Part 4

-- Vaiti! Etkö kuule! kiljui päällikkö käheästi kuin tukehtumaisillaan ja iski nyrkkinsä pöytään. Onnettomuudeksi sattui hänen etusormensa loukkaantumaan, hän kihahti kuin kissa ja katsoi tuhoaennustavasti apulaiseensa. Päällikkö soi itselleen kolmannen lasillisen, ja kun se oli loiskuen pudonnut pohjattomaan määräpaikkaansa, hän katsahti taas apulaista -- niinkuin olisi päättänyt käyttää hänet suupalaksi ryypyn päälle.

-- Ahaa! ähkyi päällikkö virkistynein voimin. -- Ahaa! Tietysti et sanonut, kun kerran tahdot ryöstää virkani. Niin, _virkani!_

-- Teidän ylhäisyytenne! mankui apulainen valittavasti -- Teidän, ylh--

-- Kas niin konna! Hyvä, että tunnustat! ärjyi päällikkö voitonriemuisesti. -- Sinä olet yhdessä tuon toisen konnan kanssa tehnyt salaliiton -- yhdessä aiotte ryöstää virkani!

-- Teidän ylhäisyytenne, alkoi apulainen vieläkin surkeammalla äänellä, mutta päällikkö keskeytti hänet, ulvoen hirmustuneena:

-- Vaiti! Sinä tahdot virkani -- kurja, saastainen sammakko! Mutta se ei tule onnistumaan sinulle! Odotapas vähän -- vähän -- hieman...

Hän alkoi etsiä revolveria laatikostaan -- ja apulainen ja sihteeri livistivät nopeasti tiehensä.

ENTISYYS

ISÄ.

Yksin jäätyään Marcuksesta tuntui aivan kuin hänen päänsä olisi ollut sekaisin: hän ei hetkeen voinut ajatella mitään.

Mutta sitten hurja, kuumeinen viha syrjäytti kaiken muun. Se valtasi vastustamattomana hänen koko olemuksensa. Hän olisi tahtonut tehdä jotakin nyt heti paikalla, tappaa tuon kurjan roiston!

Mutta _täällä_ hän ei voi mitään! Täällä ei auta raivo, huuto ei kuulu...

Kun hän tyyntyi sen verran, että saattoi ajatella, hän huomasi, ettei tuo vanha narri oikeastaan ollut niinkään syyllinen. Äskeisen takia hän oli oikeastaan enemmän säälittävä kuin vihattava; olivathan jotkut hänen oman seurueensakin jäsenistä virnistelleet.

Marcus tunsi suutaan kuivaavan, ja juodessaan kalisivat hänen hampaansa lasia vastaan kuin vilutautisen. Mutta kun hän istahti pienen pöydän ääreen nojaten päätään käsiinsä, tuntui hänen otsansa tulikuumalta.

-- Mitä? Tulenko kuumeeseen? hän ajatteli hieman levottomana.

Mutta se unohtui hänen muistaessaan, kuka tähänkin kaikkeen oli syyllinen: diktatuurihallitus! Hän muisti joukoittain entisiä tuttuja, jotka oli teloitettu tai istuivat vankiloissa -- ja aina sama pyöveli!

Viha aivan kuin herätti hänet. Muisti tuntui tavattomasti terästyvän; se lennähteli nuolennopeana nykyisyydessä, se sukelsi menneisyyden likaiseen mereen, penkoen esiin vimmaisena kaikki hallituksen rikokset. _Entisyys_, musta, rikoksista runsas entisyys yksityiskohtineen vyöryi hänen sisäisten silmiensä ohi lukemattomina kuvina. Se vieri hänen editseen kauhistuttavan selvänä kuin elokuvien rikosnäytelmä.

Mikä kamala hätä vallitsikaan maailmansodan loputtua! Marcus muisti suunnattomat kerjäläislaumat, joissa oli vain naisia, lapsia, vanhuksia ja muodottomia raajarikkoja. Nuo harmaat, rääsyiset laumat olivat levinneet yli maan -- niinkuin likavesimeri olisi särkenyt patonsa ja harmaana hyökyaaltona syöksynyt joka taholle. Onnettomien vaikerrus ja avunhuudot kaikuivat kaikkialla; mutta useimmilla ei ollut mitään annettavaa -- ja lopulta ihmiset tottuivat avunpyyntöihin ja paatuivat. Ei herättänyt paljoakaan huomiota, kun ihminen kuoli nälkään.

Marcus muisti nytkin elävästi, miten eräänä talviaamuna oli ovensa takaa löytänyt luurangoksi laihtuneen naisen lapsi sylissä -- kuoliaaksi kylmettyneenä. Nainen oli käärinyt hameriekaleensa lapsen ympärille ja jääksi jäykistyneenäkin puristi sitä rintaansa vastaan. Marcus oli koettanut sormellaan pienokaisen poskea: se oli kova ja kylmä kuin jää.

Marcusta puistatti vieläkin tuo näky -- ja hän muisti edelleen, miten hallitus samaan aikaan, kurjuuden ollessa korkeimmillaan, määräsi joukoittain uusia veroja. Syntyi mellakoita, nälkäiset joukot hyökkäsivät ruokatavaraliikkeisiin -- ja poliisit ampuivat kokonaisia joukkoja maahan. Mutta jäljellä olevat ryntäsivät toveriensa ruumiitten ylitse -- niinkuin nälästä hullaantuneet sudet pakkastalvena.

Silloin astui valtaan rajaton sotilasdiktatuuri. Marcus muisti, miten useat joukot kieltäytyivät ampumasta nälkäisiä; nämä joukot tuhottiin; seurauksena oli sotilaskapinoita monessa paikassa; hallituksen asema näytti jo horjuvalta. Mutta silloin hallitus kutsui apua toisesta valtakunnasta -- sieltä lähetettiin kaikkein raa'immat, paraimmilla koneilla varustetut joukot...

Ja kapina kukistettiin.

Samaan aikaan perustettiin palkkajoukot, ja kun oli keksitty hyvin kevyt ja varmasti käyvä konepistooli, aseistettiin palkkajoukot noilla hirveän tehokkailla aseilla: heille valmistettiin myös parhaat panssariautot pikatykkeineen.

Se oli peloittava joukko.

Mutta nälkä oli vielä peloittavampi. Ja sen tähden nämä uudet joukot saivatkin heti näyttää kuntoansa.

Silloin isäkin kuoli...

Marcus hätkähti muistaessaan isän. Isän kohtalo -- hänen elämänsä, palautui taas Marcuksen mieleen.

Koppi oli jo muuttunut pimeäksi, mutta Marcus istui yhä pöydän ääressä, nojaten päätään käsiinsä. Eikä hän tarvinnut valoa: hän näki _liiankin_ hyvin.

Marcus oli asemalla vastassa, kun isä tuli -- ja kauhistui nähdessään hänet.

Hänen kätensä ja jalkansa oli katkaistu, tukka oli muuttunut lumivalkoiseksi, ja hänen kasvonsa olivat laihat ja kuolemanharmaat.

Mutta ilme oli kamalin -- Marcuksen sydäntä kouristi.

Kasvot olivat veltot ja liikkumattomat, silmät tuijottivat tylsinä. Mutta niissä oli sen ohessa jähmettynyt kauhu -- ikään kuin hän yhtä mittaa olisi tuijottanut ruumiskasaan -- jonka alta ojentuu tuskallisesti hapuilevia, kouristelevia käsiä.

Monta päivää isä makasi selällään vuoteella ja tuijotti ylöspäin kauhealla katseellaan.

Hän ei puhunut mitään, ei paljoa syönyt eikä sodasta palattuaan enää kertaakaan nauranut.

Isä oli ollut kotona viikon päivät, kun Marcus kysyi, minkälaista sodassa oikein oli ollut.

Tuo ilta oli syöpynyt lähtemättömästi Marcuksen mieleen. Nytkin oli kaikki niin elävänä hänen edessään, että olisi pitänyt ravistaa olkapäästä, ennen kuin hän olisi muistanut olevansa vankilassa. Hän oli näkevinään isän istumassa vuoteensa laidalla, repaleinen huopa hartioilla -- hän oli _kuulevinaan_ tuon vilusta, tuskasta ja katkeruudesta värisevän äänen, jok'ainoan sanan, vieläpä omat vastauksensakin.

-- Sodassa? Missä sodassa?

-- Siellä missä isä oli, sammalsi Marcus pelästyneenä: eihän isä vain ollut menettänyt järkeänsä...

-- En minä sodassa ole ollut -- vaan _helvetissä!_ huudahti isä kiihtyen. Hän huomautti, että niinkuin kansainväliset sopimukset kumottiin, samoin kumottiin sotalait, ja lisäsi, ettei yksikään sota ole vielä koskaan ollut niin raaka ja julma kuin viime maailmansota.

Marcus muistutti raakalaisten menettelystä, mutta isä väitti taas, ettei esimerkiksi _omia_ miehiä ole koskaan kidutettu niin kamalasti kuin viime sodassa.

-- Kun kuusikin päivää täytyy yhtä mittaa olla ampumahaudassa syömättä, vavisten hyytävästä vilusta, toisinaan vielä nilkkoihin asti kylmässä vedessä -- niin ankarampaa kidutusta ei ole. Tulee niin tavaton heikkous ja tuska, että toivoo vain kuolemaa. Silloin miehet usein nostavat päänsä tai kätensä ampumahaudan reunan yläpuolelle päästäkseen edes pieneksi aikaa sairaalaan tai kuollakseen.

-- Sattuiko todellakin sellaisia tapauksia -- paljonkin? oli Marcus hiljaa änkyttänyt.

-- Annettiinhan oikein julistus, jossa itsensä haavoittaminen ja ammuttaminen kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin! Mutta sen jälkeen monet ihan uhmalla nousivat juoksuhaudan reunalle -- he pitivät kuolemaa parempana kuin sodan kärsimyksiä. Ja mitä vankeihin tulee, niin...

Isä vaikeni, hänen kasvoilleen tuli hurja kauhu; hän vilkaisi pelokkaasti taakseen, niinkuin siellä olisi ollut joku salaperäinen vihollinen.

-- Mitä, isä? änkytti Marcus.

-- Sanon sinulle yhden esimerkin, puhui isä vapisevalla äänellä.

Ja sitten isä kertoi pöyristyttävän tapauksen, joka pani Marcuksen hiukset kohoamaan pystyyn. Hän ei voinut rauhallisena kuunnella, vaan hypähti seisoalleen ja keskeytti kauhistuksen ja raivon vallassa:

-- Ihmiset ovat tulleet raakalaisiksi, pedoiksi!

-- Älä sano niin, poikani! sanoi isä tuijottaen Marcusta silmiin, ja hänen käheä, vihlovan katkera äänensä koski Marcukseen kuin tylsän puukonterän vitkallinen viilto. -- Julmimmatkin pedot ovat viattomia karitsoita, raakalaiset enkeleitä noihin verraten! Perkeleet -- se on ainoa sopiva nimitys. Tiedätkö sinä poika esimerkiksi, miten minä nämä menetin?

Marcus hätkähti nyt, samoin kuin silloinkin kuullessaan isän äänen. Hän ei ollut moneen aikaan muistanut, missä oli. Hänen ympärillään oli kuoleman hiljaista: vankila nukkui.

Mutta Marcus ei saa ajatuksiaan pois isästä. Muistot ovat hellittämättömät, kuin takaa-ajavat veriviholliset... Ne ovat eläviä kuin elämä, todellisuus; hän tuntee samaa hyydyttävää kauhua kuin silloinkin. Hän unohtaa taas vähitellen vankilan, hän ei huomaa kopin pimeyttä -- sillä hänen sisäisten silmiensä edessä on entinen koti.

Ja niin Marcus muistaa taas jok'ikisen sanan tuosta kamalasta kertomuksesta. Hän on näkevinään, miten nälästä ja vilusta puolikuolleihin miehiin kohdistetaan omat konekiväärit, miten he horjuillen ja kaatuillen etenevät vihollisten varustuksia kohden; sieltä alkaa konekiväärituli -- jotkut kääntyvät -- ja silloin puuskahtaa heitä kohden _omien_ konekiväärien terässade. Onnettomat vaipuvat maahan -- kaikki -- _isäkin_ --. Voi!

JÄÄHYVÄISET.

Hetken Marcus oli hämärästi tuntevinaan, että sen jälkeen oli tapahtunut muutakin -- mutta kaikki tuntui niin tavattoman sekavalta ja kummalliselta, ettei hän jaksanut käsittää, _mitä_ se oli. Hän tunsi huultensa mutisevan sanaa _vankila_, mutta ei vain jaksanut käsittää -- ja hetken kuluttua oli kaikki omituisesti häipynyt, unohtunut.

Taaskin muistuu hämärästi mieleen isä, katumellakat... Niin, niin! Kaupungillahan raivoaa kapina; hän istuu kotona, äiti makaa sairaana -- ja isä näyttää olevan aivan suunniltaan.

Miltei yhtäjaksoisesti kuului terävä räiske kaupungin eri puolilta läheten ja edeten. Toisinaan se taukosi hetkiseksi -- aivan kuin jokin kauhean suuri kone olisi mennyt epäkuntoon ja sitä olisi ryhdytty rasvaamaan ja korjaamaan kuumeentapaisella kiireellä. Sellaisina hetkinä Marcus odotti kuumeisesti väristen, milloin taas alkaa.

Öisin leimusi tulipaloja, ja niiden kellertävä kajastus valaisi heidän pikku tupansa omituisen, epätodellisen näköiseksi.

He saivat tietää, että kapinalliset olivat kukistumaisillaan, eikä isäparka voinut nukkua, ei syödä vähääkään. Vaikka Marcus koska tahansa olisi herännyt, hän kuuli isän tekojalan epäsäännöllisen, hervottoman kolkkeen; toisinaan taas näkyi hänen laihan vartalonsa varjo liikkumattomana punertavassa ikkuna-aukossa. Se muistutti kuollutta varjokuvaa, mutta sen kumarassa asennossa, hoikassa, eteenpäin kurottavassa kaulassa kuvastui kauhu, hirmuisempi kuin kuolemankauhu -- niinkuin tuo kuva olisi henkeä pidätellen odottanut, milloin aavemaisesta valosta hirveänä olentona hypähtää _hulluus_.

Kolmantena yönä kuuli Marcus taas herätessään pimeydestä kaksi raskasta voihkausta, sitten hammasten kiristystä. Marcus huomasi, että se oli isä, hänestä tuntui kuin isä olisi ollut tukehtumaisillaan. Hän nousi vuoteeltaan, asteli isän luokse ja tarttui tämän käteen -- mutta ei voinutkaan sanoa mitään: rajusti nyyhkien hän vain painoi kasvonsa isän laihaa rintaa vasten. Isä silitti hänen päätään ainoalla kädellään ja kuiskasi käheästi:

-- Poikani -- Poikani...

Marcus tunsi, miten muutamat kuumat kyyneleet putoilivat hänen niskaansa. Isän silmissä ei kertaakaan ollut näkynyt kyyneleitä, ja se vaikutti vastustamattomasti Marcukseen. Hänen sydämeensä tulvahti hellyys ja sääli, ja hän sopersi nyyhkyttäen:

-- Isä -- isäparka!...

Aamulla alkoi muun metelin yli yhtäkkiä kuulua pikatykkien kamala, yhtäjaksoinen jyrinä. Isän kasvoissa välähti jotain mieletöntä, sitten niissä kuvastui taas entinen tylsä kauhu. Hän kääntyi toisaalle, mutta Marcus näki, miten hänen hartiansa nytkähtelivät silloin tällöin -- niinkuin hänen ruumistaan olisi pistelty jollakin terävällä...

Mutta kun hän hetken kuluttua kääntyi, oli hän kokonaan muuttunut. Hän näytti tehneen jonkin tärkeän päätöksen ja sanoi miltei reippaasti:

-- Minä lähden hiukan katsomaan, mitä siellä tapahtuu...

-- Isä, älkää menkö! pyysi Marcus. -- Eihän siellä mitään voi --

-- Minä menen. Tahdon nähdä.

Marcus näki, että isä oli _päättänyt_ mennä: Hän ajatteli kiihkeästi vähän aikaa ja sanoi sitten tyynesti:

-- No mennään sitten! Mutta vältetään kuitenkin vaarallisimpia paikkoja.

-- Sinä? sanoi isä kuin pettyneenä. -- Marcus, kyllä sinun tuota -- täytyy jäädä kotiin, kun äitikin on sairas.

-- Isä, te ette missään tapauksessa mene yksinänne! Ettehän te jaksa edes kävellä!

Isän kasvoilla kuvastui taas epämääräinen pettymys ja neuvottomuus. Mutta nähdessään, että myöskin Marcus oli päättänyt tulla mukaan, hän suostui vihdoin.

Marcus oli jo ovella, kun isä hitaasti asteli äidin vuoteen viereen. Hänen katseessaan kuvastui syvä mielenliikutus, sanomaton suru ja kaipaus. -- Hyvästijättö -- lennähti Marcuksen mieleen.

-- Jäähyväiset, mutisi Marcus äänettömin huulin, ja hänen kurkkuansa alkoi oudosti kuristaa: hän muisti sen nimisen taulun. Hämärtyvällä taistelukentällä ojentaa kuoleva sotilas viimeisen kerran vanhalle toverilleen voimattoman, lyijynraskaan kätensä, katsahtaa häneen viimeisen kerran. Nyt _isän katse_ muistutti tuon kuolevan sotavanhuksen katsetta. Hän näki äidin poskelta vierivän suuria kyyneleitä, kalvakoilla huulilla näkyi kummallinen, ymmärtävä hymy. Marcuksen silmät sumenivat, hänen aivoihinsa lennähti jokin hämärä tunne, että hekin ovat yhdessä vierustovereina taistelleet pitkän, armottoman taistelun -- heidän on täytynyt nähdä sekin, että heidän rakkaimmat pienokaisensa ovat kaatuneet yksi toisensa jälkeen.

Isä nojautui raskaasti Marcuksen käsivarteen, hänen hengityksensä kähisi ja vinkui aivan kuin laiha rinta olisi sisältä särkynyt, repeytynyt riekaleiksi. Mutta hän ei tahtonut edes levähtää: yhtä mittaa vain kohti keskikaupunkia, josta huumaava räiske ja pauhu kuului kiihtyen ja vaimeten ja välillä hurjaa, moniäänistä huutoa...

Noin neljännestunnin kuluttua he saapuivat paikalle, jossa ruokatavarakauppa oli ryöstetty tyhjäksi. Ikkunat ja ovet olivat säpäleinä, ja käytävällä seisoi muutamia pelosta kalpeita, rääsyisiä naisia.

Taistelu oli vasta äskettäin siirtynyt tästä: leivänmurujen, kaluttujen luitten ja tyhjennettyjen säilykerasiain seassa näkyi hyytymätöntä verta. Isä potkaisi terveellä jalallaan erästä tyhjää läkkirasiaa, ja hänen äänessään kuvastui katkeran mielihyvän väre, kun hän hiljaa sanoi:

-- Tähän eivät pyövelien panssariautot ole vielä ehtineet. Ovat ihmisraukat saaneet edes vähän syödä.

Mutta pian alkoi ilmetä kamalampia merkkejä. Jo kauas näkyi eräs mustunut kivirakennuksen seinä pilkullisena kuin pantterin nahka: siihen oli kohdistunut konekiväärien terässade. Ruokakauppa siinäkin oli tyhjennetty, mutta ne leivät oli maksettu kalliilla hinnalla: _verellä_ -- katu oli miltei yltäänsä punainen. Marcus kalpeni ja alkoi tahtomattaan vavista.

Kun he olivat vielä pienen matkaa kävelleet, he näkivät edellään suuren umpiauton, joka yhtämittaa seisahtui: se korjasi kaatuneita. Kuusi miestä paiskeli niitä autoon kuumeentapaisella kiireellä -- aivan kuin suurtilojen perunamaalla sateen uhatessa paiskitaan vaunuihin täysinäisiä perunasäkkejä.

Vihdoin näkyi erään kadun toisessa päässä harmaa, tuhatlukuinen joukko. Kuului villi huuto -- joukko näytti etenevän...

Isä oli kävelystä muuttunut yhä heikommaksi ja kalpeammaksi. Ja kun hän Marcuksen taukoamattomista pyynnöistä vihdoin suostui lähtemään kotiinpäin, kuvastui hänen nääntyneillä kasvoillaan taas selittämätön pettymys.

He lähenivät jo asuntoansa; ja siellä olivat kadut miltei tyhjät ihmisistä.

Silloin ilmestyi kadun toiseen päähän kaksi panssariautoa; ne lähenivät hurjaa vauhtia.

Isän kasvoille ilmestyi äkkiä kiihkeä mielenliikutus; hän tarttui lujasti Marcuksen käteen, ja hänen hätäinen äänensä värähti omituisesti:

-- Marcus, _poikani_ -- juokse pian katsomaan takapihalle -- pääsisikö sieltä toiseen pihaan! Odotan tässä.

Hän tuli mukana porttikäytävään, ja Marcus oli niin hermostunut näkemästään, ettei ehtinyt ajatella eikä arvostella isän käskyä.

Juostessaan hän kuuli lähenevien autojen jyrinän, ja saapuessaan pihan perälle hän oli kuulevinaan käheän huudon.

Hänessä heräsi hirveä aavistus: _Isä_ --

Kuin henkensä edestä hän juoksi takaisin. Pihan keskikohdalla hän kuuli laukauksen, heti sen jälkeen toisen, kolmannen -- ja hänen porttikäytävään saapuessaan vilahti ohitse harmaa panssariauto -- laukauksia -- ooh...!

-- Isä seisoi horjuen kadulla ja heristäen tervettä nyrkkiään huusi jotakin -- ja samassa kaatui.

Kuulat vinkuivat Marcuksen ympärillä, kun hän syöksyi isän luokse ja kumartui vavisten hänen ylitseen. Luoti oli pyyhkäissyt hatun päästä, viiltänyt mennessään pitkän haavan, valkoinen tukka tahrautui vereen. Luinen rinta kohoili korkealle -- ja sitten hänen suustaan purskahti vaahtoava verivirta.

-- Isä -- isä, vaikeroi Marcus kauheassa tuskassa. Älkää kuolko -- isä, isä...

Kuolevan kasvoilla välähti kerran omituinen kirkkaus. Silmät loistivat niinkuin joskus, joskus ennen sotaa. Mutta se häipyi tuskaan. Hänen veriset huulensa liikkuivat, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa jotain tärkeätä, hän näytti ponnistavan epätoivoisesti: _ei voinut!_ Kuului vain entistä kumeampi korahdus, ja veri alkoi tulvata yhä hurjemmin.

Kylmää kauhua tuntien Marcus katseli, miten isän silmät himmenivät himmenemistään, ja kuiskasi epätoivon kiihkolla:

-- Isä, isä, _isä!_

Mutta isän silmissä ei enää näkynyt pienintäkään jälleentuntemisen merkkiä -- niissä ei näkynyt enää elävää ilmettä...

Isän rinta kohoili yhä harvemmin, ja verenvuotokin alkoi tauota; punainen vaahto vain pursui hänen yhteenpuristettujen hampaittensa välistä ja jossain syvällä rinnassa korisi pitkään. Marcus aukaisi isän punaiseksi tahraantuneen takin, liivin, paidan -- niin siinä se oli, keskellä rintaa... Ja yhä pulppusi... Pitkän aikaa Marcus katsoi tolkuttomasti tuota pientä reikää isän luurangoksi laihtuneessa rinnassa -- harmaankalpeita kasvoja -- eikä hän kyennyt ajattelemaan mitään.

-- Niin se olikin, luuli Marcus kuiskaavansa: hän muisti isän katseen äidin vuoteen vieressä.

Se olikin heidän viimeinen hyvästijättönsä -- viimeinen katse. Ja nyt hän ymmärsi, mikä isän äänessä äsken värähti, kun hän lausui tuon yhden sanan. Se oli hyvästijättö _hänelle_. Marcus oli miltei kuulevinaan noilta kalpeilta huulilta tuon hellyydestä värähtävän sanan: poikani...

Isäparka!

Silloin Marcus huomasi, että hänen ympärilleen oli kokoontunut pieni väkijoukko. Hän hätkähti, hypähtäen ylös kuin peto, jota häiritään tapetun pentunsa ruumiin ääressä. Mutta hän rauhoittui: kaikkialla näkyi vain myötätuntoisia katseita, sääliviä ääniä. Ja joidenkin miesten silmät kiiluivat uhkaavasti, alkoi kuulua hillittyjä sadatuksia, joista hän erotti vain yhden sanan: murhaajat!

Ympärilleen katsahtamatta, ajattelematta hän nosti isänsä ruumiin syliinsä ja lähti kotiinpäin. Joukko teki kunnioittavasti hänelle tietä, ja joku naisääni kuiskasi hillitysti:

-- Poikaraukka!

Marcus oli voimakas nuorukainen, tottunut ankariin ponnistuksiin ja työhön, mutta hänen täytyi jännittää kaikki voimansa; hiki alkoi heti vuotaa hänen kasvoiltaan, ja ikään kuin hyvin kaukaa hän kuuli taas joitakin säälin ja vihan huudahduksia.

Hänen silmissään alkoi lennellä mustia palloja, korvissa humisi, ja hän oli vähällä kaatua -- mutta hän puri hampaansa yhteen! Tuossahan koti jo olikin.

Raskaasti huohottaen Marcus lysähti eteisessä istumaan. Hän ei voinut ajatella mitään. Vielä äsken kuiskasi isä: _poikani_. Ja nyt hänen ruumiinsa alkoi jäykistyä.

Miten hirveän laiha tuo rinta olikaan -- vain terävät luut. Mutta kasvoilla kuvastui vihdoinkin rauha -- nyt vasta.

Marcus säpsähti kuin pahantekijä; sisällä oli narissut vuode. Ja sitten kuului äidin värisevä, tukahtunut ääni:

-- Kuka siellä on?

KUUMEESSA.

Tukehtuneesti parahtaen Marcus hypähti pimeässä seisoalleen, käsittämättä oikein missä oli, näkikö unta vai oliko hereillä. Hän luuli huohottavansa kantamastaan taakasta -- mutta kun hänen piti vapisevalla kädellään pyyhkäistä hikeä otsaltaan, olikin se kuiva ja polttavan kuuma.

Nyt vasta hän alkoi taas tajuta. Vaistomaisesti hän koetti valtasuonensa sykintää: se hakkasi hurjan nopeasti.

Hänellä oli siis kuumetta.

Hän ei tiennyt, miten kauan oli istunut siinä pimeässä, pöytään nojaten. Ensin hän luuli nukkuneensa ja uneksineensa; mutta pitkän, vaivalloisen ajattelun jälkeen hän vihdoin käsitti, että oli vain _muistellut_, ja nouseva kuume oli tuonut nuo surulliset tapaukset mieleen ehkä elävämpinä kuin koskaan ennen -- hän oli suorastaan _elänyt_ siellä menneisyydessä. Tämän hän käsitti sangen hämärästi, kaikki oli omituisen hämärää -- kuin juopuneella. Mutta sama hämärä vaisto kuiskasi, että hänen pitäisi mennä makuulle.

Marcus nousi ja alkoi astella sinnepäin, missä luuli vuoteen olevan -- mutta silloin pimeään koppiin äkkiä syöksähti sähisevänä tulvana tulikipunoita. Hän ymmärsi, että ne olivat eräitä myrkyllisiä, tropiikin tulikärpäsiä; ne alkoivat ahdistaa yhä uhkaavammin, hän koetti väistää niiden hyökkäyksiä ja kaatui lattialle. Lopulta hän seinää myöten onnistui pääsemään vuoteelle.

Tulikärpäset hävisivät, ja hän tunsi hämärästi, että ne olivat johtuneet vain kuumeesta. Mutta sitten tulivat muistot uudelleen yhä tuskallisempina, sekavina. Isän kohtalo, äidin kuolema, kapinat, hänen keksintönsä, Aurelia -- ja sitten hyökkäsivät tulihyönteiset uudestaan! Silloin hän huomasi olevansa yksin paraatikentän suunnattoman hornanpyörteen keskellä. Autojen mielettömästi pyörivä rengas pieneni pienenemistään -- lentokoneet laskeutuivat yhä alemmaksi, potkurit olivat murskaamaisillaan hänet...

Marcuksen valtaa kauhea tuska. Hän kumartuu, mutta murskaavien haupitsivaunujen piiri pienenee, peloittavan nopeasti; lentokoneitten lauma laskeutuu hänen päälleen pimittävänä, tukehduttavana. Hän koettaa huutaa, mutta kaikki humisee, ulvoo, ryskyy ja pauhaa hirmuisena tuulispäänä hänen ympärillään -- hän ei kuule omaa ääntään...

Marcus katsoo arasti ylöspäin ja näkee, miten hänen oma koneensa syöksyy raivokkaasti ulvahtaen hänen kimppuunsa -- iskee häntä päähän potkurillaan.

Marcus ei tuntenut kipua, huumaava pauhu vain taukosi -- sitten hän ei muistanut enää mitään.

Kolme päivää Marcus oli kuumeessa -- ja neljäntenä hänet vietiin taas santarmilaitokseen.

Kylmä hiki pusertui hänen otsastaan, kun hän nousi noita kolkkoja portaita myöten toiseen kerrokseen: hän oli varma, että niillä nyt oli todistukset hänen valheestaan. Ruumiillisesti hän oli niin heikko, että jalat vapisivat.

Kun Marcus seisahtui keskilattialle, kääntyi eräs olento häntä kohden -- ja hän tunsi Aurelian.

Joukkohaudan näköinen tutkintohuone hämärtyi, pimeni, sitten se alkoi pyöriä. Hän hapuili kädellään kuin sokea, ja hänen oma äänensä oli kuuluvinaan jostakin kaukaa:

-- Vettä, olkaa hyvä -- Olen sairas.

Marcus joi ahnaasti tarjotun veden ja katui, että oli pelästyttänyt Aurelian; sen tähden hän lisäsi tuomariin kääntyen:

-- Olen ollut kolme päivää kuumeessa, äsken nousin ensi kerran vuoteesta.

Hän oli pakottanut kasvonsa kylmiksi, mutta, katsahtaessaan toisen kerran Aureliaan hänen täytyi purra hammastaan, jottei olisi huutanut, syyttänyt tuomaria pyöveliksi, tehnyt jotain mieletöntä.

Aurelia oli tavattomasti laihtunut, kasvot kalvenneet lumivalkoisiksi, silmien ympärillä tummat renkaat. Marcuksesta tuntui julmalta kieltää hänet tällaisella hetkellä; hän olisi tahtonut heittäytyä polvilleen tytön eteen ja itkien suudella noita laihtuneita pikku käsiä.

-- Herra kapteeni. Ettekö todellakaan tunne tätä neitiä? kuului äkkiä tuomarin epäluuloinen, kavala ääni; sitä oli vaikea tuntea samaksi kuin viime kerralla.

Marcus oli Aurelian silmissä vieläkin nähnyt kiellon, ja tuomarin käärmemäinen ääni herätti hänen vihansa: hän iski kuumeisen katseensa tuomarin silmiin ja kysyi tuimasti: