Part 15

Vartija vei Nehljudofin miesosaston vierashuoneesta käytävään ja heti saattoi hänet vastapäisen oven kautta samallaiseen huoneeseen naisosastoa varten.

Tämä huone oli samoin kuin miesosastossa jaettu kahdella verkolla kolmeen osaan, mutta se oli paljoa pienempi ja siinä oli vähemmän sekä käymävieraita että vankeja; ainoastaan huuto ja melu oli yhtä suuri kuin miesosastossakin. Päällysmiehet kävivät samalla tavalla verkkojen välissä. Päällystönä oli täällä vartijanainen virkapuvussa, virkanauhat hihoissa sinisine palteineen ja vöineen. Ja samaten kuin miesosastossa olivat täälläkin ihmiset molemmilta puolilta painautuneet verkkoihin: tältä puolelta kaupungin asukkaita erilaisissa puvuissaan, tuolta puolelta naisvankeja, mitkä valkeissa mitkä omissa puvuissa. Koko verkko oli täynnänsä ihmisiä. Jotkut kohosivat varpaillensa voidakseen tulla toisten päiden ylitse kuulluiksi, toiset istuivat permannolla puhellen keskenänsä.

Huomattavin kaikista naisvangeista sekä ihmeellisen huutonsa että näkönsä puolesta oli pörhötukkainen laiha mustalaisvanki. Hänellä oli huivi laskeutunut kiharaiselta tukalta, ja hän seisoi melkein keskellä huonetta verkon toisella puolella pylvään luona, ja tehden nopeita liikkeitä huusi jotakin mustalaiselle, jolla oli sininen takki, hyvin alhaalta ja kireälle vyötettynä. Mustalaisen rinnalle oli lattialle istuutunut sotamies juttelemaan naisvangin kanssa. Sitten seisoi nojaten verkkoa vastaan nuori, vaaleapartainen talonpoika pieksuissa, kasvot punasina, nähtävästi tuskin voiden hillitä kyyneleitänsä. Hänen kanssansa keskusteli vaaleaverinen naisvanki, katsellen häntä kirkkain sinisin silmin. Se oli Fedosja ja hänen miehensä. Heidän vieressään seisoi ryysyinen mies jutellen leveänaamaisen, pörröisen naisen kanssa; sitten oli kaksi naista, sitten mies, sitten taas nainen,--ja kutakin vastapäätä naisvanki. Näiden joukossa ei Maslovaa ollut. Mutta vankien takana tuolla puolen seisoi vielä yksi nainen, ja Nehljudof heti arvasi, että se oli hän, ja heti tunsi kuinka hänen sydämmensä alkoi kovemmin sykkiä ja kuinka hänen hengityksensä pysähtyi. Ratkaiseva hetki läheni. Nehljudof tuli verkon luo ja tunsi hänet varmaan. Maslova seisoi sinisilmäisen Fedosjan takana ja hymyillen kuunteli mitä tämä puhui. Hän ei ollut mekossa kuten toissapäivänä, vaan valkoisessa röijyssä, joka oli kiristetty vyöllä ja kohosi korkealle rinnan kohdalla. Huivin alta näkyi kuten oikeudessakin mustat kiharat.

»Kohta se tapahtuu»,--ajatteli Nehljudof.--»Kuinkahan kutsuisin häntä? Vai tuleekohan hän itse.»

Mutta Maslova ei tullut itse. Hän odotti Klaaraa eikä olisi aavistanut että tuo mieshenkilö tahtoi tavata häntä.

--Ketä te haluatte nähdä?--kysyi Nehljudofilta vartijanainen, joka käveli verkkojen välissä.

--Katariina Maslovaa,--sai Nehljudof tuskin sanotuksi.

--Maslova, sinua!--huusi vartijanainen. Maslova katsahti ympärillensä, nosti päänsä ja, povi koholla, Nehljudofille tutulla kernaudella tuli verkon luo tunkeutuen kahden vangin väliin. Hän katsoi kummastellen ja kysyvästi Nehljudofiin, tuntematta tätä.

Päättäen kuitenkin Nehljudofin vaatteista, että tämä oli rikas mies, hän hymähti.

--Minunko luokseni?--sanoi hän kumartaen hymyilevät ja hiukan kierosilmäset kasvonsa verkkoa kohden.

--Minä tahdoin nähdä...--Nehljudof ei tietänyt sanoako: »teitä» eli »sinua», ja päätti sanoa »teitä». Hän ei puhunut tavallista kovemmin:--Minä tahdoin nähdä teitä ... minä...

--»Älä siinä turhia vätystä»,--huusi hänen vieressään ryysyinen mies:--»Sano, oletko ottanut vai et?»

--»Mies on kuolemaisillaan, ei siinä enää mikään auta!»--huusi joku toiselta puolelta.

Maslova ei saanut selvää siitä, mitä Nehljudof puhui, mutta tämän kasvojen ilme puhuessa muistutti hänelle äkkiä Nehljudofin. Hän ei voinut uskoa silmiänsä. Hymyily katosi hänen huuliltansa ja otsa alkoi kärsivästi rypistyä.

--On mahdoton kuulla mitä puhutte,--huusi Maslova räpyttäen silmiään ja yhä enemmän rypistäen otsaansa.

--Minä olen tullut...

»Niin, minä teen nyt sitä mikä on velvollisuuteni, minä kadun tekoani», ajatteli Nehljudof.

Ja tuskin oli hän näin ajatellut, kun kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, tykertyivät kaulaan, ja Nehljudof, tarttuen sormin verkon lankoihin, vaikeni koettaen hillitä itkun purskausta.

--»Älä siinä vinkuroi, vaan pysy asiassa» ... huudettiin toiselta puolelta.

--»Jumalauta, jos tiedän mitään»,--huusi vanki toiselta.

Nähtyään hänen liikutuksensa Maslova tunsi hänet.

--Ihan hänen näköisensä, vaan en tunne,--huusi Maslova katsomatta Nehljudofiin ja hänen punastuneet kasvonsa synkistyivät vieläkin enemmän.

--Olen tullut pyytämään sinulta anteeksi,--huusi Nehljudof kovalla äänellä ilman mitään erikoispainoa sanoissa, aivan kuin olisi ulkoläksyä lukenut.

Huudettuaan nämä sanat, häntä alkoi hävettää hän katsahti ympärilleen. Mutta kohta tuli ajatus, että jos hävettää, niin se on sitä parempi, koska hänen juuri täytyykin kantaa häpeätä. Ja hän jatkoi kovalla äänellä:

--Anna minulle anteeksi, minä olen tehnyt sinulle paljon pahaa...

Maslova seisoi liikahtamatta, yhä katsoen häneen.

Nehljudof ei voinut enempää puhua, vaan siirtyi pois verkon luota koettaen hillitä rintaansa vapisuttavia nyyhkytyksiä.

Tirehtöörin apulainen, se sama, joka oli osoittanut Nehljudofin naisosastoon, tuli, nähtävästi uteliaana Nehljudofin asiasta, tänne, ja nähtyään ettei Nehljudof ollutkaan verkon luona, kysyi, miksei hän siis puhunut sen kanssa kuin olisi pitänyt. Nehljudof turisti nenäänsä, ja koettaen pudistaa itsestään pois liikutuksen ja näyttää rauhalliselta, vastasi:

--On mahdotonta puhua verkon kautta, ei mitään kuulu.

--No, voihan käskeä hänet vähäksi ajaksi tännekin.

--Maria Karlovna!--kääntyi hän vartijanaisen puoleen.--Saattakaa Maslova ulkopuolelle.

XLIII.

Hetken kuluttua tuli Maslova syrjäovesta esille. Lähestyen pehmein askelin ihan Nehljudofin luo hän pysähtyi ja katseli häneen silmäkulmiensa alta. Mustat hiukset kiertyivät niinkuin toissakin päivänä kiharoina hänen otsalleen, kasvot olivat sairastavina, turvonneina ja vaaleina, ne olivat hyvännäköiset ja aivan rauhalliset; ainoastaan kiiltomustat, hiukan kierot silmät erityisesti loistivat turvonneiden silmäluomien alta.

--Saatte tässä puhua,--sanoi tirehtöörin apulainen ja väistyi itse syrjään. Nehljudof siirtyi penkin ääreen, joka oli seinän luona.

Maslova katsahti kysyvästi tirehtöörin apulaiseen ja sitten, ikäänkuin kummastuksesta kohauttaen olkapäitään, meni Nehljudofin jäljessä penkille ja istui hänen viereensä, oikaisten hameensa.

--Tiedän että teidän on vaikea antaa minulle anteeksi,--sanoi Nehljudof, mutta hän pysähtyi jälleen kun kyyneleet tekivät estettä,--vaan jos entisyyttä onkin mahdoton korjata, niin teen ainakin nyt kaiken mitä voin. Sanokaa...

--Kuinka ihmeessä olette minut löytäneet?--kysyi Maslova vastaamatta hänen kysymykseensä ja katsomatta häneen.

»Jumalani! Auta minua. Neuvo minulle, mitä minun on tekeminen»,--ajatteli Nehljudof itsekseen nähdessään hänen nyt niin muuttuneet pahannäköiset kasvonsa.

--Olin toissapäivänä valamiehenä,--sanoi Nehljudof:--silloin kuin olitte oikeuden edessä.--Ettekö tunteneet minua?

--En, en tuntenut. Eihän minulla ollut semmoiseen aikaakaan. Enkä minä siksi toiseksi katsellutkaan.

--Olihan lapsikin?--kysyi Nehljudof ja tunsi kuinka hänen kasvonsa punehtuivat.

--Se kuoli kohta, Jumalan kiitos,--vastasi Maslova lyhyesti ja vihasesti, kääntäen katseensa pois hänestä.

--Kuinka, mistä syystä?

--Olin itse sairaana, kuoleman kielissä,--sanoi Maslova nostamatta silmiään.

--Kuinkas tätit tulivat teitä päästäneeksi?

--Kukapa pitäisi piikaa, jolla on lapsi? Karkoittivat heti kun huomasivat. Ja mitäpä niistä senaikuisista,--en muista mitään, olen kaikki unohtanut. Kaikki se silloinen on lopussa.

--Ei, ei ole lopussa. En minä voi sitä jättää näin. Tahdon vaikka nyt vasta sovittaa rikokseni.

--Mitä siinä en sovittamista; entiset ovat olleet ja menneet,--sanoi Maslova ja,--mitä Nehljudof ei olisi mitenkään odottanut,--katsahti äkkiä häneen ja epämiellyttävästi, viekoittelevasti ja surkeasti hymähti.

Maslova ei ollut suinkaan odottanut, että hän tulisi erittäinkään nyt, tänne, ja sentähden Nehljudofin ilmestyminen hämmästytti häntä ensi hetkellä ja pakotti muistamaan semmoista, mitä hän ei milloinkaan muuten muistellut. Ensi hetkellä hän hämärästi muisti jälleen sen uuden, ihmeellisen tunne- ja ajatusmaailman jonka hänelle oli avannut ihastuttava nuorukainen heidät keskinäisen rakkautensa kautta toisiinsa; muisti sitten hänen käsittämättömän julmuutensa ja koko sen sarjan alentumisia ja kärsimyksiä, jotka tästä taikamaisesta onnesta seurasivat ja ikäänkuin vuotivat. Ja hänen, teki kipeätä. Mutta ollen kykenemätön selviytymään tässä asiassa hän menetteli nytkin niinkuin menetteli aina: karkoitti luotansa nämä muistot ja koetti peittää ne huonon elämän omituiseen usvaan; juuri näin hän menetteli nytkin. Ensi hetkenä hän oli yhdistänyt ajatuksissaan tuon hänen edessään istuvan ihmisen sen nuorukaisen kanssa, jota hän oli kerran rakastanut, mutta kun se teki liian kipeätä, hän heti herkesi yhdistämästä edellistä jälkimäisen kanssa. Tämä puhtaasti vaatetettu, hemmoteltu herrasmies hyvänhajusine partoineen ei ollut nyt hänelle se Nehljudof, jota hän oli rakastanut, vaan ainoastaan yksi niistä ihmisistä jotka milloin vaan tarvitsivat käyttivät hyväkseen semmoisia olentoja kuin hän oli, ja joita semmoisten olentojen kuin hän, piti puolestaan käyttää niin paljon kuin mahdollista omaksi eduksensa. Ja sentähden oli hän hymähtänyt Nehljudofille.

Maslova oli vaiti ja mietiskeli miten voisi saada Nehljudofista jotain hyötyä.

--Kaikki tuo on lopussa,--sanoi Maslova.--Niin nythän--ne tuomitsivat Siperiaan.--Ja hänen huulensa vavahtivat, kun hän lausui tämän kauhistuttavan sanan.

--Minä tiesin, minä olin vakuutettu siitä että olitte syytön,--sanoi Nehljudof.

--Tietysti, kuinkas muuten. Olenko minä mikään varas tai ryöväri.--Siellä meillä sanoivat, että kaikki riippuu asianajajasta,-- jatkoi hän.--Sanoivat että täytyy jättää anomus. Mutta sehän kuuluu olevan hyvin kallista...

--Niin, ihan välttämättä,--sanoi Nehljudof.--Minä olenkin jo kääntynyt asianajajan puoleen.

--Ei saa vaan sääliä rahoja, pitäisi ottaa hyvä,--sanoi Maslova.

--Minä teen kaikki mikä on mahdollista. Syntyi äänettömyys.

Maslova hymyili taaskin samalla tavalla.

--Tahtoisin pyytää teiltä ... voisitteko antaa minulle vähän rahaa. En minä paljon ... kymmenen ruplaa. Enempää en tarvitse,--sanoi hän äkkiä.

--Kyllä, kyllä,--sanoi Nehljudof hämillään ja tarttui lompakkoonsa.

Maslova katsahti nopeasti tirehtööriin, joka käveli edestakasin huoneessa.

--Älkää antako tuon nähden, muuten otetaan rahat pois.

Nehljudof otti esille lompakkonsa heti kun tirehtööri oli kääntynyt pois, vaan ei ehtinyt vielä saada kymmenruplan seteliä annetuksi, kun tirehtööri jo taas kääntyi heihin päin. Hän rutisti setelin kouraansa.

--»Tuohan on kuollut nainen»,--ajatteli Nehljudof katsellen Maslovan ennen niin suloisia, mutta nyt pilaantuneita, turvonneita kasvoja ja pahaa kiiltoa hänen mustissa silmissänsä, jotka seurasivat tirehtööriä ja Nehljudofin kättä kymmenruplaisen kanssa. Ja Nehljudofiin tuli horjumisen hetki.

Sama kiusaaja, joka puhui eilen yöllä, taas alkoi puhua Nehljudofin sydämmessä, kuten ainakin koettaen johdattaa häntä pois kysymyksestä, mitä oli tehtävä, kysymykseen, mikä seuraisi hänen teoistaan, ja mikä olisi hyödyllistä.

--»Turhaa on kaikki vaivasi tämän ihmisen kanssa»,--puhui tämä ääni: »Sinä ripustat omaan kaulaasi kiven, joka hukuttaa sinut ja estää sinua olemasta hyödyksi muille. Mitä jos antaisi hänelle rahaa, kaikki mitä on, sanoisi hyvästi ja lopettaisi ainiaaksi kaikki suhteet!»--ajatteli Nehljudof.

Mutta samassa hän tunsi, että nyt, juuri tällä hetkellä, hänen sielussaan tapahtuu jotakin tavattoman tärkeätä,--että hänen sisällinen elämänsä on tällä hetkellä asetettu ikäänkuin vaa'alle, joka pienimmästä ponnistuksesta voi vaipua toiselle tai toiselle puolelle. Ja hän teki tämän voimain ponnistuksen, huusi avukseen sen Jumalan, jonka oli eilen sydämmessään tuntenut; ja Jumala heti ilmaisi itsensä hänessä. Hän päätti heti sanoa kaikki.

--Katjusha! Minä tulin pyytämään sinulta anteeksi, mutta sinä et ole vastannut minulle oletko antanut anteeksi vai annatko milloinkaan,-- sanoi hän ruveten yhtäkkiä sinuttelemaan.

Maslova ei kuunnellut häntä, vaan katseli yhä milloin kättä milloin tirehtööriä. Kun tirehtööri kääntyi pois, ojensi hän nopeasti kätensä Nehljudofia kohti, sieppasi paperirahan ja pisti vyötärykseen.

--Puhutte niin kummallisia,--sanoi hän naurahtaen ylenkatseellisesti, kuten Nehljudofista näytti.

Nehljudof tunsi, että Maslovassa oli jotakin hänelle suoraan vihamielistä, mikä puolusti Maslovan asemaa semmoisena kuin tämä oli, ja esti pääsemästä tämän sydämmeen.

Mutta kummallista kyllä, tämä seikka ei lainkaan vieroittanut, vaan päinvastoin vielä enemmän ja jollakin aivan erikoisella, uudella voimalla kiinnitti Nehljudofia häneen. Nehljudof tunsi velvollisuudeksensa henkisesti herättää hänet, tunsi että se oli hirmuisen vaikeata,--mutta juuri tämän teon vaikeus viehättikin häntä. Nehljudofissa oli häntä kohtaan nyt semmoisia tunteita, jommoisia hän ei ollut koskaan ennen tuntenut Katjushaa yhtävähän kuin ketään muutakaan ihmistä kohtaan,--siinä ei ollut mitään personallista: hän ei toivonut Katjushalta mitään itsellensä, toivoi ainoastaan, että tämä olisi lakannut olemasta sellaisena kuin oli nyt,--että olisi herännyt ja muuttunut jälleen semmoiseksi kuin oli ennen.

--Katjusha, miksi sinä puhut noin. Tunnenhan minä sinut, muistan mimmoinen olit siellä maalla...

--Mitäpä niistä vanhoista,--vastasi toinen kuivasti.

--Muistelen siksi, että tahdon sovittaa rikokseni. Katjusha,--alkoi hän ja oli jo sanomaisillaan senkin, että menisi naimisiin, mutta tapasi katseen, jossa näki jotakin niin hirmuista ja raakaa, poissysäävää, ettei hän voinut puhua loppuun.

Nyt alkoivatkin käymävieraat jo lähteä ulos. Tirehtöörin apulainen tuli Nehljudofin luo sanomaan, että tapaamisen aika oli päättynyt. Maslova nousi, nöyrästi odottaen milloin hänet laskettaisiin menemään.

--Hyvästi, minulla on vielä paljon puhumista, mutta kuten näette, nyt ei ole lupa,--sanoi Nehljudof ojentaen kättänsä.--Tulen toisten.

--Taisitte jo sanoa kaikki...

Hän antoi kätensä, vaan ei puristanut.

--Ei, minä koetan tavata teitä vielä, ja silloin on minun sanottava teille hyvin tärkeä asia,--sanoi Nehljudof.

--Tulkaa vaan,--sanoi Maslova hymyillen niinkuin hymyili miehille, joita tahtoi miellyttää.

--Te olette minulle lähempi kuin sisar,--sanoi Nehljudof.

--Kummallista,--sanoi Maslova taas ja läksi päätänsä keikutellen verkon taakse.

XLIV.

Nehljudof oli odottanut että Katjusha ensi tapaamisessa, nähtyään hänet ja saatuaan tietää hänen alttiista aikeistaan ja katumisestaan, olisi heti ilostunut, tullut liikutetuksi ja muuttunut jälleen entiseksi Katjushaksi, mutta kauhukseen hän nyt näki, ettei Katjushaa ollut olemassa, vaan oli olemassa ainoastaan Maslova. Tämä seikka hämmästytti ja kauhistutti Nehljudofia.

Häntä hämmästytti erittäinkin se, ettei Maslova ollenkaan hävennyt asemaansa,--ei vangin asemaa, (sitä hän kyllä häpesi), vaan prostitueeratun asemaa,--jopa oli ikäänkuin tyytyväinen siihen, melkein ylpeili siitä. Mutta asia ei oikeastaan voinutkaan olla toisin. Jokaisen ihmisen, voidakseen toimia, täytyy pitää toimintaansa tärkeänä ja hyvänä. Ja sentähden, olipa hänen asemansa mikä tahansa, hän ehdottomasti muodostaa itselleen semmoisen katsomuksen ihmiselämään yleensä, että sen valossa hänen toimintansa tulee hänestä näyttämään tärkeältä ja hyvältä. Tavallisesti ajatellaan, että varas, murhaaja, spiooni, prostitueerattu pitävät omaa toimintaansa huonona ja välttämättä häpeävät sitä. Mutta asianlaita on ihan toisenlainen. Ihmiset, joita kohtalo ja heidän omat erehdyksensä ovat saattaneet johonkin, vaikka kuinka väärään asemaan, muodostavat heti itselleen semmoisen yleisen elämänkatsomuksen, jonka valossa heidän asemansa näyttää heistä hyvältä ja kunnioitettavalta. Ja tämmöisen katsomuksen ylläpitämistä varten he vaistomaisesti hakevat aina itselleen semmoista seuraa, jossa heidän omistamansa käsitys elämästä ja heidän asemansa siinä tulee tunnustetuksi ja hyväksytyksi. Meitä kummastuttaa tämä seikka milloin kysymys on varkaista, jotka ylpeilevät sukkeluudestaan, prostitueeratuista, jotka ylpeilevät siveettömyydestään, murhaajista, jotka ylpeilevät julmuudestaan. Mutta se kummastuttaa meitä ainoastaan sentähden, että näiden ihmisten piiri--heidän ilmakehänsä, on rajoitettu, ja erittäinkin sentähden, että me itse olemme sen ulkopuolella; mutta tapahtuuhan aivan sama ilmiö myöskin rikkaitten kesken, jotka ylpeilevät rikkauksistaan, s.o. ryöstöistään,-- sotapäällikköjen kesken, jotka ylpeilevät voitoistansa, s.o. tapoista, --valtamiehien kesken, jotka ylpeilevät mahtavuudestansa s.o, väkivallasta. Näitä ihmisiä katsoessa emme huomaa mitään väärennystä elämänkäsityksessä, hyvän ja pahan käsityksessä,--väärennystä, joka olisi tehty oman aseman oikeuttamiseksi, ja olemme näkemättä ainoastaan sentähden, että niiden ihmisten piiri, joilla on täten turmeltuneet käsitykset, on suurempi, ja että me itse kuulumme siihen.

Ja tämmöinen katsomus omaan elämäänsä ja omaan asemaansa maailmassa oli muodostunut Maslovallekin. Hän oli Siperiaan tuomittu, prostitueerattu, ja huolimatta siitä hän oli muodostanut itselleen sellaisen maailmankatsomuksen, jonka ohella hän kyllä saattoi hyväksyä itseänsä, jopa ihmisten edessä ylpeilläkin asemastaan.

Tämä maailmankatsomus oli siinä, että suurin onni kaikille miehille, kaikille erotuksetta,--vanhoille, nuorille, lyseolaisille, kenraaleille, sivistyneille, sivistymättömille,--on sukupuolinen yhteys viehättävien naisten kanssa, ja että sentähden kaikki miehet, vaikka ovatkin olevinaan muissa toimissa, oikeastaan haluavat vaan tätä ainoata. Mutta hän, Maslova, ollen viehättävä nainen, saattoi joko tyydyttää taikka olla tyydyttämättä tätä heidän haluansa, ja sentähden hän oli sekä tärkeä että tarpeellinen ihminen. Koko hänen entinen ja nykyinen elämänsä todisti tämän katsomuksen oikeaksi.

Kymmenen vuoden aikana oli hän kaikkialla missä hän vaan liikkui, alkaen Nehljudofista ja vanhasta poliisista aina vanginvartijoihin saakka,--huomannut, että miehet tarvitsevat häntä; hän ei nähnyt eikä huomannut niitä miehiä, jotka eivät olisi häntä kaivanneet. Ja sentähden koko maailma näytti hänestä intohimon nostattamalta laumalta ihmisiä, jotka kaikilta tahoilta vartioivat häntä ja kaikilla mahdollisilla keinoilla,--petoksella, väkivallalla, ostolla, viekkaudella,--koettivat valloittaa hänet.

Näin käsitti Maslova elämän, ja näin elämää käsittäessä hän ei ollut ainoastaan viimeinen, vaan päinvastoin hyvin tärkeä ihminen. Ja Maslova piti tämmöistä elämänkäsitystä kalliimpana kuin mitään muuta maailmassa, ei voinut olla pitämättä sitä kalliina, sentähden, että jos hän olisi siitä luopunut hän olisi kadottanut sen merkityksen, minkä tämmöinen käsitys hänelle ihmisten keskuudessa antoi. Tuntien, että Nehljudof tahtoo johtaa häntä toiseen maailmaan, hän teki vastarintaa, koska ymmärsi, että siinä maailmassa, johon häntä olisi viekoteltu hän tulisi kadottamaan tämän asemansa elämässä, joka asema antoi hänelle varmuutta ja kunnioitusta itseensä. Tästä samasta syystä hän myöskin karkoitti luotaan muistot ensimäisestä nuoruudestaan ja ensimäisistä suhteistaan Nehljudofiin. Nämät muistot eivät sopineet yhteen hänen nykyisen maailmankatsomuksensa kanssa, ja olivat sentähden kokonaan poispyyhityt hänen muistostaan, taikka oikeammin, olivat koskemattomina jossakin muistojen lokerossa, mutta suljettuina, umpeen kitattuina, aivan kuin mehiläiset kittaavat umpeen matojen pesiä, jotka uhkaavat hävittää koko heidän työnsä, ja siten sulkevat kaiken pääsön luoksensa. Ja senpätähden nykyinen Nehljudof ei ollut hänelle se ihminen, jota hän oli kerran puhtaalla rakkaudella rakastanut, vaan ainoastaan rikas herra, jota saattoi ja jota oli pakkokin käyttää hyväksensä, ja jota kohtaan tuli kysymykseen vaan semmoiset suhteet kuin kaikkiin muihinkin herroihin.

»Ei, en saanut sanotuksi pääasiaa»,--ajatteli Nehljudof kulkiessaan ihmisjoukon mukana pois. »En sanonut hänelle meneväni naimisiin hänen kanssaan. En sanonut, mutta sanon kuin sanonkin»,--ajatteli hän.

Ovissa seisovat vartijat taaskin kahteen kertaan laskivat poiskulkevien käymävieraiden lukua, ettei kukaan syrjäinen olisi päässyt ulos tai jäänyt linnaan. Se että Nehljudofia nytkin kosketeltiin selkään, ei häntä enää loukannut eikä hän nyt sitä edes huomannutkaan.

XLV.

Nehljudof oli tahtonut muuttaa ulkonaisen elämänsä: luopua suuresta kortteeristaan, päästää pois palvelijat ja asettua hotelliin. Mutta Agrafena Petrovna sai hänelle todistetuksi, että oli vähemmän järkevää tehdä minkäänlaisia muutoksia elämänlaadussaan ennen talvea; kesän aikana ei kortteeria kukaan ottaisi ja ainahan oli jossain eläminen, tallettaminen huonekaluja ja tavaroita. Niin että myttyyn menivät kaikki Nehljudofin ponnistukset ulkonaisen elämänsä muuttamiseksi, (hän olisi tahtonut järjestää olonsa ylioppilaiden tavoin). Ei ainoastaan niin, että kaikki jäi entiselleen, vaan talossa päinvastoin ryhdyttiin kahta innokkaammin kevättöihin: tuuletettiin, ripustettiin ulos ja piestiin kaikellaisia villa- ja turkkivaatteita, johon työhön ottivat osaa sekä talonmies apulaisineen että kyökkipiika ja itse Kornejkin. Ensin alettiin kantaa ulos ja ripustaa nuorille jonkinlaisia univormuja ja kummallisia turkkeja, joita ei kukaan koskaan käyttänyt, sitten alettiin tuoda mattoja ja huonekaluja, ja talonmies apulaisinensa, hihat käärittyinä jäntehikkäiden käsivarsien ympäri, alkoivat kaikin voimin tahtiin piiskata näitä vaatteita, ja kaikkiin huoneisiin oli levinnyt naftaliinin haju. Kulkiessaan pihan yli ja katsoessaan ikkunoista Nehljudof ihmetteli kuinka tavattoman paljon tätä kaikkea oli ja kuinka perin tarpeetonta se kaikki oli. Näiden tavarain ainoa käytännöllinen merkitys,--ajatteli Nehljudof,--oli siinä, että ne tarjosivat harjoittamisen tilaisuutta Agrafena Petrovnalle, Kornejille, talonmiehelle, hänen apulaiselleen ja kyökkipiialle.

»Ei maksa vaivaa muuttaa nyt elämänmuotoja, niinkauan kuin Maslovan asia on vielä ratkaisematta»,--ajatteli Nehljudof.--»Ja se olisi liika vaikeaakin. Kyllä kai kaikki itsestään muuttuu sittenkuin Maslova tulee joko vapautetuksi taikka poislähetetyksi ja minä lähden seuraamaan häntä.»

Asianajaja Fanarinin määräämänä päivänä Nehljudof saapui tämän luokse. Tultuaan asianajajan komeaan kortteeriin, hänen omassa talossaan, Nehljudof joutui keskelle tavattoman suuria kasveja ja mitä ihmeellisimpiä ikkunaverhoja, ja yleensä keskelle semmoista kallista huoneiden sisustusta, joka todistaa helposti ja vaivatta saaduista rahoista ja jommoista tavataan vaan äkkiarvaamatta rikastuneilla ihmisillä. Vastaanottohuoneessa Nehljudof tapasi vuoroansa odottavia avunhakijoita, jotka kuten lääkärien odotushuoneessa istuskelivat haluttomina pöytien ääressä katselemassa heidän lohdutukseksensa sinne asetettuja kuvalehtiä. Asianajajan apulainen, joka myöskin istui täällä korkean pulpetin ääressä, tunsi Nehljudofin, tuli hänen luoksensa, tervehti ja sanoi kohta ilmoittavansa esimiehelleen. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt työhuoneen oven luokse, kun tämä jo aukeni ja kuului lyhyen, tanakan, punakasvoisen, tuuheaviiksisen, aivan uusipukuisen herran ja itse Fanarinin kovaääninen, vilkas keskustelu. Molempien kasvoissa heidän ulostullessaan oli semmoinen ilme kuin on ihmisten kasvoilla, jotka juuri ovat tehneet edullisen, vaan ei aivan rehellisen kaupan.

--Oma syynne, oma syynne,--puhui hymyillen Fanarin.

--Kyllähän minä olisin ... mutta ei ole hyvä pistää näppiänsä...

Ja molemmat nauroivat epäluonnollisesti.

--Ahaa, ruhtinas, tehkää hyvin,--sanoi Fanarin nähtyään Nehljudofin ja nyykäyttäen poistuvalle kauppiaalle vielä kerran päätänsä, vei Nehljudofin omaan jäykkäkuosisesti sisustettuun työhuoneeseensa,