Part 18

--Niin, sattuuhan semmoista,--sanoi hän rauhallisena, päästäessään vierasta kohteliaasti edellensä leveään, haisevaan käytävään.--Mutta osaavat he valehdellakin. Tehkää hyvin.

Koppien ovet olivat avoinna ja joitakuita vankeja oli käytävässä. Tuskin huomattavasti nyykäyttäen päätänsä vartijoille ja mulkoillen vangeille, jotka painautuen seiniin pujahtelivat koppeihinsa tai sormet ojona pitkin housun saumoja tekivät, silmillänsä seuraten, sotamiesten tavoin kunniaa, kuljetti apulainen Nehljudofin ensin yhden käytävän kautta ja saattoi sitten toiseen käytävään vasemmalla, joka oli suljettu rautaovella.

Tämä käytävä oli kapeampi, pimeämpi ja vielä haisevampi edellistä. Sen molemmilla puolilla oli lukoilla suljettuja ovia. Ovissa oli pienet reijät, niin sanotut »silmät», noin kolme sentimetriä läpimitaten. Käytävässä ei ollut ketään paitsi surullisen näköistä, ryppyistä vartijavanhusta.

--Missä kopissa on Menshof?--kysyi apulainen vartijalta.

--Kahdeksannessa vasemmalla.

--Onko näissä ketä?--kysyi Nehljudof.

--Kaikki ovat ylösotetut paitsi yksi.

LII.

--Saako tirkistää? sanoi Nehljudof.

--Olkaa niin hyvä,--sanoi miellyttävällä hymyilyllä apulainen ja alkoi jotakin kysellä vartijalta. Nehljudof katsahti yhteen reijistä,--siellä käyskenteli edes takaisin pitkä, nuori ihminen, vähän mustaa partaa leuassa, pelkissä alusvaatteissa; kuultuaan risahduksen ovelta tämä katsahti ylös, rypisti silmiänsä ja jatkoi sitten käymistänsä.

Nehljudof katsahti toiseen reikään. Hänen silmänsä sattuivat yhteen peljästyneen suuren silmän kanssa, joka katseli reijästä ja vetäytyi kiireesti takaisin. Katsahdettuaan kolmanteen aukkoon, hän näki vuoteessa nukkuvan hyvin pienikasvuisen, käppyrässä makaavan ihmisen, pää peitettynä mekon sisään. Neljännessä kopissa istui leveäkasvoinen, kalpea olento, pää hyvin painuksissa ja kyynäspäät polvien nojassa.

Kuultuaan askeleita mies nosti päänsä ja katseli ylös. Koko hänen olennossaan, mutta erittäinkin suurissa silmissä, ilmausi toivoton ikävä. Hän ei nähtävästi ollenkaan välittänyt saada tietää siitä, kuka häntä katseli koppiin. Olipa se kuka tahansa ei hän nähtävästi keltään odottanut mitään hyvää. Nehljudofia alkoi kauhistuttaa; hän ei enää tahtonut tirkistää sisälle, vaan meni Menshofin koppiin, numero 21. Pritsin ääressä seisoi nuori pitkäkaulainen, jäntevä mies pienellä parralla, hyväntahtoiset pyöreät silmät päässä. Säikähtynein kasvoin veti hän nopeasti mekkoa yllensä. Erittäinkin hämmästytti Nehljudofia nuo hyväntahtoiset, pyöreät silmät, jotka kysyväisesti ja pelonalaisesti siirtyilivät hänestä vartijaan, apulaiseen ja päinvastoin.

--Tämä herra tässä haluaa tiedustella sinun asiatasi.

--Kiitämme nöyrimmästi.

--Niin, minulle on kerrottu teidän asiastanne,--sanoi Nehljudof mennen kopin perälle ja asettuen likaisen ristikkoikkunan luo:--ja haluaisin nyt kuulla sen omasta suustanne.

Menshof tuli myöskin ikkunan luo ja alkoi heti kertoa, ensin arasti, tirehtööriin katsahdellen, sitten yhä rohkeammin. Mutta kun tirehtööri meni pois käytävään antaaksensa siellä muutamia määräyksiä, rohkaistui hän kokonaan. Kertomus oli kieleen ja puhelutapoihin nähden tavallisen rehellisen talonpoikaispojan puhetta, ja Nehljudofista tuntui erittäin kummalliselta kuulla tätä kertomusta täällä linnassa vangin suusta, jolla oli häpeällinen puku. Nehljudof kuunteli ja yhtaikaa katseli sekä matalaa olkivuodetta, ikkunaa paksuine rautaristikkoineen, likaisia, homehtuneita ja tahraantuneita seiniä ja onnettoman, kuvattomaksi muokatun talonpojan surkeita kasvoja ja koko hänen olentoansa kömpelöissä vankikengissä ja mekossa, ja hänen tuli yhä surullisempi ja surullisempi olla; olisi tahtonut olla uskomatta, mitä tämä hyväsydämminen mies kertoi. Hirmuista oli ajatella että ihmiset olivat ottaneet tämän miehen kiinni ilman mitään syytä, ainoastaan siksi että juuri häntä oli loukattu,--ottaneet kiinni ja pukeneet hänen päällensä vankipuvun ja panneet hänet istumaan tähän kauhistuttavaan paikkaan; mutta vielä kauheampaa olisi ollut ajatella, että tämä todennäköinen kertomus noiden hyväsydämmisten kasvojen yhteydessä olisi ollut tahallaan keksitty petos. Kertomuksen mukaan oli kapakoitsija pian Menshofin naimisen jälkeen anastanut tämän vaimon. Menshof oli hakenut lakia kaikkialla. Joka paikassa oli kapakoitsija lahjonut viranomaisia ja päässyt jutusta eheänä. Kerran oli Menshof väkisin tuonut vaimonsa kotiin, mutta tämä oli karannut takaisin seuraavana päivänä. Silloin hän oli tullut vaatimaan vaimoansa. Kapakoitsija oli väittänyt ettei vaimoa ollut siellä, (mutta Menshof oli nähnyt vaimon astuessaan sisälle), ja käskenyt häntä ulos. Hän ei lähtenyt. Silloin oli kapakoitsija renkinsä kanssa piessyt hänet veriin, mutta seuraavana päivänä oli kapakoitsijan talo syttynyt palamaan. Menshofia ja hänen äitiänsä syytettiin nyt murhapoltosta, mutta hän ei ollut sytyttänyt, vaan oli ollut kumminsa luona.

--Todellakaan et siis sytyttänyt?

--Semmoista ei olisi, herra, voinut päähänikään pälkähtää. Se minun pahantekijäni oli varmaankin itse sytyttänyt. Sanottiin hänen juuri ottaneen palovakuutuksen. Mutta meitä vastaan äidin kanssa todistettiin, että olimme käyneet siellä ja uhanneet häntä. Niinhän se olikin, kyllähän minä häntä sillä kertaa haukuin, en malttanut mieltäni. Mutta sytyttänyt en ole. En siellä tulipalon alkaessa edes ollutkaan. Tahallaan se vaan sytytti juuri sinä päivänä kuin me kävimme äidin kanssa. Sytytti palovakuutuksen vuoksi, mutta kantoi meidän päällemme.

--Onko se nyt mahdollista?

--Totisesti, puhun Jumalan edessä. Olkaa te herra minun oma isäni!--hän aikoi vannoakseen langeta maahan, josta Nehljudof tuskin sai häntä estetyksi.--Pelastakaa minut, turhanpäiten menen hukkaan,--jatkoi hän. Ja yhtäkkiä hänen poskensa alkoivat värähdellä ja hän purskahti itkuun, ja kääräisten hihansa ylös hän kuivasi silmiänsä likaiseen paidan hihaan.

--Oletteko jo lopettaneet?--kysyi tirehtööri.

--Olemme. Älkää siis surko, koetamme tehdä parastamme,--sanoi Nehljudof lähtiessään. Menshof seisoi kynnyksellä niin että vartija tyrkkäsi häntä ovella, pannessaan tätä kiinni. Sillaikaa kuin vartija sulki lukkoa katseli Menshof ulos ovireijästä.

LIII.

Palatessaan takaisin pitkin leveätä käytävää, (oli päivällisen aika, ja kopit olivat avoinna), kulkiessaan keltaisenharmaisiin mekkoihin, lyhyeisiin, leveisiin housuihin ja vankikenkiin puettujen miesten välitse, jotka ahnain silmin tuijottivat häneen, tunsi Nehljudof omituista sääliä niihin ihmisiin, jotka täällä istuivat, mutta epäilystä ja kauhua niihin, jotka pitivät edellisiä suljettuina, ja vielä tunsi jostakin syystä häpeää oman itsensä vuoksi, senvuoksi, että hän taisi rauhallisesti tätä katsella.

Eräässä käytävässä juoksi joku mies, vankikenkiänsä kolistellen, kopin ovelle ja samassa sieltä tuli ulos joukko miehiä, jotka asettuivat Nehljudofin tielle, kumarrellen hänelle.

--Pyydämme nöyrimmästi, teidän ylhäisyytenne, en tiedä kuinka teitä pitäisi puhutella, saattakaa meidän asiamme johonkin päätökseen.

--En ole päällysmies, en tiedä mitään.

--Sama se, sanokaa kelle hyvänsä, päälliköille tahi kelle muulle,--puhui tyytymätön ääni.--Olemme ihan syyttömät, kärsimme täällä jo toista kuukautta.

--Kuinka niin? Mistä syystä?--kysyi Nehljudof.

--Olemme vaan suljettu tänne linnaan. Jo toista kuukautta istumme täällä, itsekään tietämättä mistä syystä.

--Se on totta, se on sattumuksesta,--sanoi tirehtöörin apulainen:--nämät miehet ovat otetut passittomina, ja he olisivat olleet lähetettävät kotiseudulleen, mutta siellä on lääninvankila palanut, ja lääninhallitus kirjoitti meille ettemme lähettäisi sinne. Kaikista muista lääneistä olevia olemme jo lähettäneet pois, mutta näitä pidämme täällä.

--Kuinka, vaanko sen vuoksi?--kysyi Nehljudof pysähtyen ovelle.

Noin neljänkymmen-henkinen miesjoukko, kaikki vankimekoissa, piiritti Nehljudofin ja apulaisen. Useammat rupesivat puhumaan yhteen suuhun. Apulainen pysäytti:

--Puhukoon yksi kerrallaan.

Joukosta erkaantui nyt pitkä, hyvännäköinen, noin 50-ikäinen talonpoika. Hän selvitti Nehljudofille, että he olivat kaikki tuodut tänne vankilaan, kun ei heillä ollut passeja. Passit heillä kyllä oli, mutta ne olivat yliaikaisia, noin kaksi viikkoa. Joka vuosi oli ollut näin vanhentuneita passeja, eikä oltu mitään puhuttu, mutta nyt pantiin kiinni ja jo toista kuukautta kohdeltiin kuin rikoksentekijöitä.

--Olemme kaikki kivimiehiä, kuulumme kaikki samaan sakkiin. Lääninvankilan sanotaan palaneen. Mutta eihän se meidän vikamme ollut. Armahtakaa toki meitä, hyvä herra.

Nehljudof kuunteli ja tuskin ymmärsi mitä tuo hyvännäköinen vanha mies puhui; koko hänen huomionsa oli kääntynyt suureen tummanharmaaseen monijalkaiseen täihen, joka kiipesi hiuksien välissä pitkin vanhan, hyvännäköisen kivimiehen poskea.

--Kuinka se on mahdollista? Vaanko siitä syystä?--kysyi Nehljudof kääntyen tirehtöörin puoleen.

--Niin, ne olisivat oikeastaan lähetettävät ja sijoitettavat kotiseutuunsa,--puhui apulainen. Hänen sanottuaan nämät sanat esiintyi joukosta pikkuinen mies, myöskin vankipuvussa, ja alkoi, suu kummallisesti väännyksissä, puhua siitä, että heitä piinataan täällä syyttömästi.

--Pahemmin kuin koiria...--alkoi hän.

--No-no, älä siinä sentään liikoja laskettele, pidä varasi, muuten...

--Mitä muuten, sanoi pieni mies epätoivoisasti.--Olemmeko me mitään pahoja tehneet?

--Suu kiinni!--kiljasi nyt päällysmies ja pieni mies vaikeni.

»Mitäs tämä nyt onkaan?» ajatteli Nehljudof itseksensä mennessään pois. Ja hän kulki ikäänkuin olisi kulkenut kujanjuoksua satojen silmien seuraamana, jotka tuijottivat häneen ovista ja käytävistä.

--Onko todella mahdollista että syyttömiä ihmisiä näin pidetään vangittuina?--sanoi Nehljudof heidän tullessaan käytävästä.

--Mitäs käskisitte tehdä?--Mutta paljon ne myöskin valehtelevat. Jos heitä rupeaa kuulemaan, kyllä he kaikki ovat viattomia,--puhui tirehtöörin apulainen.

--Mutta eiväthän nämä ainakaan ole mihinkään syypäät.

--Nämät, olkoon. Mutta kyllä se on hyvin turmeltunutta väkeä. Mahdotonta on olla ankaruutta käyttämättä. Niiden joukossa on veijareita semmoisia, että eläpäs mene sormea suuhun pistämään.--Eilenkin tässä piti kahta kurittaa.

--Kuinka kurittaa?--kysyi Nehljudof.

--Saivat raippoja määräyksen mukaan...

--Mutta onhan ruumiillinen rangaistus poistettu?

--Se ei koske oikeutensa-menettäneitä. Näitä käy raipoilla rankaiseminen.

Nehljudof muisti nyt kaikki, mitä oli eilen nähnyt odotellessaan etehisessä, ja ymmärsi että tätä rangaistusta pantiin täytäntöön juuri siihen aikaan kuin hän oli odotellut, ja häneen tuli tavattomalla voimalla taaskin se uteliaisuuden, surun ja neuvottomuuden sekainen tunne, yhdessä siveellisen, melkein fyysilliseksi muuttuvan kuvotuksen kanssa, joka tosin ennenkin, vaan ei koskaan semmoisella voimalla ollut häntä vallannut.

Kuuntelematta tirehtöörin apulaista ja katsomatta ympärilleen hän kiireesti laittautui pois käytävistä ja meni konttoriin. Tirehtööri oli eteisessä. Hän oli muiden toimien tähden unohtanut kutsua esille Bogoduhofskajaa, ja muisti asian vasta Nehljudofin tullessa konttoriin.

--Lähetän heti noutamaan häntä, istukaahan niin kauvan,--sanoi hän.

LIV.

Konttorina oli kaksi huonetta. Ensimäisessä oli suuri, rappeutunut uuni ja kaksi likaista ikkunaa; nurkassa seisoi musta mittapuu vankien pituuden mittaamista varten, toisessa nurkassa riippui,-- kidutuspaikoissa tavallinen esine, suuri Kristuksen kuva. Tässä ensimäisessä huoneessa seisoskeli muutamia vartijoita. Toisessa huoneessa istui pitkin seiniä eri ryhmissä, tai parittain, noin kaksikymmentä henkeä miehiä ja naisia jutellen hiljaa keskenänsä. Ikkunan luona oli kirjoituspöytä.

Tirehtööri istui kirjoituspöydän ääreen ja tarjosi Nehljudofille vieressä olevan tuolin. Nehljudof istui ja alkoi tarkastella huoneessa olijoita.

Ennen muita herätti hänen huomionsa nuori, miellyttävän näköinen mies lyhyessä takissa. Hän seisoi vanhahkon, mustakulmaisen naisen edessä puhuen tälle jotakin kiihkeästi ja käsillään osoitellen. Vieressä istui vanha mies sinisillä lasisilmillä ja liikahtamatta kuunteli ja piteli kädestä nuorta vankipuvussa olevaa naista, joka kertoi hänelle jotakin. Reaalikoululainen poika katseli silmiänsä räpäyttämättä pelokkaana vanhukseen. Heidän läheisyydessänsä, nurkassa, istui rakastunut pari: nainen oli lyhyttukkainen, kasvot tarmokkaat, vaaleaverinen, hyvännäköinen, aivan nuori tyttö muodikkaassa puvussa; miehellä oli hienot kasvonpiirteet ja lainehtiva tukka, hän oli kaunis nuorukainen, puettu guttaperkka-nuttuun. He istuivat nurkassa kuiskutellen keskenään, nähtävästi aivan tainnoksissa rakkaudesta. Lähimpänä pöytää istui harmaapäinen mustapukuinen nainen, arvattavasti äiti: hän tuijotti keuhkotautisen näköiseen nuorukaiseen, jolla oli samallainen nuttu; hän tahtoi jotakin sanoa, vaan ei voinut kyynelien tähden: tuskin oli alkanut niin jo piti pysähtyä. Nuorukainen hypisteli käsissään paperipalasta ja nähtävästi tietämättä mitä tehdä vihasena taitteli ja rutisteli sitä. Heidän vieressänsä istui täyteläs, punaposkinen, kaunis tyttö, mykevästi ulkonevilla silmillä, harmaassa puvussa ja peleriinissä. Hän istui itkevän äidin vieressä ja silitteli tätä hellästi olalle. Kaikki oli kaunista tässä tytössä: suuret valkoiset kädet, tuuhea, lyhyeksi leikattu tukka ja voimakas nenä ja huulet, mutta kauniinta oli hänen kasvoissansa nuo tumman ruskeat leppeästi katsovat, hyväluontoiset ja rehelliset silmät. Hänen kauniit silmänsä irtaantuivat äidin kasvoista sillä hetkellä kuin Nehljudof astui sisään, ja heidän katseensa tapasivat toisensa. Mutta tyttö kääntyi paikalla pois ja alkoi jotain puhua äidille. Rakastuneen parin läheisyydessä istui musta, pörhötukkainen ja synkännäköinen mies vihasesti puhuen jotain parrattomalle käymävieraalle, joka muistutti Skoptsien lahkokuntaan kuuluvia.

Nehljudof istui tirehtöörin viereen ja vaipui suurella uteliaisuudella katsomaan ympärilleen.

Hänet haihdutti ajatuksista pieni, sileäksi keritty poikanen, joka tuli luokse ja hienolla lapsen äänellä kysäsi:

--Ketäs te odotatte?

Nehljudof kummastui kysymystä, mutta katsahdettuaan poikaa ja nähtyään tämän totiset, järkevät kasvot tarkkaavine, vilkkaine silmineen, totisesti vastasi hänelle odottavansa erästä tuttua naista.

--Onkos hän teidän sisarenne?--kysyi poika.

--Ei, ei ole sisar,--vastasi Nehljudof ihmetellen.--Kenenkäs kanssa sinä olet täällä? kysyi hän pojalta?

--Minä olen äidin kanssa. Hän on valtiollinen,--sanoi poika.

--Maria Pavlovna, hakekaa Kolja pois,--sanoi tirehtööri, joka arvattavasti piti Nehljudofin keskustelua pojan kanssa laittomana.

Maria Pavlovna, se sama kaunis tyttö leppeillä silmillä, joka oli herättänyt Nehljudofin huomion, nousi seisaalleen koko pituuteensa, ja voimakkaalla, leveällä, melkein miehisellä käynnillä tuli Nehljudofin ja pojan luokse.

--Mitä, kyselikö poika teiltä kuka olette?--kysyi hän Nehljudofilta hiukan hymyillen ja luottavasti katsoen hänen silmiinsä, katsoi niinkuin ei olisi voinut syntyä vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli aina ollut, oli nyt ja piti olla kaikkien kanssa yksinkertaisissa, ystävällisissä sisarussuhteissa.

--Kaikkea hän aina tahtoo tietää,--sanoi tyttö, ja päästi nyt hymynsä valloilleen, naurahtaen pojalle niin ystävällisesti ja suloisesti, että sekä pojan että Nehljudofin piti ehdottomastikin hymyillä hänen hymylleen.

--Niin, hän kyseli minulta ketä odotan.

--Maria Pavlovna, ei ole lupa puhella syrjäisten kanssa. Pitäisihän teidän tietää,--sanoi tirehtööri.

--Hyvä, hyvä,--vastasi toinen ja ottaen suureen käteensä pojan pienen kätösen palasi keuhkotautisen nuorukaisen äidin luokse.

--Kenen poika se oli?--kysyi Nehljudof tirehtööriltä.

--Erään valtiollisen; lapsi on täällä vankilassa syntynytkin,--sanoi tirehtööri vissillä tyytyväisyydellä ikäänkuin olisi ylpeillyt laitoksensa merkillisyydestä.

--Todellakin?

--Niin, nyt se lähtee äitinsä kanssa Siperiaan.

--Entäs tuo tyttö?

--En voi vastata teille,--sanoi tirehtööri kohauttaen olkapäitänsä,--Tuossapa onkin jo Bogoduhofskaja.

LV.

Peräovesta tuli hyörivästi käyden pienikasvuinen, laiha, keltainen Vera Jefremovna leikattuine tukkineen, ja suurine, hyväntahtoisine silmineen.

--No, kiitos tulemastanne,--sanoi hän puristaen Nehljudofin kättä.--Muistitte minua? Istutaan,

--En luullut tapaavani teitä näin.

--Oo, minun on erinomaisen hyvä, niin erinomaisen hyvä olla,--etten parempaa toivokaan,--puhui Vera Jefremovna katsellen kuten ainakin pelokkaana tavattoman suurilla, hyväntahtoisilla, ympyräsilmillään Nehljudofiin ja pyöritellen keltaista, hienon hienoa, suonikasta kaulaansa, joka esiintyi hänen nuttunsa sääliä herättävästä, rutistuneesta ja likasesta kauluksesta.

Nehljudof alkoi häneltä kysellä miten hän oli tähän tilaan joutunut. Vastatessaan hänelle rupesi Vera Jefremovna hyvin elävästi kertomaan omasta asiastansa. Hänen puheeseensa oli täyteen sirotettuna vieraskielisiä sanoja propagandasta, desorganisatsionista, grupeista ja sektsioneista ja haarasektsioneista, ja hän oli nähtävästi aivan vakuutettuna siitä, että näistä asioista, joista Nehljudof ei ollut koskaan kuullut, olisi kaikkien pitänyt tietää.

Hän kertoi Nehljudofille juttujansa ja oli täysin vakuutettuna siitä, että tälle oli kovasti huvittavaa ja mieluista saada tietää kansanvaltaisen liikkeen erikoissalaisuuksia. Mutta Nehljudof katseli hänen surullista kaulaansa, hänen harvoja sekaisin menneitä hiuksiansa ja ihmetteli mitä varten hän oikeastaan tätä kaikkea teki ja kertoi. Nehljudofin oli tosin sääli häntä, mutta aivan toisella tavalla kuin oli sääli talonpoikaa Menshofia, joka ilman mitään omaa syytänsä istui haisevassa vankilassa. Vera Jefremovnassa oli ennen kaikkea säälittävä se silminnähtävä sekamelska, joka oli hänen päässänsä. Hän nähtävästi piti itseänsä sankarittarena, joka oli valmis uhraamaan elämänsä oman asiansa menestymiseksi, ja kuitenkin hän olisi tuskin voinut selittää, mitä tämä asia oikeastaan tarkoitti ja mistä sen menestys riippui.

Vera Jefremovnan asia, josta hän tahtoi puhua Nehljudofin kanssa, oli se, että hänen toverinsa Shustova, joka ei edes kuulunut heidän haaraosastoonsa, kuten hän sanoi, pantiin viisi kuukautta sitten kiinni yhdessä hänen kanssansa, ja suljettiin Petropavlovskin linnaan ainoastaan sen syyn nojalla, että häneltä oli löydetty hänen haltuunsa jätettyjä kirjoja ja papereja. Vera Jefremovna piti osaksi itseänsä syypäänä Shustovan kohtaloon, ja rukoili nyt Nehljudofia, jolla oli suhteita ylhäisten ihmisten kanssa, tekemään kaikki mikä oli mahdollista vangitun vapauttamiseksi. Toinen seikka, jota Bogoduhofskaja pyysi, oli, että Petropavlovskin linnassa säilytetylle Gurevifshille olisi pitänyt hankkia lupa tavata vanhempiansa ja saada tieteellisiä kirjoja, jotka olivat hänelle tarpeen opintojansa varten.

Nehljudof lupasi tehdä kaikki voitavansa, kun tulisi käymään Pietarissa.

Oman historiansa Vera Jefremovna kertoi niin, että hän lopetettuaan kätilökurssin oli yhtynyt kansanvaltaiseen puolueeseen ja työskennellyt heidän kanssaan. Aluksi oli kaikki käynyt hyvin, he olivat kirjoitelleet proklamatsioneja, harjoitelleet propagandaa tehtaissa, mutta sitten oli yksi heidän eturivimiehistään otettu kiinni, paperit pantu takavarikkoon ja alettu vangita kaikkia muitakin.

--Niin otettiin minäkin kiinni ja nyt tulen lähetettäväksi...--lopetti hän kertomuksensa.--Mutta se ei tee mitään. Minun on erinomaisen hyvä olla,--olympolainen itsetunto,--sanoi hän ja naurahti sääliä herättävästi.

Nehljudof kysyi, kuka oli se leppeäsilmäinen tyttö; Vera Jefremovna kertoi, että se oli erään kenraalin tytär, joka oli jo kauvan sitten kuulunut vallankumoukselliseen puolueeseen ja oli joutunut kiinni siitä syystä, että oli ottanut omaksi syykseen laukauksen santarmia vastaan. Hän oli asunut vallankumouksellisten kortteerissa, jossa heillä oli ollut painokone. Kun yöllä tultiin kotitarkastusta pitämään, niin huoneuston asukkaat olivat päättäneet puolustautua, sammuttivat valkean ja alkoivat hävittää todistukseksi kelpaavia esineitä. Poliisit murtautuivat sisään, ja silloin yksi liittolaisista ampui ja haavoitti kuolettavasti santarmin. Kun tuli kysymys kuka oli ampunut, hän sanoi ampuneensa, vaikkei ollut ikinä revolveria kädessäänkään pitänyt, eikä hämähäkkiäkään suostuisi tappamaan. Siihen asia, päättyi. Ja nyt hän viedään pakkotöihin.

--Hän on altruistillinen, hyvä ihminen...--sanoi Vera Jefremovna hyväksyvästi.

Kolmas asia, josta Vera Jefremovna tahtoi puhua, koski Maslovaa. Hän tunsi, kuten vankilassa kaikki tunnettiin, Maslovan historian ja Nehljudofin suhteet tähän, ja neuvoi hommaamaan Maslovan siirtämistä valtiollisten osastoon tai ainakin sairaiden palvelijaksi lasarettiin, missä nyt oli erittäinkin paljon sairaita ja työntekijöistä puute.

Nehljudof kiitti häntä neuvosta ja sanoi koettavansa käyttää sitä hyväkseen.

LVI.

Heidän keskustelunsa keskeytti tirehtööri, joka nousi ja ilmoitti, että tapaamisen aika oli päättynyt ja oli eroominen. Nehljudof nousi, jätti Vera Jefremovnalle hyvästi ja meni oven luo, minne hän pysähtyi katselemaan sitä mitä hänen edessänsä tehtiin.

--Hyvä herrasväki, joutukaa, joutukaa,--puhui tirehtööri milloin nousten milloin jälleen istuen.

Tirehtöörin vaatimus herätti huoneessaolijoissa sekä rangaistujen että käymävieraiden puolelta ainoastaan erityistä vilkastumista, mutta ei kukaan ajatellutkaan lähtöä. Muutamat nousivat ja jatkoivat seisaltaan puhettaan. Toiset keskustelivat yhä istuviltaan. Jotkut alkoivat jättää hyvästi ja itkeä. Erittäinkin liikuttava oli äiti keuhkotautisen poikansa kanssa. Nuorukainen yhä pyöritteli paperia käsissänsä ja hänen kasvonsa saivat yhä vihasemman ilmeen, niin suuret olivat ne ponnistukset, joita hän teki estääkseen äidin tunteiden tarttumista itseensä. Kuultuansa että piti jo erota, vajosi äiti hänen olalleen ja nyyhkytteli, nenäänsä vetäen. Leppeäsilmäinen tyttö,--Nehljudof ehdottomasti tarkatteli häntä,--seisoi itkevän äidin edessä ja puhui hänelle lohdutuksen sanoja. Vanhus sinisissä lasisilmissä seisoi ja piteli kädestä tytärtään nyykäytellen päätään siihen mitä tämä puhui. Nuoret rakastuneet nousivat ja käsi kädessä, sanaakaan sanomatta katsoivat toisiansa silmiin.

--Hauskaa on vaan noille tuossa,--sanoi näihin osoittaen nuori mies lyhyessä nutussa. Hän seisoi Nehljudofin vieressä ja yhdessä tämän kanssa katseli hyvästi-jättäviä.

Tuntien päällänsä Nehljudofin ja nuoren miehen katseet, rakastuneet--nuori mies guttaperkkanutussa ja vaaleaverinen kaunis tyttö--ojensivat yhteenliitetyt kätensä, kallistuivat kumpikin taaksepäin ja alkoivat nauraen pyöriä myllytystä.

--Tänä iltana ne vihitään täällä vankilassa ja tyttö seuraa häntä Siperiaan,--sanoi nuori mies.

--Mitäs se mies on?

--Pakkotöihin tuomittu. Hyvä kun noilla edes on hauska, muuten olisi liian vaikeata kuunnella,--lisäsi nuori mies kuullessaan äidin nyyhkytyksiä.

--Hyvä herrasväki! Kiirehtikää, kiirehtikää! Älkää pakottako minua ankaruutta käyttämään,--puhui tirehtööri moneen kertaan toistaen samoja sanoja.--Olkaa niin hyvät, minä pyydän teitä,--puhui hän heikosti ja epäröivästi.--Mitäs tämä tämmöinen on? Jo kauvan sitten olisi pitänyt erota. Eihän näin ole mahdollista. Sanon viimeisen kerran,--toisti hän haluttomasti, milloin sytyttäen milloin sammuttaen paksua paperossia. Näkyi selvästi, että vaikka järjen syyt, jotka sallivat ihmisten tehdä pahaa toisille tuntematta siitä edesvastausta, olivat kuinkakin taidolla keksityt, kuinkakin vanhat ja tutut, ei tirehtööri kuitenkaan voinut olla tuntematta itseänsä yhdeksi syylliseksi siihen suruun, joka tässä huoneessa ilmeni; ja hänen oli nähtävästi kauhean vaikea olla.

Vihdoin viimeinkin alkoivat käymävieraat ja vangit erota toisistaan: jälkimäiset sisä-oveen päin, edelliset ulko-oveen. Poistuivat miehet guttaperkkanutuissa, keuhkotautinen ja musta pörhötukka: poistui myöskin Maria Pavlovna pojan kanssa, joka oli syntynyt vankilassa.

Alkoivat lähteä jo käymävieraatkin. Läksi raskain askelin vanhus sinisissä lasisilmissä, ja hänen jälkeensä Nehljudof.