Part 13

--Tai tehdäkseen vaarattomaksi,--jatkoi Ignatij Nikiforovitsh itsepäisesti:--niitä turmeltuneita ja eläimellisiä ihmisiä, jotka uhkaavat yhteiskunnan olemassaoloa.

--Sepä se onkin, ettei yhteiskunta tee sitä eikä tätä. Yhteiskunnalla ei ole semmoiseen varoja.

--Miten niin? En ymmärrä,--kysyi Ignatij Nikiforovitsh koettaen hymyillä.

--Tarkoitan sanoa, että löytyy ainoastaan kaksi varsinaisesti järkevää rangaistusta, ne, joita käytettiin ennen muinoin: ruumiillinen rangaistus ja kuolemanrangaistus, jotka, luonteiden pehmenemisen vuoksi, ovat yhä enemmän tulleet käytännöstä,--sanoi Nehljudof.

--Tuopa nyt juuri onkin uutta, ja outoa kuulla teidän suustanne.

--Niin, järjellistä on saattaa ihmiselle kipua, ettei hän vasta tekisi samaa pahaa, mistä hänelle saatettiin kipua, ja on aivan järjellistä hakata pää yhteiskunnalle haitalliselta ja vaaralliselta jäseneltä. Molemmissa näissä rangaistuksissa on järkeä. Mutta mitä järkeä on siinä, että laiskottelemisesta ja huonosta esimerkistä pilaantunut ihminen suljetaan vankilaan, jossa hän hyvin tulee toimeen ja jossa hänen on pakostakin laiskotteleminen ja hän joutuu kaikkein pilaantuneimpien ihmisten yhteyteen? Tai että heitä kuljetetaan kruunun kustannuksella Tuulan läänistä Irkutskin lääniin tai Kurskin läänistä...

--Mutta kaikissa tapauksissa ihmiset pelkäävät tämmöisiä matkustuksia kruunun kyydillä, ja ellei olisi noita matkustuksia ja vankiloita, emme me istuisi tässä teidän kanssanne niinkuin istumme nyt.

--Nuo vankilat eivät voi tehdä oloamme vaarattomaksi, sillä eihän vankeja pidetä siellä ikuisesti, vaan päästetään irti. Päinvastoin näissä laitoksissa nuo ihmiset saatetaan pahanteon ja siveettömyyden huipulle, eli toisin sanoen: vaarallisuus suurenee.

--Te tahdotte siis vaan sanoa, että rangaistusjärjestelmämme on vaillinainen ja on edelleen kehitettävä.

--Sitä ei voi mihinkään päin kehittää. Parannetut vankilat maksaisivat enemmän kuin mitä pannaan kansan valistukseen ja tuottaisivat siis vaan uuden rasituksen saman kansan hartioille.

--Mutta rangaistusjärjestelmän puutteellisuus ei tee suinkaan itse tuomioistuinta tarpeettomaksi,--jatkoi Ignatij Nikiforovitsh nytkään kuulematta lankoansa.

--Nuo puutteet eivät ole korjattavissa,--sanoi Nehljudof korottaen ääntänsä.

--Kuinkas sitten? Pitäisikö siis tappaa? Tai kuten eräs valtion virkamies ehdotteli, puhkoa silmät,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh voitonriemuisena nauraen.

--Niin, se olisi kyllä julmaa, mutta tarkoituksenmukaista. Sitävastoin on se, mikä tapahtuu tätä nykyä sekä julmaa että siihen määrään typerää, että on mahdotonta käsittää kuinka henkisesti terveet ihmiset saattavat ottaa osaa niin rumaan ja julmaan toimeen kuin on tuomioistuimen.

--Ja minä nyt otan kuin otankin osaa siihen,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh vaaleten.

--Se on teidän asianne. Mutta minä en ymmärrä sitä.

--Minä luulen, että on paljon, mitä ette ymmärrä,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh vapisevalla äänellä.

--Olen nähnyt oikeudessa, kuinka syyttäjän apulainen kaikin voimin koetti saada syytteeseen erästä onnetonta poikaa, joka jokaisessa pilaantumattomassa ihmisessä olisi saattanut herättää vaan sääliä; tiedän myöskin kuinka eräs toinen syyttäjä tutki lahkolaista ja koetti selittää evankeliumin lukemista rangaistuksenalaiseksi; ja koko tuo toiminta on vaan samallaisia järjettömiä ja julmia tekoja.

--En minä palvelisi jos niin ajattelisin,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh ja nousi ylös.

Nehljudof huomasi lankonsa silmälasien alta omituisen kiillon. »Olisivatko nuo todellakin kyyneleitä», ajatteli Nehljudof. Ja ne olivatkin todella loukkaantumisen kyyneleitä. Ignatij Nikiforovitsh meni ikkunan luo, otti nenäliinansa ja rupesi rykien pyyhkimään lasiansa ja pyyhki samalla myös silmänsä. Palattuaan sohvalle Ignatij Nikiforovitsh sytytti sikarin eikä enää puhunut mitään. Nehljudofin teki kipeätä ja hävetti, että oli siihen määrään katkeroittanut lankonsa ja sisarensa mieltä, erittäinkin kun hänen oli jo huomenna lähteminen eikä hän enää tapaisi heitä. Sanoessaan hyvästiä ja lähtiessään kotiin hän oli sentähden hyvin hämillään.

»On hyvin mahdollista, että mitä panoin oli totta, ainakaan ei hän voinut tuoda esiin mitään vastasyitä. Mutta ei olisi noin pitänyt puhua. Vähänpä minä olen vielä muuttunut, jos voin antaa semmoisen vallan pahansuoville tunteille ja niin loukata häntä ja katkeroittaa Natalia raukkaa», ajatteli Nehljudof.

XXXIV.

Joukkokunnan, johon Maslova kuului, oli määrä lähteä asemalta kello 3, ja nähdäkseen nyt tämän joukkokunnan tuloa vankilasta ja seuratakseen sen mukana rautatieasemalle oli Nehljudofin aikomus saapua vankilaan ennen kahtatoista.

Pakatessaan tavaroitaan ja papereitaan Nehljudof pysähtyi päiväkirjansa ääreen, luki läpi muutamia kohtia ja myöskin sen, mikä siihen oli viimeiseksi kirjoitettu. Viimeiseksi oli siihen, ennen Pietariin lähtöä, kirjoitettu: »Katjusha ei huoli minun uhristani, vaan tahtoo omaansa. Hän on voittanut, ja minä olen voittanut. Hän ilahuttaa minua sen sisällisen muuttumisen vuoksi, mikä--en uskalla vielä uskoa--näyttää hänessä tapahtuvan. En kyllä rohkene uskoa, mutta minusta näyttää, että hän elpymistään elpyy». Vähän alempana oli kirjoitettuna: »Olen saanut kokea jotain hyvin katkeraa ja samalla hyvin iloista. Sain tietää että hän oli käyttäytynyt huonosti lasaretissa. Ja yhtäkkiä tunsin hirmuisen kivun. En olisi odottanut, että olisi niin koskenut. Tunsin inhoa ja vastenmielisyyttä puhuessani hänen kanssaan, mutta samassa muistin itseni, muistin, kuinka useasti ja ihan äskettäinkin minä itse, vaikka vaan ajatuksissakin, olin ollut syypäänä juuri samaan, mistä inhosin häntä, ja nyt ihan yhtaikaa minä tulin vastenmieliseksi itselleni ja minun oli häntä sääli, ja niin minun oli jälleen hyvä olla. Kunpa vaan aina ehtisi ajoissa nähdä malkaa omissa silmissä, kuinka paljon parempia olisimme». Nykyisen päiväyksen alle hän kirjoitti: »Kävin Natalian luona ja juuri tästä tyytyväisyydestä itseeni olin ilkeä, täynnä vihaa, ja minuun on jäänyt raskas tunne. Mutta mitäpä sille tekee? Huomisesta päivästä alkaa uusi elämä. Hyvästi entinen, ja hyvästi kokonaan. Paljon on kerääntynyt vaikutuksia, vaan en yhä vieläkään voi niitä saada kokonaisuudeksi».

Herättyään seuraavana aamuna oli Nehljudofin ensimäinen tunne katumus sen johdosta mitä hänen ja langon välillä oli tapahtunut. »En voi lähteä», ajatteli hän, »ennenkuin olen käynyt heidän luonansa ja sovittanut». Mutta kelloon katsahdettuaan hän huomasi, ettei nyt enää ollut aikaa, vaan täytyi kiirehtiä, jos mieli ehtiä näkemään joukkokunnan lähtöä. Saatuaan kiireessä kamsunsa kokoon ja lähetettyään ovenvartijan yhdessä Tarasin, Fedosjan miehen, kanssa, jonka oli määrä matkustaa Nehljudofin seurassa, viemään niitä suoraan asemalle, istui Nehljudof ensimäiseen issikkaan minkä tapasi, ja ajoi vankilaan.

Vankeja kuljettavan junan oli lähteminen kaksi tuntia ennen sitä postijunaa, jolla Nehljudof aikoi lähteä, jonka vuoksi hän suoritti kaikki maksettavansa hotelliin, aikomatta sinne enää palata.

* * * * *

Oli heinäkuun kuumat poudat. Katukivet eivät olleet tukahduttavan yön aikana vielä ehtineet jäähtyä yhtävähän kuin talojen tiiliseinät ja peltikatot, mikä kaikki lämmöllänsä vaan lisäsi liikkumattoman ilman kuumuutta. Ei tuullut yhtään, ja jos tuulikin, niin toi vaan mukanaan tomua ja öljymaalin hajua. Väkeä oli vähän kadulla ja mitä oli ne hakivat kulkeakseen talojen varjoja. Ainoastaan mustiksi päivettyneet kivenlaskijat istuivat virsut jaloissa keskellä katua, lyöden vasaroillaan kuumaan hiekkaan asettamiaan mukulakiviä, ja myöskin haluttoman näköiset poliisit valkaisemattomissa takeissaan ja keltaisine revolverinyörineen siirtyilivät jalalta jalalle, seisoessaan keskellä katua. Raitiovaunut, toinen ikkunarivi auringon paisteelta suojattuna, ja valkoisiin loimiin päinensä peitetyt raitiohevoset, korvat vaan aukoista töröttävinä, liikkuivat kellon helistessä ylös ja alas pitkin katuja.

Nehljudofin saapuessa vankilan edustalle ei joukkokunta ollut vielä tullut ulos, koska vankilassa yhä vielä tapahtui tuo jo neljältä aamua alkanut vankien jättöjä vastaanotto-toimitus. Lähtevässä joukkokunnassa oli 623 miestä ja 64 naista, jotka kaikki olivat nyt tarkastettavat luettelojen mukaan, sairaat ja voimattomat olivat eroitettavat ja jätettävät vartioväen haltuun. Uusi tirehtöri, hänen kaksi apulaistaan, lääkäri, vartioupseeri ja kirjuri istuivat pihalle varjoon asetetun pöydän ääressä, missä heillä oli papereita ja muita kansliatarpeita. Yksitellen he huusivat, tarkastivat, tutkivat ja kirjoittivat paperille heidän eteensä vuorotellen astuvia vankeja.

Pöytä oli nyt jo puoleksi auringonsäteitten vallassa. Oli yhä kuumempi ja yhä tukahuttavampi tuulettomuuden ja vankien hengityksen vuoksi, jotka seisoivat ihan ääressä.

--Eihän tästä loppua näy tulevankaan!--puhui savuja vetäen pitkä, paksu, punanen vartioston johtaja. Hänellä oli olkapäät koholla, kädet lyhyet, ja hän tuprutti herkeämättä savua viiksiinsä, jotka peittivät hänen suutaan.--Ihan tässä nääntyy. Ja mistä olettekin niitä noin paljo koonneet! Vieläkö niitä on paljonkin?

Kirjuri katsoi papereihinsa.

--Vielä on kaksikymmentäneljä miestä paitsi naisia.

--Mitäs siinä tunkeilette, mars esiin!...--huusi upseeri vielä tarkastamatta oleville vangeille. Vangit olivat jo neljättä tuntia seisoneet riveissä vuoroansa odotellen varjottomassa päivänpaahteessa.

Tätä puuhaa kesti näin vankilan muurien sisäpuolella, mutta ulkopuolella, porttien edessä, seisoi kuten ainakin vahtisotamies kiväärinensä, parikymmentä kuorma-ajuria vankien tavaroita ja vähävoimaisia varten ja sitten kulmassa joukko sukulaisia ja ystäviä odottamassa vankien tuloa, saadakseen edes vilaukselta näitä nähdä ja mahdollisesti hiukan puhuakseenkin tai antaakseen yhtä ja toista eväiksi lähteville. Tähän joukkoon yhtyi myöskin Nehljudof.

Hän oli seisoskellut siinä jo tunnin ajan. Vihdoin kuului porttien takaa kahleitten kalinaa, askelten töminää, päällystön huutoja, ryintää ja suuren joukon hiljaista sorinaa. Tätä kesti noin viisi minuuttia, joiden kuluessa pikku portin kautta tuli ja meni vartioita. Vihdoin kuului komennushuuto. Portti rämähti auki, kahleiden kalina yltyi ja kadulle pulpahti vartiosotamiehiä valkosissa takeissa kivärinensä; nähtävästi tutun ja totutun manööverin mukaan he asettuivat heti säännölliseen puoliympyrään portin eteen. Kun he olivat asettuneet, kuului uusi komennushuuto ja vangit tulivat ulos parittain, litteät lakit paljaaksi ajelluissa päissään, säkit selässä, perässään laahaten jalkarautoja ja heiluttaen vapaata kättään, toisen käden pidellessä säkkiä hartioilla. Ensiksi tulivat pakkotöihin tuomitut miehet, kaikki yhdennäköisissä, harmaissa housuissa ja mekoissa, vankimerkit selässä. Kaikki he--nuoret, vanhat, laihat, lihavat, kalpeat, punaset, mustat, viiksiset, parrakkaat, parrattomat, venäläiset, tattarilaiset, juutalaiset tulivat ulos rautoja rämistellen ja reippaasti kättään heiluttaen aivan kuin aikeissa lähteä jonnekin hyvin kauas, mutta päästyään kymmenkunnan askelta eteenpäin pysähtyivät ja nöyrästi asettuivat neljittäin kuhunkin riviin toinen toisensa taakse. Näiden jälkeen tulivat yhtämittaa portista samallaiset paljaspäiset miehet, mutta ilman jalkarautoja, käsi käteen yhteen kahlittuna, ja samallaisissa puvuissa. Nämät olivat siirtolavankeja. Sitten tulivat yhteis-selliläiset. Sitten naiset, hekin järjestyksessä, niin että ensin tulivat pakkotöihin tuomitut harmaissa vankimekoissa ja huiveissa, sitten siirtovangit ja ne, jotka vapaaehtoisesti seurasivat, kaupunkilaisissa ja maalaisissa kotipuvuissaan. Muutamat naisista kantoivat rintalapsia harmaiden mekkojensa liepeihin käärittyinä.

Naisten mukana tulivat omin jaloin lapset--poikia ja tyttöjä. Nämä lapset likistyivät niinkuin varsat hevoslaumassa, vankien väliin. Miehet asettuivat äänettöminä paikoilleen, silloin tällöin vaan rykäisten taikka tehden katkonaisia muistutuksia. Naisten parvesta sitävastoin kuului yhtämittainen puhelu. Nehljudof luuli tunteneensa Maslovan, kun tämä tuli portin läpi, mutta sitten se oli taas eksynyt hänen silmistään suureen joukkoon, ja Nehljudof näki nyt vaan tuon harmaan lauman, joka oli ikäänkuin joitain ihmis- ja erittäinkin naisluonteensa kadottaneita olentoja, lapsineen ja säkkineen. Kaikki tuo sijoittui miesten taakse.

Vaikka kaikki vangit olivat jo luetut vankilan seinien sisäpuolella, luki vartioväki niitä nyt uudestaan, verratakseen entiseen lukumäärään. Tämä laskeminen kesti hyvin kauvan erittäinkin kun muutamat vangeista eivät pysyneet liikkumatta, vaan siirtyivät paikasta toiseen, näin sekottaen laskuja. Vartiomiehet haukkuivat ja puukkivat nöyrästi tottelevia, mutta itsekseen kiukuttelevia vankeja. Kun kaikki olivat näin uudestaan lasketut, komensi vartioupseeri jotakin, ja joukossa syntyi hämminki. Vähävoimaiset miehet, naiset ja lapset, pyrkien loinen toisensa edelle hyökkäsivät vankkurien luo ja alkoivat sijoitella niihin säkkejänsä ja itse niihin kiivetä. Sinne kiipesi ja istuutui vaimoja kirkuvien sylilasten kanssa, iloisia, paikoistaan riiteleviä lapsia ja haluttoman-näköisiä, synkkiä miesvankeja.

Muutamia vankeja tuli hatuttomin päin vartioupseerilta jotakin pyytämään. Kuten Nehljudof sitten sai tietää olivat nämäkin pyrkineet vankkureihin. Nehljudof näki kuinka upseeri katsomatta pyytäjään veteli äänetönnä savuja paperossistaan, kuinka hän sitten yhtäkkiä ojensi kätensä läimäyttääkseen vankia ja kuinka tämä, lyöntiä väistäen, veti paljaaksi ajellun päänsä olkapäitten väliin ja hypähti syrjään.

--Kyllä minä sinut tästä kohta niin pehmitän, että muistat! Astele päälle vaan, kyllä jaksat!--kiljui upseeri.

Ainoastaan erään horjuvan pitkän äijän, jonka jalat olivat raudoissa, päästi upseeri sairasvaunuihin, ja Nehljudof näki kuinka tämä vanhus otti päästään litteän vankilakkinsa ja ristinmerkkiä tehden meni sairasvaunujen luo, kuinka hän siellä sitten pitkän aikaa teki kapuamista ylös rautojen estäissä saamasta heikkoa vanhaa jalkaa nostetuksi, ja kuinka vankkureissa jo istuva eukko hänet vihdoin kädestä auttoi pääsemään.

Kun kaikki vankkurit olivat täyttyneet säkeistä, ja säkkien päälle olivat asettuneet ne, joiden oli lupa, otti upseeri sotilashatun päästään, pyyhki nenäliinalla otsaansa, kaljunsa ja punasen, paksun niskansa, ja teki ristinmerkin.

--Eteenpäin, mars!--komensi hän. Sotamiehet tekivät kiväritemppunsa, vangit paljastivat päänsä ja alkoivat tehdä ristinmerkkiä, saattajat huusivat heille jotakin, vangit siihen vastasivat, naisten joukossa nousi ulvonta, ja joukkokunta, valkoisiin takkeihin puettujen sotamiesten ympäröimänä, läksi liikkeelle nostattaen pölyä kahlittujen jalkojen alta. Eellimmäisinä kulkivat sotamiehet; näiden jäljessä, rautoja kalistellen, jalkarautavangit, neljä kussakin rivissä; sitten siirtovangit, sitten yhteis-sellissä asujat käsiraudoilla parittain yhteenkahlittuina, ja vihdoin naiset. Viimeisinä tulivat säkeillä ja heikkokuntoisilla vangeilla täytetyt vankkurit, ja eräässä näistä istui, hyvin korkealla, vaatteihinsa kietoutunut nainen herkeämättä kiljahdellen ja parkuen.

XXXV.

Kulkue oli niin pitkä, että kun etumaiset jo olivat kadonneet näkyvistä pääsivät vankkurit säkkeineen ja heikkokuntoisineen vasta liikkeelle. Vankkurien lähtiessä Nehljudof istui odottavan issikkansa rattaille ja käski tämän ajaa vankijoukon edelle nähdäkseen, oliko ketään tuttuja miesvankien joukossa, ja sitten vasta, kun naisvangit olivat lähteneet liikkeelle, heidän joukostaan löytääkseen Maslovan ja kysyäkseen, olivatko hänelle lähetetyt tavarat saapuneet perille.

Alkoi olla hyvin kuuma. Ei tuullut yhtään, ja tuhansien jalkojen nostattama sakea tomupilvi tuprusi koko ajan vankien mukana keskellä katua. Vangit astelivat nopeasti, ja Nehljudofin issikan huonojuoksuinen hevonen sivuutti vain verkalleen heitä. Rivi rivin perästä kulki siinä tuntemattomia, kummallisen ja kauhistuttavan näköisiä olentoja, jotka siirtelivät tuhansia yhtäläisiin jalkineihin ja vaatteihin puettuja jalkojaan ja astunnan tahtiin, ikään kuin mielensä rohkaisemiseksi, heiluttivat vapaita käsiään. Heitä oli niin paljon ja he olivat kaikki niin yhdennäköisiä ja niin eriskummallisiin vaatteisiin puettuja, että Nehljudofista tuntui niin kuin siinä ei olisi ollut ihmisiä, vaan joitakin omituisia, kauheita olentoja. Tämä vaikutelma häiriytyi vain silloin, kun hän pakkotyöläisten joukosta tunsi taposta vangitun Fjodorofin ja siirtovankien joukosta niin ikään tutun koomikko Ohotinin sekä lisäksi erään irtolaisen, joka oli kerran pyytänyt hänen apuansa. Melkein kaikki vangit vilkuilivat heidän ohitsensa ajaviin issikkarattaihin ja heitä katsovaan herraan, joka niissä istui. Fjodorof nyökäytti päätään ylöspäin merkiksi, että oli huomannut Nehljudofin; Ohotin iski silmää, mutta ei kumpikaan heistä kumartanut, pitäen sitä kiellettynä. Naisten kohdalla Nehljudof huomasi heti Maslovan. Tämä kulki toisessa rivissä, jonka päässä astui punoittava, lyhytjalkainen, mustasilmäinen, hirveän ruma nainen, mekon liepeet vyön alle nostettuina; se oli Horoshafka. Sitten kulki vaivoin jalkojansa laahaten raskauden tilassa oleva nainen, ja kolmantena oli Maslova. Hän kantoi säkkiä selässänsä ja katsoi eteenpäin. Hänen kasvoissaan oli levollisuutta ja päättäväisyyttä. Neljäntenä rivissä hänen vieressään oli reippaasti asteleva, nuori, kaunis nainen lyhyessä mekossa, huivi talonpoikaisvaimon tavalla sidottuna--se oli Fedosja. Nehljudof laskeutui issikasta ja lähestyi kulkevia naisia, aikoen kysyä Maslovalta tavaroista ja hänen voinnistaan, mutta saattava aliupseeri, joka kulki tällä puolella vankijoukkoa, huomasi heti yrityksen ja kiirehti hänen luoksensa.

--Herra, ei ole lupa lähestyä vankeja,--hän huusi juostessaan.

Mutta luokse päästyään ja tunnettuaan Nehljudofin (vankilassa tunsivat jo kaikki Nehljudofin), nosti aliupseeri sormet lakin reunaan ja pysähtyen Nehljudofin viereen sanoi:

--Nyt ei saa. Asemalla voitte puhutella, mutta täällä se on kielletty.--Älkää jääkö jälkeen, mars!--hän huusi vangeille ja kuumuudesta huolimatta ravasi uuden uutukaisissa saappaissaan paikalleen.

Nehljudof meni katukäytävälle, käski issikan ajaa jäljessään ja kulki vankijoukon sivulla. Joka paikassa, missä vankijono kulki, se herätti säälin- ja kauhunsekaista huomiota. Ohiajajat kurottivat päitään vaunuista ja seurasivat katseillaan vankeja niin kauvan kuin taisivat. Jalkamiehet pysähtyivät ja kummastellen ja pelokkaasti tuijottivat kauhistuttavaan kulkueeseen. Muutamat tulivat luo ja antoivat almuja. Vartiosotilaat ottivat almuja vastaan. Muutamat ihmiset kulkivat kuin hypnotiseerattuina väkijoukon jäljessä, sitten pysähtyivät ja päätänsä nyykyttäen seurasivat sitä vaan silmillään. Talojen käytäviltä ja portaista juoksi ihmisiä, toisiansa kutsuen, tai kurottautui ikkunoista ja tyrmistyneinä ja vaieten he tuijottivat hirvittävää näkyä. Eräässä katuristeyksessä esti vankijono komeiden ajopelien pääsemästä eteenpäin. Kuskipukilla istui kiiltonaamainen, leveäselkäinen ajaja, nappirivit selässä; ajopelissä takapaikalla istui herra ja rouva; rouva oli laiha ja kalpea, vaaleassa hatussa, helakkavärinen varjostin kädessä, ja herra sylinterissä ja vaaleassa, hienossa palttoossa. Heitä vastapäätä etupuolella istuivat heidän lapsensa: tyttö korupuvussa, tuoreena kuin kukkanen, vaalea tukka hajallaan ja hänelläkin kirkasvärinen varjostin kädessä,--ja kahdeksanvuotias, pitkäkaulainen poika, solisluut esiinpistävinä, merimiespuvussa ja heiluvilla nauhoilla varustetussa hatussa. Isä mökisi vihasesti kuskille siitä, ettei tämä ollut ajoissa ajanut jonon edelle ja äiti sipristi inholla silmiään, asettaen ihan kasvojensa eteen silkkisen varjostimen suojellakseen itseään päivänpaisteelta ja pölyltä. Leveäselkäinen kuski murisi itsekseen kuunnellessaan isäntänsä aiheettomia nuhteita, se kun itse oli käskenyt hänen ajaa juuri tätä katua myöten, ja sai vaivoin hillityksi pikimustia hevosia, jotka suu ja kaula vaahdossa pyrkivät eteenpäin. Polisi olisi koko sydämmestään tahtonut tehdä rikkaille ajajille mieliksi ja avata heille tie pysäyttämällä vangit, mutta tässä kulkueessa tuntui joku synkkä juhlallisuus, jota polisikin tunsi ja jota ei edes tämmöisen rikkaan herran tähden sopinut häiritä. Hän ainoastaan teki kunniaa, näin osoittaakseen kunnioitustaan rikkaudelle ja katsoi ankarasti vankeja ikäänkuin olisi luvannut tarpeen tullessa ainakin puolustaa ajajia heiltä. Niin että herrasväen oli kuin olikin odottaminen, kunnes koko jono oli mennyt ohi ja he pääsivät liikkeelle vasta sitten kuin viimeiset vankkurit säkkineen ja niiden päällä istuvine vankineen olivat rämisten kulkeneet ohitse. Hysteerillinen nainen, joka oli vähäksi aikaa asettunut, alkoi jälleen nyyhkytellä ja kiljahdella nähtyään rikkaat ajoneuvot. Vasta sitten liikahutti kuski hiukan ohjaksia ja mustat juoksuhevoset pyyhältivät liikkeelle kavioiden kapsahtaessa kivikatuun ja ajoneuvojen kevyesti hytkähdellessä kumipyörien päällä. Herrasväki oli matkalla maalle, missä herra, rouva, tyttö ja tuo pitkäkaulainen poika aikoivat huvitella. Ei isä eikä äiti antaneet tytölle eikä pojalle selitystä siihen, mitä he olivat nähneet; niin että lasten piti itsensä selviä, mitä tämä näky merkitsi.

Tyttö päätti isän ja äidin kasvoista, että nuo ihmiset olivat pidettävät ihan toisina kuin hänen vanhempansa ja näiden tutut; että nuo olivat pahoja ihmisiä, ja että niitä kohdeltiin juuri niin kuin pitikin. Ja sentähden tyttöä vaan hirvitti ja hän oli vaan hyvillään, kun niitä ei enää näkynyt.

Mutta pitkä- ja laihakaulainen poika, joka oli silmiään räpäyttämättä tuijottanut vankijonoon ratkaisi kysymyksen toisella tavalla. Hänen tuntonsa oli vielä varma ja pilautumaton ja hän oli suoraan Jumalalta saanut tietää, että nuo ihmiset olivat juuri samallaisia kuin hän itse ja kuin kaikki muutkin ihmiset, ja että sentähden oli joku näille ihmisille tehnyt jotain pahaa, semmoista, jota ei olisi saanut tehdä, ja häntä suretti ja kauhistutti sekä nuo kahlitut ja paljaspäisiksi ajellut ihmiset että nekin, jotka olivat heidät kahlinneet ja ajelleet. Ja sentähden pojan huulet yhä enemmän turposivat ja hän pinnisti kaikki voimansa ollakseen itkemättä, arvellen että itkeminen oli tämmöisissä tilaisuuksissa häpeällistä.

XXXVI.

Nehljudof kulki yhtä nopeasti kuin vangitkin, mutta vaikka hänellä oli yllään vaan kevyt palttoo, oli hänen hirmuisen kuuma ja tukahduttava kadulla tupruvan pölyn sekä liikkumattoman polttavan ilman vuoksi. Käytyään noin neljänneksen virstaa hän istui jälleen issikkaan ja ajoi eteenpäin, mutta keskellä katua, rattailla, tuntui hänestä vielä kuumemmalta. Hän koetti ruveta ajattelemaan eilistä keskusteluaan langon kanssa, mutta nyt eivät nämä ajatukset enää kuohuttaneet hänen mieltänsä kuten aamulla. Ne olivat joutuneet syrjään sen voimakkaan vaikutuksen tieltä, minkä oli tehnyt vankijoukon vankilasta tulo ja liikkeelle lähtö, ja ennen kaikkea sentähden, että oli niin näännyttävän kuuma. Aidan luona puiden varjossa seisoi hatuttomin päin kaksi koululaista ja heidän edessään kyykötti polvillaan jäätelönmyyjä. Toinen pojista paraikaa nauttien nuoleskeli luista lusikkaa, toinen odotteli pientä lasia, joka täytettiin kukkuraisilleen jollakin keltaisella.

--Saisikohan mistään juotavaa?--kysyi Nehljudof ajuriltaan, tuntien vastustamatonta virvokkeen tarvetta.