Part 12

Niinpä siis tuon kysymyksen tutkiminen, millä perustuksella kaikki nämä niin erilaiset ihmiset olivat suljetut vankilaan, sillaikaa kuin toiset aivan samallaiset ihmiset kulkivat vapaudessa, jopa tuomitsivatkin noita ihmisiä, muodosti nyt neljännen tehtävän, joka tähän aikaan vaati Nehljudofin huomiota.

Alussa toivoi Nehljudof voivansa saada vastauksen tähän kysymykseen kirjoista ja osti sentähden kaikki he kirjat, jotka saattoivat kysymystä valaista. Hän osti teoksia Lombrosolta, Garofalolta, Ferrieltä, Listiltä ja Mauseleilta ja Tardesilta ja luki ne tarkkaavasti läpi.

Mutta sen mukaan kuin hän luki niitä hän yhä enemmän kadotti toivonsa. Hänen kävi niinkuin aina käy ihmisten, jotka kääntyvät tieteen puoleen aikomatta itse saavuttaa mitään merkitystä tiedemiehinä, aikomatta kirjoittaa, väitellä, opettaa, vaan kääntyvät tieteen puoleen suorilla, yksinkertaisilla, elämästä otetuilla kysymyksillä: tiede antoi hänelle vastauksia tuhansiin erilaisiin, sangen viekkaasti ja viisaasti asetettuihin kysymyksiin, jotka kyllä olivat rikoslain yhteydessä, mutta eivät vaan koskeneet siihen kysymykseen, johon hän haki vastausta.

Hän kysyi aivan yksinkertaista asiaa: mistä syystä ja millä oikeudella toiset ihmiset ovat sulkeneet, kiusaavat, lähettävät maanpakoon, pieksävät ja tappavat toisia ihmisiä, vaikka he itse ovat ihan samallaisia kuin ne, joita he kiduttavat, pieksävät ja tappavat? Mutta sen sijaan sai hän vastaukseksi mietteitä siitä, onko ihmisellä vapaata tahtoa vai ei; saattaako pääkallon mittauksen ynnä muun semmoisen perustuksella pitää ihmistä rikoksellisena, vai ei; mikä merkitys on perinnöllisyydellä rikokseen nähden? Onko olemassa synnynnäistä siveettömyyttä; mitä on siveellisyys; mitä on hulluus; mitä on suvun huonontuminen; mitä on luonnonlaatu; miten vaikuttavat rikokseen ilmanala, ravinto, tietämättömyys, matkimisen halu, hypnotismi, intohimot; mitä on yhteiskunta; mitkä ovat sen velvollisuudet j.n.e.

Nämät mietteet muistuttivat Nehljudofia eräästä vastauksesta, jonka hänelle kerran oli antanut koulusta tuleva pieni poikanen. Nehljudof oli pojalta kysynyt oliko tämä oppinut tavaamaan.--Olen kyllä,--vastasi poika.--No tavaappas: »käpälä»--Mikä käpälä, koiranko?--oli poika viekkaasti vastannut. Aivan samallaisia vastauksia löysi Nehljudof tieteellisistä kirjoista hänen ainoaan peruskysymykseensä. Niissä oli sangen paljon viisasta, oppinutta, huvittavaa, vaan ei ollut vastausta pääasiaan: millä oikeudella toiset rankaisevat toisia. Ei ainoastaan niin, ettei olisi ollenkaan ollut vastausta, vaan kaikki järkeilemiset näyttivät tarkoittavan yksistään selittää ja oikeuttaa rangaistusta, jonka välttämättömyys edeltäpäin katsottiin päivän selväksi. Nehljudof luki paljon, mutta vaan sieltä täältä, ja piti tämmöistä pintapuolista tutkimista syynä siihen, ettei voinut vastausta löytää. Mutta hän toivoi vielä kerran löytävänsä tämän vastauksen, eikä sentähden tahtonut vielä uskoa oikeaksi sitä vastausta, joka viime aikoina yhä useammin ja useammin tuli hänen mieleensä.

XXXI.

Se matkue, johon Maslova kuului, oli määrätty lähteväksi 5:nä päivänä heinäkuuta. Samaksi päiväksi valmistui Nehljudofkin seuraamaan häntä. Edellisenä päivänä oli, veljeänsä tavatakseen, saapunut kaupunkiin Nehljudofin sisar miehensä kanssa.

Nehljudofin sisar, Natalia Ivanovna Ragoshinskaja, oli 10 vuotta veljeänsä vanhempi. Nehljudof oli kasvanut osaksi hänen vaikutuksensa alaisena ja sisar oli hyvin rakastanut Nehljudofia tämän ollessa poikana. Sitten he olivat tavanneet toisensa vähää ennen häitä, melkein jo yhdenvertaisina: sisar oli silloin 25 vuotias neiti ja Nehljudof taas 15 vuotias poika. Natalia oli silloin ollut rakastunut veljensä ystävä-vainajaan, Nikolenka Irtenjefiin. He molemmat pitivät Nikolenkasta, rakastaen sekä hänessä että itsessään sitä, mikä heissä oli parasta ja mikä yhdisti kaikkia ihmisiä.

Sittemmin he olivat molemmat menneet alaspäin: veli huonon elämän ja sisar avioliiton vuoksi miehen kanssa, johon oli rakastunut aistillisesti. Tämä mies ei rakastanut samaa, mikä oli joskus ollut Natalialle ja Dmitrille kaikkein pyhintä ja kalleinta, eikä edes ymmärtänyt, mitä se semmoinen oli, vaan piti kaikkia noita siveellisen täydellisentymisen ja ihmisten palvelemisen pyrintöjä ainoastaan yhtenä itserakkauden ilmestysmuotona, haluna loistaa ihmisten edessä.

Ragoshinskij oli maineeton ja varaton, vaan hän oli sangen taitava virkamies. Suurella kyvyllä hän osasi purjehtia vapaamielisyyden ja vanhoillisuuden väliä, käyttäen hyväkseen milloin mitäkin vallitsevista tuulista, mikä vaan kunakin aikana paraiten edistytti hänen tarkoituksiansa, ja erityisesti kuului hänen keinoihinsa vielä jotain semmoista, millä hän saattoi miellyttää naisia. Niin että hän pääsi verrattain loistavalle tuomariuralle. Jo ikämiehenä hän ulkomailla tutustui Nehljudofeihin, rakastutti itseensä Natalian, joka ei myöskään enää ollut ihan nuori, ja rakensi tämän kanssa avioliiton melkein vastoin äidin tahtoa, jonka mielestä tämä avioliitto ei ollut kyllin arvokas hänen tyttärelleen. Nehljudof, vaikka salasikin sitä itseltään, ja taisteli sitä vastaan, ei voinut sietää lankoansa. Tämä oli vastenmielinen hänelle tunteitten jokapäiväisyyden, itseensä luottavan ahdasmielisyyden vuoksi, ja vastenmielinen etupäässä sisaren tähden, joka saattoi niin intohimoisesti, itsekkäästi, aistillisesti rakastaa tuota köyhää luonnetta, ja saattoi miehensä mieliksi tukahduttaa kaiken itsessään löytyneen hyvän. Nehljudofin oli aina ollut tuskallista ja kipeää ajatella, että Natalia oli tuon tuuheatukkaisen, kiiltokaljuisen, itserakkaan miehen vaimo. Eikä hän voinut olla tuntematta inhoa edes tämän lapsiin. Joka kerta, saadessaan tietää että sisar oli tulemassa äidiksi, hän tunsi ikäänkuin osanottavaa kärsimystä siitä, että sisar oli taaskin tahraantunut johonkin pahaan tuosta heille kaikille vieraasta miehestä.

Ragoshinskit olivat saapuneet kaupunkiin yksin, ilman lapsia:--lapsia oli heillä kaksi: poika ja tyttö. Ja he asettuivat parhaimman hotellin parhaimpaan huoneeseen. Natalia Ivanovna ajoi heti äitivainajan vanhaan kortteeriin, mutta ei löytänyt täältä veljeänsä, ja saatuaan tietää Agrafena Petrovnalta hänen muuttaneen hotelliin, läksi sinne. Likasenlainen vahtimestari tuli häntä vastaan pimeässä, raskaanhajuisessa, päivinkin lampulla valaistussa käytävässä. Vahtimestari ei sanonut ruhtinaan olevan kotona.

Natalia Ivanovna pyysi nyt päästä veljensä huoneisiin jättääkseen hänelle kirjelapun ja vahtimestari saattoi hänet sinne.

Tultuaan Nehljudofin kahteen pieneen huoneeseen tarkasti Natalia Ivanovna niitä ensin uteliaasti. Kaikkialla hän huomasi tuon tutun puhtaudem ja säntillisyyden, mutta häntä hämmästytti se sisustuksen vaatimattomuus, joka oli veljelle kokonaan uutta. Kirjoituspöydällä hän tunsi tutun paperipainimen, jossa oli pieni pronssikoira, nuo huolellisesti sijoitetut salkut ja paperit ja kirjoitusneuvot, rangaistuslain nidokset, englantilaisen kirjan Henry Georgelta ja ranskalaisen Tardesilta ynnä sivujen väliin pistetyn suuren, Natalialle tutun käyrän norsunluuveitsen.

Hän istui pöydän ääreen ja kirjoitti veljelle kirjeen, jossa pyysi häntä välttämättä heti tulemaan luoksensa, ja kummastellen pudistaen päätänsä siihen, mitä oli nähnyt, palasi takasin hotelliinsa.

Natalia Ivanovnan mieltä kiinnitti nyt, veljeensä nähden, kaksi seikkaa: tämän avioliitto Katjushan kanssa, josta hän oli kuullut jo omassa kaupungissaan, sillä kaikkihan siitä puhuivat, ja toiseksi hänen aikomuksensa luovuttaa maa talonpojille, josta niinikään kaikki tiesivät ja mikä monesta näytti valtiollisesti vaaralliselta yritykseltä. Avioliitto Katjushan kanssa oli yhdeltä puolelta Natalia Ivanovnan mieleenkin. Hän ihaili tuota päättäväisyyttä, tunsi siinä veljen ja itsensä, semmoisina kuin he molemmat olivat noina hyvinä aikoina ennen avioliittoa. Mutta samassa häntä kauhistutti ajatus, että veli menisi naimisiin niin hirveän naisen kanssa. Jälkimäinen tunne oli voimakkaampi ja hän päätti mikäli mahdollista vaikuttaa veljeen, että hän luopuisi aikeestansa, vaikka Natalia kyllä tiesikin kuinka vaikeata se olisi.

Toinen asia, maan antaminen talonpojille, ei koskenut häntä niin läheltä; mutta hänen miehensä oli sensijaan asiasta hyvin kiihkoissaan ja vaati häntä vastustamaan veljeä. Ignatij Nikiforovitsh arveli, että tuommoinen teko on epäluotettavuuden, kevytmielisyyden ja ylpeyden huippu, että tämmöistä tekoa voi selittää--jos sen selittämisestä ollenkaan saattoi olla kysymystä--ainoastaan haluksi loistaa muiden rinnalla, kerskailla, tehdä itsensä puheenalaiseksi.

--Mitä järkeä on maan antamisessa talonpojille semmoisilla ehdoilla, että he maksaisivat siitä itselleen?--puhui hän.--Jos hän nyt olisi välttämättä tahtonut jakaa, olisihan hän voinut myödä talonpoikaispankin kautta. Silloin siinä ehkä olisi ollut jotain järkeä. Yleensä tuo teko osoittaa miltei mielenhäiriötä,--puhui Ignatij Nikiforovitsh ja hän mietti jo holhouksen alle panemistakin, sekä vaati vaimoansa puhumaan vakaasti veljensä kanssa tästä hänen kummallisesta aikeestansa.

XXXII.

Palattuaan kotiin ja löydettyään pöydältänsä sisaren kirjeen läksi Nehljudof heti hänen luoksensa. Silloin oli jo iltapuoli Ignatij Nikiforovitsh lepäili toisessa huoneessa ja Natalia Ivanovna otti siis yksin vastaan veljensä. Natalia oli mustassa ruumiin mukaan istuvassa silkkileningissä, punainen rusetti rinnassa ja hänen mustat hiuksensa olivat muodin mukaan kohennetut ja kammatut. Hän näytti koettavan pysytellä nuorena, yhdenikäisen miehensä tähden. Nähtyään veljensä hän hypähti sohvalta ja nopein askelin, silkkihameen kahistessa, tuli tätä vastaan. He suutelivat ja katselivat hymyillen toisiansa. Tapahtui tuo salaperäinen, sanoin selittämätön, paljon merkitsevä katseiden vaihto, jossa kaikki oli totta, ja sitten alkoi sanojen vaihto, missä ei enää ollut samaa totuutta. He eivät olleet tavanneet toisiansa äidin kuoleman jälkeen.

--Sinä olet lihonnut ja nuortunut,--sanoi Nehljudof.

Sisaren huulet rypistyivät mielihyvästä.

--Mutta sinä olet laihtunut.

--Entä Ignatij Nikiforovitsh?--kysyi Nehljudof.

--Hän lepää, ei ole nukkunut yöllä.

Paljon olisi siinä ollut sanottavaa, mutta sanat eivät ilmaisseet mitään; silmät taas sanoivat, että se mikä olisi ollut sanottava, ei ollut sanottu.

--Kävin luonasi.

--Kyllä tiedän.

--Minä muutin talosta. Se oli minulle liian tilava, siellä oli niin yksinäistä ja ikävää. Enkä mitään semmoista enää tarvitse, niin että ota sinä se kaikki, kaikki huonekalut ja tavarat.

--Kyllä Agrafena Petrovna kertoi kun kävin siellä. Kiitoksia vaan. Mutta...

Nyt toi hotellin lakeija hopeisen teeserviisin.

He olivat vaiti niin kauvan kuin lakeija asetteli teeastioita. Natalia Ivanovna muuttautui nojatuoliin vastapäätä ja sanomatta mitään sirotti teetä kannuun. Nehljudof oli vaiti.

--No, Dmitrij hyvä, kyllä tiedän kaikki,--sanoi Natalia päättävästi ja vilkasi veljeen.

--Sehän on hyvä että tiedät.

--Luuletko todellakin voivasi parantaa hänet semmoisen elämän jälkeen,--sanoi Natalia Ivanovna.

--Nehljudof istui suorana pienellä tuolilla nojautumatta sen selustimeen ja kuunteli tarkkaavasti mitä sisar sanoi koettaen hyvin ymmärtää ja hyvin vastata. Se mieliala, jonka viimeinen kohtaus Maslovan kanssa oli herättänyt, täytti yhä hänen sydäntänsä rauhallisella riemulla ja hyvänsuopuudella kaikkia ihmisiä kohtaan.

--En minä tahdo parantaa häntä kuin ainoastaan itseäni,--vastasi Nehljudof.

Natalia Ivanovna huokasi.

--Onhan muitakin keinoja paitsi avioliittoa.

--Mutta minäpä luulen että se on paras keino; ja sitä paitsi se johtaa minut siihen maailmaan, missä voin olla hyödyllinen.

--En luule,--sanoi Natalia Ivanovna:--että sinä voisit tulla onnelliseksi.

--Ei kysymys olekaan minun onnestani.

--Tietysti ei; mutta ei hänkään, jos hänellä vaan on sydäntä, voi tulla onnelliseksi ... ei voi edes suostua siihen.

--Ei hän suostukaan.

--Sen ymmärrän, mutta elämä kuitenkin...

--Mikä elämä?

-- ... vaatii toista.

--Ei vaadi mitään paitsi sitä, että tekisimme velvollisuutemme,--sanoi Nehljudof katsoen Natalian kauniisiin, vaikka silmien ja suun luona jo vähän rypistyneihin kasvoihin.

--En ymmärrä,--sanoi sisar huokaisten.

»Voi sitä raukkaa! Kuinka hän onkin voinut noin muuttua?»--ajatteli Nehljudof muistellen mimmoinen Natalia oli ollut ennen avioliittoa ja tuntien häntä kohtaan lukemattomista lapsuudenmuistoista kokoonkutoutunutta hellyyttä.

Samassa tuli huoneeseen Ignatij Nikiforovitsh, pää kuten ainakin pystyssä, leveä rinta pullistuneena, pehmeästi ja keveästi astuen, hymy huulilla, silmälasien, pyöreän kaljun, ja pikimustan parran kiiluessa.

--Hyvää päivää, hyvää päivää,--noo, mitä teille kuuluu?--lausui hän tahallisen luonnottomalla venytyksellä.

(Huolimatta siitä, että he ensi aikoina häitten jälkeen koettivat ruveta sinuttelemaan toisiansa, he olivat jääneet yhä vaan teitittelemään).

He kättelivät toisiansa ja Ignatij Nikiforovitsh istuutui kevyesti nojatuoliin.

--En suinkaan vaan häiritse keskusteluanne?

--Ei, en minä keltään salaa mitä puhun ja teen.

Heti kun Nehljudof oli nähnyt nuo kasvot, nuo karvaiset kädet, ja kuullut tuon isällisen itseensäluottavan äänen, oli hänen leppeä mielialansa kuin pois puhallettu.

--Niin, me puhelimme hänen aikeistaan.--sanoi Natalia Ivanovna.--Kaadanko sinulle?--lisäsi hän tarttuen teekannuun.

--Kyllä, ole niin hyvä; mistä niin aikeista?

--Siperianmatkasta sen vankijoukon mukana, johon kuuluu tuo nainen, jonka edessä katson olevani syyllinen,--sanoi Nehljudof.

--Kuulin, ettei olisi ainoastaan aikomus seurata, vaan vielä jotain muutakin.

--Niin, mennä naimisiinkin, jos hän vaan sitä haluaa.

--Vai niin! Mutta jos se ei ole teille vastenmielistä, niin selittäkää minulle aiheenne. Niitä en minä ymmärrä.

--Aiheet ovat ne, että tämä nainen ... että hänen ensimäinen askeleensa huonolla tiellä...--Nehljudof kiukustui itseensä, kun ei löytänyt sopivia sanoja.--Aiheet ovat ne, että minä olen syyllinen, mutta hän on rangaistu.

--Jos hän on rangaistu, niin varmaan ei hänkään ole viaton.

--Hän on aivan syytön.

--Ja Nehljudof kertoi tarpeettoman kiihkoisesti jutun kokonaisuudessaan.

--Niin, tuomari on tehnyt virheen ja siitä on seurannut valamiesten päätöksen perusteettomuus. Mutta sitävastenhan on olemassa senaatti.

--Senaatti hylkäsi valituksen.

--Jos senaatti on hylännyt, niin arvattavasti ei ollut riittäviä aiheita kassatsiooniin,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh, nähtävästi täydellisesti omistaen sen tunnetun ajatuskannan, jonka mukaan totuus on lainkäyttämisen tuote.--Senaatti ei voi kajota jutun aineelliseen puoleen. Mutta jos virhe on todellakin olemassa oikeudenpäätöksessä, niin on anomus tehtävä Keisarilliselle Majesteetille.

--Se on tehty, vaan ei ole mitään toiveita onnistumisesta. Kysymys tehdään ministeristölle, ministeristö vaatii senaatin lausuntoa, ja senaatti toistaa päätöksensä. Ja kuten tavallista, syytön tulee rangaistuksi.

--Ensiksikin ministeristö ei tule vaatimaan senaatin lausuntoa,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh suu alentuvassa hymyssä:--vaan vaatii käsiinsä alioikeuden pöytäkirjat ja, jos virhe huomataan tapahtuneeksi, antaa asianmukaisen ratkaisun; toiseksi, syyttömät eivät tule koskaan, tai aniharvoissa poikkeustapauksissa, rangaistuiksi. Rangaistuiksi tulevat syylliset,--puhui kiirehtimättä Ignatij Nikiforovitsh, itsetyytyväisesti hymyillen.

--Minä olen tullut ihan päinvastaiseen vakaumukseen,--sanoi Nehljudof harmistuen lankoonsa:--olen vakuutettu, että enemmistö oikeuden tuomitsemista ihmisistä ovat syyttömiä.

--Kuinka se voisi olla mahdollista?

--Syyttömiä sanan varsinaisessa merkityksessä, niinkuin eräs myrkytyksestä syytetty nainen on syytön myrkytykseen, niinkuin tuo talonpoika, johon äsken tutustuin, on syytön tappoon, niinkuin eräs äiti ja poika ovat syyttömät murhapolttoon, jonka on tehnyt talon isäntä itse.

--Tietysti on ja on aina ollut oikeudellisia erehdyksiä. Inhimilliset laitokset eivät voi olla täydellisiä.

--Sitten on suuri joukko syyttömiä siinä merkityksessä, että he, kasvaneina vississä piireissä, eivät pidä tekojansa rikoksina.

--Anteeksi, tuo on aivan perätöntä; jokainen varas tietää, että varastaminen on pahaa, ja ettei pitäisi varastaa, että varkaus on siveetöntä,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh yhä samalla tavalla rauhallisesti, varmasti ja vähän ylenkatseellisesti hymyillen, mikä erikoisesti Nehljudofia suututti.

--Ei, ei tiedä; hänelle sanotaan: älä varasta, ja kuitenkin hän näkee ja tietää, että tehtailijat varastavat hänen työtänsä, pidättäen hänelle tulevaa palkkaa, että virkamiehet herkeämättä ryöstävät häntä...

--Tuo nyt on jo selvää anarkismia,--määritteli Ignatij Nikiforovitsh rauhallisesti lankonsa sanojen merkitystä.

--En tiedä, mitä se on, puhun sitä, mikä on totta,--jatkoi Nehljudof.--Hän tietää, että virkamiehet ryöstävät häntä. Tietää, että me maanomistajat omistamme maata, jonka pitäisi olla yhteistä omaisuutta, ja kun hän tältä maalta kerää risuja lämmittääkseen uuninsa, me pistämme hänet vankilaan ja käskemme häntä uskomaan olevansa varas.

--En ymmärrä, mutta jos ymmärrän, niin olen toista mieltä. Maan täytyy aina olla jonkun omaisuutta. Jos sen jaatte,--alkoi Ignatij Nikiforovitsh täydellisesti ja varmasti vakuutettuna siitä, että Nehljudof oli sosialisti, että sosialistisen teorian mukaan koko maa on jaettava ihmisten kesken tasan, ja että tämmöinen jakaminen on sulaa tyhmyyttä, mikä on helposti todistettavissa,--jos te tänään jaatte sen tasan miestä myöten, niin se jo huomenna siirtyy ahkeraimpien ja kyvykkäimpien käsiin.

--Ei ole kysymys maan jakamisesta tasan, maa vaan ei saa olla kenenkään omaisuutena, ei saa olla kauppa- tai lainatavarana.

--Omistusoikeus on synnynnäinen ihmiselle. Ilman omistusoikeutta ei voi ajatella mitään halua maan muokkaamiseen. Hävittäkää omistusoikeus ja me palaamme villien kannalle,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh asiantuntijan varmuudella, toistaen sitä tavallista väitettä maanomistuksen välttämättömyydestä, jota pidetään aivan kumoamattomana, ja joka sisältyy siihen, että ahneus maanomistamiseen on sen välttämättömyyden tunnusmerkki.

--Päinvastoin, silloin vasta maa ei jää viljelemättä, niinkuin se jää nyt kun maanomistajat, heinähäkin päällä makaavan koiran tavalla häätävät maasta niitä, jotka voisivat käyttää sitä hyväkseen, silloin kun he itse eivät siihen pysty.

--Kuulkaahan, Dmitrij Ivanovitsh, tuohan on selvää järjettömyyttä! Onko nyt meidän aikanamme maanomistamisen hävittäminen todellakaan mahdollista? Minä tiedän, että se on teidän vanha keppihevosenne. Mutta suokaa minun sanoa suoraan...--ja Ignatij Nikiforovitsh kalpeni ja hänen äänensä vapisi;--kehoittaisin teitä tarkoin miettimään tätä kysymystä, ennenkuin ryhdytte sitä käytännöllisesti ratkaisemaan.

--Te puhutte persoonallisista asioistani?

--Niin. Minä arvelen että me kukin olemme asetetut omaan erikois-asemaamme, kaikilla meillä on velvollisuuksia, jotka tästä asemasta ovat seurauksina, meidän on ylläpitäminen niitä elämänehtoja, joissa olemme syntyneet, jotka olemme perineet esi-isiltämme ja jotka meidän on siirtäminen jälkeläisillemme.

--Katson tarpeelliseksi...

--Malttakaahan,--jatkoi Ignatij Nikiforovitsh antamatta itseänsä keskeyttää.

--Minä en puhu itsestäni enkä lapsistani, heidän toimeentulonsa on turvattu, ja minä ansaitsen niin paljon että me voimme elää, ja toivon että lapsetkin saavat elää ilman puutetta, ja sentähden minun vastalauseeni teidän menettelyänne vastaan, jota en voi pitää kyllin kypsänä, ei ole johtunut personallisista eduista, vaan periaatteelliselta kannalta minä en voi olla yhtä mieltä teidän kanssanne. Ja neuvoisin siis teitä hiukan enemmän ajattelemaan, hankkimaan enemmän tietoja...

--No, pyytäisin että jättäisitte minun asiani omaksi huolekseni, samoin kuin senkin mitä minun on lukeminen ja mitä ei,--sanoi Nehljudof vaaleten, ja tuntien käsiensä kylmenevän eikä voivansa enää hillitä itseään hän vaikeni ja alkoi juoda teetä.

XXXIII.

--No, miten lapset jaksavat?--kysyi Nehljudof sisareltaan hiukan tyynnyttyään.

Sisar kertoi lasten jääneen mummon, hänen miehensä äidin luokse, ja hyvin tyytyväisenä siihen, että väittely veljen ja miehen välillä oli loppunut, alkoi kertoa kuinka hänen lapsensa leikkivät matkustusleikkiä ihan samalla tavalla kuin ennenmuinoin hän, Dmitrij, oli leikkinyt nukkiensa--mustan neekerin ja erään ranskalaiseksi sanotun nuken kanssa.

--Muistatko todellakin,--sanoi Nehljudof hymyillen.

--Ja kuvaile he leikkivät ihan samalla lailla.

Epämiellyttävä väittely oli loppunut. Natalia rauhoittui, vaan kun ei tahtonut miehensä läsnäollessa puhua semmoisesta, mitä ainoastaan veli saattoi ymmärtää, ja saadakseen aikaan yhteisen keskustelun hän alkoi puhua tänne asti levinneestä pietarilaisesta uutisesta Kamenskin äidin onnettomuudesta, jonka ainoa poika oli kaksintaistelussa tapettu. Ignatij Nikiforovitsh lausui paheksumisensa sitä tapaa vastaan, että tappo kaksintaistelussa tehtiin poikkeukseksi muista rangaistuksenalaisista rikoksista.

Tämä hänen huomautuksensa aiheutti vastaväitteen Nehljudofin puolelta ja näin syttyi uusi kina samasta kohden missä kaikki oli keskeytynyt ja väittelijät jääneet omiin toisiansa tuomitseviin vakaumuksiin. Ignatij Nikiforovitsh tunsi, että Nehljudof tuomitsee häntä ja ylenkatsoo koko hänen toimintaansa, ja hän tahtoi nyt osoittaa Nehljudofille tämän tuomion koko vääryyden. Nehljudof puolestaan tunsi harmia siitä, että lanko sekaantui hänen yksityisiin maa-asioihinsa, (vaikka sydämmensä sisimmässä hän tunsi, että lanko ja sisar sekä heidän lapsensa, hänen perillisinään, olivat siihen ikäänkuin oikeutetut). Sitäpaitsi häntä vihoitti se, että tuo järkensä puolesta rajoitettu ihminen semmoisella varmuudella ja levollisuudella yhä piti oikeana ja laillisena sitä tointa, joka nyt Nehljudofista näytti niin selvästi järjettömältä ja rikokselliselta. Tämä itseluottamus ärsytti Nehljudofia.

--Miten sitten tuomioistuin olisi menetellyt?--kysyi Nehljudof.

--Olisi tuominnut toisen kaksintaistelijoista niinkuin tavallisen tappajan pakkotöihin.

Nehljudofin kädet jälleen kylmenivät ja hän rupesi puhumaan kiihoittuneena:

--No ja mitä siitä sitten olisi?--kysyi hän.

--Olisihan vaan tapahtunut oikeus.

--Aivan kuin oikeus muka olisi tuomioistuimen toiminnan tarkoitus!--sanoi Nehljudof.

--Mikäs muu tarkoitus sillä olisi?

--Ei mikään muu kuin säätyetujen ylläpitäminen. Tuomioistuin ei minusta ole mitään muuta kuin hallinnollinen ase, jolla kannatetaan olevia oloja, mikä on meidän säädyllemme edullista.

--Tuopa on kokonaan uusi katsantotapa,--sanoi Ignatij Nikiforovitsh rauhallisesti naurahtaen.--Tavallisesti annetaan tuomioistuimelle hiukan toisenlainen merkitys.

--Se saattaa olla teoriiassa niin, vaan ei suinkaan käytännössä, kuten olen huomannut. Tuomioistuimen tarkoitus on vaan säilyttää yhteiskuntaa tämän nykyisessä olotilassa ja sentähden se rankaisee sekä niitä, jotka seisovat ylempänä keskinkertaisuutta ja tahtovat kohottaa yhteiskuntaa, eli niin sanottuja valtiollisia rikoksentekijöitä, että myöskin niitä, jotka seisovat sitä alempana, eli niin sanottuja pahantekijöitä.

--En voi myöntyä ensiksikään siihen, että niin sanottuja valtiollisia rikoksentekijöitä rangaistaisiin sen johdosta, että he seisovat ylempänä keskinkertaisuutta. He ovat enimmäkseen yhteiskunnan hylkiöitä, jotka ovat yhtä paljon turmeltuneita, vaikkakin vähän eri tavalla, kuin ne pahantekijät, joiden te katsotte seisovan keskinkertaisuutta alempana.

--Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka ovat verrattoman paljoa ylempänä omia tuomareitansa; esimerkiksi kaikki lahkolaiset, jotka ovat siveellisiä, lujia...

Mutta Ignatij Nikiforovitsh, semmoisen ihmisen tavalla, joka on tottunut puhumaan keskeyttämättä, ei kuunnellut Nehljudofia, vaan jatkoi puhettaan yhtaikaa ja senvuoksi erityisesti vihastutti tätä.

--Yhtä vähän kuin voin suostua siihenkään, että tuomioistuimen tarkoitus muka olisi olevien olojen ylläpitäminen. Tuomioistuin ajaa omia tarkoituksiansa--joko parantaakseen...

--Mainiosti todellakin parannetaan vankiloissa,--pisti Nehljudof väliin.