Part 11

»Ihan samalla tavalla sekin teaatterissa maikailevasti hymähti minulle, kun minä tulin sisälle, ajatteli hän ja sama tarkoitus oli sekä edellisessä että jälkimäisessä hymyilyssä. Erotus oli vaan siinä, että tämä puhui yksinkertaista ja suoraa kieltä: jos tarvitset minua--niin ota minut; jollet--niin mene ohitse. Mutta edellinen oli teeskennellyt ei ajattelevansa näin, vaan elävänsä jostain korkeammista, hienommista tunteista, silloin kun pohjana oli ihan sama asia. Tämä oli ainakin rehellinen, mutta se toinen valehteli. Vielä enemmän: tämän oli puute saattanut siihen asemaan, mutta tuo toinen leikkii, huvittelee tuon ihanan, inhoittavan, hirvittävän intohimon kanssa. Tämä katunainen on haiseva, likainen vesi, aijottu sen juotavaksi, jonka jano on inhoa voimakkaampi, mutta tuo teaatterissa on myrkkyä, joka huomaamattomasti myrkyttää kaiken, mihin sitä tulee.» Nehljudof muisti suhteensa aatelistonjohtajan vaimoon ja häpeälliset muistot valloittivat hänet.--»Innoittavaa on eläimen eläimellisyys ihmisessä», ajatteli hän, »mutta semmoisenaan raa'assa muodossaan, sitä saattaa henkisen elämän korkeudesta ikäänkuin ulkopuolelta nähdä ja ylenkatsoa, joko sitten lankesi taikka kesti,--saattaa pysyä sinä minä oli; sitävastoin kuin tämä sama eläimellisyys peitekään vale-esteettisyyden, runollisuuden kuoreen, kun vaaditaan sen edessä polvistumista, niin siihen uppoo kokonaan, alkaa jumaloida eläimellisyyttä eikä enää erota hyvää pahasta. Se se vasta on hirmuista.»

Nehljudof näki tämän asian yhtä selvästi kuin hän nyt näki edessään palatsit, vahtisotamiehet, linnan, joen, venheet, pörssin. Ja niinkuin ei tänä yönä ollut rauhoittavaa, lepoa antavaa pimeyttä maan päällä, vaan epäselvää, alakuloisuutta herättävää, luonnotonta valoa ilman sen lähdettä, niin ei Nehljudofin sydämmessäkään ollut enää sitä tietämättömyyden pimeyttä, joka tuottaa lepoa.

Kaikki oli selvää. Oli selvää että se, mikä pidetään tärkeänä ja hyvänä, se kaikki on mitätöntä ja huonoa, ja että kaikki tuo loisto, kaikki tuo ylellisyys verhoo vaan vanhoja, totuttuja rikoksia, jotka eivät ole suinkaan rangaistuksenalaisia, vaan päinvastoin nostetut kunniasijoille ja koristetut kaikella sillä ihanuudella mitä ihmiset ovat suinkin saattaneet keksiä.

Nehljudofin olisi tehnyt mieli unohtaa tämä asia, olla sitä näkemättä, vaan hän ei enää voinut olla näkemättä. Vaikka hän ei nähnytkään sitä valon lähdettä, jonka avulla kaikki oli hänelle selvänä, niinkuin hän ei nähnyt Pietaria valaisevan valon lähdettä, ja vaikka tämä valo näytti hänestä himmeältä, ikävältä ja luonnottomalta,--ei hän voinut olla näkemättä mikä siinä valossa hänen eteensä aukeni ja hänestä tuntui yhteen aikaan sekä iloiselta että levottomalta.

XXIX.

Saavuttuaan Moskovaan Nehljudof ensi asiakseen lähti vankilan lasarettiin ilmoittamaan Maslovalle surullista sanomaa siitä, että senaatti oli vahvistanut oikeuden päätöksen ja että nyt oli valmistuminen Siperian matkalle. Sen anomuksen tuloksista, jonka asianajaja oli kirjoittanut keisarin nimelle ja jota Nehljudof nyt vei vankilaan Maslovan allekirjoitettavaksi, hänellä ei ollut suuria toiveita. Ja mikä kummallisinta, hän ei nyt edes halunnutkaan menestystä. Hän oli valmistautunut Siperian matkan ajatukseen, elämään maanpakolaisten ja pakkotyöläisten keskuudessa ja hänen oli vaikea kuvailla mielessään miten hän olisi voinut järjestää omansa ja Maslovan elämän, jos Maslova olisi vapautettu. Hän muisteli erään amerikkalaisen kirjailijan Toron sanoja, joka siihen aikaan kun Amerikassa vallitsi orjuus puhui, että ainoa paikka missä rehellisen kansalaisen sopii oleskella semmoisessa valtiossa, jossa orjuus on laillistettu ja suvaittu, on vankila. Aivan samaten ajatteli Nehljudof, erittäinkin Pietarin matkansa ja kaiken sen jälkeen, mitä oli siellä saanut tietää.

* * * * *

Lasaretin ovenvartija, tunnettuaan Nehljudofin, ilmoitti hänelle heti, ettei Maslova enää ollut heillä.

--Missä hän sitten on?

--Hän on jälleen linnassa.

--Miksi hän on sinne siirretty?--kysyi Nehljudof.

--No, arvaahan sen minkälaista väkeä ne ovat, teidän ylhäisyytenne,--sanoi ovenvartija ylenkatseellisesti nauraen:--rupesi välskärin kanssa kujeilemaan, niin vanhempi lääkäri sen sitten toimitti pois.

Nehljudof ei olisi mitenkään luullut, että Maslova ja hänen henkinen kehityksensä olivat niin lähellä hänen sydäntään. Tämä uutinen löi Nehljudofin lamauksiin. Hän tunsi samaa kuin ihmiset saadessaan tietää odottamattomasta, suuresta onnettomuudesta. Hän tunsi suurta kipua. Ensimäinen tunne oli häpeä: hän näytti omissa silmissään naurunalaiselta, kun kuvitteli, että Maslovassa muka oli tapahtunut henkinen muutos. Kaikki tuon naisen puheet, ettei hän muka tahtonut vastaanottaa toisen uhria, kaikki nuo moitteet ja kyyneleet olivat ainoastaan, ajatteli hän, irstaan naisen viekkautta, halua käyttää häntä eduksensa niin hyvin kuin suinkin. Hänestä rupesi näyttämään, että jo viime kerran tavatessa oli tullut esiin seikkoja, jotka todistivat hänen parantumattomuuttansa, mikä nyt olikin käynyt selväksi. Tämä kaikki ehti välähtää Nehljudofin päässä sillä aikaa kuin hän pani koneentapaisesti hattua päähänsä ja teki lähtöä lasaretista. »Mikäs nyt on siis edessä?» kysyi hän itseltään: »olenkohan enää sidottu häneen? Enkö ole nyt vapaa juuri tuon hänen käytöksensä tähden?» Mutta tuskin oli hän tehnyt tämän kysymyksen kun hän jo ymmärsi, että pitämällä itseään vapautettuna ja hylkäämällä Maslovan, hän ei tule rankaisemaan Maslovaa, kuten olisi tahtonut, vaan itseänsä, ja häntä kauhistutti.

»Ei, se mikä on tapahtunut, ei voi muuttaa vaan ainoastaan vahvistaa minun päätöstäni. Tehköön hän vaan sitä mikä on seuraus hänen henkisestä kehityksestään,--jos kujeilee välskärin kanssa niin kujeilkoon--se on hänen asiansa ... mutta minun asiani on tehdä mitä minulta vaatii omatuntoni»,--puhuivat hänen ajatuksensa,--»ja minun omatuntoni vaatii minua panemaan alttiiksi vapauteni syntini lunastukseksi. Ja siis minun päätökseni mennä hänen kanssaan naimisiin, vaikkapa vaan näennäiseen avioliittoon, joka tekee mahdolliseksi seurata häntä sinne minne hän lähetetään, jääpi muuttumattomaksi»--sanoi hän itselleen vihaisella itsepintaisuudella, ja tultuaan ulos lasaretista suuntautui varmoin askelin vankilan suurta porttia kohden.

Portille päästyään hän pyysi päivystäjää ilmoittamaan tirehtöörille haluavansa tavata Maslovaa. Päivystäjä oli Nehljudofin tuttuja ja ilmaisi sentähden tutunomaisesti hänelle heidän tärkeän vankilauutisensa. Kapteeni oli ottanut virkaeron ja sijaan oli tullut toinen tirehtöri, ankara mies.

--Kyllä nyt on kova komento täällä,--sanoi vartija.--Hän on paraikaa vankilassa, paikalla ilmoitan.

Ja aivan oikein, tirehtöri oli vankilassa ja ilmestyi pian Nehljudofin puheille. Uusi tirehtöri oli pitkäkasvuinen, luiseva mies, poskipäät ulospäin, hyvin hidas liikkeissään ja synkkä.

Tapaaminen on sallittu määräpäivinä vastaanottohuoneessa,--sanoi hän katsomatta Nehljudofiin.

--Mutta minulla on annettava eräs anomus allekirjoitettavaksi.

--Voitte jättää sen minulle.

--Minun täytyy itseni saada tavata vankia. Sitä ei minulta ole koskaan ennen kielletty.

--Se oli ennen se,--sanoi tirehtöri vilkaisten nyt pikaisesti Nehljudofiin.

--Minulla on lupa kuvernööriltä,--intti Nehljudof hakien lompakkoansa.

--Näyttäkääpäs,--sanoi tirehtöri yhä samalla tavalla katsomatta silmiin ja otti Nehljudofilta paperin pitkällä, kuivalla, valkoisella kädellään, jonka etusormessa oli kultainen sormus. Hän luki hitaasti paperin.

--Tulkaa konttoriin.--sanoi hän.

Konttorissa ei tällä kertaa ollut ketään. Tirehtöri istui pöydän ääreen ja rupesi selailemaan siinä olevia papereita; hän aikoi nähtävästi itse olla läsnä.

Kun Nehljudof kysyi olisiko mahdollista tavata valtiollista vankia, Bogoduhofskajaa, niin tirehtöri vastasi lyhyesti että ei.--Valtiollista ei ole lupa tavata,--sanoi hän syventyen jälleen papereihinsa. Nehljudof, jonka taskussa oli kirje Bogoduhofskajalle, tunsi olevansa ikäänkuin pahanteosta tavattu ihminen, jonka aikeet olivat tulleet ilmi ja saatu estetyiksi.

Kun Maslova oli tullut konttoriin kohotti tirehtöri päätänsä ja katsomatta Maslovaan tahi Nehljudofiin sanoi: »saatte puhua!» ja jatkoi paperiensa lukemista.

Maslova oli puettu taas niinkuin ennenkin valkoiseen nuttuun, hameeseen ja huiviin. Tultuaan Nehljudofin luo ja nähtyään tämän kylmät, vihaiset kasvot hän meni punaiseksi, alkoi hypistellä kädellään nutun reunaa ja laski alas silmänsä.

Tästä hänen hämmennyksestänsä Nehljudof päätti, että lasaretin ovenvartijan kertomus oli ollut tosi.

Nehljudof oli aikonut olla Maslovan kanssa kuten viime kerrallakin; vaan ei voinut, niinkuin olisi tahtonut antaa hänelle kättä, niin vastenmielinen oli hänelle nyt Maslova.

--Minä olen tuonut teille pahan sanoman,--virkkoi hän tasasella äänellä katsomatta toiseen ja tarjoomatta kättä,--senaatti on hyljännyt valituksen.

--Sen kyllä arvasinkin,--sanoi Maslova kummallisella äänellä aivan kuin olisi ollut hengästyksissään.

Ennen olisi Nehljudof kysynyt miksi Maslova oli sanonut kyllä arvanneensakin; mutta nyt Nehljudof vaan katsahti häneen. Maslovan silmät olivat täynnä kyyneleitä.

Se ei kuitenkaan yhtään lauhduttanut Nehljudofia, vaan päinvastoin vielä enemmän suututti.

Tirehtöri nousi ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.

Vaikka Maslova inhoitti Nehljudofia, hän kuitenkin piti tarpeellisena ilmaista mielipahansa senaatin hylkäävän päätöksen johdosta.

--Älkää nyt vaan joutuko epätoivoon,--sanoi hän,--anomus keisarilliselle majesteetille saattaa onnistua ja minä toivon että...

--Enhän minä siitä syystä...--sanoi Maslova sääliä herättävästi katsellen kosteilla silmillään toiseen.

--Mistä sitten?

--Te kävitte lasaretissa ja teille varmaankin kerrottiin minusta...

--Mitäpäs siitä, onhan se oma asianne,--vastasi Nehljudof kylmästi ja rypisti silmänsä. Loukatun ylpeyden vastikään hiljennyt, julma tunto heräsi hänessä jälleen uudella voimalla kohta kun Maslova mainitsi lasaretin. Hän, Nehljudof, maailman mies, jonka kanssa mikä ylhäinen neiti tahansa olisi pitänyt onnena päästä naimisiin, oli tarjoutunut tuon naisen mieheksi, mutta tämä ei ollut malttanut odottaa, vaan alkanut kujeilla välskärin kanssa,--ajatteli hän inholla katsoen Maslovaan.

--Kirjoittakaahan nyt tuon anomuksen alle,--sanoi hän ja saatuaan taskustaan suuren kirjekuoren levitti anomuksen pöydälle. Maslova pyyhki kyyneleet huivin nurkkaan ja meni pöydän ääreen kysyen, mihin oli mitä kirjoitettava.

Nehljudof neuvoi hänelle ja Maslova istui pöydän ääreen korjaillen vasemmalla kädellään oikean käden hihaa. Nehljudof seisoi hänen vieressään ja sanomatta mitään katseli hänen pöydän yli kumartunutta selkäänsä, jota hillityt nyyhkytykset tuon tuostakin vavahuttelivat, ja Nehljudofin sydämmessä taistelivat pahat ja hyvät tunteet: loukattu ylpeys toiselta ja sääli kärsivää Maslovaa kohtaan toiselta puolen kunnes jälkimäinen pääsi voitolle.

Mikä oli ensimäiseksi liikahtanut sydämmessä: ensinkö hän oli säälinyt Maslovaa, vaiko ensin muistanut omat syntinsä, oman kehnoutensa juuri siinä asiassa, mistä syytti toista,--siitä hän ei ollut selvillä. Mutta yhtäkkiä ja ihan samaan aikaan hän sekä tunsi itsensä syylliseksi että sääli toista.

Kirjoitettuaan anomuksen alle ja pyyhittyään tahratun sormensa hameeseen, Maslova nousi ja vilkasi Nehljudofiin.

--Tapahtukoon mitä tahansa ja käyköön kuinka hyvänsä ei mikään saa päätöstäni muuttamaan,--sanoi Nehljudof. Ajatus, että hän antaa toiselle anteeksi, lisäsi hänessä säälin ja hellyyden tunteita ja hänen teki mieli lohduttaa toista.--Teen minkä lupasin. Minne ikinä teitä vietäneekin, olen minä teidän kanssanne.

--Älkää niin sanoko,--keskeytti Maslova hänet äkkiä ja hänen kasvonsa kirkastuivat kokonaan.

--Muistelkaa nyt mitä tarvitsette matkalle.

--Ei tietääkseni mitään erinomaista. Kiitoksia.

Tirehtöri lähestyi heitä, ja Nehljudof odottamatta hänen huomautustaan jätti Maslovalle hyvästi ja meni pois, tuntien semmoista hiljaista iloa, levollisuutta ja rakkautta kaikkia ihmisiä kohtaan, jemmoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Nehljudofia riemastutti ja nosti ennen tuntemattomiin korkeuksiin se tieto, etteivät mitkään Maslovan teot enää voi tehdä olemattomaksi hänen rakkauttaan häneen. »Kujeilkoon hän vaan välskärin kanssa, se on hänen asiansa, minä en rakasta häntä itseni vaan hänen ja Jumalan tähden.»

Mutta tuo kujeileminen välskärin kanssa, jonka johdosta Maslova oli karkoitettu lasaretista ja jonka Nehljudof oli uskonut todeksi, oli vaan siinä, että Maslova, naisvälskärin käskystä, oli mennyt yskäteetä hakemaan käytävän päässä olevaan apteekkiin ja oli siellä tavannut erään pitkäkasvuisen, nyppynaamaisen välskärin Kustinofin, joka oli jo kauvan sitten kiusannut Maslovaa ahdistelemisella, ja nyt oli Maslova, pyrkiessään hänestä eroon, niin kovasti lykännyt häntä luotaan, että välskäri oli kompastunut hyllyä vastaan, jotta kaksi lasipulloa putosi ja särkyi. Juuri samassa oli käytävässä kulkenut vanhempi lääkäri ja kuultuaan että astioita meni rikki ja nähtyään ulosjuoksevan tulistuneen Maslovan oli lääkäri huutanut vihasesti:

--Tyttö hoi! rupea sinä vaan täällä kujeilemaan, niin kyllä pian täältä pääset. Mikäs nyt?--oli lääkäri sitten kääntynyt välskärin puoleen katsellen häneen ankarasti lasiensa yli.

Välskäri alkoi suu naurussa puolustella itseänsä. Lääkäri ei ruvennut häntä kuuntelemaan, vaan nosti päänsä niin että katsoi jälleen lasien läpi, ja meni lasarettihuoneisiin. Ja vielä samana päivänä hän oli pyytänyt tirehtööriä toimittamaan Maslovan sijaan jonkun toisen apulaisen, joka Olisi ollut siivompi käytöksissään.

Muuta ei Maslovan kujeileminen välskärin kanssa ollutkaan. Tämä lasaretista karkoitus kujeilemisen vuoksi miesten kanssa koski Maslovaan erityisen kipeästi, erittäin kun tultuaan jälleen Nehljudofin yhteyteen kaikki suhteet miehiin olivat jo kauvan sitten tulleet hänelle, juuri vastenmielisiksi ja inhoittivat häntä suuresti. Se että hänen entisen ja nykyisen asemansa vuoksi jokainen ja kaikki semmoisetkin kuin tuo nyppynaamainen välskäri pitivät itseänsä oikeutettuna loukata häntä, ja ihmettelivät, ettei hän suostunut heihin, se teki hänelle hyvin kipeätä ja herätti hänessä sääliä itseensä ja häntä itketti. Nyt kun hän oli tullut Nehljudofin eteen olisi hän tahtonut puolustaa itseänsä tämän edessä sitä väärää syytöstä vastaan, jonka Nehljudofkin oli varmaan saanut kuulla. Mutta ruvettuaan puolusteleimaan, hän oli huomannut, ettei Nehljudof usko, vaan että hänen puolustuksensa ainoastaan vahvistavat Nehljudofia hänen epäluuloissaan, ja kyyneleet olivat tulleet hänen kurkkuunsa ja hän oli vaijennut. Maslova yhä vieläkään ei kuvaillut antaneensa Nehljudofille anteeksi vaan luuli inhoavansa häntä, niinkuin oli sanonut hänelle toisen kerran tavatessa, ja kuitenkin Maslova jo kauvan sitten Jälleen rakasti häntä ja rakasti niin, että tietämättään täytti kaikki mitä Nehljudof häneltä tahtoi: oli herennyt juomasta, polttamasta, lakannut maikailemasta ja ruvennut lasaretin piiaksi. Tätä kaikkea hän teki vaan siksi että tiesi Nehljudofin sitä haluavan. Että hän joka kerta niin päättävästi kielsi kun Nehljudof mainitsi olevansa suostuvainen avioliittoon hänen kanssaan, se tapahtui sekä siitä syystä että häntä halutti toistaa ne ylpeät sanat, jotka hän oli kerran sanonut Nehljudofille, että erittäinkin, kun hän tiesi tämän avioliiton voivan tehdä Nehljudofin onnettomaksi. Hän oli lujasti päättänyt olla vastaanottamatta Nehljudofin uhria, ja kuitenkin oli hänen tuskallista ajatella että Nehljudof ylönkatsoo häntä, luulee hänen vielä olevan samanlaisen kuin oli ollut ennen, eikä näe sitä muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut. Se seikka että Nehljudof nyt mahdollisesti ajattelee hänen tehneen lasaretissa jotakin pahaa vaivasi häntä enemmän kuin se sanoma että hän oli lopullisesti pakkotöihin tuomittu.

XXX.

Maslova saattoi tulla lähetetyksi jo ensimäisen joukkokunnan kanssa ja sentähden Nehljudof valmisteli myöskin matkaa. Mutta asioita oli niin paljon, että hän hyvin tiesi mahdottomaksi niitä kaikkia suorittaa, vaikka käytettävänä olisi ollut kuinka paljon aikaa tahansa. Nyt oli ihan päinvastoin kuin ennen muinoin. Ennen piti keksiä itsellensä tehtäviä, ja näiden tarkoitusperä oli alituisesti sama--aina saman Dmitrij Nehljudofin hyvä, ja sittenkin, vaikka kaikki oli tarkoittanut vaan Dmitrin hyvää, oli työ tuntunut ikävältä. Nyt sitävastoin koskivat kaikki puuhat muita ihmisiä, eikä Dmitriä, ja kaikki toimet olivat miellyttävät ja viehättävät ja niitä oli äärettömän paljon. Eikä siinä kyllä, vaan silloin kuin Dmitrin entiset työt ja toimet olivat hänessä aina herättäneet harmia ja kiukustumista, niin nämä vieraat asiat päinvastoin herättivät enimmäkseen vaan iloa ja tyytyväisyyttä.

Nehljudofin puuhattavina olevia asioita oli hänellä kolme eri lajia; ja totutulla tarkkatuntoisuudellaan hän jakoikin ne kolmeen osastoon sekä asetti kolmeen eri salkkuun.

Ensimäinen asia koski Maslovaa ja tämän auttamista. Tässä asiassa oli nyt puuhattava kannatusta sille anomukselle, joka oli jätetty keisarilliselle majesteetille, ja sitäpaitsi oli varustauminen matkalle Siperiaan.

Toiseksi oli puuhattava maatila-asioita. Panovossa oli maa luovutettu talonpojille ehdolla, että he suorittavat koron maan arvosta maksuna omiin kunnallisiin tarpeisinsa. Mutta tämän sopimuksen laillistamista varten oli tehtävä ja allekirjoitettava kirjallinen välipuhe ynnä testamentti. Kusminskissä taas oli asiat sillä kannalla, kuin hän ne oli itse järjestänyt, s.o. että rahat maasta oli tulevat hänelle, mutta nyt oli vielä määrättävä maksuajat ja päättäminen minkä verran näistä rahoista hän käyttäisi elantoonsa ja minkä verran jättäisi talonpoikien hyväksi. Tietämättä kuinka suuria menoja Siperian matka kysyisi hän ei vielä uskaltanut kokonaan luopua tästä tulolähteestä, vaikka olikin sen vähentänyt puoleen entisestä.

Kolmas asia koski vankien auttamista, jotka nyt yhä useammin kääntyivät hänen puoleensa.

Alussa, kun hän oli joutunut hänen apuansa hakevien vankien kanssa tekemisiin, oli hän ryhtynyt heidän asioitansa ajamaan heti kun oli toimekseen saanut, mutta sitten oli ilmaantunut niin paljon anojia, ettei hän tuntenut mahdolliseksi auttaa jokaista heistä erikseen ja sentähden hänelle itsestään muodostui vielä neljäs tehtävä, joka viime aikoina kaikkia muita enemmän kiinnitti hänen huomiotansa.

Tämä neljäs tehtävä oli kysymyksen ratkaiseminen, mitä oli tuo ihmeellinen oikeuslaitos niinsanottuja rikosasioita varten,--mikä oli sen tarkoitus ja miten se oli syntynyt,--tuo oikeuslaitos, jonka tuloksena oli tämä vankila enimmäkseen tuttuine vankineen ja nuo kuritushuoneet, alkaen Petropavlofskin linnasta Sahaliniin asti, joissa kitui satoja, tuhansia ihmisiä tämän, Nehljudofin mielestä merkillisen rikoslain uhreina.

Personallisten suhteittensa avulla vangittujen kanssa, perustuen asianajajan, vankilapapin ja tirehtörin antamiin tietoihin sekä vankiluetteloihin oli Nehljudof tullut siihen johtopäätökseen, että vangit eli niinsanotut rikoksentekijät jakaantuivat viiteen luokkaan. Ensimäisen luokan muodostivat kokonaan syyttömät ihmiset, oikeudellisten erehdysten uhrit, jommoisia olivat tuo luultu murhapolttaja, Menshof, Maslova ja muut semmoiset. Tähän luokkaan kuuluvia ihmisiä ei ollut hyvin paljon,--papin tekemien havaintojen mukaan noin 7 prosenttia, mutta näiden ihmisten tila vaati erityistä huomiota. Toisen luokan muodostivat ihmiset, jotka olivat tuomitut erikoisissa mielentiloissa tehdyistä teoista, kuten vimmastuksissa, mustasukkaisuuden vuoksi, humalassa j.n.e.--teoista, joita melkein varmaan olisivat samoissa olosuhteissa tehneet myöskin kaikki ne, jotka olivat heitä tuominneet ja rangaisseet. Tämä luokka käsitti Nehljudofin havaintojen mukaan lähes puolet kaikista rikoksentekijöistä. Kolmannen luokan muodostivat ihmiset, jotka olivat tehneet omien käsityksiensä mukaan ihan tavallisia, jopa hyviäkin tekoja, mutta joiden teot heille vieraiden, lakiasäätävien ihmisten käsitysten mukaan olivat pidettävät rikoksina. Tähän luokkaan kuuluivat ihmiset, jotka harjoittivat salaa viinakauppaa, toivat maahan tullaamatonta tavaraa, nyhtivät ruohoa, keräsivät polttopuita suurista hovi- tai kruunumetsistä. Näihin saattoi lukea varastelevat vuoristolaiset, ja vielä epäuskoisia ihmisiä, jotka varastelivat kirkoista.

Neljäntenä luokkana olivat ihmiset, joita vaan siitä syystä pidettiin rikoksellisina, että he siveellisessä suhteessa olivat yhteiskunnallista keskinkertaisuutta ylempänä. Semmoisia olivat lahkolaiset, semmoisia puolalaiset, tsherkessit, jotka olivat kapinoineet vapautensa säilyttämiseksi, semmoisia olivat myöskin valtiolliset rikoksentekijät, sosialistit ja työlakkojen toimeenpanijat, jotka olivat tehneet vastarintaa viranomaisille. Näiden yhteiskunnan parhaiden ihmisten prosentti oli Nehljudofin havaintojen mukaan hyvin suuri.

Viidennen luokan muodostivat vihdoin ihmiset, joiden edessä yhteiskunta oli paljon enemmän syyllinen kuin he yhteiskunnan edessä. Nämät olivat sen hylkyjä, alituisen sorron ja kiusausten tylsyttämiä, kuten tuo poika mattoinensa ja sadat muut ihmiset, joita Nehljudof oli nähnyt sekä vankilassa että sen ulkopuolella, ja joita elämänolot ikäänkuin systemaattisesti johtivat välttämättömyyteen tehdä semmoinen teko, jota sanotaan rikokseksi. Tämmöisiä ihmisiä oli Nehljudofin havaintojen mukaan hyvin moni varas ja tappaja, joiden kanssa hän viime aikoina oli tullut tekemisiin. Näihin hän luki myöskin, lähemmin heihin tutustuttuaan, ne huonotapaiset, turmeltuneet ihmiset, joita uusi koulu sanoo rikoksellisiksi tyypeiksi ja joiden olemassaolo yhteiskunnassa pidetään päätodistuksena siihen, että rikoslaki ja sen rangaistukset ovat välttämättömät. Nämät niinsanotut turmeltuneet rikokselliset poikkeustyypit eivät Nehljudofin mielestä olleet mitään muuta kuin samallaisia ihmisiä kuin nekin, joiden edessä yhteiskunta oli enemmän syyllinen kuin he yhteiskunnan, mutta paitsi sitä että yhteiskunta oli syyllinen heidän edessään nykyisyyteen nähden, oli se vielä entisyyteenkin nähden syyllinen heidän vanhempainsa ja esivanhempainsa edessä.

Näistä viimemainituista hämmästytti erittäin juuri tässä suhteessa Nehljudofia monikertainen varas Ohotin, erään prostitueeratun äpäräpoika, kaupunkilaisen yömajan kasvatti, joka nähtävästi ei ollut kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa asti koskaan seurustellut sen siveellisempien ihmisten kanssa, kuin mitä olivat polisit, ja joka oli jo nuoruudestaan pitäen joutunut varkaiden sakkiin. Hän oli samalla tavattoman lahjakas koomikeri, joten hän taivutti kaikki ihmiset puolelleen. Tämäkin oli pyytänyt Nehljudofia asiamiehekseen, mutta samassa tilaisuudessa oli hän laskenut hienoa ivaa sekä itsestään että tuomareista, vankilasta ja kaikista laeista niin rangaistus- kuin jumaluuslaeistakin. Toinen oli tuo kaunis Fjodorof, joka oli tappanut ja ryöstänyt johtamansa joukon avulla erään vanhan virkamiehen. Hän oli talonpoika, jonka isältä oli ihan laittomasti riistetty talo ja joka sitten oli palvellut sotaväessä sekä saanut siellä kärsiä siitä, että oli rakastunut upseerin tyttöön. Hän oli viehättävä, intohimoinen luonne, ihminen, joka mistä hinnasta tahansa tahtoi nauttia eikä koskaan ollut nähnyt ihmisiä, jotka jostain syystä olisivat kieltäytyneet nautinnosta, yhtä vähän kuin olisi koskaan kuullut sanaakaan siitä, että elämällä saattoi olla joku toinenkin tarkoitus kuin vaan nautinnon. Nehljudof oli selvillä siitä, että he molemmat olivat rikkaita luonteita ja olivat vaan villiintyneessä tilassa hunningolle menneitä; niinkuin voivat villiintyä ja joutua hunningolle hoitamatta jäävät kasvit. Näki hän myöskin erään löysäläisen ja erään naisen, jotka tekivät vastenmielisen vaikutuksen tylsyytensä ja ikäänkuin julmuutensa vuoksi, vaan ei hän mitenkään voinut huomata heissä sitä pahantekijätyyppiä, josta italialainen koulu puhui; hän näki heissä ainoastaan hänelle persoonallisesti vastenmielisiä ihmisiä, samallaisia kuin ne, joita hän oli vapaudessa nähnyt hännystakkeihin, olkalappuihin ja pitseihin puettuina.