Part 5

-- Mikä antaa teille aiheen kysyä sitä toistamiseen? Jos teidän tehtävänne on kuulustelu, niin pyydän: tehkää se! Olen odottanut siksi kauan, että minulla on oikeus _vaatia_ tutkintoa -- tietoa, miksi olen vangittu!

Tämä hyökkäys tuli niin odottamatta, että tuomari ällistyi; mutta hän tointui heti ja sanoi jäätävän kylmästi:

-- Ehkä minä tiedän, mitä kysyn -- ja myöskin sen mikä koskee _teidän_ asiaanne, herra kapteeni.

-- Kun sen tiedätte, herra tuomari, niin ilmoittakaa siis, mistä minua syytetään!

Mitään vastaamatta tuomari kääntyi joitakin kysymyksiä tehden Aurelian puoleen, joka vastaili väsyneesti ja koneellisesti.

Kun tuomari tarkasteli muistiinpanojaan, katsahti Aurelia kerran Marcukseen -- ja tuo katse vaikutti häneen kuin tulisen raudan kosketus. Tytön mustissa suurentuneissa silmissä kuvastui ikään kuin epätoivoinen rukous ja mykkä, jähmettynyt kauhu.

Marcus muisti silmänräpäyksessä isä-vainaan katseen, kun hän saapui sodasta -- ja nyt Aurelia katsoi _samalla tavalla_. Eivätkä he voineet puhua sanaakaan...

Kun tuomari taas kääntyi Aurelian puoleen, kuuli Marcus sivultaan puhisevaa hengitystä; kääntyessään hän näki santarmikapteenin viikset pörrössä tuijottavan tulisilla silmillään Aureliaa -- niinkuin suuri, paksu kissa, joka heinikossa väijyen, liikkumattomalla katseellaan tuijottaa pientä, pahaa aavistamatonta lintua.

-- Eikö teillä ole siis mitään sanottavaa, herra kapteeni? kysyi taas tuomari katsoen Marcusta terävällä, luihulla katseellaan.

-- On, sanoi Marcus lujasti. -- Minä tahdon tietää, miksi minut on vangittu.

-- Olkaa hyvä, nyt saatte poistua.

Ja Aurelia jäi sinne -- niinkuin pieni lintu inhottavien korppikotkien keskelle.

KUOLLEET SILMÄT.

Antonius istui yksin huoneessaan. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja entisestäänkin kalvenneet -- tukka näytti yhä vaalentuneen ohimoilta.

Äkkiä hän nousi kävelemään ja mutisi hiljaa itsekseen:

-- Kuinka kauan ne oikein pitävät häntä vankeudessa? Antonius oli äsken käynyt ilmavoimien komentajan luona Marcuksen asian johdosta -- ja tämäkin oli sanonut olevansa voimaton armeijan kaikkivaltiasta santarmistoa vastaan. Kenet ne vangitsevat, se pysyy siellä, kunnes katsovat hyväksi vapauttaa.

Antonius kaipasi Marcusta kuin veljeänsä. Ja mitä kauemmin tämä oli vangittuna, sitä suuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa. Tapetaanko hänetkin -- niinkuin omat veljet? Samalla tavalla pidettiin _heitäkin_ ensin vangittuina, ja sitten...

Antonius istahti nojatuoliin ja sytytti sikarin rauhoittuakseen, mutta ei voinut. Hän muisti taas erään kevätpäivän, yhtä elävänä kuin eilisen -- elämänsä hirmuisimman päivän.

-- Hän seisoo raskaan rautaportin takana ja odottaa. Hänestä tuntuu ikään kuin olisi jonkin kauhean olennon kynsissä. Hän tuntee itsensä yhtä avuttomaksi kuin pieni, vivisektorin pöytään sidottu koekaniini. Ja hän kärsii yhtä paljon kuin tuollainen pieni uhriraukka.

On hurmaava kevät. Eriväristen kukkien koristama ruohokenttä muistuttaa kallisarvoista, satumaista mattoa, ja ihanien jättiläiskukkien lailla sitä reunustavat valkoisina kukkivat tuomet, omenapuut, pihlajat -- täyttäen ilman huumaavilla tuoksuillaan. Taivaan syvää sineä vasten näyttää lehmusten ja saarnien vaalea vihreys ihmeellisen heleältä ja kirkkaalta. Jossakin lähellä helskyttää satakieli ihanaa lauluaan, sitä säestää lukemattomien lintujen helkkyvä kuoro, ja läpinäkymättömän orapihlaja-aidan takaa kuuluu hiljainen laineiden loiske -- ikään kuin rakastajien hillitty, hellä kuiskailu.

Mutta Antonius ei kuule mitään, hän ei näe luonnon äskenpuhjennutta, hurmaavaa nuoruutta. Hänen katseensa tahtoisi tunkeutua paksun tiilimuurin lävitse, nähdäkseen mitä tuossa vanhassa, hylätyssä linnakkeessa tapahtuu. Aurinko paahtaa lämpimänä, vieno tuuli hyväilee hänen poskiaan kuin rakastetun naisen käsi -- mutta hänen hampaansa kalisevat kuin vilutautisella.

Hänen toverinsa, lääkintäupseerin virkapuvussa oleva mies käännähtää ja katsoo häntä taas tutkivasti.

Äkkiä alkoi muurin sisäpuolelta kuulua usean konekiväärin korviasärkevä särinä -- ja kukkivista pensaista pyrähtivät pikkulinnut pelästyneinä lentoon.

Antoniuksen kasvot muuttuivat hirveän näköisiksi, hän tarttui päähänsä, niinkuin se olisi ollut halkeamaisillaan, ja hänen kurkustaan tunkeutui tukahtunut korina.

Vieressä seisova toveri tarttui hänen käteensä ja sähähti hänen korvaansa läpitunkevasti:

-- Sinun _täytyy_ kestää. Muuten et voi _kostaa!_

Antonius oli kuullut selvästi vain viimeisen sanan, mutta heti hän pakotti itsensä tyynemmäksi ja pyyhkäisi tuskanhien kalpealta otsaltaan.

Konekiväärit vaikenivat, kuului epämääräisiä ääniä, moottorien surinaa -- mutta linnut olivat yhä ääneti kuin kuolemankauhun vallassa.

Kuin juopuneena Antonius asteli ystävänsä rinnalla sannoitettua käytävää myöten. Oikealla näkyi vanhoja ruohottuneita pattereita, taustalla pieni kasarmirakennus, joka oli palkkajoukkojen hallussa. Nyt vasta hän muisti, että paikalla pantiin toimeen miltei kaikki valtiolliset teloitukset.

He saapuivat pienen, köynnöksien peitossa olevan huvilan eteen -- ja palkkajoukon päällikkö tuli ulos.

Hänellä oli ryppyiset, kuoppaiset kasvot, hampaaton, kokoonkutistunut suu, ja sen yli kaareutui pitkä, käyrä nenä -- aivan kuin petolinnun nokka. Tuo kauheannäköinen pää keikkui rauhattomana pitkän, ohuen kaulan varassa, ja kun terävä, kellertävä katse kohdistui Antoniukseen, välähti hänen mieleensä inhottava, jättiläissuuri raatolintu.

-- Ehkä herra eversti suvaitsee tulla hiukan tännemmäksi? hän kuuli ystävänsä miltei kuiskaten kysyvän.

Antonius alkoi katsella vanhoja pattereita, mutta ikään kuin noiduttuna hänen täytyi silloin tällöin vilkaista tuota inhottavaa ihmistä. Eräistä sanoista ja liikkeistä hän ymmärsi tämän tinkivän mahdollisimman korkeaa hintaa. Ja kun hän näki toverinsa ojentavan everstille paksun setelitukon, alkoi hänen ruumiinsa väristä ennen tuntemattomasta raivosta ja inhosta -- aivan kuin olisi täytynyt voimattomana katsella jotain kauheata raiskausta.

Hän näki everstin poistuvan, ja he lähtivät kentälle.

Antonius tunsi jalkojensa uppoavan syvälle kuumaan hiekkaan, se oli miltei polttavan kuumaa. Se muistutti todellisuutta -- mutta sittenkin hän luuli ensin uneksivansa, nähdessään vaalealla hiekalla sekavan, kauhean rivin.

Ensimmäisenä virui nuori tyttö, painaen kangistuvilla käsillään rintaansa. Hänen vaalea tukkansa oli äskettäin kammattu, ja hänen kuolemassakin kauniit kasvonsa olivat jäykistyneet raskaaseen, loppumattomaan suruun.

Antonius tuijotti tolkuttomana tyttöparkaa, joka noin nuorena oli kärsinyt marttyyrikuoleman.

-- Tuo muistikirjani, hän kuuli ystävänsä äreän äänen. Lähelle tultuaan tämä kuiskasi hiljaa:

-- Urkkija -- tarkasta ruumiita!

Antonius totteli, ja vilkaistuaan sivulleen hän näki epämiellyttävät, luihut kasvot, kavalat silmät.

He lähtivät eteenpäin. Teloitetut olivat kaatuneet mitä erilaisimpiin asentoihin; muutamat olivat luonnottomasti koukistuneet, kasvot kuvaamattoman kauhun ja tuskan vääristämät; jotkut näyttivät liikkumattominakin tuskallisesti hapuilevan, ja eräs nuori mies oli kaivanut kätensä syvälle hiekkaan -- niinkuin olisi viimeisellä, epätoivon voimalla etsinyt _sieltä_ pelastusta, elämää.

Antonius muuttui yhä kalpeammaksi. Hänen ystävänsä käski hänen jäädä tarkastamaan erästä kaatunutta ja pyysi urkkijaa auttamaan hiukan itseään.

Kumartuessaan Antonius kuuli urkkijan kysyvän viattomasti:

-- Mitä tohtori tekee noista, kun niin suuren hinnan maksoi?

Antonius kuuli vain jonkin sanan, mutta käsitti ystävänsä selittävän, että tämä valmistaa jotain "aineita" ja vielä voittaakin. Hän tiesi ystävänsä eteväksi amatöörinäyttelijäksi, mutta häntä kauhistutti, kuullessaan tämän innostuneesti huudahtavan:

-- Aa! Sinusta tulisi erinomaisen hyvää vaseliinia! Todellakin!

Tohtori meni urkkijan luokse, koetteli tämän käsivarsia, selkää ja kehui yhä ihastuneempana. Hän katseli urkkijaa samanlaisella katseella kuin nälkäinen höyryävää paistia ja kysyi vihdoin salaperäisesti kuiskaten:

-- Etkö tule minulle palvelukseen? Maksan sinulle viisituhatta vuodessa!

Urkkijan huulet alkoivat väristä, hänen ruskeat kasvonsa muuttuivat kauhusta täplikkäiksi, harmaankalpeiksi ja hän yritti lähteä.

-- Ei, älä nyt mene! huudahti tohtori kiihkeästi. -- Puhutaan asia selväksi! Minä maksan kahdeksantuhatta!

-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, eversti odottaa, änkytti urkkija ja lähti.

-- Minä annan kymmenentuhatta!

Urkkija meni kuin takaa-ajettu. Mutta kun Antonius meni ystävänsä luokse, kuvastui tämän kasvoissa syvä inho. Hän sylkäisi, ikään kuin olisi saanut suuhunsa jotakin saastaista ja mutisi katkerasti:

-- Inhottavaa! Mutta tuohon pikkupyöveliin ei olisi mikään muu pystynyt. Ja ellei hän olisi poistunut, olisit sinä velirukka antanut itsesi ilmi.

Äkkiä Antonius seisahtui, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta: siellä he makasivat rinnakkain -- _hänen molemmat veljensä_.

-- Koeta nyt olla tyyni! hän kuuli toverinsa käheän äänen.

Antonius oli kuin potilas, jota tuskallisen leikkauksen kestäessä kehoitetaan yhtä mittaa hymyilemään. Hän kiristi hampaitaan, hänen huulillaan näkyi verta, mutta kenttä alkoi keinua kuin laiva myrskyssä -- ja vaalea hiekka tuntui tummenevan aivan kuin auringonpimennyksen aikana. Antonius ei nähnyt muuta kuin _heidät_.

Sammumaton viha ja uhka kuvastui vanhemman voimakkaissa kasvoissa; yhteenpurtujen hampaitten välistä oli pursunut verivaahtoa, ja uskomattomalla tahdonvoimalla hän oli viime hetkellä kohottanut jäykistyvän nyrkkinsä -- hän näytti vieläkin äänettömästi vannovan kostoa, uhkaavan.

Hänen vierellään virui "pikkuveli", jota Antonius oli rakastanut enemmän kuin ketään muuta. Tämä oli kahdessa kuukaudessa laihtunut niin paljon, että häntä oli vaikea tuntea: posket olivat kuopalla, ja ennen hyvin sopiva kadetinpuku riippui hänen yllään avarana säkkinä. Sekin oli sivusta repeytynyt, tahrautunut vereen, ja samalla kohtaa näkyi hiekalla leveä, punainen läiskä: siihen oli hänen nuori sydänverensä vuotanut.

Mutta hänen lapsellisilla kasvoillaan ei enää näkynyt tuskaa, ei vihaakaan -- vain ihmettelyä. Hänen viaton, ylöspäin suuntautunut katseensa näytti moittien ja ihmetellen kysyvän: miksi, _minkä tähden minut tapettiin?_

Antonius tunsi jalkojensa horjuvan, ja kärpäsparven inhottava surina tuntui etenevän -- sitten lakkasi kuulumasta. Mutta silloin tohtori tarttui lujasti hänen käsivarteensa; hänenkin äänensä oli kuuluvinaan jostakin kaukaa:

-- Sinähän lupasit _kostaa_.

Niinkuin nääntynyt, jalorotuinen juoksija vielä kerran ponnistaa viimeiset voimansa saadessaan armottoman piiskaniskun, samoin vaikutti Antoniukseen nytkin sana kosto: hän näytti heti muuttuvan tyyneksi.

Mutta hänen sielussaan tuntui kaikki sekaantuvan. Hämärästi hän käsitti ystävänsä varoittavan, että eversti tarkasti heitä kiikarilla ikkunastaan. Toveri näytti kyllä toimekkaalta -- mutta nyt hänenkin äänensä oli tuskasta käheä, kasvonsa kalmankalpeat.

Heidän tuomansa umpinainen sairasauto oli jo kentällä; kuljettajan avulla Antonius kantoi veljiensä elottomat ruumiit siihen. Sitten tohtori lupasi mennä everstin luokse haihduttamaan tämän epäluuloja ja käski kuljettajan ajaa ulos portista.

Autossa oli hiukan hämärä, ja Antonius säpsähti: pikkuveljen kasvot näyttivät _muuttuneen_. Niissä näkyi kauhean kärsimyksen jälkiä, niissä kuvastui vielä raskaampi suru kuin sen ammutun tytön kasvoilla.

Antonius pyyhki veren pikkuveljen huulilta, silitti hänen hienoa tukkaansa -- ja lukemattomat muistot ja pikkutapaukset tulvahtivat mieleen. Kun hän samassa muisti nykyhetken hirveän totuuden, alkoi hänen ruumiinsa suonenvedontapaisesti hytkiä ja hän suuteli pojan kylmeneviä huulia, nyyhkyttäen epätoivoisesti:

-- Pikkuveli -- pikkuveli --

Laihtuneet lapsenkasvot surullisine silmineen näyttivät nääntyneesti, äänettömästi kuiskaavan:

-- Niin veljeni, tällaiseksi minut on rääkätty.

Kauhea aavistus välähti Antoniuksen aivoissa; hän koettelee veljensä käsivarsia, jalkoja -- mitä...? Kaksi kuukautta sitten jäntevä voimistelijanuorukainen -- nyt luut ja nahka. Paha aavistus kasvaa, se kylmentää hänen ruumiinsa -- sitten hän ponnahtaa ylös, repäisee yhdellä tempaisulla veljensä takin edestä auki, kääntää hänet...

Paita on kovettunut hyytyneestä verestä -- miltei mielettömänä hän repii sen halki, ja --

Antoniuksen pidätetty hengitys tunkeutui rinnasta tuskallisena, korisevana karjaisuna. Kun hän tuijotti poikaraukan selkää, tuntui kuin olisi hänen omaa, alastonta selkäänsä poltettu tulisella raudalla.

-- Pikkuveli -- _pikkuveli!_ vaikeroi Antonius tukahtuneesti. Hän tahtoisi huutaa, itkeä, tehdä jotakin, mutta hän ei ymmärrä mitään, ei voi mitään -- on vain sellainen tuska, ettei hän ole koskaan sellaista tuntenut. Hän kuulee taas tuntemattoman, korisevan äänensä:

-- Pieni veliraukka...

Poikaparka on ymmärtänyt, että vain _kuolema_ voi pelastaa hänet kiduttajiensa kynsistä, ajattelee Antonius. _Sen tähden_ hän onkin tyyntynyt, tuntiessaan otsallaan ainoan pelastajansa kylmän, vilvoittavan käden.

Antonius katsahti toista veljeä; hänen kuolleet silmänsä näyttivät elävän, niistä pursui kylmä raivo -- _ne vaativat kostoa!_

Nyt hän ymmärsi veljensä ilmeen, sillä sama viha tarttui häneen vastustamattomalla voimalla, se raateli ja poltti hänen rintaansa sammumattomana tulena. Hän tarttui veljensä jäykkään, kohotettuun nyrkkiin ja kuiskasi hampaitaan kiristellen:

-- Ole huoletta veli -- _minä en unohda_.

PYÖRTEESEEN.

OSTETTU IHMISHENKI.

Antonius havahtui muistoistaan ja nousi nojatuolista ojennellen jäseniään. Hänen sikarinsa oli palanut loppuun -- kas, hän oli polttanut kaksi sikaria! Ja nyt huone oli täynnä savua!

Koneellisesti hän aukaisi ikkunan, istuutui uudestaan ja sytytti kolmannen sikarin, sillä Marcuksen vankeus, joka oli johtanut hänen mieleensä menneisyydestä mitä tuskallisimman kevätpäivän, kalvoi yhtä mittaa hänen mieltään.

Hän tunsi rakastavansa Marcusta yhä enemmän -- enemmän kuin ketään toista. Ja heidän suurelle asialleen tämä oli tärkeämpi kuin kukaan muu -- jos hänen keksintönsä onnistuisi, niin se olisi suureksi avuksi.

-- Häntä ei saa tappaa, niinkuin...

Antoniuksen äänetön kuiskaus katkesi, mutta hänen kasvonsa muuttuivat peloittavan näköisiksi.

-- No, eivät ne sitä teekään, hän ajatteli itseänsä rauhoittaen. -- Minä teen kaiken voitavani. Niin -- huomenna menen sisäministerin luokse.

Hän nousi ja lähti illalliselle.

Antonius oli istunut jo puoli tuntia vastaanottohuoneessa, kun eräs virkamies tuli ilmoittamaan, että hänet otetaan vastaan.

Silloin eräs mies pyysi Antoniusta tulemaan toiseen huoneeseen ja riisumaan takkinsa. Huoneessa oli jo ennestään toinen mies; tämä tarkasti asetakin, hänen saattajansa kopeloi housuntaskut, lahkeet ym. puhuen samalla makeasti:

-- Tietenkään ei _teihin_, herra kapteeni, saata langeta pienintäkään epäluulon varjoa! Tämä on vain pieni muodollisuus, jonka hänen ylhäisyytensä tahtoo soveltaa kaikkiin -- etteivät todella epäiltävät henkilöt pääsisi syyttämään häntä poikkeustoimenpiteistä heitä vastaan.

Sama repliikki esitettiin jokaiselle -- Antoniuksen muutamat ystävät, jotka kävivät täällä useammin, olivat oppineet sen ulkoa.

Sisäministeri näytti itse sydämellisyydeltä ja kysyi heti kohteliaasti, onko hän se Antonius, joka keksinnöllään on tehnyt suuria palveluksia valtakunnan puolustukselle.

Antonius huomautti vaatimattomasti, että niistä ei kannata puhuakaan, mutta että hän on tullut erään keskeneräisen keksinnön takia, jolla on mitä suurin arvo koko maalle. Sitten hän mainitsi Marcuksen viime keksinnön, selosti lyhyesti keksintöä, sen merkitystä, varsinkin siinä tapauksessa, että jouduttaisiin sotaan, sekä ilmoitti keksijän olevan vangittuna.

-- Vangittuna? toisti ministeri rypistäen kulmiaan, ja hänen silmänsä alkoivat pälyillä rauhattomasti.

-- Niin teidän ylhäisyytenne, ja se on tapahtunut _erehdyksestä_, lausui Antonius vakuuttavasti ja ojensi ministerille tutkintapöytäkirjat. -- Näistäkin näkyy, ettei häntä vastaan ole mitään syytä olemassa. Sitä paitsi olen itse pitänyt häntä lapsesta asti silmällä -- ja minä voin taata hänestä yhtä varmasti kuin itsestäni.

Lopuksi hän pyysi, että ministeri tuon tärkeän asian vuoksi suvaitsisi tarkastaa tutkintapöytäkirjaa.

Ministeri otti pöydältä tutkintapöytäkirjan ja silmäili koneellisesti ja vastenmielisesti ensimmäistä sivua, samalla puhuen hitaasti ja epäilevästi:

-- Kyllä minä pelkään, ettei tässä voi mitään tehdä. Asia on nyt kuitenkin joutunut eräälle oikeusasteelle -- ja jospa heillä kuitenkin _on_ syytä epäluuloon. Yleensäkään minä en sekaannu alaisteni virastojen keskeneräisiin --

Juuri tällöin hänen ylhäisyytensä käänsi lehteä ja huomasi tukun suuria seteleitä -- yhteensä kymmenentuhatta markkaa.

Yksikään lihas ei värähtänyt ministerin lihavilla, kellertävillä kasvoilla, ankara ilme ei lieventynyt vähääkään; pienet silmät vain alkoivat vilkuilla -- hänen katseensa kiiti paperilla edestakaisin, ikään kuin iloisesti tanssien. Mutta hän oli lukevinaan sangen tarkkaan pöytäkirjan neljä sivua, ja jokainen sivu näytti kirkastavan hänen kasvojaan -- ainoastaan keskenjääneen lauseen hän unohti.

-- Minusta näyttää, että tässä on todellakin saattanut tapahtua jokin erehdys, sanoi ministeri ja lisäsi juhlallisesti:

-- Kun tässä myöskin voi olla valtakunnan etu ja kunnia kysymyksessä -- niin minä olen tässä tapauksessa tekevä kaiken voitavani!

-- Teidän sananne, herra kreivi, merkitsevät jo sitä, että hän on vapaa! lausui Antonius kohteliaasti kumartaen. -- Ja minä luulen, että koko kansamme on siitä kerran oleva kiitollinen, teidän ylhäisyytenne! Minun yksityinen kiitokseni ei siis merkitse mitään _niin_ suuressa asiassa.

Antonius vaikeni, mutta nähtyään ministerin kasvojen loistavan sisäisestä mielihyvästä, hän lisäsi vakuuttavasti ja painokkaasti:

-- Sillä jos hänen keksintönsä onnistuu, niin kaikki viholliset tulevat olemaan _meidän vallassamme_. Ja minä olen varma, että kiitollinen maa on silloin muistava myöskin _teidät_, herra kreivi!

Ministerin kasvoilla kuvastui miltei liikutus. Hän pudisti Antoniuksen kättä ja lausui hyväntahtoisen armollisesti:

-- Minä kiitän teitä isänmaallisista sanoistanne, herra kapteeni! Ja minä näen teidät hyvin mielelläni meillä torstaina, iltapäivällä... Oli erinomaisen virkistävää kuulla todella isänmaallisesta mielestä lähteneitä sanoja -- sillä niitä kuulee kovin harvoin!

-- Valitettavasti! olisi Antonius mielellään sanonut; mutta hän ei sanonut mitään, kumarsi vain ja poistui ministerin työhuoneesta.

NÄLKÄLAKKO.

Kuulustelun jälkeen Marcus joutui aivan suunniltaan: hän ei ollut uskonut, että voitaisiin menetellä hänen kanssaan tällä tavalla, koska hän oli tehnyt maalle suuren palveluksen.

Mutta nyt hän ymmärsi, että hänelle tehdään mitä tahansa niinkuin toisillekin; hänet voidaan "unohtaa" tänne kuin hautaan -- niinkuin toisillekin on tehty.

Hän pyysi puhutella päällikköä tai apulaista -- kumpikaan ei tullut. Elukkamainen vartija oli ainoa, joka tuli hänen koppiinsa. Hän raivostui -- siitä ei ollut pienintäkään apua.

Epätoivoissaan hän vihdoin ilmoitti tekevänsä _nälkälakon_ siksi, kunnes päällikkö tai hänen apulaisensa tulisivat hänen luokseen.

Neljä päivää oli kulunut.

Marcus makasi selällään vankilan kovalla vuoteella ja tuijotti avoimin silmin kopin hiilimustaan pimeyteen.

Ensimmäiset kolme vuorokautta Marcus oli miltei yhtä mittaa kävellyt edestakaisin koppinsa lattialla, mutta tänään hän ei enää jaksanut...

Korvissa alkoi kohista yhä kovemmin, päätä pyörrytti, silmissä sinkoili kirkkaita kipunoita ja nälkä kalvoi toisinaan oikein tuskallisesti.

Mutta nälän kalvaminen ei ollut mitään erään hirveän ajatuksen rinnalla, joka yöt ja päivät kalvoi aivoja inhottavana matona: _mitä on Aurelialle tapahtunut?_ Hän näki yhtä mittaa edessään mustat silmät, joissa kuvastui mykkä, mielettömyyttä lähentelevä kauhu ja epätoivo. -- Läpinäkymättömästä pimeydestäkin ne häneen tuijottivat.

Marcuksen ajatukset hämmentyivät yhä enemmän, ja lopulta hänen silmänsä painuivat umpeen.

Marcus heräsi selittämättömään, salaperäiseen kauhuun, hän tunsi ruumiinsa jäykistyvän -- niinkuin veri olisi hyytynyt suonissa.

Kuului _askeleita_ -- raskaita, tassuttavia askeleita ja Marcus tunsi jollakin salaperäisellä tavalla, että lattialla hiipi häntä kohden jättiläismäinen, harmaa eläin; sillä oli puoliksi ihmiskasvot, viekkaat ja julmat ihmiskasvot, joissa törröttivät suuret, punaiset viikset.

Yhä lähenevät nuo tavattoman raskaat askelet, tuntuu kuin lattia keinahtaisi jokaisesta askelesta; olento koettaa olla mahdollisimman varovainen -- mutta sittenkin kuuluu suurten kynsien rapse kivilattiaa vasten.

Marcus on tuntevinaan kasvoillaan jotakin lämmintä ikään kuin kuuman, hillityn hengähdyksen... Kauhusta miltei mielettömänä hän peittää hitaasti kasvonsa huovalla, mutta hän _tietää_ koko ajan, että tuo suunnaton pää on aivan lähellä hänen päätään -- että pimeydestä tuijottavat liikkumattomat, verenhimoiset silmät. Hän ei uskalla hengittää, kylmä hiki alkaa valua pitkin ruumista -- mutta yhä hän odottaa vavisten, milloin hirmuiset hampaat tarttuvat hänen kurkkuunsa.

Ja tuota odotusta jatkuu kauan, kauan...

Vihdoin Marcus tuntee, että jos hän vielä hetkenkin odottaa, hän menettää järkensä... Karkottaakseen pedon hän karjaisee kaikin voimin ja hypähtää lattialle...

Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat kylmää sementtilattiaa, hän alkoi taas käsittää: näky oli ollut joko unta tai nälän heikkoudesta johtuneita houreita.

Mutta vieläkään hän ei ollut ihan varma, etteikö kopissa sentään ollut joku. Voimatonta vihaa tuntien hän ymmärsi, miten tuskallinen oli se kidutustapa, ettei nykyajan hermostunut ihminen koskaan yöllä saanut valoa, vaikka olisi tullut hulluksi.

Marcus lysähti voimattomana vuoteelle pitkäkseen; hänen hampaansa kalisivat ja ruumiinsa alkoi väristä suonenvedontapaisesti. Ja vasta tämä herätti hänet täydellisesti.

-- Onko mahdollista? kuiskasi Marcus hiljaa itsekseen. _Hän_, joka oli ollut niin kylmäverinen, voimakas -- parhaimpia ampujia ja miekkailijoita -- onko hän nyt näin heikko? Onko kaikki nyt lopussa? Vai tuleeko hän hulluksi?

Siitä Marcus nyt oli varma, että hänen annettiin kauniisti kuolla -- hänen vaatimuksestaan ei oltu tietävinään!

Toisen tosiseikan hän myös käsitti: jos hän jatkaa syömättä oloaan, niin hän lopulta kuolee tai tulee hulluksi. Kuolema ei kauhistanut, mutta kun hän ajatteli jälkimmäistä, nousi kylmä hiki uudelleen hänen otsalleen.

Silloin hän muisti Aurelian.

Vain niin! Niinkö sitten käy? Hän kuolee täällä unohdettuna kuin koira! Vankilanpäällikkö päästää röhöttävän paholaisnaurunsa -- ja _ne_, jotka ovat kiduttaneet Aureliaa tuolla helvetin esikartanossa, saavat olla rauhassa,

-- Ei! sähähti Marcus hiljaa, ja hänen ajatuksensa jatkuivat edelleen.

Marcus oli miltei näkevinään, miten yleisesikunnassa joku tupakoitaessa ilmoittaa hänen kuolemastaan, toinen hieraisee tyytyväisenä käsiään ja sanoo iloisesti:

-- Olipa hyvä, että hän ehti valmistaa sen keksintönsä Nyt meillä on parhaat lentokoneet!

-- Ja kaikki ennätykset!

Hänen isänsä murhaajat naureskelevat vahingoniloisesti, että _meillä_ on nyt paras lentokone! Pysykööt nyt loitolla sekä sisäiset että ulkonaiset viholliset!

-- Helvetin nimessä -- ei!

Koko vankilassaoloaikansa hän oli tuntenut vihaa ja katkeruutta -- mutta sellaista kylmää, kivikovaa vihaa kuin nyt hän ei koskaan ennen ollut tuntenut!

Hän tunsi saavansa siitä loppumattomasti _voimaa_. Hän tiesi, että vankilan viranomaiset mahdollisesti ilkkuvat hänen lakkoaan -- senkin hän päätti kestää, hän odottaa vain tyynesti, kunnes pääsee pois.

-- Minä en tule _mitään_ unohtamaan, hän mutisi hiljaa.

Silloin hän muisti, että vankilan iltaruoka oli kopissa!

Ruoka oli aivan kuin kiusaksi tuotu jokaisen aterian aikana ja annettu olla seuraavaan ateriaan -- sitten se taas oli viety koskemattomana pois.

Nyt Marcus päätti mennä heti syömään!

Hän miltei ilostui muistaessaan, että ruoka oli velliä sillä hän ei olisi nyt voinut syödä kuivaa ruokaa.