Part 14

Tämä jumalanpalvelus oli siinä, että pappi, puettuna kummalliseen ja hyvin epämukavaan, kullalla kirjailtuun pukuun, leikkeli ja asetteli leivänpalasia pikku tarjottimelle, ja sitten pisteli niitä viinimaljaan lausuen tällöin erityisiä nimiä ja rukouksia. Sillävälin lukkari herkeämättä luki kirjasta ja sitten lauloi vuorotellen vankiköörin kanssa kaikellaisia slaavilaisia jo itsestäänkin käsittämättömiä, mutta nopean lukemisen ja, laulamisen takia sitäkin enemmän käsittämättömiä rukouksia. Rukoukset sisälsivät etupäässä menestyksen toivomuksia Keisarilliselle Majesteetille ja hänen perheellensä. Tästä lausuttiin rukouksia moneen kertaan sekä muiden rukouksien ohella että erikseen, polvistuneessa asennossa. Paitsi sitä lukkari luki joitakuita värssyjä Apostolien Teoista niin kummallisen epäluonnollisella äänellä, että oli mahdoton mitään ymmärtää, ja pappi taas hyvin selvästi luki paikan Markuksen evankeliumista, jossa oli kerrottu, kuinka Kristus, noustuaan kuolleista, ennenkuin oli lentänyt taivaaseen ja istuutunut siellä isänsä oikealle kädelle, ilmestyi ensin Maria Magdaleenalle, josta ajoi seitsemän perkelettä, ja sitten yhdelletoistakymmenettä opetuslapselle, ja kuinka hän käski heidän saarnaamaan evankeliumia kaikille luoduille, ilmoittaen samalla, että se, joka ei usko, kadotetaan, mutta joka uskoo ja kastekaan, se tulee autuaaksi ja paitsi sitä tulee ajamaan ulos perkeleitä, tulee parantamaan sairaita käsien päälle-panemisen kautta, tulee uusilla kielillä puhumaan, ajamaan pois käärmeitä, ja jos hän jotakin myrkkyä juo, niin ei hän kuole, vaan jää terveeksi.

Jumalanpalveluksen merkitys oli siinä, että oleteltiin, että papin leikkaamat ja viiniin kastamat palaset, pidettäessä erityisiä toimituksia ja rukouksia, muuttuvat Jumalan lihaksi ja vereksi. Nämä toimitukset olivat siinä, että pappi yhtämittaa ja katsomatta siihen, että hänen yllänsä oleva kullalla kirjailtu säkki teki estettä, nosteli molempia käsiään ylös ja piti niitä siinä asennossa, sitten laskeutui polvilleen ja suuteli pöytää ja mitä siinä oli. Mutta kaikkein tärkein toimitus oli se, kun pappi, ottaen molemmin käsin pöytäliinan, tasaisesti ja sulavasti liehutteli sitä tarjottimen ja kultamaljan yläpuolella. Oletettiin että juuri sinä hetkenä leipä ja viini muuttuu ruumiiksi ja vereksi, ja sentähden juuri tämä jumalanpalveluksen kohta oli tehty erikoisen juhlalliseksi.

»Veisatkaamme ylistyslaulu Kaikkein Pyhimmälle, Puhtaimmalle, Siunatulle Jumalanäidille», huusi sitten pappi kovalla äänellä aitauksen takaa, ja kööri alkoi juhlallisesti laulaa, että on sangen hyvä ylistää Kristuksen neitsyeellistä synnyttäjää, neitsyt Maariata, jolle on taivaissa valmistettu suurempi kunnia, kuin eräille kerubiimeille, ja suurempi kirkkaus, kuin eräille serafiimeille. Tämän jälkeen katsottiin muutos tapahtuneeksi, ja pappi, otettuaan liinan pois tarjottimelta, leikkasi keskimäisen palasen neljään osaan, ja asetti sen ensin viiniin ja sitten suuhun. Oletettiin, että hän oli syönyt palasen Jumalan lihaa ja juonut kulauksen hänen vertansa. Tämän jälkeen pappi siirsi esiripun syrjään, aukasi keskiovet, ja ottaen käteensä kullatun, maljan, tuli sen kanssa keskiovien kautta esille kysyen eikö ketään haluttaisi myöskin maistaa Jumalan ruumista ja verta, jotka olivat maljassa.

Halukkaita oli joitakuita lapsia.

Otettuaan aluksi selvän lasten nimistä pappi nosti varovasti lusikalla maljasta leipäpajasia ja pisteli niitä vuorotellen syvälle jokaisen lapsen suuhun, jolla välin lukkari pyyhki heidän suitansa päästäen iloisen laulun siitä, että lapset nyt olivat syöneet Jumalan lihaa ja juoneet hänen vertansa. Sitten vei pappi maljan pois aitauksen taakse ja juotuaan siellä pohjaan maljassa löytyvän veren ja syötyään kaikki Jumalan lihan palaset, kuivattuaan tyystin viiksensä, suunsa ja maljan, ilmestyi mitä iloisimmassa mielentilassa, reippain askelin, hienojen, vasikannahkaisten saapaspohjain naristessa, jälleen esille aitauksen takaa.

Tähän olisi varsinainen kristillinen jumalanpalvelus päättynyt. Mutta pappi halusi vielä lohduttaa onnettomia vankeja ja lisäsi tavallisiin menoihin erityisen osan. Tämä erikoinen jumalanpalvelus oli siinä, että pappi asettui kullatun, litteäksi taotun, mustuneen korkokuvan eteen, joka esitti sitä samaa Jumalaa, jota hän oli syönyt, ja joka oli valaistu kymmenkunnalla vahakynttilällä, ja alkoi kummallisella, puoleksi laulavalla ja puoleksi puhuvalla tekoäänellä lausua sanoja, jotka sisälsivät seuraavia huudahduksia: »Jeesus suloisin, kirkkaus apostolein, Jeesus, kunnia marttyyrein, herra kaikkivoipa, pelasta minut, Jeesus pelasta minut, Jeesukseni ihanaiseni, armahda, Vapahtajani Jeesus, minua tykösi turvautuvaa, rukousteni tähden Sinun ja kaikkien Sinun pyhiesi puoleen, ah Jeesus, kaikkien profeetta, Vapahtajani Jeesus, paratiisin suo autuudet minulle, ihmisten ystävä Jeesus!»

Tässä hän pysähtyi, veti henkeensä, teki ristinmerkin, kumartui maahan, ja kaikki tekivät samoin. Tirehtööri, vartijat, vangit, kaikki kumarsivat ja lehteriltä kuului yltynyt rautojen kalina.--»Enkelein Luoja ja voimien Jumala», jatkoi hän: »Jeesukseni ihanin, ihastus enkelien, Jeesukseni väkevin, lunastus isien, Jeesukseni make'in, ylistys esivanhempien, Jeesukseni kunniain', vahvistus kuninkain, Jeesukseni autuain, täyttymys profeettain, Jeesukseni ihmehinen, linna luja marttyyrien, Jeesukseni hiljainen, ilo munkkein monien, Jeesukseni leppe'in, sulo suuri pappien, Jeesukseni armahinen, apu aulis paastoojien, Jeesukseni herttainen, ilonlähde veljien, Jeesukseni puhtahin, puhtaus sä puhtaiden, Jeesus iankaikkinen, vapahdus sä syntisten, Jeesus Poika Jumalan, armahda jo minuan'», pääsi hän vihdoin pysähdyspaikkaan, kerrottuaan yhä kovemmalla ja kovemmalla vihellyksellä sanan »Jeesukseni», kohautti sitten kädellään silkkivuorisen pappisviittansa ja langeten toiselle polvelleen kumartui maahan, köörin toistaessa viimeisiä säkeitä: »Jeesus Poika Jumalan, armahda jo minuan'», ja vankien vuoroin laskeutuessa maahaan vuoroin noustessa, suoritellen tukkaansa, joka oli kumartaissa pudonnut otsalle, ja rautoja rämistellen, jotka hieroivat heidän heikkoja jalkojansa.

Tätä jatkui hyvin kauan. Ensin pidettiin ylistysmessua, joka päättyi sanoihin: »armahda minua», sitten pidettiin toisia ylistysmessuja, jotka päättyivät sanoihin: »halleluija». Ja vangit kumartelivat ja ristivät itseänsä aluksi jokaisen keskeytyksen sattuessa, mutta sitten vaan joka toisen aikana jopa vasta kolmannenkin perästä, ja kaikki olivat sangen iloissaan, kun ylistysmessut olivat lopussa ja pappi, päästettyään itsekin kevennyksen huokauksen, sulki kirjan ja läksi aitauksensa taakse. Vielä oli jäljellä vaan viimeinen toimitus: pappi otti suurella pöydällä olevan kullatun ristin, jonka päissä olivat pienet emalji-medaljongit, ja astui ristin kanssa keskelle kirkkoa. Ensimäiseksi tuli tirehtööri hänen luoksensa suutelemaan ristiä, sitten vartijat, ja sitten tulivat ristin luo vangit, tungeskellen, lykkien ja kuiskaamalla sättien toisiansa. Pappi puheli tirehtöörin kanssa ja tuppasi sentähden ristin ja kätensä milloin suuhun milloin nenään häntä lähestyville vangeille, jotka koettivat saada suudelluksi sekä ristiä että papin kättä. Näin loppui kristillinen jumalanpalvelus, jonka tarkoitus oli lohduttaa ja kohottaa eksyneitä veljiä.

XL.

Eikä juolahtanut kenenkään läsnäolijan mieleen, alkaen papista ja tirehtööristä aina Maslovaan asti, että se sama Jeesus, jonka nimeä pappi niin moneen kertaan oli viheltäen toistanut ja kaikellaisilla kummallisilla sanoilla ylistellyt,--oli nimenomaan kieltänyt juuri kaikkea sitä mitä täällä tehtiin;--kieltänyt ei ainoastaan tuommoista järjetöntä lavertelemista ja pappis-opettajain herjaavaa taikailemista leivän ja viinin edessä, vaan mitä selvimmillä sanoilla kieltänyt ihmisiä kutsumasta toisia ihmisiä opettajikseen, kieltänyt rukoilemasta temppeleissä ja käskenyt jokaisen rukoilemaan yksinäisyydessä, kieltänyt itse temppelitkin, sanoen tulleensa hajoittamaan niitä, käskien rukoilemaan hengessä ja totuudessa eikä temppeleissä; ja kieltänyt ennen kaikkea paitsi tuomitsemasta ihmisiä ja pitämästä heitä teljettyinä, paitsi kiduttamasta, häpäisemästä, mestaamasta heitä, kuten täällä tehtiin, vielä harjoittamasta minkäänlaista väkivaltaa ihmisiä vastaan, ilmoittaen tulleensa vangituita vapauteen saattamaan.

Ei kenenkään läsnäolijan mieleen juolahtanut, että kaikki, mitä täällä tehtiin, oli suurinta herjausta ja pilkkaa sille samalle Jeesukselle, jonka nimessä kaikkea tätä tehtiin. Ei juolahtanut kenenkään mieleen, että tuo kullattu risti emalji-medaljonkinensa, jonka pappi oli tuonut esiin ihmisten suudeltavaksi, kuvasi sitä hirsipuuta, johon Kristus oli hirtetty juuri sen vuoksi, että oli kieltänyt kaiken sen, mitä täällä nyt hänen omassa nimessään tehtiin. Ei juolahtanut kenenkään mieleen, että ne papit, jotka luulevat leivän ja viinin muodossa syövänsä Kristuksen ruumista ja verta, todella syövätkin hänen ruumistansa ja juovat hänen vertansa, mutta eivät palasissa eivätkä viinissä, vaan sillä, että pahentavat »niitä pienimpiä», joiden kaltaiseksi Kristus oli itsensä tehnyt, vieläpä riistävät näiltä korkeimman hyvän ja saattavat heidät kovimpiin kärsimyksiin, himmentäessään ihmisiltä sen onnen ilmoitusta, jonka hän oli heille tuonut.

Pappi teki rauhallisella omallatunnolla kaikkea mitä teki sentähden, että oli lapsuudestaan asti kasvatettu siinä uskossa, että tämä oli ainoa totinen uskonto, johon ovat uskoneet kaikki ennen eläneet pyhät ihmiset ja johon nyt uskoo sekä henkinen että maallinen esivalta. Hän ei tosin uskonut siihen, että leipä olisi muuttunut ruumiiksi, että sielulle olisi hyödyksi sanojen laverteleminen, tai että hän olisi todella syönyt palasen Jumalasta,--siihenhän oli mahdoton uskoa,--vaan hän uskoi, että tuohon uskontoon täytyy uskoa. Mikä ennen kaikkea vakuutti häntä uskossansa, oli se, että tämän uskonnon vaatimusten täyttämisestä hän jo 18 vuoden aikana oli nauttinut niitä tuloja, joilla elätti perhettänsä, kouluutti poikaansa lyseossa ja tytärtänsä hengellisessä opistossa. Samoin uskoi myöskin lukkari, ainoastaan vielä sitkeämmin kuin pappi, sillä hän oli kokonaan unohtanut mikä asianomaisten uskonkappalten ajatus oli, ja tiesi ainoastaan, että ehtoollisviinistä, sielumessusta, rukoushetkistä, kiitosrukouksesta laulun kanssa ja kiitosrukouksesta ilman laulua, kaikesta tuli määrätty rahasumma, jota todelliset kristityt mielellään maksavat, ja sen tähden hän kiljuikin: »armahda, armahda meit'», ja lauloi ja luki, mitä oli määrätty, yhtäläisellä varmuudella tämän välttämättömyyteen, kuin millä ihmiset myövät halkoja, jauhoja, perunoita. Tirehtööri ja vartijat puolestaan, vaikkeivät olleet koskaan tienneet eivätkä ottaneet selvää näiden uskonkappalten sisällyksestä eivätkä siitä, mitä nuo kaikki kirkolliset temput merkitsivät,--uskoivat, että välttämättä oli uskominen tähän uskoon, koskapa korkea esivalta ja itse keisarikin siihen uskoo. Paitsi sitä he, vaikka hämärästikin (he eivät mitenkään olisi voineet selittää miten se oikeastaan tapahtui), tunsivat, että tämä usko oikeutti heidän julman virkansa. Ilman tätä uskontoa heidän olisi ollut vaikea jopa kokonaan mahdotonkin käyttää kaikkia voimiansa ihmisten rääkkäämiseen, kuten he nyt aivan hyvällä omalla tunnolla tekivät. Tirehtööri oli niin hyvänluontoinen ihminen, ettei hän mitenkään olisi voinut viettää tämmöistä elämää tuntematta kannatusta tästä uskonnosta. Ja sentähden hän seisoi liikahtamatta, suorana, kumarteli hartaasti ja teki ristinmerkkiä, koetti tulla liikutetuksi kun laulettiin: »Oi kerubiimit», ja, kun lapset vietiin herranehtoolliselle, hän astui esille ja omakätisesti nosti syliinsä pojan, jolle sakramentti annettiin.

Enimmät vangeista, lukuunottamatta niitä ani harvoja, jotka selvään ymmärsivät koko sen eksytyksen, minkä alaiseksi tähän uskontoon uskojat joutuivat, ja jotka sentähden sydämmessään sitä nauroivat, enimmät uskoivat, että noissa kullatuissa jumalankuvissa, kynttilöissä, maljoissa, messukaapuissa, risteissä, käsittämättömien sanain toistamisissa piili jokin salaperäinen voima, jonka avulla voi hankkia suuria etuja tässä ja tulevassa elämässä.

Näin uskoi Maslovakin. Hän kuten muutkin koki jumalanpalveluksen kestäessä hartauden ja ikävän sekaista tunnetta. Alussa hän seisoi joukon keskellä, aitauksen takana, eikä voinut nähdä muita kuin kumppanejansa; mutta kun ehtoollisvieraat olivat siirtyneet eteenpäin, tuli hänkin esille, ja hänkin näki tirehtöörin, ja tämän ja vartijain välillä vaaleapartaisen valkotukkaisen ukon,--Fedosjan miehen, joka pysähtynein silmin katseli vaimoonsa.--Maslova alkoi laulun aikana tarkastella ukkoa ja kuiskutella Fedosjan kanssa, ja teki ristinmerkkiä ja kumarteli vaan silloin kuin muut niin tekivät.

XLI.

Nehljudof oli lähtenyt aikasin kotoansa samana aamuna. Kadulla ajoi vielä maalais-äijä ja kummallisella äänellä huuteli:

--Maitoa, maitoa, maitoa!

Eilisiltana oli tullut ensimäinen lämmin kevätsade. Kaikkialla missä ei ollut kivitystä oli ruoho alkanut äkkiä vihertää; koivut vihersivät puutarhoissa, ja tuomet ja poppelit suoristelivat pitkiä, hyvänhajuisia lehtiänsä, puodeissa ja asuinrakennuksissa otettiin pois talvi-ikkunoita ja pestiin laseja. Romutavarain torilla, jonka ohi Nehljudofin oli ajaminen, kiehui riviin rakettujen puotitelttain edessä taaja väkijoukko, kulki ryysyisiä miehiä, kantaen kainalossaan saappaita, ja olan yli heitettynä liivejä ja silitettyjä housuja.

Ravintolan luona tungeksi tehtaistansa vapautuneita työmiehiä puhtaissa alusliiveissä ja kiilloitetuissa saappaissa, ja naisia kirkkaanvärisissä silkkihuiveissa ja helmillä koristetuissa palttoissa. Poliisit keltasine pistoolinuorineen seisoskelivat paikoillansa vaanien epäjärjestyksiä, jotka olisivat voineet karkoittaa heidän painavan ikävänsä. Bulevardin käytävillä ja vasta viheriöityneillä penkereillä juoksenteli leikkiviä pienokaisia ja koiria, ja iloiset lapsenhoitajat juttelivat keskenänsä toisesta penkistä toiseen.

Kivikaduilla, jotka vasemmalla, varjon puolella, olivat vielä viileitä ja kosteina, ja vasta keskellä kuivuneet, jyskyttelivät herkeämättä kuorma-ajurien raskaat ajopelit, rämisivät issikkain roskat ja helisivät raitiovaunut. Joka suunnalta ilma vavahteli kellojen erilaisesta soinnista ja kumahtelemisesta, millä ihmisiä kutsuttiin läsnäolemaan samallaisessa jumalanpalveluksessa kuin paraikaa tapahtui vankilassa. Ja juhlapukuinen rahvas hajosi kukin seurakuntansa kirkkoon.

Issikka ei tuonut Nehljudofia aivan vankilan eteen, vaan ainoastaan käänteeseen, josta mentiin vankilaan.

Joukko miehiä ja naisia, enimmillä myttynen kädessä, seisoi tässä käänteessä, noin sadan askeleen päässä vankilasta. Oikealla oli mataloita puurakennuksia, vasemmalla kaksikerroksinen talo kylttinensä. Itse mahdottoman suuri kivinen vankilarakennus oli edessä, ja sen läheisyyteen ei kävijöitä päästetty. Vahtisotamies käveli kiväärineen edestakasin, ankarasti kiljahtaen jokaiselle, joka pyrki hänen ohitsensa.

Erään puurakennuksen pikkuportin luona, oikealla puolella, vastapäätä vahtisotamiestä, istui penkillä vanginvartija virkapuvussaan hopeisilla ansionauhoilla, kirjotuskirjanen kädessä. Hänen luoksensa tulivat kävijät ilmoittamaan ketä halusivat tavata, ja hän pani nimet kirjaan. Nehljudof tuli myöskin hänen eteensä ja nimitti Katariina Maslovan. Ansionauhainen vartija kirjoitti ylös.

--Miksi ei jo päästetä?--kysyi Nehljudof.

--Paraikaa pidetään jumalanpalvelusta. Kun se loppuu, silloin päästetään.

Nehljudof siirtyi odottavien joukkoon. Tästä joukosta erkani samassa ryysyinen mies kokoon mykertynyt lakki päässä, naama täynnänsä punasia viiruja. Hän suuntasi kulkunsa vankilaa kohden.

--Minne sinä tunkisit, hä?--huusi hänelle kiväriniekka.

--Ja mitäs sinä ärjyt, hä?--vastasi vaivanen ja palasi takasin:--jos on kielletty, kuulen vähemmälläkin. Kiljut kuin mikäkin jenraali!

Joukossa naurettiin hänelle hyväksyvästi. Tapaamaan tulleista olivat enimmät huonopukuista väkeä, jopa ryysyisiäkin, mutta oli päältäpäin katsoen siistejäkin miehiä ja naisia. Nehljudofin rinnalla seisoi hyvinpuettu, kokonaan ajeltu, täyteläs, punaposkinen mieshenkilö, nähtävästi alusvaatteita sisältävä mytty kädessä. Nehljudof kysyi häneltä, oliko hän ensi kertaa täällä. Hän vastasi käyvänsä täällä joka sunnuntai ja niin he tulivat puheisiin keskenänsä. Se oli eräs pankin vahtimestari; oli tullut tapaamaan veljeänsä, joka oli tuomittu väärennyksestä, ja tämä hyvänluontoinen ihminen kertoi nyt Nehljudofille koko historiansa ja olisi tahtonut tiedustella tämänkin asiaa, kun heidän huomionsa herätti suurella, pikimustalla rotuhevosella ja kumipyöräisissä ajopeleissä saapuva herrasväki, ylioppilas hunnuitetun naisen kanssa. Ylioppilaalla oli käsissä suuri mytty. Hän tuli Nehljudofin luo ja kysyi millä ehdoilla ja oliko ollenkaan mahdollista antaa almua vangeille. Hän oli tuonut vehnäsiä. »Se oli minun morsiameni tahto. Tämä on nimittäin minun morsiameni. Hänen vanhempansa kehoittivat meitä toimittamaan nämä vehnäset vangeille.»

--Olen itsekin täällä ensi kerran, enkä tiedä, mutta luullakseni täytyy kysyä tuolta mieheltä,--sanoi Nehljudof osoittaen ansionauhaista vartijaa, joka istui vihkoinensa oikealla.

Sillävälin kuin Nehljudof puhui ylioppilaan kanssa avautuivat vankilan suuret, pienellä luukulla varustetut rautaovet ja esille tuli vankilaupseeri virkatakissa toisen vartijan kanssa; ensimäinen vartija ilmoitti nyt kävijäin vastaanoton alkaneeksi. Vahtisotamies väistyi ja kaikki kävijät, aivan kuin olisivat pelänneet myöhästyvänsä, suuntautuivat nopein askelin, jotkut juostenkin, vankilan ovea kohden. Ovella seisoi yksi vartijoista, joka luki kävijöitä senmukaan kuin nämä menivät hänen ohitsensa, laskien ääneensä: 16, 17 j.n.e. Toinen vartija, rakennuksen sisäpuolelta, koskettaen jokaista kädellään, samalla tavalla luki seuraavalle ovelle kulkevia, että ulospäästettäessä voisi verrata lukuja, niin ettei yksikään kävijöistä jäisi vankilaan eikä yksikään vangituista pääsisi ulos. Katsomatta kuka hänen ohitsensa kulki, sipasi vartija kädellään Nehljudofiakin selkään, ja tuo kädenkosketus ensi aluksi loukkasi Nehljudofia, mutta muistettuaan kuitenkin heti missä tarkoituksessa hän oli tullut, häntä hävetti tämä tyytymättömyyden ja loukkaantumisen tunne.

Ensimäinen huone vankilaovien sisäpuolella oli suuri holvihuone rautaristikoilla pienenlaisissa ikkunoissa. Sitä sanottiin kokoushuoneeksi. Ja aivan odottamattansa Nehljudof näki sen seinäkomerossa suuren ristiinnaulitunkuvan.

»Mitähän varten tämäkin on tässä?»--ajatteli hän, ehdottomasti ajatellen Kristuksen kuvaa vapaanakulkevien eikä vangittujen yhteydessä.

Nehljudof kulki verkalleen, päästäen ohitsensa kiirehtäviä käymävieraita. Hän tunsi sekasin sekä kauhua niihin pahantekijöihin, jotka olivat tänne suljetut, sääliä niihin syyttömiin, jotka, kuten eilinen poika ja Katjusha, olivat pakoitetut täällä olemaan, ja pelkoa ja liikutusta sen tapaamisen johdosta, joka oli edessä. Tultua ensimäisen huoneen läpi, sen toisessa päässä, vartija murahti jotakin. Mutta Nehljudof oli vaipuneena ajatuksiinsa eikä sitä huomannut, vaan meni minne useimmat käymävieraat menivät, siis mies- eikä naisosastoon päin, kuten olisi pitänyt.

Päästettyään kiirehtijät ohitsensa hän tuli viimeisenä tapaamispaikaksi määrättyyn huoneeseen. Avattuaan oven hämmästytti häntä ensiksi korvia huumaava, yhtenäinen, sadoista huutavista ihmisäänistä syntyvä pauhu. Vasta päästyään lähemmäksi ihmisiä, jotka olivat, kuten kärpäset sokerin päälle, liimaantuneet kiinni huonetta kahtia jakavaan verkkoon, ymmärsi Nehljudof mistä oli kysymys. Huone oli jaettu kahtia ei yhdellä, vaan kahdella rautalankaverkolla, jotka ylettyivät katosta maahan asti. Näiden verkkojen välillä käyskentelivät vartijat. Verkkojen tuolla puolen olivat vangit, tällä puolen taas käymävieraat. Edellisten ja jälkimäisten välillä oli kaksi verkkoa ja yli kahden metrin välimatka, niin että oli mahdotonta saada jotakin annetuksi toiselle, tai erittäinkin lyhytnäköisen, edes erottaa toisen kasvoja. Puhua oli myöskin vaikeata, piti huutaa kohti kurkkua tullakseen kuulluksi. Molemmilla puolilla oli verkkoihin painautuneita kasvoja: vaimoja, miehiä, isiä, äitejä, lapsia, jotka kaikki koettivat saada nähdyksi toisiansa ja sanotuksi, mitä oli sanottavaa. Mutta kun jokainen koetti puhua niin, että vastapäätä oleva olisi häntä kuullut, ja kun hänen viereisensä koettivat samaa, mutta heidän äänensä häiritsivät toisiansa, niin täytyi jokaisen huutaa lujemmin kuin toisen. Tästä syntyi se pauhu, jota Nehljudof oli hämmästynyt sisälle tullessaan. Oli aivan mahdotonta päästä selville mistä puhuttiin. Saattoi ainoastaan arvata kasvojen piirteistä mistä oli kysymys ja missä suhteessa keskustelijat olivat toisiinsa. Lähinnä Nehljudofia oli mummo, pieni huivi päässä. Hän painautui verkkoon, ja vapisevalla leuvalla huusi jotain kalpealle nuorelle miehelle, jolla oli pää puoleksi ajeltuna. Vanki kuunteli häntä tarkkaavaisesti kohottaen kulmakarvansa ja rypistäen otsansa. Mummon vieressä oli nuori mies, hihaton liivi paidan päällä; hän kuunteli päätänsä pudistellen mitä hänelle puhui hänen näköisensä vanki, jolla oli kovin kärsivät kasvot ja jo harmaantuva parta. Vielä sinnempänä seisoi ryysykerjäläinen, ja hosuen kädellään huusi jotain ja nauroi. Tämän vieressä istui permannolla nainen sylilapsen kanssa, hyvä villahuivi päässä, itkien, nähtävästi ensi kerran tavaten sitä harmaapäistä ihmistä, joka oli toisella puolella vankitakissa, pää ajeltuna ja raudoissa. Tämän naisen yläpuolella se vahtimestari, jonka kanssa Nehljudof oli keskustellut, huusi kaikin voimin kaljupäiselle kiiltosilmäiselle vangille toisella puolella, Kun Nehljudof näki, että hänen oli puhuminen näissä olosuhteissa, kuohahti hänen mielensä niitä ihmisiä vastaan, jotka olivat voineet tämmöistä järjestää ja ylläpitää. Häntä hämmästytti, että tämmöinen hirmuinen asia, tämmöinen ihmistunteitten herjaaminen ei ketään loukannut. Vaan sekä vartijat ja tirehtööri että käymävieraat ja vangit tekivät tätä niin kuin olisivat tunnustaneet että näin se oli olevakin.

Nehljudof viipyi tässä huoneessa noin viisi minuuttia tuntien jonkinlaista kummallista ahdistusta, tuntien omaa voimattomuuttansa, tuntien olevansa ikäänkuin erillään koko maailmasta. Hänet valtasi henkisen kuvotuksen tunne, joka muistutti meritautia.

XLII.

»Niin, nyt pitää siis ryhtyä siihen, mitä varten olen tullut», ajatteli hän, koettaen reipastuttaa itseänsä.

--»Mitä ihmettä minä nyt teenkään?»--Hän alkoi silmillään hakea esimiehiä ja nähtyään lyhytkasvuisen, laihan, viiksisuisen virkamiehen upseerin olkalapuilla ihmisjoukon takana, kääntyi tämän puoleen.

--Voisitteko sanoa minulle, kunnioitettava herra,--sanoi hän äärimmäisellä kohteliaisuudella:--missä säilytetään naisvankia ja missä heitä on lupa tavata?

--Onko teillä siis asiaa naisosastoon?

--Niin, minä haluaisin tavata erään naisen vangittujen joukossa,--vastasi Nehljudof samalla äärimmäisellä kohteliaisuudella.

--Olisitte sanoneet sen silloin kuin olitte kokoushuoneessa. Ketä te siis tahtoisitte tavata.

--Tahtoisin tavata Katariina Maslovaa.

--Onko hän valtiollinen rikoksentekijä?--kysyi tirehtöörin apulainen.

--Ei, hän on vaan tavallinen...

--Onko hän siis tuomittu, vai mitä?

--On, toissa päivänä hän sai tuomionsa,--sanoi Nehljudof nöyrästi, peläten ettei mitenkään vaan pilaisi tirehtöörin mielialaa, tämä kun nähtävästi osoitti jonkinlaista myötätuntoisuutta.

--Jos naisosastoon, niin tehkää hyvin, tännepäin,--sanoi apulainen, joka lienee Nehljudofin ulkomuodosta päättänyt tämän ansaitsevan huomiota.--Sidorof,--kääntyi hän partasuisen, mitalirintaisen aliupseerin puoleen,--saata tämä herra naisosastoon.

--Ymmärrän.

Samassa kuului verkon luota sydäntäsärkeviä nyyhkytyksiä.

Kaikki kummastutti Nehljudofia ja enin kaikesta se, että hänen piti kiittää ja tuntea kiitollisuutta tirehtöörin apulaista ja päävartijaa kohtaan, eli niitä ihmisiä kohtaan, jotka suorittelivat kaikkia näitä julmuuksia.