Part 17

--Tunnen Jumalan edessä että minun on niin tekeminen.

--Ja mitä jumalia olette tässä vielä löytäneet? Puhutte joutavia. Jumalan? Minkä Jumalan? Olisitte silloin muistaneet Jumalaa...--sanoi hän ja pysähtyi suu auki.

Nehljudof tunsi vasta nyt kovan viinanhajun Maslovan suusta, ja ymmärsi miksi tämä oli niin kuohuksissa.

--Rauhoittukaa,--sanoi hän.

--Minulla ei ole mitään rauhoittumista; sinä luulet että minä olen humalassa? Niin olenkin, mutta muistan mitä sanon!--alkoi hän nopeasti puhua ja meni tulipunaseksi,--minä olen Siperiaan tuomittu, huora, mutta sinä olet herra, ruhtinas, etkä sinä yhtään tarvitse tahrata itseäsi minuun. Mene sinä omien ruhtinattariesi luo, minun hintani on kymmenruplanen.

--Vaikka kuinka julmasti puhuisit, et sittenkään voi sanoa sitä, mitä minä tunnen,--sanoi Nehljudof hiljaa ja koko hänen ruumiinsa vapisi,--et voi kuvailla mihin määrään tunnen syyllisyyteni sinun edessäsi.

--Tunnen syyllisyyteni...--matki häntä Maslova vihasesti.--Etpäs silloin tuntenut, vaan pistit käteen 100 ruplaa. Siinä oli sinun maksusi...

--Tiedän, tiedän, mutta mitä nyt on tehtävä?--sanoi Nehljudof.--Nyt olen päättänyt olla jättämättä sinua; mitä olen sanonut sen teenkin.

--Mutta minä sanon: et tee,--sanoi Maslova ja rupesi ääneensä nauramaan.

--Katjusha!--alkoi Nehljudof tarttuen hänen käteensä.

--Mene luotani. Minä olen vanki, mutta sinä ruhtinas, eikä sinulla ole mitään täällä tekemistä,--huusi Maslova vihasta säihkyen ja tempasi pois kätensä.

--Sinä tahdot minun kauttani pelastua,--jatkoi hän koettaen pian saada sanotuksi kaikki mitä hänen sydämmeensä oli noussut,--sinä olet nauttinut minusta tässä elämässä, ja minun kauttani tahtoisit pelastua vielä tulevassakin! Sinä inhoitat minua, sinun silmälasisi ja koko sinun inhoittava rasvanaamasi. Mene pois!--huusi hän hypähtäen tarmokkaalla liikkeellä pystyyn.

Vartija lähestyi heitä.

--Mitäs nyt rähiset. Saakos noin...

--Ei, ei, minä pyydän antakaa olla,--sanoi Nehljudof.

--Se muuten unohtaa missä ollaan,--sanoi vartija.

--Ei, ei, älkäähän huoliko, odottakaa,--sanoi Nehljudof.

Vartija meni taas ikkunan luo.

--Maslova istui jälleen. Hän katsoi alas ja puristi lujasti pienet kätensä ristiin.

Nehljudof seisoi hänen vieressään eikä tiennyt mitä tehdä.

--Et sinä usko minua,--sanoi hän.

--Ettäkö te aijotte mennä naimisiin--se ei tule koskaan tapahtumaan. Ennen menen vaikka hirteen! Siinä kuulitte.

--Mutta kuitenkin tahdon sinua palvella.

--Se on teidän asianne. Mutta minä en tarvitse teiltä mitään. Sen minä sanon teille totuudessa,--sanoi hän.

--Ja miksi minä en kuollut silloin,--lisäsi hän ja heltyi katketaan itkuun.

Nehljudof ei voinut puhua, toisen kyyneleet tarttuivat häneen.

Maslova nosti silmänsä, katsahti häneen, ikäänkuin kummastui ja alkoi huivilla kuivata poskia myöten vieriviä kyyneleitä.

Vartija lähestyi nyt taas ja muistutti että oli aika erota.

Maslova nousi.

--Te olette nyt kiihoittunut. Jos suinkin mahdollista tulen minä huomenna. Ajatelkaa te sillä välin asiata,--sanoi Nehljudof.

Maslova ei vastannut mitään ja katsomatta häneen läksi vartijan jälessä pois.

--No kyllä nyt pääset hyville päiville,--sanoi Korabljova Maslovalle kun tämä palasi koppiin.--Kylläpä näkyy olevan aikalailla sinuun pikiintynyt; tao nyt niin kauvan kuin rauta on kuumana. Kyllä hän sinut täältä lunastaa. Rikkaille on kaikki mahdollista.

--Se on kuin nakutettu,--puhui ratavahti laulavalla äänellänsä.--Köyhällä ei olisi yölläkään aikaa, mutta rikas sen kun sai päähänsä, kohta kaikki laittaa tahtonsa mukaan. Oli siellä meilläkin mokoma pohatta, niin arvatkaas mitä teki...

--No muistitkos puhua minun asiastani?--kysyi vanha eukko.

Mutta Maslova ei vastannut tovereillensa mitään, vaan heittäysi lavitsalle ja tuijottaen nurkkaan makasi näin iltaan asti. Hänessä tapahtui tuskallinen työ. Se mitä Nehljudof oli hänelle sanonut, oli tuonut hänet siihen maailmaan, jossa hän kärsi ja josta hän oli tullut pois, käsittämättä sitä ja inhoten sitä. Nyt oli hänen käsistään mennyt se unhotus, jossa hän eli, mutta elää selvästi muistamalla entisyyttä oli liian tuskallista. Iltasella hän jälleen osti viinaa ja joi itsensä toveriensa kanssa humalaan.

XLIX.

»Vai sitäkö se olikin», ajatteli Nehljudof tullessaan vankilasta ja nyt vasta hän täydellisesti käsitti rikoksellisuutensa. Jos hän ei olisi koettanut sovittaa, lunastaa itseään vapaaksi omasta teostaan, ei hän olisi koskaan saanut tuntea sen koko rikoksellisuutta; vielä enemmän,--Katjushakaan ei olisi tuntenut koko sitä onnettomuutta, mihin hän oli saatettu. Ainoastaan nyt oli kaikki tullut päivän valoon, kaikessa kauheudessaan. Vasta nyt hän näki, mitä hän oli tehnyt tämän naisen sielun kanssa, ja vasta nyt tämä nainen saattoi nähdä ja ymmärtää mitä oli hänelle tehty. Ennen oli Nehljudof ainoastaan leikkinyt ja ihastellut omaa itseänsä, omaa katumustansa, nyt häntä vaan hirvitti. Hylätä Katjushaa ei hän nyt tuntenut voivansa, mutta ei myöskään voinut kuvailla mielessänsä mitä heidän suhteestansa syntyisi.

Ulos tullessa lähestyi Nehljudofia vartija, jolla oli kunniamerkkejä rinnassa, ja joka vastenmielisellä, imartelevalla katseella antoi salaa hänelle paperilapun.

--Siinä olisi teidän ylhäisyydellenne kirjelappu eräältä naishenkilöltä...--sanoi hän antaen kirjeen Nehljudofille.

--Miltä naishenkilöltä?

--Lukekaa niin näette. Se on eräs valtiollinen vanki. Minä olen siellä vartijana. Neiti pyysi toimittamaan. Ja vaikka se nyt onkin kielletty, niin kuitenkin ihmisyyteen nähden...--puhui vartija luonnottomasti.

Nehljudof ihmetteli miten valtiollisten vankien vartija saattoi välittää kirjelappuja, vieläpä vankilan seinien sisäpuolella, melkein kaikkien nähden; hän ei silloin vielä tiennyt, että tämä oli samalla kertaa sekä vartija että spiooni,--mutta hän otti kuitenkin kirjeen ja luki sen mennessään ulos vankilasta. Kirje oli kirjoitettu lyijykynällä kauniilla käsialalla ja siinä oli noudatettu uudenaikaisinta oikokirjoitusta: »Saatuani tietää että te käytte vankilassa ja olette intresseerattu eräästä rangaistuslainalaisesta henkilöstä, haluaisin tavata teitä. Pyytäkää tavata minua. Te saatte luvan, ja minä kerron teille paljon tärkeätä, mikä koskee sekä teidän suojeluksenne alaista että myöskin meidän ryhmäämme. Teille kiitollinen Vera Bogoduhofskaja».

Vera Bogoduhofskaja oli opettajatar eräässä nowgorodilaisessa erämaanläänissä, jonne Nehljudof oli kerran maailmassa toveriensa kanssa tullut karhuja ampumaan. Tämä opettajatar oli kääntynyt Nehljudofin puoleen rahapyynnöllä opintojensa jatkamista varten. Nehljudof oli antanut hänelle nuo rahat ja unohtanut hänet. Nyt tuli ilmi, että tämä sama neiti istui valtiollisena rikoksentekijänä linnassa, missä oli luultavasti saanut tietää Nehljudofin asiasta ja tahtoi tarjota palvelustansa.

Kuinka silloin oli kaikki ollut helppoa ja yksinkertaista. Ja kuinka nyt oli kaikki raskasta ja monimutkaista. Elävästi ja ilolla muisti Nehljudof silloisen ajan ja tutustumisensa Bogoduhofskajaan. Se oli ennen laskiaista, sydänmaalla, noin 66 virstaa rautatieltä. Metsästys oli onnistunut erinomaisesti, he olivat tappaneet kaksi karhua ja juuri söivät lähtönsä edellä päivällistä, kun sen talon isäntä, johon he olivat asettuneet, tuli ilmoittamaan että kappalaisen tytär oli saapunut ja halusi tavata ruhtinas Nehljudofia.--Onko hän nättikin?--oli joku kysynyt.--No äläs nyt siinä,--oli Nehljudof vastannut, laittanut kasvonsa totisiksi, noussut pöydästä ja pyhkien suutansa ja ihmetellen mitä asiaa kappalaisen tyttärellä voisi hänelle olla, mennyt isäntäväen puolelle.

Täällä oli tyttö huopahattu päässä, lyhyessä turkissa, suonikas, kasvot laihat ja rumat; kauniit olivat vaan silmät ja kohotetut kulmakarvat niiden yläpuolella.

--No, Vera Jefremovna, puhu nyt asiasi tälle herralle, sanoi emäntäeukko:--se on ruhtinas itse. Minä menen sill'aikaa pois.

--Millä voin teitä palvella,--oli Nehljudof kysynyt.

--Minä ... minä... Näettekös, te kun olette rikas, te heitätte rahoja turhaan, metsästykseen, kyllä minä tiedän,--oli tyttö alkanut kovasti hämillään,--mutta minä en tahdo muuta kuin olla hyödyllinen ihmisille, enkä mitään voi, kun en mitään tiedä.

Hänen silmänsä olivat rehelliset, hyvät, ja koko tuo sekä päättäväisyyden että pelon ilme oli niin liikuttava, että Nehljudof, kuten hänen usein kävi, yhtäkkiä asettui hänen asemaansa, ymmärsi hänet ja sääli häntä.

--Mitäs minä voisin tehdä?

--Minä olen opettajatar, tahtoisin jatkaa opintojani, mutta minua ei päästetä, tai eihän ne kiellä, kyllä ne päästävät, mutta puuttuu varoja. Antakaa minulle, ja minä lopetan opintoni ja maksan teille takasin. Minun mielestäni: jos rikkaat ihmiset tappavat karhuja, juottavat talonpoikia--se on kaikki pahaa. Miksi eivät he voisi tehdä hyvää. Minä tarvitsisin ainoastaan 80 ruplaa. Mutta jollette anna, olkaa antamatta,--sanoi hän vihasesti.

--Päinvastoin olen hyvin kiitollinen teille, että annatte minulle tilaisuuden... Tuon heti paikalla,--sanoi Nehljudof.

Hän meni eteiseen ja yllätti siinä toverin, joka oli kuunnellut heidän keskusteluansa. Vastaamatta mitään toverien pilapuheisin, haki Nehljudof matkalaukustaan rahat ja vei tytölle.

--Ei kestä, ei kestä kiittää. Minun on päinvastoin kiittäminen teitä.

Nehljudofin oli erittäin mieluista nyt muistella tätä kaikkea; mieluista oli muistella, kuinka hän oli vähällä riitaantua upseerin kanssa, joka oli tahtonut lyödä rumaa leikkiä tapauksen johdosta, kuinka toinen toveri rupesi hänen puolelleen ja kuinka he sen johdosta tulivat lähemmäksi toisiansa, ja kuinka koko metsästys oli ollut onnellinen ja iloinen, ja kuinka hänestä tuntui suloiselta, kun he yön aikana tekivät matkaa takasin rautatieasemalle. Rekijono liukui keveästi eteenpäin, kuulumattomasti juoksivat parihevoset ravissa pitkin kapeata metsätietä, metsä oli milloin korkeaa, milloin matalaa, ja kuusten oksat painuivat alas paljon lumen alla. Pimeässä, punasena valona loistaen, sytytteli joku hyvänhajuista paperossia. Renki Jooseppi juoksenteli reeltä toiselle, lumessa kahlaten, ja puheen lomassa kertoi juttujansa ilveksistä, jotka nyt kulkevat syvässä lumessa nakertaen haavan kuorta, ja karhuista, jotka nyt makaavat talvipesissään, turpa ilmareijässä, puhallellen kuumaa hengitystään. Nehljudofin mieleen muistui tämä kaikki, ja varsinkin tuo onnellinen terveyden, voiman ja huolettomuuden tunne, kun keuhkot turkkinuttua pinnistäen huokuivat sisäänsä pakkas-ilmaa, silmille tihkui oksista luokan karistamaa lunta, ruumiille oli lämmin, kasvoille vilpas ja sielussa ei huolia, ei moitteita, ei pelkoa, ei toivomuksia. Kuinka hyvä oli silloin olla. Ja nyt? Herranen aika kuinka kaikki oli tuskallista ja vaikeaa.

Nähtävästi oli Vera Jefremovna vallankumouksellisena vangittu, ja nyt niistä syistä istui linnassa. Piti tavata häntä, erittäinkin koska hän oli luvannut antaa neuvoja miten Maslovan asema olisi ollut parannettavissa.

L.

Herättyään seuraavana aamuna muisti Nehljudof illalliset tapaukset, ja häntä kauhistutti.

Mutta välittämättä tästä kauhusta päätti hän varmemmin kuin koskaan ennen jatkaa mitä oli alkanut.

Tällä velvollisuutensa tunnolla, läksi Nehljudof kotoansa ja ajoi Maslennikofin luo pyytämään lupaa saada tavata paitsi Maslovaa vielä sitä mummo Menshovaa poikinensa, joista Maslova oli maininnut. Sitä paitsi hän tahtoi saada luvan tavata Bogoduhofskajaa, joka saattoi olla hyödyksi Maslovalle.

Nehljudof tunsi Maslennikofin jo sotapalveluksestaan saakka, Maslennikof oli ollut silloin rykmentin rahastonhoitajana. Hän oli ollut mitä hyväluontoisin, mitä virka-intoisin upseeri, joka ei tiennyt eikä tahtonut tietää mistään muusta koko maailmassa kuin rykmentistä ja keisarillisesta perheestä. Nyt Nehljudof tapasi hänet hallitusmiehenä, rykmentin oli hän vaihtanut lääniin ja lääninhallitukseen. Hän oli naimisissa rikkaan, reippaan naisen kanssa, ja tämäpä se olikin pakottanut hänet siirtymään sotapalveluksesta siviilivirkaan. Rouva nauroi häntä ja hyväili kuin omaa kesyttämäänsä elukkaa. Nehljudof oli viime talvena kerran käynyt heidän luonansa, mutta tämä parikunta oli tuntunut hänestä niin vähän huvittavalta, ettei hän ollut sittemmin kertaakaan siellä käynyt.

Maslennikofin meni suu aivan mehelle, kun hän näki Nehljudofin. Sama oli hänellä kasvojen rasvaisuus ja punaisuus, sama suuri ruumiinkoko, ja sama erinomainen puku kuin sotapalveluksessakin. Siellä hän oli puettu aina puhtaaseen, olkapäissä ja rinnassa viimeisen muodin mukaan istuvaan univormuun taikka kotitakkiin. Nyt hän oli puettu viimeisen muodin mukaiseen siviilipukuun, joka yhtä hyvin istui hänen kylläisen ruumiinsa ympärillä ja toi esiin hänen leveän rintansa. Hän oli sijaisen univormussa. Ikäerotuksesta huolimatta (Maslennikof oli noin 40 ikäinen) he sinuttelivat toisiansa.

--No, kiitos tulemastasi. Mennäänpäs nyt vaimoni luo. Minulla sattuu juuri olemaan kymmenen minuutin vapaus ennen istunnon alkamista. Kuvernööri itse on matkoilla. Minä hallitsen nyt lääniä,--sanoi hän mielihyvällä, jota ei voinut salata.

--Olen tullut luoksesi asialle.

--Mitä nyt?--virkkoi Maslennikof äkkiä, ikäänkuin virittyen, säikähtyneellä ja vähän ankaralla äänellä.

--Vankilassa on eräs henkilö, joka suuressa määrässä herättää huomiotani (mainittaessa sanaa »vankila» muuttuivat Maslennikofin kasvot vieläkin ankarammiksi) ja minä tahtoisin tavata häntä ei yleisessä vastaanottohuoneessa, vaan konttorissa, eikä ainoastaan määräpäivinä, vaan useamminkin. Minulle on sanottu, että se riippuu sinusta.

--Tietysti, mon cher, minä olen valmis tekemään kaikki sinun hyväksesi,--sanoi Maslennikof molemmilla käsillään koskettaen hänen polviansa ja siten ikäänkuin lieventäen omaa ylhäisyyttänsä:--se käy päinsä, mutta huomaa, minä olen kaliifi vaan tunniksi.

--Niin, voitko siis antaa minulle paperin, että voisin tavata tätä ihmistä?

--Onko se nainen?

--On.

--No, mistäs hän--?

--Myrkytyksestä. Mutta hän on saanut väärän tuomion.

--Ähä, siinä nyt on sinun valamies-oikeutesi! _Ils n'en font point d'autres_--sanoi hän jostakin syystä ranskankielellä.--Et tietysti ole yhtä mieltä minun kanssani, mutta mitäpä sille voin, _c'est mon opinion bien arretée_,--lisäsi hän, lausuessaan ajatuksen, jota hän vuoden kuluessa oli eri muodoissa lukenut taantumispuolueen vanhollisessa sanomalehdistössä.--Tiedänhän minä että sinä olet vapaamielinen.

--Lienenkö vapaamielinen vai mikä muu,--sanoi hymyillen Nehljudof, joka aina ihmetteli, että kaikki lukivat häntä johonkin puolueeseen ja vaan sentähden pitivät vapaamielisenä, että hän sanoi kaikkia ihmisiä tasa-arvoisiksi tuomioistuimen edessä, piti pahana ihmisten rääkkäämistä ja lyömistä yleensä, ja erittäinkin niiden, joita ei vielä oltu tuomittu.--En tiedä olenko vapaamielinen vai en, tiedän ainoastaan, että nykyiset valamiesoikeustot, kaikkine vikoinensa, kuitenkin ovat paremmat entisiä.

--Kenen olet ottanut asianajajaksi?

--Minä olen kääntynyt Fanarinin puoleen.

--Vai niin, Fanarinin!--sanoi Maslennikof rypistäen silmäkulmiansa ja muistellen kuinka viime vuonna tämä sama Fanarin kuulusteli häntä todistajana oikeuden edessä ja mitä suurimmalla kohteliaisuudella puolen tunnin aikana nauratti yleisöä hänen kustannuksellaan.

--En kehoittaisi sinua olemaan missään tekemisissä hänen kanssaan. _Fanarin est un homme taré_.

--Ja vielä olisi minulla yksi pyyntö sinulle,--sanoi Nehljudof vastaamatta hänelle. Hyvin kauvan sitten minä tunsin erään tytön--opettajattaren--hän on hyvin surkuteltava olento ja niinikään nyt linnassa, mutta haluaisi tavata minua. Voisitko sinä antaa minulle luvan päästä hänenkin puheilleen?

Maslennikof kallisti vähän päätänsä ja kävi miettiväiseksi.

--Onko hän valtiollinen?

--Niin on minulle sanottu.

--No, näetkös valtiollisia vankeja voivat tavata ainoastaan heidän sukulaisensa, mutta sinulle minä annan yleisen pääsyn. _Je sais que vous n'abuserez pas_.

--Mikä on hänen nimensä? sen sinun tuttavasi ... oliko se Bogoduhofskaja? _Elle est jolie_?

--_Hideuse_.

--Maslennikof pudisteli moittivasti päätänsä, tuli pöydän ääreen ja kirjoitti paperille, jossa oli painettu kulmakirjoitus, sulavalla käsialalla: »Tämän haltijalle, ruhtinas Dmitrij Ivanovitsh Nehljudofille, sallin minä täten vankilan konttorissa tavata linnassa säilytettyä kaupunkilaisnaista Maslovaa, samoin kuin vankilan sairaanhoitajatarta Bogoduhofskajaa».--Hän päätti kirjoituksensa riipaisten suurenmoisen nimikiemuran.

--Kohta olet näkevä mimmoinen järjestys siellä on. Järjestystä siellä on hyvin vaikea noudattaa, sillä vankila on täpötäynnänsä, erittäinkin siirtovankeja, mutta minä kuitenkin pidän ankarasti silmällä, ja rakastan tätä asiaa. Saat itse nähdä--heidän on siellä hyvin hyvä olla, ja he ovat tyytyväisiä. Heidän kanssansa täytyy vaan osata oikein menetellä. Äskettäin oli kuitenkin ollut ikävyys--uppiniskaisuus viranomaisia vastaan. Joku toinen olisi selittänyt asian kapinaksi ja tehnyt monet onnettomiksi. Mutta meillä päättyi asia hyvin hyvästi. Yhdeltä puolen on tarpeen huolellisuus, toiselta puolelta luja kurinpito,--sanoi hän puristaen kokoon vaalean, turpean nyrkkinsä, jossa näkyi turkoosikivellä koristettu sormus, ja joka esiintyi valkoisesta kovaksi tärkätystä kultanappisesta hihansuusta,--huolellisuus ja luja kurinpito.

--No sitä en juuri tiedä,--sanoi Nehljudof:--kahdesti olen siellä käynyt, ja se on tehnyt minuun hyvin raskaan vaikutuksen.

--Tiedätkös mitä, sinun pitäisi välttämättömästi tutustua kreivinna Passeak'iin,--jatkoi vauhtiin päässyt Maslennikof:--hän on kokonaan antautunut tähän asiaan. _Elle fait beaucoup de bien_. Hänenpä avullaan olen minäkin, suoraan puhuakseni, kenties onnistunut muuttamaan kaikki, ja muuttamaan niin, ettei ole enää tietoakaan entisistä kauhuista, vaan heidän on siellä suorastaan hyvä olla. Saatpahan nähdä. Mitä Fanariniin tulee, en tunne häntä persoonallisesti ja yhteiskunnallisen asemanikin vuoksi käyvät tiemme erillään. Mutta hän on kerrassaan huono ihminen ja sitä paitsi saattaa oikeudessa puhua semmoisia asioita, semmoisia asioita...

--No kiitoksia,--sanoi Nehljudof, otti paperin ja kuuntelematta loppuun jätti hyvästi entiselle toverilleen.

--Vaimoni luona et siis pistäydykään?

--En, veli hyvä, nyt ei minulla ole aikaa.

--No, äläs nyt toki, hän ei anna minulle anteeksi sitä,--puhui Maslennikof saattaen entistä toveriansa rappusten ensimäiseen käänteeseen asti, jonne hän tavallisesti saattoi ihmisiä, jotka eivät olleet ensiluokan ylhäisiä, vaan vasta toisen, ja joihin hän luki Nehljudofin.--Ei, no tekisit nyt hyvin ja tulisit vaikka hetkeksi.

Mutta Nehljudof pysyi lujana ja lakeijan ja ovenvartijan häärätessä hänen ympärillänsä, tarjotessa hänelle palttoota ja keppiä ja avatessa ovea, jonka edessä seisoi poliisi, hän vakuutteli ettei mitenkään ollut nyt mahdollista.

--No, niin tule sitten torstaina, muista. Se on vaimoni vastaanottopäivä. Minä sanon hänelle!--huusi Maslennikof rappusilta.

LI.

Samana päivänä, suoraan Maslennikofilta, ajoi Nehljudof vankilaan ja sinne tultuansa meni hänelle jo tuttuun tirehtöörin kortteeriin. Taaskin kuului samat pianon äänet kuin ensi kerrallakin, mutta nyt soitettiin rapsodian asemesta Clementin harjoitelmia, myöskin tavattoman voimakkaasti, selvästi ja nopeasti. Oven avasi sama sisäpiika sidottuine silmineen, sanoen kapteenin olevan kotona ja johdattaen Nehljudofin pieneen vastaanotto-huoneeseen, jossa oli sohva, pöytä ja virkatun villaisen lamppumaton päällä seisova suuri lamppu ynnä sen yhdestä syrjästä hiukan palanut ruusunpunainen paperinen varjostin. Päätirehtööri tuli esille kiusaantuneine, surullisine kasvoineen.

--Olkaa hyvä, mikä on asianne?--sanoi hän pistäen kiinni virkanuttunsa keskimäistä nappia.

--Olen käynyt kuvernöörin sijaisen luona ja tässä on nyt lupakirja,--sanoi Nehljudof antaen paperin.--Tahtoisin tavata Maslovaa.

--Markovaa?--kysyi tirehtööri voimatta kuulla pianonsoiton tähden.

--Maslovaa.

--Niin, niin.

Tirehtööri nousi ja tuli sen oven luo, jonka takaa kuuluivat Clementin juoksutukset.

--Marusja, heitäppäs nyt vaikka hetkiseksi,--sanoi hän äänellä, josta saattoi päättää että tämä soitto oli hänen elämänsä risti:--on mahdoton mitään kuulla.

Piano vaikeni, kuului tyytymättömiä askelia, ja joku katsahti ovesta.

Tirehtööri, aivan kuin tuntien kevennystä tästä soiton seisahduksesta, sytytti paksun paperossin heikkoa tupakkia ja tarjosi Nehljudofille. Nehljudof kieltäytyi.

--Niin, minä siis tahtoisin tavata Maslovaa.

--Kyllähän se käy laatuun,--sanoi tirehtööri.

--Mitäs sinä täällä,--kääntyi hän noin viisi- tai kuusivuotiaan tytön puoleen, joka oli tullut huoneeseen ja kääntäen päänsä niin että koko ajan näki Nehljudofin kulki isäänsä kohden.--Katso eteesi ettet putoo,--sanoi tirehtööri hymyillen sille että tyttö eteensä katsomatta takertui mattoon ja hypähti isän luo.

--Jos siis käy päinsä niin lähtisin.

--Maslovaa on nyt vähän sopimaton nähdä,--sanoi tirehtööri.

--Kuinka niin?

--Te olette itse syypää,--sanoi tirehtööri hiukan hymyillen.--Hyvä ruhtinas, älkää antako hänelle rahoja käteen. Jos haluatte, antakaa minulle. Kaikki joutuu hänelle. Eilen olitte varmaan antaneet hänelle rahaa, hän oli saanut käsiinsä viinaa,--mahdotonta on päästä siitä pahasta,--ja tänäpäivänä hän on niin humalassa että oli ruvennut raivoamaan.

--Onko se mahdollista?

--Aivan varmaan,--pitipä minun käyttää ankaruuttakin häntä vastaan--siirsin toiseen koppiin. Muuten hän olisi kylläkin hiljainen nainen. Mutta rahoja älkää suinkaan hänelle antako. Ne on nyt sitälajia väkeä...

--Nehljudof muisti elävästi eilisen tapauksen ja häntä kauhistutti.

--No saisinko sitten tavata Bogoduhofskajaa, sitä valtiollista?--kysyi Nehljudof hetken vaiti oltuaan.

--Kenties,--sanoi tirehtööri syleillen tyttöä, joka yhä katseli Nehljudofia, nousi ja hellästi siirtäen tytön syrjään meni eteiseen.

Tuskin oli tirehtööri kipeäsilmäisen piian avulla saanut palttoon yllensä ja päässyt ovesta, kun jo taas alkoivat Clementin liritykset.

--Hän on käynyt musiikkiopistossa, mutta siellä on jotain epäjärjestyksiä. Hänellä on suuri taipumus,--sanoi tirehtööri laskeutuen rappusia alas.--Hän aikoo esiintyä konserteissa.

Tirehtööri tuli Nehljudofin kanssa vankilan eteen. Tirehtöörin lähestyessä aukeni pikku portti silmänräpäyksessä. Tehden kunniaa seurasivat vartijat häntä silmillänsä. Neljä ihmistä ajelluilla päillä tuli eteisessä heitä vastaan kantaen jotakin ämpäreissä, ja kaikki lyyhistyivät kokoon nähtyään tirehtöörin. Yksi erittäinkin kumartui ja synkästi rypistyi, mustat silmät kiiluvina.

--Tämmöistä taipumusta on tietysti kehitettävä edelleen, sitä ei käy hautaaminen, mutta pienessä kortteerissa se tahtoo toisinaan käydä rasittavaksi,--jatkoi tirehtööri keskustelua kääntämättä mitään huomiota näihin vankeihin, ja laahustaen väsynein jaloin tuli Nehljudofin seurassa kokoushuoneeseen.

--Ketä haluaisitte nähdä?--kysyi tirehtööri.

--Bogoduhofskajaa.

--Sehän on tornin puolella? Teidän on vähän odottaminen,--sanoi hän Nehljudofille.

--Enkö saisi sillä aikaa tavata vankeja Menshofeja--äitiä poikansa kanssa, jotka ovat syytetyt murhapoltosta.

--Se on 21:stä kopista. Voinhan käskeä ne ulos.

--Enkö voisi saada puhua Menshofin kanssa hänen kopissaan?

--Täällä kokoushuoneessa te olette paremmin rauhassa.

--Ei mutta minua huvittaisi.

--Kylläpä löysitte huvittavaa!

Samassa tuli syrjäovesta keikarimainen apulaisupseeri.

--Saattakaahan ruhtinas Menshofin koppiin. Koppi n:o 21,--sanoi tirehtööri apulaiselleen:--ja tulkaa sitten konttoriin. Minä käsken hänet ulos. Mikä olikaan hänen nimensä?

--Vera Bogoduhofskaja,--sanoi Nehljudof.

Tirehtöörin apulainen oli vaaleaverinen nuori upseeri, viikset vahattuina, hän levitti ympärillensä kukkas-odekolonjin tuoksua.

--Tehkää hyvin,--kääntyi hän Nehljudofin puoleen miellyttävällä hymyllä.--Olette huvitettu meidän laitoksestamme?

--Niin, ja olen erittäinkin huvitettu näkemään sitä ihmistä, jonka olen kuullut joutuneen tänne aivan syyttä.

Apulainen kohautti olkapäitään.