Part 14

--Tuossa nurkan takana on hyvä ravintola,--sanoi ajuri ja, kääntäen toiselle kadulle, toi Nehljudofin suurien kyltin alla olevien katu-ovien eteen. Turpea ravintolanpalvelija tiskin takana ja edeskäyvät, joskus ennenmuinoin valkoisissa vaatteissaan, istuen vieraiden puutteen tähden pöytien ääressä, tarkastivat uteliaasti tavatonta käypäläistä ja tarjosivat palveluksiansa. Nehljudof pyysi seltteriä ja istui tuonnemmaksi ikkunasta likasella pöytäliinalla peitetyn pikkupöydän ääreen. Kaksi olentoa istui teetä juomassa toisen pöydän ääressä ja heillä oli valkolasinen pullo edessään. He pyyhkivät hikeä otsaltaan ja tekivät kaikessa sovussa jotain laskuja. Toinen heistä oli mustaverinen ja kaljupäinen, niskassa samallainen mustan tukan reuna kuin Ignatij Nikiforovitshillakin. Tämä seikka muistutti Nehljudofille jälleen eilistä keskustelua langon kanssa ja sen, että hän oli aikonut vielä tavata lankoa ja sisarta ennen lähtöään. »Tuskin ennätän ennen junan lähtöä», ajatteli hän, »parasta kun kirjoitan». Ja saatuaan paperia, kirjekuoren ja postimerkin hän alkoi, tuon tuostakin ottaen kulauksen pyreilevää seltteriä, miettiä mitä kirjoittaa. Mutta hänen ajatuksensa eivät pysyneet koossa eikä hän mitenkään saanut kirjettä syntymään.

»Hyvä Natalia, en voi matkustaa muistissa eilinen ikävä keskustelu Ignatij Nikiforofin kanssa»...--alkoi hän.--»Entä sitten? Pyytääkö anteeksi, mitä eilen sanoin? Mutta minähän sanoin vaan mitä ajattelin. Ja hän voisi luulla että minä peruutan. Ja sitten tuo hänen sekaantumisensa minun asioihini... Ei, en voi...»--Ja hän tunsi jälleen inhon heräävän tätä vierasta, itseensä luottavaa ihmistä vastaan, joka ei voinut häntä ymmärtää. Nehljudof pani keskeneräisen kirjeen taskuunsa ja maksettuaan velkansa tuli ulos kadulle ja läksi ajamaan vankijoukon jälkeen.

Kuumuus oli yhä yltynyt. Seinät ja kivet ikäänkuin uhkuivat kuumaa ilmaa. Katukivet tuntuivat polttavan jalkoja ja Nehljudof oli polttaa kätensä koskettaessaan issikkarattaiden lakeerattua siipeä.

Hevonen juosta lonkutti velttona pölyisiä ja epätasaisia kivikatuja myöten; issikka torkkui; mutta Nehljudof istui ajattelematta mitään ja katseli välinpitämättömästi eteensä. Kadun päässä, erään suuren rakennuksen porttia vastapäätä, seisoi väkijoukko ja vartiomies kiväärineen.

Nehljudof pysähytti ajurin.

--Mikäs siellä on?--kysyi hän talonmieheltä.

--Mikä lie tullut vangille.

Nehljudof astui alas issikasta ja tuli väkijoukon luo. Katukäytävän laidalla, missä katu viertää, makasi epätasaisilla kivillä, pää jalkoja alempana, vanhanpuoleinen, punapartainen ja litteänenäinen vanki harmaassa mekossa ja samanvärisissä housuissa. Hän makasi selällään, kädet levällään, joiden päällä näkyi teerenpilkkuja, ja pitkien väliaikojen perästä veti henkeä korkean ja leveän rinnan nytkytellessä. Hän katseli taivaaseen päin jäykistyneillä vertyneillä silmillään. Hänen vieressään seisoivat huolestuneennäköinen polisi, katukauppias, postinkuljettaja, kauppapalvelija, vanha vaimo päivänvarjostin kädessä ja juoksupoika, tyhjä kori kainalossa.

--Arvaahan sen, että ne heikontuvat kun saavat linnassa istua, mutta eikös vaan panna menemään tämmöisessä jumalattomassa kuumuudessa,-- nuhteli kauppapalvelija jotakuta kääntyen lähestyvän Nehljudofin puoleen.

--Kyllä se nyt siihen kuolee,--puhui itkevällä äänellä vaimoihminen, varjostin kädessä.

--Paita täytyy aukaista,--sanoi postinkuljettaja.

Polisi alkoi paksuin, vapisevin sormin kömpelösti päästellä auki nauhoja vangin suonikkaasta, punasesta kaulasta. Hänen mielensä näytti olevan kuohuksissa ja liikutettu, mutta kuitenkin hän katsoi tarpeelliseksi kääntyä väkijoukon puoleen:

--Mitä tähän pakkaudutte? Muutenkin on kuuma. Olette siinä ettei pääse tuulenhenkeäkään--.

--Tohtorin olisi pitänyt tarkastaa, ettei olisi noin huonona päästetty lähtemään, puolikuolleena,--puhui kauppapalvelija nähtävästi ylpeillen asetusten tuntemisestaan. Polisi sai vihdoin nauhat irralleen, oikasihe ja katsoi ympärilleen.

--Paikalla pois. Tämä asia ei teitä liikuta eikä siinä ole mitään katsomista!--puhui hän vilkaisten tunnustusta hakevasti Nehljudofiin, mutta löytämättä tätä tunnustusta hänen silmistään, katsoi vartiosotamieheen. Sotamies taas seisoi syrjässä tarkastellen länttään mennyttä korkoansa, eikä välittänyt ollenkaan polisin pulmista.

--Joihin asia kuuluu, eivät pidä huolta. Saako ihmisiä näin kiduttaa?

--Olkoon vaikka vankikin, ihminen hän on kuitenkin,--sanottiin väkijoukossa.

--Nostakaa hänen päänsä ylemmäksi ja antakaa vettä,--sanoi Nehljudof.

--Vettä ovat hakemassa,--vastasi polisi, kävi kiinni vankiin kainaloista ja vaivalla siirsi hänen ruumiinsa ylemmäksi.

--Mikä kansankokous siinä?--kuului yhtäkkiä ankara päällikön ääni ja vangin ympärille keräytyneen väkijoukon luo tuli nopein askelin polisikomisarjus tavattoman puhtaassa ja koreassa takissa ja vieläkin koreammissa pitkävartisissa saappaissa.

--Hajalle! Mitä siinä töllötätte!--pauhasi hän väkijoukolle, tietämättä vielä mitä varten oli keräännyttykään. Tultuaan luo ja nähtyään kuolevan vangin hän nyykäytti hyväksyvästi päätänsä aivan kuin olisi juuri tuota odottanutkin ja kääntyi polisimiehen puoleen.

--Mikä on?

Polisimies ilmoitti, että tästä oli marssinut eräs vankijoukko, että yksi vangeista oli kaatunut ja vartioupseeri oli käskenyt jättämään hänet siihen.

--No mitäs muuta kuin polisikonttoriin. Issikka--issikka!

--Talonmies jo juoksi hakemaan,--sanoi polisimies tehden kunniaa.

Kauppapalvelija rupesi jälleen sanomaan jotain kuumuudesta.

--Mitä se sinuun kuuluu? Häh? Mene matkaasi siitä,--ärjyi komisarjus ja katsahti niin ankarasti häneen, että kauppapalvelija pani suunsa tuppeen.

--Hänelle täytyy antaa vettä,--sanoi Nehljudof. Komisarjus silmäsi ankarasti Nehljudofiinkin, vaan ei virkkanut mitään. Ja kun talonmies toi ruukussa vettä, käski hän polisimiehen tarjota sitä vangille. Polisi nosti vangin päätä ja yritti kaataa vettä suuhun, mutta vanki ei ottanut sitä vastaan; vesi vuoti alas pitkin partaa, kasteli rintaa ja likaista, pölyistä paitaa.

--Kaada päähän!--komensi komisarjus ja polisimies otti litteän lakin vangin päästä ja kaatoi vettä sekä punaseen kiharatukkaan että paljaan pään päälle. Ikäänkuin peljästyksissä avautuivat vangin silmät hiukan enemmän, mutta hänen tilansa jäi muuten entiselleen. Pitkin kasvoja valui likaista tomua, mutta suu yhä samalla tavalla veti henkeä ja koko ruumis nytkähteli.

--Siinähän on yksi, otetaan se!--sanoi komisarjus polisimiehelle osottaen Nehljudofin issikkaa.--Aja tännemmäksi sinä sieltä!

--En jouda,--sanoi issikka pudistaen toimessaan päätänsä, silmiään nostamatta.

--Se on minun issikkani,--sanoi Nehljudof,--mutta ottakaa vaan. Kyllä minä maksan,--lisäsi hän issikalle.

--No mitä kuhnailette,--huusi komisarjus,--käykää kiinni vaan!

Polisi, talonmiehet ja vartiosotamies nostivat kuolevan, veivät rattaille ja istuttivat istuimelle. Mutta hän ei pysynyt omin voimin pystyssä, hänen päänsä retkahti taaksepäin ja ruumis valui istuimelta.

--Pane pitkällesi,--komensi komisarjus.

--Antaahan olla, herra komisarjus, vien minä näinkin,--sanoi polisi istuutuen topakasti kuolevan rinnalle ja kiertäen voimakkaan oikean kätensä selän yli kainalon alle.

Sotamies veti vangin jalat pukin alta, nosti ja asetti paikoilleen.

Komisarjus katsoi ympärilleen ja nähtyään kadulla litteän vankilakin, nosti sen ja pani taaksepäin retkottavan märän pään päälle.--Mars!-- komensi hän.

Issikka katsahti vihasesti taaksensa, pudisti päätänsä ja alkoi ajaa käyden polisikamaria kohden vartiosotamiehen rinnalla. Vangin kanssa istuva polisimies kohensi vähä väliä uudestaan vangin laskeutuvaa ruumista, pään keikkuessa kaikille suunnille. Vartiosotamies korjaili jalkoja. Nehljudof meni heidän jälkeensä.

XXXVII.

Päästyään päivystävän palovahdin ohi, ajoi vankia kulettava issikka polisikonttorin pihaan ja pysähtyi siellä asianomaisten ovien eteen.

Pihalla peseskelivät palokuntalaiset, hihat ylöskäärittyinä, remuten ja melskaten, joitakin vankkureita.

Heti kun issikka oli pysähtynyt, tuli useampia polisimiehiä sen ympärille ja kävivät kainaloista ja jaloista elottoman vangin ruumiiseen käsiksi sekä ottivat sen pois heidän allansa kitiseviltä rattailta. Se polisimies, joka oli tuonut vankia, astui rattailta ja heilutteli puutunutta kättään, otti sitten lakin päästään ja teki ristinmerkin. Mutta vainaja vietiin ovesta sisälle ja ylös rappusia myöten. Nehljudof meni perässä. Pienenlaisessa likasessa pöterössä, mihin kuollut tuotiin, oli neljä vuodetta. Kahdella niistä istui pitkissä kauhtanoissa kaksi sairasta, joista toisella oli suu vinossa ja kaula sidottuna ja toinen oli keuhkotaudissa. Kaksi vuodetta oli vapaana. Ja toiseen näistä pantiin vanki. Pieni ihminen, jolla oli kiiltävät silmät päässä ja herkeämättä liikkuvat kulmakarvat, kepsutti kelteisillään ja sukkasillaan nopeasti ja kevyesti huoneeseen vasta tuodun vangin luo, katsahti siihen, sitten Nehljudofiin ja purskahti ääneensä nauramaan. Se oli mielipuoli, jota pidettiin vastaanottohuoneessa.

--Aikomus on muka säikäyttää minua,--sanoi hän.--Mutta älkääpäs luulkokaan--siitä ei tullut mitään. Polisimiesten jälkeen, jotka olivat tuoneet kuolleen, tuli huoneeseen polisikomisarjus ja välskäri.

Välskäri lähestyi kuollutta, tunnusteli vangin kylmää, kellertävää, teerenpilkkuista, vielä pehmeätä, vaan jo kalmankalpeata kättä, piteli sitä sitten omassaan ja laski irti. Se putosi kuolleen mahalle.

--Mennyttä kalua,--sanoi välskäri nyykäyttäen päätään, mutta päästi kuitenkin nähtävästi järjestyksen vuoksi auki märän, karkean paidan ja pyyhkäisten tieltä kiharaiset hiuksensa, painoi korvansa vangin kellertävää, liikkumatonta, korkeaa rintaa vasten. Kaikki olivat ääneti. Välskäri kohottautui, pudisti vielä kerran päätänsä ja kosketteli sormellaan ensin toista ja sitten toista luonta, joiden alta näkyivät siniset, lasiset, silmät.

--Ettepäs saa pelästymään,--puhui mielipuoli, koko ajan syljeskellen välskäriin päin.

--No mitä?--kysyi polisikomisarjus.

--Mitäkö?--toisti välskäri.--Ruumishuoneeseen se on vietävä.

--Onkohan se vaan ihan varma?--kysyi komisarjus.

--Mitenkäs muuten,--sanoi välskäri jostain syystä peittäen kuolleen paljastettua rintaa.--Voinhan lähettää lääkäriä hakemaan, antaa hänen katsoa. Petrof, mene sinä,--sanoi välskäri ja tuli pois kuolleen luota.

--Viekää hänet ruumishuoneeseen,--sanoi komisarjus.--Ja sinä tule sitten kansliaan, niin kirjoitat nimesi,--sanoi hän sotamiehelle, joka ei koko ajalla ollut jättänyt vankia.

--Ymmärrän,--vastasi sotamies.

Polisit nostivat kuolleen ja veivät takaisin alas rappusia myöten. Nehljudof aikoi mennä heidän perässään, mutta mielipuoli pidätti hänet.

--Tehän ette näy olevan samassa liitossa, niin antaisitte minulle paperossia,--sanoi hän. Nehljudof otti paperossikotelonsa ja tarjosi hänelle. Mielipuoli, kulmakarvojaan liikutellen alkoi hyvin nopeasti kertoa kuinka häntä vaivataan kaikellaisilla päähänpistoilla.

--Nehän ovat kaikki minua vastaan ja meediumiensa kautta kiusaavat ja kiduttavat minua...--

--Suokaa anteeksi,--sanoi Nehljudof kuuntelematta loppuun ja meni pihalle saadakseen tietää minne kuollut vietiin.

Polisit olivat paarinensa jo päässeet pihan yli ja rupesivat laskeutumaan kellarikerrokseen. Nehljudof aikoi lähestyä heitä, mutta polisikomisarjus pysähytti hänet.

--Mitä haette?

--En mitään,--vastasi Nehljudof.

--Menkää siis tiehenne.

Nehljudof alistui ja meni issikkansa luo. Issikka torkkui. Nehljudof herätti hänet ja ajoi taas asemalle päin.

Ei ollut hän päässyt sataakaan askelta, kun vastaan tuli taaskin kivääriä kantavan sotamiehen seuraamana kuormarattaat, joilla makasi toinen, arvatenkin jo kuollut vanki. Vanki makasi selällään rattailla. Hänen ajeltu päänsä pienine, mustine partoineen tärisi ja kolhi rattaiden pohjaan. Litteä lakki oli valunut kasvoille nenään asti. Kuorma-ajuri paksuissa saappaissa ohjasti hevosta, käyden rinnalla. Takana kulki polisi. Nehljudof kosketti issikkansa selkään.

--Mitä ne tekevät!--sanoi issikka pysäyttäen hevostansa.

Nehljudof astui alas rattailta ja meni kuorma-ajurin jäljissä, taaskin palovahdin ohi, polisikonttorin pihalle. Täällä olivat palokuntalaiset jo lopettaneet vankkurein pesun ja heidän paikallaan seisoi nyt pitkänläntä, luiseva palomestari virkalakki päässä, ja kädet taskuissa ankarasti tarkasteli lihavaa, vaaleanruskeata orivarsaa, jota palokuntalainen kävelytti hänen edessään. Ori ontui etujalallaan ja palomestari puhui vihasesti jotain vieressä seisovalle eläinlääkärille.

Polisikomisarjus oli myöskin siinä. Huomattuaan tuon toisen kuolleen hän tuli kuorma-ajurin luo.

--Missä tämä nostettiin?--kysyi hän paheksuvasti pudistaen päätään.

Kuorma-ajuri nimitti kadun.

--Onko se vanki?--kysyi palomestari.

--Vankihan se on. Se on jo toinen,--sanoi komisarjus.

--Se on sitte kaunista! Mutta jopa onkin kuuma,--sanoi palomestari ja kääntyen palokuntalaiseen päin, joka oli viemässä ontuvaa hevosta, huusi:--pane nurkkapilttuuseen! Kyllä opetan sinut hevosia tärväämään, enemmän ne maksavat kuin sinä, senkin vietävä.

Vainaja nostettiin, kuten edellinenkin, rattailta ja vietiin vastaanottohuoneeseen. Nehljudof tuli aivan kuin hypnotiseerattuna jäljessä.

--Mitä haette?--kysyi häneltä joku polisi.

Hän meni vastaamatta mitään sinne, minne kuollutta vietiin.

Mielipuoli istui vuoteella ja poltteli ahnaasti Nehljudofin antamaa paperossia.

--Ahaa, vai palasitte,--sanoi hän ja rupesi nauramaan. Nähtyään kuolleen hän rypisti otsansa.--Taaskin,--sanoi hän.--Kyllästyttää tuo tuommoinen, enhän minä ole mikään poikanulikka? vai mitä arvelette?--kääntyi hän Nehljudofin puoleen kysyvästi hymyillen.

Nehljudof katseli kuollutta, jonka edessä ei enään ollut ketään ja jonka kasvot nyt olivat kokonaan näkyvissä. Niin ruma näöltään kuin edellinen vanki oli ollut, niin harvinaisen kaunis oli tämä, sekä kasvoiltaan että koko ruumiiltaan. Siinä oli ihminen voimainsa täydessä kukoistuksessa. Vaikka toinen puoli päästä oli ajeltu paljaaksi, oli tuo jyrkkä, matalalautainen otsa ja nuo ylennykset, mustien ja jo elottomien silmien päällä hyvin kauniit, samoin kuin pieni, vähän kaareutuva nenä ja hienot, mustat viikset. Sinertäviksi käyneet huulet olivat hymyssä; vähäinen parta kaunisti kasvojen alaosaa, ja pääkallon ajellulla puolella näkyi pieni ja kaunis korva. Kasvojen ilmeessä oli sekä levollisuutta, ankaruutta että hyvyyttä. Puhumatta siitä, että näistä kasvoistakin jo saattoi päättää, mitkä henkisen elämän mahdollisuudet olivat siinä kukistetut, näkyi tämän ihmisen käsien ja kahleissa olevien jalkojen luiden hienoudesta, ja voimakkaista jäntereistä kaikissa sen sopusuhtaisissa jäsenissä, mikä oivallinen, väkevä, sukkela ihmiseläin siinä oli tapettu; se oli eläimenäkin omassa lajissaan paljoa täydellisempi kuin tuo voilakka ori, jonka rikkoutumisesta palomestari oli ollut niin suutuksissa. Ja kuitenkin hänet oli näännytetty ilman että kukaan sääli häntä ihmisenä tai edes suotta tärveltynä työjuhtana. Ainoa tunne minkä hänen kuolemansa kaikissa ihmisissä herätti oli harmi siitä, että piti puuhata ruumis pois synnyttämästä mädännystä. Vastaanottohuoneeseen tulivat lääkäri ja välskäri sekä konttorin päällikkö. Lääkäri oli vankkarakenteinen, tanakka mies. Konttoripäällikkö oli pienehkö, lihava mukero, pää punanen ja pallonmuotoinen, jonka teki vielä pyöreämmäksi hänen tapansa koota poskensa pullolleen ilmaa ja vähitellen laskea se ulos. Lääkäri istuutui vuoteen reunalle kuolleen viereen, tunnusteli niinkuin välskärikin käsiä, kuunteli sydäntä ja nousi sitten pinkko-housujansa oikoen.

--Kuollut kuin kivi,--sanoi hän.

Konttoripäällikkö kokosi suun täydeltä ilmaa ja päästi sen hitaasti ulos.

--Mistä vankilasta?--kysyi hän sotamieheltä.

Sotamies vastasi, ja huomautti rautoja, jotka vielä olivat kuolleen jaloissa.

--Käsketään ottamaan pois, meillä on jumalankiitos seppiä,--sanoi konttoripäällikkö ja pullistettuaan taas poskensa, meni ovelle päin, ilmaa suustansa päästellen.

--Mistä syystä sen on noin käynyt?--kysyi Nehljudof lääkäriltä.

Lääkäri katsahti häneen lasiensa yli.

--Mistäkö syystä kuollaan auringonpistoon? Siksi vaan, että ensin istutaan liikkumatta, ilman valoa koko talvi, ja sitten yhtäkkiä päästetään auringon paahteeseen, ja vielä päälliseksi näin kuumana päivänä, ja päälliseksi viedään laumassa, ettei raitis ilma pääse luo. Arvaahan sen että siitä tulee halvaus.

--Miksi ne siis lähetetään näin?

--Sen voitte kysyä heiltä. Kukas te oikeastaan olettekaan?

--Minä olen syrjäinen.

--Vainiin... Nöyrin palvelijanne, minulla ei ole aikaa,--sanoi lääkäri nykäisten kiukkuisesti housunsa alas ja meni sairasvuoteiden luo.

--No kuinka sinun asiasi ovat?--kysyi hän vinosuiselta, kalpealta mieheltä, jonka kaula oli siteissä.

Mielipuoli sillä aikaa kökötti vuoteellansa ja heitettyään pois paperossin, syljeskeli lääkäriin päin.

Nehljudof meni alas pihalle, tuli hevosten ja kanojen ja vaskikypärisen palovahdin ohi portille, istui jäljen nukkuneen issikkansa rattaille ja ajoi asemalle.

XXXVIII.

Kun hän saapui asemalle, istuivat vangit jo kaikki vaunuissa ristikkoikkunain takana. Asemasillalla lojasteli muutamia saattajia: heitä ei päästetty vaunujen luo. Vartijaväki oli nyt tulisessa touhussa. Matkalla vankilasta asemalle oli kaatunut ja kuollut halvaukseen paitsi niitä kahta, jotka Nehljudof näki, vielä kolme henkeä: yksi oli viety samoin kuin molemmat edelliset lähimmäiseen polisikonttoriin ja kaksi oli kaatunut täällä asemalla.[7] Ei vartioväki senvuoksi ollut kiireessään, että oli kuollut viisi heidän haltuunsa uskottua henkilöä, jotka olisivat voineet jäädä eloonkin. Tämä kysymys ei heitä liikuttanut, vaan se yksistään, että kaikki mitä asetus tämmöisessä tilaisuudessa vaati tehtäväksi, tulisi tehdyksi: kuolleet toimitetuiksi asianomaiseen paikkaan, niin myös näiden paperit ja tavarat, ja nimet pyyhityiksi pois niiden luettelosta, jotka olivat vietävät Nishni-nowgorodiin, ja tämä kaikki oli kovin tukalata erittäin tässä kuumuudessa.

Ja sitä nyt vartiovirkamiehet puuhasivat, eikä Nehljudofia sentähden yhtä vähän kuin ketään muutakaan laskettu vaunujen luo. Nehljudof kuitenkin vihdoin pääsi putkahtamaan annettuaan rahaa vartioväkeen kuuluvalle aliupseerille. Tämä päästi Nehljudofin, mutta pyysi niin pian kuin mahdollista sanomaan vaan sanottavansa ja sitten väistymään syrjään, ettei päällikkö näkisi. Kaikkiaan oli vaunuja 18 ja kaikki vaunut paitsi päällystön olivat täpötäynnänsä vankeja. Kulkiessaan vaunujen ikkunain editse, kuulosteli Nehljudof mitä niiden sisäpuolella tapahtui. Kaikista vaunuista kuului kahleitten kolinaa, rymyämistä, porpatusta, järjettömiä haukkumasanoja, vaan ei missään puhuttu, kuten Nehljudof oli odottanut, matkalla kaatuneista tovereista. Puheet tarkoittivat enimmäkseen säkkiä, juomavettä ja paikan valitsemista.

Nehljudof katsahti erään vaunun ikkunasta sisälle ja näki kuinka sen keskellä, käytävässä, sotamiehet irroittivat vankien käsistä käsirautoja. Vangit ojensivat heille käsiänsä ja yksi sotamiehistä avasi avaimellaan käsirautain lukon ja pudotti ne pois. Toinen kokosi käsiraudat yhteen.

Päästyään muiden vaunujen ohi, Nehljudof tuli naisvaunujen kohdalle. Toisessa niistä kuului yhtämittainen huutava naisäänen valitus:-- oo--oo--oo!... Herranenaika, oo-oo--oo! Herranenaika!...

Nehljudof kulki ohitse ja sotamiehen osoituksen mukaan tuli kolmannen vaunun ikkunan luo. Heti kun hän toi päänsä sen eteen, lehahti sieltä vastaan kuuma ilma täynnänsä sakeata ihmishien hajua ja kuului selvään kimakoita naisääniä. Kaikilla penkeillä istui naamat punaisina, hikisiä naisia mekoissa ja nutuissa, kovaäänisesti jutellen keskenään. He huomasivat ristikon lävitse Nehljudofin kasvot ja lähimmäiset vaikenivat siirtyen lähemmäksi. Maslova, nutussa, ilman huivia, istui vastapäisen ikkunan luona. Tännempänä istui vaaleaverinen Fedosja suu naurussa.

Tunnettuaan Nehljudofin tämä nykäsi Maslovaa ja osoitti kädellään ikkunaan.

Maslova nousi nopeasti, pisti huivin mustatukkaiseen päähänsä ja punaset, hikiset kasvot elpyneinä ja silmät hymyssä tuli ikkunan luo käyden käsin ristikkoon.

--Nytpä vasta on kuuma,--sanoi hän iloisesti hymyillen.

--Saitteko tavarat?

--Sain, kiitoksia.

--Ettekö mitään vielä tarvitsisi,--kysyi Nehljudof, tuntien kuinka vaunusta virtasi kuuma kuin kiukaalta.

--En tarvitse mitään, kiitoksia.

--Voi jos saisi juotavaa,--sanoi Fedosja.

--Niin, sitä jos saisi,--sanoi Maslova.

--Eikö teillä siis ole vettä?

--Kyllä sitä aina tuodaan, mutta se heti loppuu.

--Paikalla tuon,--sanoi Nehljudof,--minä pyydän sotamiestä. Nyt emme näe toisiamme ennenkuin Nishni-nowgorodissa.

--Aijotteko tekin matkustaa?--sanoi Maslova ikäänkuin ei olisi tiennyt tästä asiasta ja katsahti iloisesti Nehljudofiin.

--Matkustan seuraavassa junassa.

Maslova ei sanonut mitään ja jonkun hetken kuluttua ainoastaan huokasi syvään.

--Onko totta, herra, mitä kertovat, että kaksitoista henkeä vangeista jäi kuolleena tielle,--sanoi jylhällä miesäänellä vanha naisvanki.

Se oli Korabljova.

--En ole kuullut että kaksitoista. Minä näin kaksi,--sanoi Nehljudof.

--Tuntuivat sanovan että kaksitoista. Eikö niille senkin vietäville mitään siitä tule? Senkin pirut.

--Eikö naisista ole kukaan sairastunut?--kysyi Nehljudof.

--Akat ovat lujempia,--sanoi nauraen toinen matalakasvuinen vanki,--yksi tässä vaan otti ja rupesi synnyttämään. Siellä tuntuu huutavan,--sanoi hän osoittaen viereiseen vaunuun, josta päin kuului yhä samat voivotukset.

--Te kysyitte emmekö jotain tarvitsisi?--sanoi Maslova koettaen estää huuliaan iloisesti hymyilemästä,--niin eikö voisi jättää pois tuota naista, joka sairastaa. Sanoisitte esimiehille.

--Kyllä sanon.

--Ja sitten vielä, ettekö voisi toimittaa niin, että tämä tässä saisi tavata miehensä Tarasin,--lisäsi hän silmillään osottaen hymyilevää Fedosjaa. Se taitaa matkustaa teidän kanssanne.

--Herra, ei saa haastattaa,--huusi vartioväkeen kuuluva aliupseeri.

Tämä ei ollut se, joka oli päästänyt Nehljudofin asemasillalle. Nehljudof väistyi ja läksi hakemaan päällikköä pyytääkseen synnyttäjän ja Tarasin puolesta, vaan ei voinut pitkään aikaan saada mitään vastausta sotamiehiltä. Nämät olivat yhä samassa touhakassa,-- muutamat veivät jonnekin jotakin vankia, toiset juoksivat ostamassa itsellensä eväitä ja sijoittelivat tavaroitaan vaunuihin, kolmannet palvelivat erästä naista, jonka piti matkustaa vartioupseerin mukana, eikä Nehljudof sentähden tahtonut saada heiltä mitään vastausta.

Vasta toisen soiton jälkeen tapasi Nehljudof vartioupseerin.

Upseeri siirteli toisella lyhyellä kädellään viiksiä suun edestä ja olkapäät koholla torui jostakin asiasta vääpeliä.

--Mitä te oikeastaan haluatte?--kysyi hän Nehljudofilta.

--Teillä eräs vaimo on synnyttämässä tuolla vaunuissa, niin minä ajattelin eikö häntä voisi...

--Ja synnyttäköön vaan. Sittepähän nähdään,--sanoi upseeri mennen vaunuunsa ja reippaasti heiluttaen lyhyitä käsiänsä.

Samassa kulki konduktööri jo ohitse, vihellyspilli kädessä. Kuului viimeinen soitto ja asemasillalla seisovien saattajien: joukosta ja naisvaunusta kuului itkua ja rukousten lukua. Nehljudof seisoi asemasillalla rinnakkain Tarasin kanssa ja katseli kuinka vaunu toisensa perästä kulki ristikkoikkunoineen hänen ohitsensa ja näiden takana näkyi puoleksi ajeltuja miesten päitä. Sitten tuli heidän kohdallensa ensimäinen naisten vaunu, jonka ikkunasta näkyi huivittomia ja huivipäisiä naisia, sitten tuli toinen vaunu josta kuului yhä sama voivotus; vihdoin tuli vaunu, jossa oli Maslova. Hän seisoi muiden mukana ikkunassa ja katseli Nehljudofia surullisesti hänelle hymyillen.

XXXIX.

Määräaikaisen väkijunan lähtöön oli vielä kaksi tuntia. Nehljudof aikoi ensin käyttää tätä aikaa käydäkseen vielä sisarensa luona, mutta aamullisten vaikutusten--jälkeen hän tunsi itsensä siihen määrin kiihoittuneeksi ja masentuneeksi, että kun hän istui ensimäisen luokan odotussalin pienelle sohvalle hänen tuli ihan odottamatta armoton uni, hän kääntyi syrjälleen, pani käden poskensa alle ja nukkui sillä kertaa.