Part 13

Otettuaan selvän missä yleisen syyttäjän huone oli, meni Nehljudof tämän luo. Vahtimestari ei olisi häntä laskenut, vaan sanoi, että syyttäjä oli työssä, mutta Nehljudof, kuuntelematta häntä, meni sisälle ja kääntyen vastaan tulevan virkamiehen puoleen pyysi tätä ilmoittamaan yleiselle syyttäjälle olevansa valamies ja että hänen oli välttämätöntä tavata syyttäjää erään sangen tärkeän asian vuoksi. Nehljudofin ruhtinaallinen arvonimi ja hienot vaatteet auttoivat häntä. Virkamies teki ilmoituksen syyttäjälle, ja Nehljudof laskettiin sisälle. Yleinen syyttäjä otti hänet vastaan seisaaltansa, nähtävästi tyytymättömänä siihen itsepintaisuuteen, millä Nehljudof oli pyrkinyt hänen puheillensa.

--Mitä haluatte?--kysyi yleinen syyttäjä ankarasti.

--Minä olen valamies, nimeni on Nehljudof ja minun täytyy välttämättömästi tavata syytettyä Maslovaa,--sanoi Nehljudof nopeasti ja päättävästi, punastuen ja tuntien tekevänsä jotain semmoista, mikä on ratkaisevasti vaikuttava hänen elämäänsä.

Yleinen syyttäjä oli lyhyenläntä, tummanverinen mies, tukka lyhyt, harmahtava, silmät kirkkaat ja vilkkaat, tuuhea, leikattu parta esiinpistävässä alaleuvassa.

--Maslovaa? Kyllä tunnen. Hän oli syytetty myrkytyksestä,--sanoi syyttäjä rauhallisesti.--Mitä varten te tahdotte häntä tavata?--Ja sitten ikäänkuin haluten pehmentää käytöstänsä lisäsi:--En voi antaa lupaa teille, tietämättä mitä varten se on teille tarpeen.

--Se on minulle tarpeen erään minulle hyvin tärkeän asian vuoksi,--sanoi Nehljudof sävähtäen punaseksi.

--Vai niin,--sanoi syyttäjä ja nostettuaan silmänsä katseli tarkkaavaisesti Nehljudofia.--Onko hänen asiansa jo ollut esillä vai ei?

--Hän oli eilen oikeuden edessä, ja tuomittiin neljäksi vuodeksi pakkotöihin--vääryydellä. Hän on syytön.

--Vai niin. Jos hän on vasta eilen saanut tuomionsa,--sanoi syyttäjä panematta mitään huomiota Nehljudofin ilmoitukseen että Maslova oli syytön,--ennenkuin tuomio on voittanut laillisen voiman hän yhä säilytetään tutkintovankilassa. Vankeja voi siellä tavata vaan määräpäivinä. Sinne nyt neuvonkin teitä kääntymään.

--Vaan minun täytyy saada tavata häntä niin pian kuin mahdollista,--sanoi Nehljudof tuntien alaleukansa vapisevan ja ratkaisevan hetken olevan lähellä.

--Mutta mistä syystä se on teille välttämätöntä?--kysyi syyttäjä kohottaen vähän levottomasti kulmakarvojansa.

--Siitä syystä, että hän on syytön ja tuomittu pakkotöihin. Mutta kaikkeen syypää olen minä,--sanoi Nehljudof vapisevalla äänellä, tuntien samalla puhuvansa semmoista, mitä ei olisi oikeastaan tarvinnut.

--Millä tavalla sitten?--kysyi syyttäjä.

--Sillä tavalla, että minä olen pettänyt hänet ja saattanut siihen tilaan, missä hän nyt on. Jollei hän olisi semmoinen, miksi minä olen hänet tehnyt, ei hän olisi joutunut tämmöisen syytöksenkään alaiseksi.

--En minä sittenkään ymmärrä, missä yhteydessä tämä on tapaamisen kanssa.

--Siinä yhteydessä että minä tahdon seurata häntä ja ... mennä naimisiin hänen kanssaan,--sai Nehljudof sanotuksi. Ja kuten aina, kun hän vaan tuli tähän aineeseen, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

--Todellakin?--Vai niin!--sanoi syyttäjä.--Tämä on todellakin aivan erikoinen tapaus. Ettekös te ole äänivaltainen Krasnoperskin piirikunnasta?--kysyi syyttäjä aivan kuin muistellen mitä hän oli ennen kuullut Nehljudofista, joka nyt esitti niin kummallisen tuumansa.

--Suokaa anteeksi, en luule että tämä olisi missään yhteydessä pyyntöni kanssa,--vastasi Nehljudof kiihkeästi ja vihaisesti.

--Eipä suinkaan, ei,--sanoi yleinen syyttäjä tuskin huomattavasti hymähtäen ja ollenkaan joutumatta hämilleen,--mutta teidän pyyntönne on niin tavatonta laatua, niin ulkopuolella kaikkia muodollisuuksia...

--No, voinko siis saada luvan?

--Luvanko? Kyllä, annan teille kohta päästölipun. Olkaa hyvä, istukaa.

Hän tuli pöydän luo, istui ja alkoi kirjoittaa.

--Tehkää hyvin, istukaa.

Nehljudof jäi seisomaan.

Kirjoitettuaan päästölipun yleinen syyttäjä antoi sen Nehljudofille uteliaasti häneen katsoen.

--Vielä minun on ilmoittaminen,--sanoi Nehljudof,--etten enää voi ottaa osaa oikeuden istuntoihin.

--Teidän on, kuten tiedätte, esittäminen pätevät syyt oikeudelle.

--Syyt ovat ne, että pidän jokaista oikeutta tarpeettomana, jopa siveettömänäkin.

--Niinpä kyllä,--sanoi yleinen syyttäjä yhä samalla tavalla tuskin huomattavasti hymyillen, ikäänkuin osoittaaksensa, että tämmöiset ilmoitukset olivat hänelle hyvin tuttuja ja kuuluivat tiettyyn hullunkuriseen luokkaan.--Niinpä kyllä, mutta te arvattavasti kuitenkin ymmärrätte, että minä, ollen yleisenä syyttäjänä oikeudessa, en voi olla kanssanne samaa mieltä. Ja sentähden neuvon teitä ilmoittamaan asiasta oikeudelle, joka sitten päättää onko ilmoituksenne otettava huomioon vai ei, ja jälkimäisessä tapauksessa tuomitsee teille sakon. Kääntykää siis oikeuden puoleen.

--Olen jo ilmoittanut enkä enää mene minnekään,--sanoi Nehljudof vihaisesti.

--Jääkää hyvästi,--sanoi yleinen syyttäjä kumartaen päällänsä, nähtävästi haluten pikemmin päästä tästä kummallisesta asiamiehestä.

--Kuka se kävi luonanne?--kysyi oikeudenjäsen tullen heti Nehljudofin jälkeen yleisen syyttäjän työhuoneeseen.

--Nehljudof, tiedättehän, joka vielä Krasnoperskin piirikunnassa teki kuntakokouksessa kaikenlaisia kummallisia ilmoituksia. Ja kuvailkaa, hän on valamiehenä, ja syytettyjen joukossa esiintyy pakkotöihin tuomittu nainen, eli tyttö, jonka hän sanojensa mukaan oli pettänyt, ja nyt hän tahtoo mennä naimisiin sen kanssa.

--No ihanko todella?

--Niin hän minulle sanoi, ja vieläpä jotenkin kummallisesti kiihoittuneena.

--On jonkinlaista epävakaisuutta, jotain epänormaalia nykyisissä nuorissa miehissä.

--Eipä tuo enää niin nuorikaan ole.

--No entä teidän ylistämänne Ivashenko sitten, huh kuinka se kyllästyttää. Se panee kuin piinapenkille: puhuu ja puhuu ja puhuu ilman loppua.

--Niitä pitää yksinkertaisesti vaan keskeyttää, muutenhan ne ovat varsinaisia jarruttajia.

XXXVI.

Yleisen syyttäjän luota Nehljudof ajoi suoraan tutkintovankilaan. Mutta tuli ilmi, ettei siellä mitään Maslovaa ollut ja vankilan tirehtööri selitti Nehljudofille, että tämän Maslovan pitäisi olla vanhassa siirtolaisvankilassa. Nehljudof ajoi sinne.

Ja todellakin, Katariina Maslova oli siellä.

Välimatka tutkintovankilasta siirtolaislinnaan oli tavattoman suuri ja Nehljudof saapui sinne vasta illalla. Hän oli tulemassa tämän suuren synkän rakennuksen ovelle, mutta vahtimies ei päästänyt häntä, ja soitti vaan kelloa. Soiton johdosta tuli yksi vartijoista. Nehljudof näytti päästölippunsa, mutta vartija ei sanonut voivansa ilman tirehtöörin lupaa päästää sisälle. Nehljudof läksi tirehtöörin luo. Jo noustessaan rappusia myöten kuuli hän ovien takaa pianolla soitettavan jotakin monimutkaista bravuurikappaletta. Mutta kun sitten vihanen sisäpiika, toinen silmä sidottuna, avasi hänelle oven, nämät äänet pääsivät huoneesta ikäänkuin valloilleen ja tainnuttivat hänen kuulonsa. Soitto oli kyllästyttävä Lisztin rapsodia, joka tuli kyllä erinomaisesti suoritetuksi, vaan ainoastaan erääseen kohtaan asti. Tähän kohtaan päästyä toistettiin sama asia uudelleen. Nehljudof kysyi sidotulta piialta oliko tirehtööri kotona.

Piika sanoi että ei.

--Tuleeko hän pian?

Rapsodia pysähtyi jälleen ja jälleen samalla loistolla ja melulla pauhautui noiduttuun paikkaan asti.

--Minä menen kysymään.

Ja piika läksi.

Rapsodia oli juuri päässyt vauhtiinsa, kun se äkkiä ennen noiduttua paikkaa keskeytyi ja kuului ääni:

--Sano hänelle ettei ole, ja ettei tulekaan. Hän on vieraissa, mitä ihmettä ne kiusaavat,--kuului oven takaa naisääni, ja taas alkoi rapsodia, mutta samassa taaskin keskeytyi ja tuolia kuului työnnettävän syrjään. Vihastunut pianonsoittaja tahtoi nähtävästi itse purkaa suuttumuksensa tunkeilevalle vieraalle, joka ei noudattanut vastaanottoaikaa.

--Pappa ei ole kotona,--sanoi hän vihaisesti tullen eteiseen. Se oli surkuteltavan näköinen, kalpea neitonen, siniset renkaat velttojen silmien alla, tukka kohennettuna. Nähtyään nuoren herran hyvässä palttoossa hän lämpeni.--Astukaa sisälle, ehkä... Mitäs asiaa teillä olisi?

--Tahtoisin tavata erästä naisvankia.

--Varmaankin valtiollista?

--Ei, ei valtiollista. Minulla on päästölippu yleiseltä syyttäjältä.

--No, en tiedä, pappa ei ole kotona. Astukaahan sisälle, tehkää hyvin,--kutsui hän jälleen Nehljudofia pienestä eteisestä.--Tai kääntykää sitten tirehtöörin apulaisen puoleen, joka nyt on konttorissa, hänen kanssaan voitte puhua. Kuinka onkaan sukunimenne?

--Kiitän teitä,--sanoi Nehljudof vastaamatta kysymykseen ja läksi.

Ovea ei oltu vielä saatu suljetuksi hänen jälkeensä, kun jo taas alkoi sama reipas, iloinen soitto, joka niin ei sopinut tähän paikkaan missä sitä tuotettiin, eikä tämän surkuteltavan tytön kasvoihin, joka niin itsepintaisesti sitä harjoitteli. Pihalla Nehljudof tapasi nuoren vankilavirkamiehen, jolla oli töröttävät vahatut viikset, ja kysyi tältä tirehtöörin apulaista. Se olikin apulainen itse. Hän otti päästölipun, silmäili sitä ja sanoi, että tämä päästölippu tarkoitti tutkintovankilaa ja ettei hän sen nojalla uskaltanut päästää tänne,--ja onhan jo myöhäistäkin. Tulkaa huomenna. Huomenna kello 10 on vankien tapaaminen kaikille sallittu, tulkaa silloin, niin on itse tirehtöörikin kotona. Silloin saatte tavata yleisessä tapaamishuoneessa, mutta jos tirehtööri sallii, niin konttorissakin.

Näin siis pääsemättä tänäpäivänä tarkoituksensa perille Nehljudof ajoi kotiin. Se että hän oli koettanut tavata Maslovaa ja oli ilmaissut aikeensa syyttäjälle, että hän oli käynyt kahdessa vankilassa, oli saanut hänen mielensä niin kiihoitetuksi, ettei hän pitkään aikaan voinut rauhoittua. Tultuaan kotiin hän heti haki esiin kauan koskematta olleet päiväkirjansa, luki muutamia paikkoja niistä ja kirjoitti: »Kahteen vuoteen en ole kirjoittanut päiväkirjaa enkä luullut enää koskaan palaavani tähän lapsellisuuteen. Mutta se ei ollutkaan mitään lapsellisuutta, vaan keskustelua itseni kanssa, sen totisen, jumalallisen itsen kanssa, joka asuu jokaisessa ihmisessä. Koko aikana tämä _minä_ on nukkunut, enkä ole voinut kenenkään kanssa keskustella. Sen herätti nukuksista tuo tavaton tapaus 28:na huhtikuuta, oikeudessa, missä olin valamiehenä. Syytettyjen penkillä näin hänet, pettämäni Katjushan, vankipuvussa. Kummallisen väärinkäsityksen ja minun erehdykseni kautta hän tuomittiin Siperiaan. Olen juuri käynyt yleisen syyttäjän luona ja vankilassa. Minua ei päästetty hänen luoksensa, vaan minä olen päättänyt tehdä kaikki saadakseni nähdä hänet, katuakseni hänen edessään ja sovittaakseni syyllisyyteni vaikkapa naimisiin menemisellä. Herra, auta minua. Minun on hyvin hyvä ja iloinen ollakseni.»

XXXVII.

Maslova ei voinut tänä yönä pitkään aikaan saada unta, vaan loikoi silmät auki ja, katsellen oveen, joka vähä väliä jäi edestakasin kulkevan lukkarin tyttären taakse, ajatteli.

Hän ajatteli ettei mitenkään menisi naimisiin Siperiaan tuomitun vangin kanssa, Sahalinissa, vaan järjestäisi asian jollakin muulla tavoin, esimerkiksi päällikön, kirjurin, tai vaikkapa vartijan, tai sitten apulaisen kanssa. Kaikki ne ovat siihen meneviä. »Kunhan ei vaan laihtuisi. Silloin olisi kaikki hukassa». Hän muisti millä silmillä hänen puolustajansa oli häneen katsonut, ja kuinka puheenjohtaja oli katsonut, ja kuinka olivat katsoneet vastaan tulevat ja tahallaan hänen ohitsensa kulkevat ihmiset oikeudessa. Hän muisteli kuinka vankilassa häntä tapaamassa käynyt Berta oli hänelle kertonut, että se ylioppilas, josta hän asuessaan Kitajevan luona oli pitänyt, oli käynyt heidän luonansa, kysellyt hänestä ja ollut hyvin pahoillaan. Hän muisteli vielä tappelua punatukkaisen kanssa ja surkutteli tätä, muisti pakarimestarin, joka oli käskenyt antaa hänelle yhden korvapuustin kaupanpäälliseksi. Hän muisteli monia ihmisiä, ainoastaan ei Nehljudofia. Lapsuuttaan ja nuoruuttaan, mutta erittäinkään rakkauttaan Nehljudofiin ei hän milloinkaan ajatellut. Se teki liian kipeätä. Nämä muistot lepäsivät jossain kaukana koskemattomina hänen sydämmessään. Ei hän edes unissaankaan koskaan nähnyt Nehljudofia. Äsken oikeudessa ei hän ollut tuntenut Nehljudofia. Eikä niin paljon senvuoksi että viimeksi tätä nähdessään tämä oli ollut sotilaspuvussa, ilman partaa, pienet viikset vaan huulilla ja lyhyet hiukset tuuheina kiharoina päässä, jota vastoin Nehljudof nyt oli ikämiehenä, partasuuna,--vaan enemmänkin senvuoksi, ettei hän milloinkaan Nehljudofia ajatellut. Hän oli haudannut kaikki muistonsa silloisista asioista Nehljudofin kanssa, haudannut sinä hirveänä, pimeänä yönä, jolloin Nehljudof oli palannut sotakentältä poikkeamatta tätien luo.

Ennen tätä yötä, kun Katjushassa vielä asui toivo että Nehljudof poikkeisi, ei hänelle ollenkaan ollut vaivaksi se lapsi, jota hän kantoi sydämmensä alla, vaan hän päinvastoin tunsi kummallista hellyyttä tämän pehmeisiin ja joskus äkillisiin liikkeisiin itsessänsä. Mutta tästä yöstä lähtien kaikki muuttui. Ja vastainen lapsikin oli vaan vastukseksi.

Tädit odottivat Nehljudofia, olivat pyytäneet häntä poikkeamaan, vaan hän oli sähköittänyt ettei tulisi, koska hänen piti muka olla määräaikana Pietarissa. Saatuaan tämän tietää Katjusha päätti lähteä asemalle tavatakseen hänet. Junan oli kulkeminen aseman ohitse kello 2 aikaan yöllä. Katjusha auttoi neidit makuulle ja saatuaan puolellensa kyökkipiian tyttären, pienen Mashkan, veti jalkaansa vanhat kengät, heitti huivin yllensä, kokosi liepeensä ja juoksi asemalle.

Oli pimeä, syksyinen, sateinen ja tuulinen yö. Sade milloin tuli alas suurina, lämpiminä pisaroina, milloin taas taukosi. Maassa jalkojen alla ei näkynyt tietä, mutta metsässä oli mustaa kuin uunin pesässä, ja Katjusha, vaikka tunsikin hyvästi tien, eksyi siitä metsässä, joutuen vihdoin pienemmälle pysäkille, missä juna viipyi ainoastaan kolme minuuttia, eikä ennättänyt hyvään aikaan, kuten oli toivonut, vaan vasta toisen soiton jälkeen. Tultuaan juoksujalassa asemasillalle, näki Katjusha hänet heti ensi luokan vaunun ikkunasta. Tässä vaunussa oli erittäin kirkas valo. Samettisissa nojatuoleissa istui vastapäätä toisiansa kaksi upseeria pelaten korttia. Pikku pöydällä ikkunan vieressä paloivat paksuiksi juosseet kynttilät. Nehljudof istui pingoitetuissa ratsastushousuissa, valkoisessa paidassa tuolin käsinojan päällä, nojautuen tuolin selustimeen ja nauroi jollekin asialle. Heti hänet tunnettuaan Katjusha koputti palelevalla kädellään ikkunaan. Mutta juuri silloin kuului kolmas soitto ja juna lähti hitaasti liikkeelle, ensin taaksepäin, mutta sitten alkoivat vaunut nytkähtäen toinen toisensa jälkeen liikkua eteenpäin. Toinen pelaajista nousi kortit kädessä ylös ja katsoi ulos. Katjusha koputti vielä kerran ja pani kasvonsa ikkunaa vasten. Silloin nytkähti sekin vaunu, jonka luona hän seisoi ja lähti liikkeelle. Hän läksi kulkemaan rinnan, katsoen yhä ikkunaan. Upseeri aikoi päästää ikkunan alas, vaan ei mitenkään voinut. Nehljudof nousi ja työnnettyään upseerin syrjään, alkoi itse sitä aukaista. Juna lisäsi vauhtia, niin että Katjushan oli kulkeminen nopeasti. Juna läksi vieläkin nopeammin, ja nyt meni ikkuna alas. Mutta samassa konduktööri työnsi Katjushan syrjään ja hyppäsi vaunuun. Katjusha jäi jälkeen, vaan juoksi kuitenkin yhä pitkin asemasillan märkiä lautoja, kunnes asemasilta päättyi ja hän oli menemäisillään nurin juostessaan astuimia alas. Hän juoksi, mutta ensi luokan vaunu oli jo kaukana hänen edellään. Hänen ohitsensa vierivät toisen luokan vaunut, sitten kiitivät kolmannen luokan vaunut, vaan hän sittenkin juoksi. Kun viimeinenkin vaunu oli lyhtyineen suhahtanut hänen ohitsensa, oli hän jo vesipumpun luona, ulkopuolella suojaa, ja joutui tuulen pyörteeseen, joka kiskoi irti huivia hänen päästään ja kietoi toiselta puolelta tiukkaan hameen hänen juoksevien jalkojensa ympäri. Tuuli riuhtasikin huivin pois, mutta hän yhä vaan juoksi.

--Täti Katariina!--huusi tyttönen tuskin pysyen hänen jäljessään:--hukkasitte huivinne!

Katjusha pysähtyi ja heittäen päänsä taaksepäin ja tarttuen siihen käsillään purskahti itkuun.

--Mennyt!--huusi hän.

»Hän istuu valaistussa vaunussa, samettituolissa, laskee leikkiä, juopi,--mutta minä seison ja itken tässä liassa, pimeässä, sateessa ja tuulessa»,--ajatteli Katjusha itseksensä, istui maahan ja alkoi niin kovasti itkeä, että tyttö säikähti ja tarttui käsin hänen märkiin vaatteisiinsa.

--Täti, täti, mennään kotiin!

»Hyppään junan alle ja siihen loppuu kaikki»,--ajatteli sillä välin Katjusha vastaamatta tytölle.

Hän päätti näin tehdä. Mutta samassa, kuten käy aina ensi hetkenä mielenkiihoituksen asetuttua, lapsi--Nehljudofin lapsi, joka oli hänessä, äkkiä hytkähti, kopautti itseänsä, sitten ojentautui sulavasti ja koputti taas jollakin hienolla, hennolla ja terävällä. Ja yhtäkkiä kaikki se, mikä oli Katjushaa vaivannut niin että näytti mahdottomalta enää elääkään, kaikki viha Nehljudofia vastaan ja kaikki halu kostaa hänelle vaikkapa omalla kuolemallaan, kaikki tuo yhtäkkiä eteni pois. Katjusha rauhoittui, nousi seisaalleen, laittoi vaatteensa järjestykseen, pani huivin päähänsä ja läksi kotiin päin.

Nääntyneenä, märkänä, likasena hän palasi kotiin ja tästä päivästä lähtien sai hänessä alkunsa henkinen käänne, jonka johdosta hän tuli siksi mikä nyt oli. Tämän hirvittävän yön perästä hän lakkasi uskomasta Jumalaan ja hyvään. Ennen hän oli uskonut Jumalaan, niinkuin siihenkin että muut ihmiset uskoivat Häneen, mutta tämän yön jälkeen hän tuli vakuutetuksi, ettei kukaan usko, ja että kaikki mitä puhutaan Jumalasta ja Hänen laistaan, on vaan turhaa petosta. Se, jota hän oli rakastanut ja joka oli häntä rakastanut,--sen hän tiesi,--oli hylännyt hänet ja polkenut lokaan hänen tunteensa. Ja se ihminen oli kuitenkin paras kaikista, joita hän tunsi; muut olivat vielä tätäkin huonommat. Ja kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut, oli joka askeleella vaan vahvistanut tätä asiaa. Nehljudofin tätit, jumaliset mummot olivat hänet kartoittaneet, kun hän ei enää yhtä hyvin kuin ennen voinut palvella heitä. Kaikki ihmiset joiden kanssa hän oli tullut tekemisiin,--naiset, olivat koettaneet hänen kauttaan saada rahoja,--miehet, alkaen vanhasta poliisista vanginvartijoihin saakka, katsoivat häneen niinkuin johonkin huvituksen esineeseen. Eikä kukaan koko maailmassa tahtonut muusta tietää. Tässä oli hänet varmistanut vielä enemmän vanha kirjailija, jonka hän oli yhdyttänyt vapaan elämänsä toisena vuotena. Kirjailija oli suoraan niin puhunutkin hänelle, että juuri siinä,--hän sanoi sitä runoudeksi, ja estetiikaksi,--olikin ihmisen koko onni.

Kaikki elivät vaan itseänsä varten, omaa nautintoansa varten, ja kaikki sanat Jumalasta ja hyvästä olivat vaan petosta. Jos joskus tulikin puheeksi kysymys miksi maailmassa kaikki on tehty niin pahaksi, että kaikki tekevät toinen toisilleen vääryyttä ja kaikki saavat kärsiä, piti vaan olla ajattelematta tätä asiaa. Jos tuli ikävä--piti ottaa paperossi tai juoda, tai mikä oli vielä parempi, rakastella miestä,--ja ikävä häipyi.

XXXVIII.

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, kello 5 aamulla, kun vankilan naisosaston käytävässä kuului tavanmukainen vihellys, herätti valveilla oleva Korabljova Maslovan.

»Siperialainen», ajatteli Maslova kauhistuksella, hieroen silmiänsä ja vastenmielisesti hengittäen itseensä näin aamulla tavattoman pilaantunutta ilmaa. Hän olisi tahtonut jälleen nukkua, vaipua pois tiedottomuuden maailmaan, mutta pelon tapa oli väkevämpi kuin uni, ja hän nousi istuvilleen, pannen jalat allensa ja katsellen ympärilleen. Naiset olivat jo nousseet, ainoastaan lapset vielä nukkuivat. Muljosilmäinen salakapakoitsija veti varovasti, ollakseen lapsia herättämättä, mekkoa heidän altansa. Kapinoitsija ripusteli kapaloiksi käytettyjä riepuja uunin luo, mutta lapsi rääkyi surkealla äänellä sinisilmäisen Fedosjan käsissä, joka häntä soudatteli sylissään ja hellin sanoin tuuditteli. Keuhkotautinen, pidellen rinnastansa, vertynein kasvoin yski näljää suustansa, ja vetäessään välillä henkeä sisäänsä, melkein huudahteli. Punatukkainen, herättyänsä, makasi maha pystyssä, paksut jalat koukistettuina, ja kovalla äänellä ja iloisesti kertoi untansa. Murhapolttaja-mummo seisoi taaskin jumalankuvan edessä ja mymisten yhtä ja samaa teki ristinmerkkejä ja kumarteli. Lukkarin tytär istui liikahtamatta lavitsalla ja nukkuvin tylsin katsein tuijotti eteensä. Horoshafka kierteli sormensa ympäri voideltua, karkeata, mustaa tukkaansa.

Käytävässä kuului askeleita kolisevilla vankikengillä, lukko lonksahti ja sisään astui kaksi miesvankia lyhyissä, nilkkaa paljon ylemmäksi jäävissä harmaissa housuissa, ja totisina, vihasen näköisinä nostivat korennolla haisevan astian ja veivät sen ulos kopista. Naiset tulivat käytävään peseytyäkseen vesijohtojen luona; siinä syntyi kinastus punatukkaisen ja naapurikopista tulleen naisen välillä. Taas haukkumisia, huutoja, kanteluja...

--Vai olette vailla karsseria,--huusi vartija ja lyödä läimäytti punatukkaista rasvaiseen, paljaaseen selkään, niin että kuului yli koko käytävän.--Varo etten ääntäsi enää kuule!

--Katsos vanhusta kun hulttaantui,--sanoi punatukkainen niinkuin vartija olisi hyväelläkseen häntä lyönyt.

--No, joutukaa siitä! Mars kirkkoon.

Maslova ei ehtinyt vielä sukiutua, kun tirehtööri saapui saattajinensa.

--Aamuhuutoon! kiljasi vartija.

Toisista kopeista tulivat muut vangit ja kaikki asettuivat kahteen riviin pitkin käytävää, ja takimaisten naisten oli paneminen kätensä eturivissä olevien naisten olkapäille. Kaikki luettiin ja lueteltiin.

Tarkastuksen jälkeen tuli vartijanainen ja vei vangit kirkkoon. Maslova oli Fedosjan kanssa sataan nousevan naisplutoonan keskustassa. Kaikilla oli valkoiset huivit, nutut ja hameet, ja vaan siellä täällä oli joku värillisessä puvussa. Nämät olivat nimittäin miehiänsä seuraavat vaimot lapsineen. Kulkue täytti kaikki rappuset. Kuului vankikenkien pehmeää töminää, puhelua, joskus naurua. Käänteessä Maslova näki vihollisensa Botshkovan vihaiset kasvot. Tämä kulki edellä ja Maslova osoitti hänet Fedosjalle. Tultuaan alas naiset vaikenivat ja tehden ristinmerkkiä ja kumartaen alkoivat tulvata avatuista ovista vielä tyhjään, kullankiiltävään kirkkoon. Heidän sijansa oli oikealla, ja tungeskellen ja toisiansa sysäten he alkoivat asettua paikoillensa. Naisten jälkeen tuli kirkkoon harmaissa mekoissa siirtovangit, vankeusrangaistusta kärsivät ja kuntain päätöksistä poislähetetyt; nämät, ääneensä yskien, asettuivat taajaan joukkoon vasemmalle ja kirkon keskustaan. Ylhäällä lehtereillä seisoivat jo ennen kirkkoon tuodut vangit,--toisella puolella Siperiaan tuomitut, puoleksi ajeltuine päineen ja rautojen räminällä ilmaisten läsnäolonsa, ja toisella puolella syytteenalaiset, ilman rautoja ja päät ajelemattomina.

Vankilan kirkko oli vasta uudestaan rakennettu ja sisustettu erään rikkaan kauppiaan toimesta, joka oli tarkoitusta varten uhrannut useita kymmeniä tuhansia ruplia, ja kirkko loisti nyt heleissä väreissään ja kullassaan.

Jonkun aikaa vallitsi kirkossa äänettömyys eikä kuulunut muuta kuin niistämistä, yskimistä, lasten huutoja ja silloin tällöin ketjujen kalinaa. Mutta samassa vangit, jotka seisoivat keskustassa, liikahtivat, tunkivat likemmäksi toisiaan ja jättivät keskelle tien, jota myöten astui tirehtööri, asettuen kaikkein etupäähän, keskelle kirkkoa.

XXXIX.

Jumalanpalvelus alkoi.