaikkia näitä ihmisiä hulluina; itseänsä taas hän ei voinut pitää hulluna, koska hän oli tietoinen oman ajatuksensa selvyydestä. Ja sentähden hän oli aina kummallisessa ristiriitaisuudessa.