Part 6

Chapter 6 2,900 words Public domain Markdown

Se, mitä Nehljudof oli näinä kolmena kuukautena nähnyt, esiintyi hänelle seuraavassa valossa: kaikista vapaudessa elävistä ihmisistä otettiin tuomioistuimen ja hallinnon toimesta erikseen kaikkein etevimmät, tulisimmat, elävimmät, lahjakkaimmat ja voimakkaimmat, semmoiset, jotka olivat muita vähemmän viekkaat ja varovaiset, ja nämä ihmiset, jotka eivät suinkaan olleet syyllisemmät tai yhteiskunnalle vaarallisemmat kuin ne, jotka jäivät vapauteen, teljettiin ensiksikin vankiloihin, majoituspaikkoihin, kuritushuoneihin, missä sitten kuukausittain ja vuosittain ylläpidettiin täydellisessä työttömyydessä, toimeentulonsa puolesta turvattuina ja erillään luonnosta, perheestä, työstä, s.o. ulkopuolella kaikkia luonnollisen ja siveellisen ihmiselämän olosuhteita. Ensiksikin se. Toiseksi, näitä, ihmisiä saatettiin näissä laitoksissa kaikenlaisten tarpeettomien alennusten alaisiksi--kahlittiin, pää ajeltiin, puetettiin häpeälliseen pukuun, s.o. heiltä riistettiin se päävaikutin, joka on omansa johtamaan heikkoja ihmisiä hyvään elämään: huolenpito toisten ihmisten arvostelusta, häveliäisyys, inhimillisen arvon tunto. Kolmanneksi, ollen alituisesti hengenvaaran alaisina,--puhumatta nyt semmoisista poikkeustapauksista kuin auringonpistoista, haaksirikoista, tulipaloista, alituisista tarttuvista vankilataudeista, pahoinpitelemisistä, tappeluista,--nämät ihmiset olivat aina siinä asemassa, jossa kaikkein parhainkin ja siveellisin ihminen, puolustaakseen omaa itseään, tekee ja antaa anteeksi toisten tekemiä mitä kauheimpia ja julmimpia tekoja. Neljänneksi, nämät ihmiset yhdistettiin pakollisesti elämän erikoisesti pilaamien (ja erittäin juuri tämän laitoksen pilaamien) irstailijain, murhaajain ja pahantekijäin kanssa, jotka vaikuttivat niinkuin hapatus taikinaan kaikkiin niihin ihmisiin, jotka eivät vielä olleet mainituilla keinoilla saatu täydellisesti pilatuiksi. Ja vihdoin viidenneksi, kaikenlaisilla epäinhimillisillä teoilla, lasten, vaimojen ja ukkojen kiduttamisella, lyönneillä, vitsoilla ja raipoilla, palkitsemalla niitä, jotka saivat elävänä tai kuolleena kiinni karkurin, eroittamalla miehiä vaimoistaan ja yhdistämällä yhteiselantoon vieraita vaimoja vieraiden miesten kanssa, ampumisilla, hirttämisillä, opetettiin näille ihmisille mitä vaikuttavimmin, että hallitus ei kiellä kaikkea mahdollista väkivaltaa, julmuutta ja eläimellisyyttä, vaan nimenomaan antaa siihen suostumuksensa, kun se on sille edullista, ja siis tuo kaikki oli sitä enemmän luvallista niille, jotka olivat vankeudessa, puutteessa ja kärsimyksissä.

Ne olivat aivan kuin tahallaan keksittyjä laitoksia semmoisen äärimmilleen paksunnetun epäsiveellisyyden ja pahantekeväisyyden saavuttamiseksi, jota ei olisi millään muulla tavalla eikä missään muissa oloissa voitu aikaansaada, tarkoituksessa sitten levittää tätä paksunnettua pahuutta ja irstautta mitä laajimmalle koko kansan keskuuteen. »Aivan kuin olisi annettu tehtäväksi löytää paras ja luotettavin keino, millä voi turmella suurimman joukon ihmisiä», ajatteli Nehljudof syventyessään siihen, mitä vankiloissa ja majoituspaikoissa tapahtui. Sadat tuhannet ihmiset saatettiin vuosittain äärimmäiseen turmelukseen, ja kun ne olivat täysin turmeltuneet, laskettiin vapaiksi, jotta he olisivat koko kansan keskuuteen levittäneet samaa vankiloissa omistamaansa turmelusta.

Tjumenskin, Jekaterinburgin ja Tomskin vankiloissa sekä myöskin majoituspaikoissa oli Nehljudof nähnyt, kuinka tämä yhteiskunnan itsellensä asettama tarkoitusperä menestyksellä saavutettiin. Yksinkertaiset, tavalliset ihmiset, joilla oli venäläisessä ykteiskunnallisessa, talonpoikaisessa, kristillisessä elämässä tavattavat siveyskäsitteet, luopuivat näistä käsitteistään ja omistivat uusia vankilan siveyskäsitteitä, joiden mukaan kaikki haukkuminen, väkivalta ihmispersonaa vastaan, jopa sen mitättömäksi tekeminenkin, oli luvallista milloin oli edullista. Ihmiset, jotka olivat jonkun aikaa jo eläneet vankilassa, kokivat koko olennossaan, että päättäen siitä, mitä heille tapahtui, kaikki nuo siveelliset lait, jotka vaativat kunnioittamaan ja rakastamaan lähimmäistä ja joista sekä kirkolliset että maalliset opettajat saarnasivat, olivat todellisuudessa kumotut ja ettei sen vuoksi heidänkään ollut syytä niitä noudattaa. Nehljudof huomasi sen kaikista hänelle tutuista vangeista: Fjodorofista, Makarista, jopa Tarasistakin, joka, vietettyään pari kuukautta Siperian matkalla, hämmästytti Nehljudofia arvostelujensa epäsiveydellä. Matkalla Nehljudof sai kuulla, kuinka kulkurit pakenevat metsiin, viettelevät mukanaan jonkun toverin, tappavat sen ja syövät sen lihaa. Hän näki omin silmin ihmisen, jota siitä syytettiin ja joka tunnusti rikoksensa. Ja kauheinta oli että semmoiset tapaukset eivät olleet mitään harvinaisuuksia, vaan uudistuivat alituisesti.

Ainoastaan erityisesti kehittämällä rikosmieltä, niinkuin tehtiin näissä laitoksissa, oli mahdollista saattaa venäläinen ihminen siihen tilaan, jossa hän oli kulkurina ja jommoisena hän oli toteuttanut Nieztschen uusimman opin: piti kaikkea mahdollisena eikä mitään kiellettynä, ja levitti tätä oppia ensin vankien ja sitten koko kansan keskuuteen.

Ainoa, millä tätä kaikkea selitettiin oli se, että rangaistuksen tarkoitus on suojelu, peloitus, parantaminen ja lainmukainen kosto, niinkuin kirjoissa kirjoitettiin. Mutta todellisuudessa ei näkynyt jälkiäkään ensimäisestä, ei toisesta, ei kolmannesta eikä neljännestä. Estämisen asemesta rikokset vaan levisivät. Peloittamisen asemesta päinvastoin yllytettiin rikoksiin, niin että useat pahantekijöistä, kuten kulkurit, vartavasten pyrkivät vankiloihin. Parantamisen asemesta järkiperäisesti opastettiin kaikkiin paheisiin. Ja koston tarve ei tullut virallisten rangaistusten kautta suinkaan lievennetyksi, vaan päinvastoin kasvatetuksi kansassa, missä sitä ennestään ei edes ollutkaan.

»Niin miksi he siis menettelevät noin?» kyseli Nehljudof itseltään eikä löytänyt vastausta.

Ja enin kummastuttavaa oli, ettei tätä tehty vahingosta tai ymmärtämättömyydestä, tai sattumalta, vaan alituisesti, satojen vuosien kuluessa, ainoastaan sillä eroituksella, että ennen särjettiin nenä ja leikattiin korvat, mutta nyt pidettiin kahleissa ja kuljetettiin höyryllä hevoskyydin asemesta.

Selittää asiaa niin, että se mikä häntä kauhistutti, oli muka vaan seuraus, kuten vankilan virkamiehet sanoivat: vankilain ja siirtolain puutteellisuudesta, ja että siis kaikki oli parannettavissa, kunhan vaan uudenaikaiset vankilarakennukset saadaan toimeen,--se ei tyydyttänyt Nehljudofia, koska hän tunsi, että mikä häntä kauhistutti, ei ollut seuraus enemmän tai vähemmän täydellisistä vankilalaitoksista. Hän oli lukenut parannetuista vankiloista, joissa oli pantu käytäntöön sähkökellot ja Tardesin suosittamat sähkömestaukset, mutta nuo parannetut väkivallan keinot vielä enemmän kauhistuttivat häntä.

Nehljudofia kauhistutti etupäässä se, että oikeuksissa ja ministeriöissä istui ihmisiä, jotka nauttivat suurta, kansalta koottua palkkaa siitä, että he lakikirjojen mukaan, joita olivat kirjoittaneet samallaiset virkamiehet samoissa tarkoituksissa, sovittelivat eri pykäliin niiden ihmisten tekoja, jotka olivat rikkoneet heidän kirjoittamiaan lakeja vastaan, ja näiden pykälien mukaan lähettivät ihmisiä jonnekin semmoiseen paikkaan, missä heitä ei enää näkynyt ja missä nämä ihmiset julmien, raaistuneiden tirehtörien, vartijain, vartiosotaväen vallanalaisina miljoonittain kukistuivat henkisesti ja ruumiillisesti.

Opittuaan lähemmin tuntemaan vankilat ja majoituspaikat Nehljudof näki, että kaikki ne paheet, jotka kehittyivät vankien keskuudessa, juoppous, pelaaminen, julmuus ja kaikki ne hirvittävät rikokset, joita vankilassa tehtiin, jopa itse ihmissyöminenkin--eivät olleet satunnaisuuksia tai perinnöllisen alentumistilan ilmiöitä, esimerkkiä rikoksellisesta tyypistä, raajarikkoisuudesta, kuten tylsäpäiset tiedemiehet, hallitusten mieliksi selittävät, vaan se on ehdoton seuraus siitä käsittämättömästä harhaluulosta, että ihmiset voivat rangaista toisiaan. Nehljudof näki, että ihmissyöminen ei alkanut metsissä, vaan ministeriöissä, komiteoissa ja departementeissa, mutta ainoastaan päättyi metsissä; että hänen lankonsa esimerkiksi ja kaikki muutkin laki- ja virkamiehet, alkaen oikeuden palvelijasta ministeriin asti, eivät vähintäkään välittäneet oikeudenmukaisuudesta taikka kansan edusta, mistä he puhuivat, vaan että kaikille oli tarpeen ainoastaan ne ruplat, joita maksettiin siitä, että he tekivät kaikkea sitä, mistä tuo turmelus ja nuo kärsimykset olivat seurauksina. Tämä oli päivän selvää.

»Tapahtuiko nyt tämäkin kaikki ainoastaan ymmärtämättömyydestä? Kuinka voisi tehdä niin, että kaikille noille virkamiehille turvattaisiin heidän palkkansa, jopa annettaisiin palkintokin siitä, että he vaan olisivat tekemättä sitä, mitä he tekivät,»--ajatteli Nehljudof. Ja näihin ajatuksiin hän kukon toisen laulun jälkeen, huolimatta kirpuista, jotka hänen liikahtaessaan suihkuna pärskyilivät hänen ympärillään, sikeästi nukkui.

XX.

Kun Nehljudof heräsi, olivat ajurit jo kauan sitten lähteneet liikkeelle, emäntä oli juonut teetä ja pyyhkien liinalla hikistä, lihavaa kaulaansa tuli sanomaan, että sotamies oli tuonut kirjelapun. Lappu oli Maria Pavlovnalta. Tämä kirjoitti, että Kryiltsofin taudinkohtaus on totisempaa laatua kuin he olivat luulleet. »Me yhteen aikaan aijoimme pysäyttää hänet ja jäädä hänen luokseen, mutta sitä ei sallittu ja me nyt viemme hänet mukanamme, mutta pelkäämme pahinta. Koettakaa järjestää kaupungissa niin, että jos hänet jätetään, joku meistä jätetään hänelle toveriksi. Jos sitä varten on tarpeen, että minä menen hänen kanssaan naimisiin, niin minä tietysti olen valmis.»

Nehljudof lähetti rengin asemalle hevosia hakemaan ja alkoi kiireimmän kautta koota kamssujaan. Hän ei vielä ollut juonut toista lasiaan loppuun kuin postihevoset kulkusia helistellen ja pyörien rämistessä jäätyneellä lialla ihan kuin kivi kadulla, ajoivat portaiden eteen. Maksettuaan lihavakaulaiselle emännälle, Nehljudof läksi kiiruisasti ulos ja istui vankkureihin sekä käski ajaa niin pian kun mahdollista, että saavuttaisi joukkokunnan. Kujatien porttien takana hän vähän matkan perästä todella saavuttikin säkeillä ja sairailla täytetyt rattaat, jotka kolisivat jäätyneellä röykkyläisellä tiellä (upseeria ei näkynyt, hän oli ajanut edelle). Sotamiehet olivat nähtävästi juovuksissa ja iloisesti haastellen kulkivat takana ja tiepuolessa. Rattaita oli paljon. Etummaisissa istui ahtaasti litistettyinä, kuusi henkeä jokaisessa, käymään kykenemättömiä vankia, takimmaisessa kolmessa vankkurissa ajoivat, kolme kussakin, valtiolliset. Viimeisessä istuivat Novodvorof, Grabets ja Kondratjef, toisessa Rantseva, Nabatof ja se heikko luunsärkyä sairastava nainen, jolle Maria Pavlovna oli luovuttanut sijansa. Kolmannessa heinien ja tyynyjen päällä makasi Kryiltsof. Hänen vieressään istui Maria Pavlovna. Nehljudof käski kyytimiehen pysäyttämään Kryiltsofin kohdalle ja meni tämän luo. Juopunut sotamies huitoi Nehljudofille kädellään; mutta Nehljudof ei välittänyt siitä, vaan meni vankkurin luo ja pidellen sen laidasta kulki sen rinnalla. Kryiltsofin pään ympärille oli kääritty lämmin vaippa ja suun eteen oli sidottu liina. Hän näytti entistä laihemmalta ja kalpeammalta. Hänen ihanat silmänsä näyttivät erittäin suurilta ja kiiltäviltä. Heikosti täristen tien epätasaisuuksien vuoksi hän hellittämättä katsoi Nehljudofiin, ja kun tämä kysyi hänen terveyttään, ainoastaan pani silmänsä kiinni ja vihasesti pudisti päätään. Hän näytti tarvitsevansa kaiken tarmonsa kestääkseen rattaiden tärinää. Maria Pavlovna istui toisella puolella rattaita. He vaihtoivat Nehljudofin kanssa merkitsevän katseen, jolla Maria Pavlovna ilmaisi koko levottomuutensa Kryiltsofin tilan johdosta, ja rupesi sitten heti puhumaan iloisella äänellä:

--Häpesipä upseeri sentään,--sanoi hän huutamalla, että Nehljudof eroittaisi sanat rattaiden räminän vuoksi.--Vihdoinkin otettiin käsiraudat pois. Nyt hän kantaa itse tyttöä, ja heidän kanssaan kulkee Katja ja Simonson, ja minun sijastani Vera.

Kryiltsof sanoi jotain, jota ei saattanut kuulla, osoittaen Maria Pavlovnaan, ja rypistäen silmiänsä, nähtävästi pidättäen yskää, pudisti päätänsä. Nehljudof lähensi päänsä kuullakseen. Silloin Kryiltsof selvitti suunsa vaatteen alta ja kuiskasi:

--Nyt on paljon parempi. Kunhan ei vaan vilustuisi.

Nehljudof nyykäytti myöntävästi päätänsä ja katsahti Maria Pavlovnaan.

--Kuinka nyt on käynyt kolmen kappaleen probleemin?--kuiskasi vielä Kryiltsof ja vaivaloisesti hymyili. Ratkaisu on vaikea, tiedämmä?

Nehljudof ei ymmärtänyt, mutta Maria Pavlovna selitti hänelle, että se oli kuuluisa matemaatillinen probleemi kolmen kappaleen keskinäisen suhteen määräämisestä: auringon, kuun, ja maan, ja että Kryiltsof oli pilalla keksinyt tämän vertauksen Nehljudofin, Katjushan ja Simonsonin suhteista toisiinsa. Kryiltsof nyykäytti päätään osoitukseksi, että Maria Pavlovna oli käsittänyt oikein hänen pilansa.

--Ei ratkaisu riipu minusta,--sanoi Nehljudof.

--Saitteko kirjeeni, teettekö mitä pyysin?--kysyi Maria Pavlovna.

--Tietysti,--sanoi Nehljudof, ja huomattuaan, ettei Kryiltsof ollut tyytyväinen, meni rattaittensa luo, kapusi ylös ja pidellen molemmista laidoista, rattaiden täristessä epätasaisella tiellä, alkoi sivuuttaa virstan pituudelle hajaantunutta harmaamekkoisten, jalkarautaisten ja parittain kahlittujen vankien jonoa. Toisella puolella tietä Nehljudof tunsi Katjushan sinisen huivin, Vera Jefremovnan mustan palttoon ja Simonsonin takin ja kudotun lakin, valkoiset villasukat, jotka olivat sandaalien tavoin remmillä sidotut. Tämä kulki naisten rinnalla ja selitteli jotain kiivaasti.

Nähtyään Nehljudofin, naiset nyökkäsivät hänelle päätään, mutta Simonson nosti juhlallisesti lakkia. Nehljudofilla ei ollut mitään puhumista ja hän ajoi pysähtymättä heidän ohitseen. Päästyään jälleen oikealle tielle kyytimies lisäsi vielä vauhtia, mutta hänen oli yhtämittaa syrjäytyminen tieltä, päästäkseen edelläajavien ja vastaan tulevien kuormien ohi.

Syviin raiteihin kulunut tie kierteli tummassa havumetsässä, jossa siellä täällä molemmin puolin tietä helkkyi keltaiset hiekan kirjavat koivun lehdet, joista osa ei ollut vielä pudonnut. Puolimatkasta metsä loppui, ja syrjiltä avautui peltoja, loisti luostarin kultaisia ristejä ja kirkon kupuja. Päivä seestyi kokonaan, pilvet hajosivat, aurinko nousi metsää ylemmäksi, ja lätäköt, kirkkojen kuvut ja ristit välkkyivät kirkkaasti auringon paisteessa. Edessä oikealla, kaukaisessa etäisyydessä siinti vuorijono. Hevoset ajoivat esikaupungin suureen kylään. Kyläkatu oli täynnänsä kansaa--sekä venäläisiä että muukalaisia kummallisissa lakeissaan ja mekoissaan. Humalaisia ja selväpäisiä, miehiä ja vaimoja kiehui puotien, ravintolain, kapakkain ja kuormien ympärillä. Alkoi tuntua kaupungin läheisyys.

Napauttaen oikeanpuolista sivuhevosta ja istuutuen pukille syrjittäin, niin että ohjat tulivat oikealle puolelle, kyytimies, nähtävästi mahtia näyttääkseen, ajoi suurta katua myöten ja vauhtia vähentämättä tuli virran partaalle, jonka yli oli mentävä lautalla. Lautta oli virran keskellä, tulossa toiselta puolelta. Tällä puolella odotteli parikymmentä kuormaa. Nehljudofin ei tarvinnut odottaa kauan. Päästyään kauas vasten virtaa lautta tuli nopean veden ajamana pian laiturin eteen.

Pitkät, leveäharteiset, jäntehikkäät ja harvapuheiset lauttamiehet puoliturkeissaan ja pitkävartisissa saappaissaan heittivät sukkelasti ja tottuneesti köysipaulat rantapaaluihin, ja nostaen syrjälle sulkuriu'ut päästivät lautalta kuormat rannalle ja alkoivat täyttää lauttaa uusilla kuormilla, asettaen vauhkoiset hevoset vieri viereen. Kovaa vauhtia juoksevan leveän joen vesi tärskyi lautan reunoja vastaan pinnistäen köysiä. Kun lautta oli ahdettu täyteen ja Nehljudofin rattaat ja valjaista päästetyt hevoset pantu seisomaan tungokseen toiselle reunalle, asettivat lauttamiehet sulkuriu'ut jälleen paikoilleen, ottamatta korviinsa rannalle jääneiden pyyntöjä päästä mukaan, irroittivat paulat ja läksivät liikkeelle. Lautalla oli hiljaa, kuului ainoastaan lauttamiesten askeleita ja liikahtelevien hevosten kavioiden töminää.

XXI.

Nehljudof seisoi lautan reunalla katsellen leveää nopeaa virtaa. Hänen ajatuksiinsa tuli milloin vihamielisyydessä kuolevan Kryiltsofin rattailla tärisevä pää, milloin tuo reippaasti tien viertä kulkevan Katjushan kuva hänen astellessa Simonsonin kanssa. Toinen näistä vaikutuksista--kuolemaan valmistumaton Kryiltsof--oli raskas ja surullinen. Mutta toinen vaikutus--reipas Katjusha, joka oli saavuttanut semmoisen ihmisen kuin Simonsonin rakkauden, ja joka oli nyt tullut varmalle ja oikealle hyvän tielle,--sen olisi pitänyt ilahuttaa Nehljudofia, mutta sekin oli Nehljudofista raskas, eikä hän voinut tästä raskaudesta päästä.

Kaupungista kuului vettä myöten suuren vaskisen kirkon kellon kumajava ääni. Nehljudofin vieressä seisova kyytimies ja kaikki kuorma-ajurit paljastivat toinen toisensa jälkeen päänsä ja tekivät ristinmerkkiä. Mutta lähimpänä häntä, kaidepuiden luona seisova lyhyenläntä, pörröpäinen äijän kanttura, jota Nehljudof ei aluksi huomannutkaan, ei tehnyt ristinmerkkiä, vaan nosti päänsä ja alkoi tuijottaa Nehljudofiin. Tämä äijä oli puettu paikattuun takkiin, sarkahousuihin ja kuluneihin, niinikään paikattuihin saappaisiin. Selässä hänellä oli pieni kontti, päässä korkea kulunut karvalakki.

--Miks'et sinä äijä paha rukoile?--sanoi Nehljudofin kyytimies pantuaan lakin jälleen päähänsä,--vai etkö ole kristitty?

--Ketä pitäisi rukoilla?--sanoi pörröpäinen ukko päättävästi ja varmasti.

--Kaiketi jumalaa,--sanoi kyytimies ivallisesti.

--Näytä sinä se minulle,--se jumala!

Ukon kasvojen ilmeessä oli jotakin niin totista ja lujaa, että kyytimies tunsi olevansa tekemisissä voimakkaan ihmisen kanssa, ja hiukan hämmentyi, sitä kuitenkaan osoittamatta, ja ettei jäisi vastausta vaille ja siten häpäisisi itseään kuuntelevan yleisön edessä, vastata toksautti:

--Missäkö? Taivaassa kaiketikin.

--Oletko sinä siellä ollut?--

--Olen tai en ole, kaikkihan tietävät, että jumalaa pitää rukoilla.

--Jumalaa ei ole kukaan missään nähnyt. Ainokainen poika, joka on isän helmassa, hän ilmoitti,--sanoi äijä ankaran näköisenä ja yhtä nopeasti.

--Sinäpä taidatkin olla pakana. Rukoilet tyhjään ilmaan,--sanoi kyytimies, pujottaen piiskansa vyön alle ja korjaten hevosensa länkiä.

Joku naurahti.

--Mitä uskoa sinä vaari kulta oletkaan?--kysyi vanhanpuolinen mies, joka kuormineen seisoi lautan laidalla.

--Ei minulla ole mitään uskoa. Sillä minä en usko kehenkään, paitsi itseeni,--vastasi äijä vanhalla tavallaan.

--Miten sitä itseensä uskoo?--sanoi Nehljudof ottaen osaa keskusteluun.--Voihan erehtyä.

--Ei ikipäivinä,--sanoi ukko varmasti, pudistaen päätänsä.

--Miksi sitten olisi eri uskoja?--kysyi Nehljudof.

--Siksipä juuri onkin eri uskoja, että ihmisiä uskotaan, mutta itseä ei uskota. Minäkin uskoin ennen ihmisiä ja harhailin jumala tiesi missä; niin pahasti sekaannuin, etten tahtonut selville päästäkkään. Starovertsejä, uususkolaisia, irvinkiläisiä, hihhuleja, paptisteja, papittomia, molokaaneja, kuohitsijoita, ja kuka ne kaikki luettelee. Jokainen lahko vaan itseänsä kehuu. Siksipä ovat kaikki menneetkin hajalle kuin sokeat palikat. Uskoja on monta, mutta henki on yksi. Sinussa, ja minussa, ja hänessä. Siispä jokainen uskokoon omaa henkeänsä, ja niin tulevat kaikki yhdistetyiksi. Jokainen pitäköön kiinni omasta itsestään, ja kaikki tulevat yhdeksi.

Äijä puhui kovalla äänellä ja vilkkui ympärilleen niinkuin olisi toivonut, että mahdollisimman suuri ihmisjoukko olisi hänet kuullut.

--Jokos te olette kauan näin uskonut?--kysyi häneltä Nehljudof.

--Minäkö? Jo siitä on aikaa. Jo kaksikymmentäkolme vuotta he ovat minua vainonneet.

--Kuinka niin, vainonneet?

--Niinkuin vainosivat Kristusta, niin vainoovat minuakin. Ottavat kiinni ja vievät milloin tuomarien, milloin pappien eteen,--milloin kirjanoppineiden, milloin fariseusten; kerran istuttivat hulluinhuoneessakin. Mutta eivät vaan voi minulle mitään, sillä minä olen vapaa.--»Mikäs sinun nimes on?»--Luulevat että minä omistan jonkun nimen. Mutta enhän minä tunnusta mitään nimeä. Minä olen kaikesta luopunut: ei ole minulla nimeä, ei asuinpaikkaa, ei isänmaata,--ei mitään. Minä olen itse vaan. »Miksi sanotaan?» Ihmiseksi.--»Kuinka vanha?»--Enpä ole laskenut, enkä voisikaan laskea, sillä minä olen aina ollut, ja aina olen oleva.--»Kuka on ollut isäsi, äitisi?»--Ei minulla ole isää eikä äitiä, paitsi jumalaa ja maata. Jumala on isä, maa on äiti.--»Tunnustatko keisaria»,--Miksen tunnustaisi? Hän on keisari itsekseen ja minä olen keisari itsekseni.--»No eipä sinun kanssasi pitkälle päästä».--Minä vastaan: en ole pyytänytkään sinua puhumaan kanssani. Noin he kiusaavat.

--Minnekäs te nyt kuljette?--kysyi Nehljudof.

--Minne jumala johtaa. Työssä olen, mutta jos työtä ei ole,--kerjään,--päätti ukko huomattuaan, että lautta lähestyi toista rantaa, ja voitonriemuisena katsahti kaikkiin, jotka olivat häntä kuunnelleet.

Lautta tuli toiselle rannalle. Nehljudof otti kukkaronsa ja tarjosi ukolle rahaa. Ukko ei ottanut.

En minä ota semmoista. Leipää otan,--sanoi hän ja alkoi sovitella selkäänsä konttia, jonka oli ottanut pois. Sillä välin oli Nehljudofin rattaat vedetty maalle ja hevoset valjastetut eteen.

--Että viitsittekin puhua tuommoisen kanssa,--sanoi kyytimies Nehljudofille, kun tämä annettuaan juomarahaa mahtaville lauttamiehille kiipesi rattaille.--Mikä lienee hupsu vouhake.

XXII.

Ajettuaan ylös mäelle, kyytimies kääntyi takaperin.

--Mihin hotelliin ajetaan?

--Mikä on paras.

--Paras on »Siperialainen». Mutta on Djukofkin hyvä.

--Aja minne vaan.

--Kyytimies istuutui jälleen syrjin ja enensi vauhtia. Kaupunki oli samanlainen kuin kaikki muutkin: samanlaiset viheriäkattoiset talot, samanlainen kirkko, pääkadulla puodit ja makasiinit, jopa samanlaiset polisitkin. Talot vaan olivat melkein kaikki puisia, ja kadut kivittämättömiä. Eräällä vilkasliikkeisemmällä kadulla kyytimies pysäytti kolmivaljakkonsa ravintolan portaiden eteen. Mutta ravintolassa ei ollut joutavia huoneita, niin että oli ajaminen toiseen. Tässä toisessa oli huone saatavana, ja Nehljudof ensikerran kahden kuukauden kuluttua sai nauttia tuttua puhtautta ja mukavuutta. Vaikka se huone oli kaikkea muuta kuin ylellisesti sisustettu, koki Nehljudof suurta kevennystä päästyään vieterittömistä vankkureista, kestikievareista ja majoituspaikoista. Ennen kaikkea piti hänen päästä puhtaaksi täistä, joista hän ei ollut koskaan kokonaan vapaa majoituspaikoissa käytyään. Järjestettyään tavaransa hän heti ajoi saunaan; ja sieltä, pantuaan ylleen kaupunkilaisvaatteet: tärkätyn paidan ja matkakistussa rutistuneet housut, verkatakin ja palttoon,--läänin päällikön luo. Ravintolan ovenvartijan hankkima ajuri toi hänet täyteläisellä, suurella kirgiisiläis-hevosella ja köykäisellä ajopelillä suuren kauniin rakennuksen eteen, minkä ovella seisoi vahtisotamiehiä ja pölisi. Talon edessä ja takana oli puutarha, jossa lehdettömäin, paljaina töröttävien koivun ja haavan oksain keskellä kuuset ja männyt tummina ja tiheinä viheriöitsivät.

Kenraali ei ollut terve eikä ottanut vastaan. Nehljudof pyysi kuitenkin vahtimestaria jättämään hänen käyntikorttinsa ja vahtimestari palasi suotuisalla vastauksella:

--Käskettiin pyytämään sisälle.

Eteinen, lakeija, sotamies, rappuset, salin parkettipermanto,--se kaikki muistutti Pietaria, oli vaan likaisempaa ja komeampaa. Nehljudof saatettiin työhuoneeseen.

Kenraali, vähän turpeakasvoinen potaattinenä, pahkurat otsassa ja pääkallossa, ja löksöttävä nahka silmäin alla, sangviininen ihminen, istui tatarilaisessa silkkimekossa, paperossi kädessä ja joi teetä lasista, joka oli hopeisessa alustimessa.

--Hyvää päivää, hyvää päivää. Anteeksi, että otan vastaan aamunutussa; onhan parempi kuin ei ollenkaan ottaa vastaan,--sanoi hän peittäen mekon kauluksella lihavaa monipoimuista niskaansa.--Minä en ole hyvinvoipa enkä käy ulkona. Mikäs teidät on tuonut tänne yhdeksänteen valtakuntaan?